Seminaari kulttuuriaineistojen tallentamisesta

Perjantaina 16.5. pidettiin Digiaika talteen! -seminaari. Tarkoituksena oli kartoittaa tutkijoiden näkemyksiä siitä, miten pyrkimyksiä kulttuuriaineistojen säilyttämiseen pitäisi kohdentaa.

Vuoden alusta tuli voimaan uusi laki, laki kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä. Se korvaa entisen vapaakappalelain, jonka perusteella painotuotteita on kerätty talteen Kansalliskirjastossa, samoin kuin lain Suomen elokuva-arkistosta, johon perustui elokuvien tallettaminen elokuva-arkistoon.

Kansalliskirjaston osalta laissa on uutta se, että kirjastolle annettiin velvollisuus kerätä talteen myös verkkoaineistoja. Suomen elokuva-arkisto muuttui Kansalliseksi audiovisuaaliseksi arkistoksi ja sai tehtäväkseen säilyttää myös radio- ja tv-ohjelmia.

Molempiin uusiin tehtäväkenttiin liittyy paljon kysymyksiä. Keruuta on pakko rajata ja kohdentaa – millä perusteilla päätöksiä siitä tehdään? Minkälaisia aineistoja tutkijat tarvitsevat nyt – mikä on kiinnostavaa sadan vuoden päästä? Miten aineistojen käytettävyys – kuvailutiedot, käyttöliittymät, kuvanlaatu – pitäisi ratkaista?

Tutkijoiden tarpeet ja tallentamisen prioriteetit

Seminaariin oli kutsuttu eri alojen tutkijoita keskustelemaan tallettamisesta ja säilyttämisestä vastaavien ihmisten kanssa. Keskusteluja käytiin kolmessa ryhmässä, radio-, televisio- ja verkkoryhmässä.

Verkkoryhmässä keskustelussa korostui ensinnäkin se, että nykyiset verkon keruutavat mahdollistavat lähinnä staattisen sisällön keräämisen. Sen sijaan verkon kokemuksellisuutta on vaikea saada tallennettua. Kuitenkin netissä yhä enemmän ympäristö ja sisältö kietoutuvat toisiinsa.

Dynaamisen ja interaktiivisen aineiston keräämiseen täytyykin miettiä menetelmiä ja periaatteita. Niiden osalta kyseeseen tulee lähinnä näytteenottomainen tallentaminen. Ei voida oikein ajatella, että jotakin virtuaalimaailmaa tai nettipeliä lähdetään nauhoittamaan 24/7-periaatteella. Teknisten ongelmien lisäksi on pohdittavana eettisiä kysymyksiä. (Korostettakoon, että laillisesti tilanne on selvä: tietoverkoissa avoimesti yleisön saatavilla oleva aineisto on kulttuuriperintöä ja siten mahdollinen säilyttämisen kohde.)

Hieman helpompi tapaus ovat erilaiset keskustelufoorumit, joita myös pidettiin tärkeinä säilyttää. Kansalliskirjasto ei voi suorastaan velvoittaa niiden ylläpitäjiä yhteistyöhön säilytyksessä, mutta osa saadaan talteen automaattisesti, ja varmasti hyvää tahtoa yhteistyöhön ihan vapaaehtoisuudenkin pohjalta on.

Muutenkin tärkeänä pidettiin sitä, että priorisoidaan netille ominaisia aineistoja, joiden tietosisältö ei tallennu esim. painotuotteiden kautta. Jonkinlainen tasapaino pitäisi löytää “valtavirran” ja “marginaalin” korostamisen välillä, jotta kerättävä aineisto olisi, kuten laki vaatii, sekä “monipuolinen” että “edustava”.

Molemmin puolin tuntui hyvältä ajatukselta pyrkiä nivomaan kulttuuriaineiston säilyttäminen kulttuuriaineistoon kohdistuviin tutkimusprojekteihin. Molemmat osapuolet hyötyvät, kun tutkimuksen lähdemateriaali on luotettavasti tallessa ja tutkimus tuottaa kulttuuriaineistoa kuvaavaa ja selittävää aineistoa.

Vuoropuhelu jatkuu

Kaiken kaikkiaan seminaarissa oli positiivinen meininki, ja yhteydenpitoa päätettiin jatkaa erilaisilla foorumeilla. Ainakin Kansalliskirjastossa keskusteluja ja esiin tulleita näkökohtia täytyy miettiä vakavasti.

Ks. myös Frans Mäyrän merkintä, http://www.unet.fi/fransblog/2008/05/16/participating-in-digital-archiving-seminar/