Digiloikka arkisiin digikäytäntöihin?

Sami Paavola

Olin kuuntelemassa keskiviikkona Helsingin yliopiston digiloikka-hankkeiden loppuseminaaria. Digiloikka näyttäytyi siellä aika monenlaisina, uudenlaisina kursseina ja välineinä, joita on otettu käyttöön eri kampuksilla. Digiloikka – jo sanana – herättää myös kritiikkiä ja ärtymystä. Monen mielestä tuntuu, että meitä pakotetaan johonkin muutokseen ja muoteihin. Unohdetaanko samalla keskeiset oppimisen tai yhteistyön tekemisen tavat, jotka eivät ole kiinni pelkästään teknologiasta?

Apulaisprofessori Kalle Juuti ja opiskelijat Kasvatustieteellisestä tiedekunnasta kertovat Digiloikasta Tiedekulmassa. (Kuva: L Vetoshkina)

Mutta mitä digiloikka oikeastaan tarkoittaa? Pitäisikö sitä tarkastella enemmän arkisempien digitaalisten käytäntöjen kautta? Ne ovat jo nyt muuttaneet akateemista työntekoa hyvin laajasti ja radikaalisti.

Jos olette töissä yliopistolla, oletteko miettineet, kuinka paljon prosentuaalisesti vietätte aikaa tietokoneen tai jonkin ruudun äärellä työajastanne? Tai ylipäänsä vuorokaudesta? Omasta työstäni ainakin valtaosa tapahtuu tällä lailla ”digivälitteisesti”. Tällaisen työskentelyn aiheuttamiin ongelmiin on herätty. Se aiheuttaa potentiaalisesti esimerkiksi keskittymisvaikeuksia, unettomuutta tai masennusta. Ongelmiin pitäisikin suhtautua vakavasti, koska tuskin digivälitteinen työ ainakaan vähenee lähiaikoina.

Myös se tapa jolla yliopiston opettajana olen yhteydessä opiskelijoihin, on muuttunut digitaalisuuden myötä. Nykyään opettajana minulla on paljon ”virtuaaliopiskelijoita” (pahoittelen hiukan esineellistävää ilmaisua!) eli opiskelijoita joiden kanssa sovin asioista sähköpostin välityksellä, esimerkiksi kurssien suoritustavoista, mutta joita en ole välttämättä nähnyt kasvokkain. Kummallisinta on tuo ”välttämättä”. Usein olen näitä opiskelijoita kyllä kurssien yhteydessä tavannutkin. Mutta koska opiskelijoita on niin paljon ja kursseilla ei esittäydytä nimillä, niin en voi oikein tietää, kuka sähköpostia lähettänyt opiskelija on kuka kasvokkaisessa maailmassa.

Voi tietysti väittää, että tämä ”virtuaalinen” opiskelijoiden tapaaminen osoittaa vain yliopistomme massoittumista ja rappiota. Ehkä se kertoo siitäkin, mutta toisaalta sähköpostiviestien lähettäminen on tehokasta – niin opettajalle kuin opiskelijoillekin.  Eräässä mielessä sähköpostiviestit ovat korvanneet vanhat opettajien vastaanottoajat.

Kirjoitin vähän aikaa sitten erääseen alan käsikirjaan artikkelin ulkomaisen ”virtuaalikollegan” kanssa. Hän oli jutun ykköskirjoittajalle tuttu myös kasvokkaisesta maailmasta. Me kolme kirjoitimme ja muokkasimme jutun, jossa kävimme aika perusteellisia keskusteluja jutun painotuksista ja siitä mitä kukin tekee. Tuntui, että opin tuntemaan kyseisen henkilön luonteenpiirteitä ja persoonallisuutta sähköpostiviesteilyn yhteydessä.

Vanhanaikaisemman käsityksen mukaan meidän kasvokkainen tapaaminen olisi edistänyt yhteistyötä, mutta en itse huomannut, että sen puute olisi juurikaan haitannut. En oikeastaan halunnut nähdä edes valokuvaa kyseisestä henkilöstä, koska se olisi turhaan vain sotkenut kuvaa virtuaalihenkilön persoonasta, joka liittyi kyseisen jutun muokkaamiseen! Tällainen yli rajojen tapahtuva yhteistyö oli helppoa ja luontevaa.

Ehkä digiloikkaa ei tulisikaan mieltää suurina hyppäyksinä uudenlaiseen digitaalisuuteen vaan kiinnittää huomiota niihin arkisiin digikäytäntöihin, joihin olemme jo liukuneet. Nehän ei ole millään lailla ongelmattomia vaan vaativat jatkuvaa kehittämistä. Erityisesti jos tavoitteena on digitaalisuus joustavana osana omaa toimintaa.

Olemme keväällä pitäneet verkkoyhteydellä tohtoriseminaaria, jossa osallistujia on ollut eri puolilta maailmaa. Nykyään on periaatteessa hyvin helppoa järjestää tällainen verkkokokous. Yllättävän paljon olemme kuitenkin edelleen joutuneet käyttämään aikaa mikrofonien ja kameroiden virittelyyn tai järjestelmän toiminnallisuuksien hakemiseen tai ihmettelyyn, kun yhteydet ovat katkeilleet. Tässä digiloikka tarkoittaisi, että näitä asioita ei tarvitsisi enää miettiä.

Pitäisi myös muistaa, että digitaalisuus ei voi olla oma erillinen saarekkeensa tai maailmansa – vaikka näinhän siitä helposti tulee puhuneeksi. Joskus toiminta tai yhteistoiminta täysin virtuaalisti toimii hyvin, mutta yleensä toimivat digikäytännöt edellyttävät myös hyvin toimivia lihallisen maailman käytäntöjä ja toimintatapoja. Jos toiminta ei ole oikeudenmukaista tai hyvin järjestettyä, niin digitaalisuus ei yksinään sitä pelasta. Digitaalisuus sekä ratkaisee että tuottaa uusia ongelmia. Nämä eri puolet tulisi aina ottaa huomioon, kun puhutaan digiloikan mahdollisuuksista tai tarpeista.

Kirjoitus liittyy ”Akateemisen työn muutos ja digitalisaatio” -tutkimushankkeeseen, jota olemme aloittamassa Helsingin yliopistolla.