ISRAEL–PALESTIINAN ARKEOLOGIAN METODEJA JA TUTKIMUSHISTORIAA

 

Kirsi Valkama

Muinaisen Israelin ja Juudan kuningaskuntien historiaa kirjoitettiin pitkään yksinomaan Vanhan testamentin pohjalta. Nykyisen Israel–Palestiinan aluetta on tutkittu arkeologisesti yli sadan vuoden ajan, eikä nykyään niistä aikakausista, joihin Vanhan testamentin kertomukset jotenkin kytkeytyvät voida kirjoittaa ilman arkeologisten löytöjen tuomaa tietoa. Vanha testamentti, raamatuntutkimus ja arkeologinen tutkimus tarjoavat jokainen kuitenkin erilaisen kuvan muinaisen Israelin ja Juudan kuningaskuntien historiasta. Näitä kuvia ei voida harmonisoida yhdeksi yhtenäiseksi historiaksi. Kunkin tieteenalan tutkijat käyttävät oman alansa menetelmiä ja päätyvät tutkimustuloksiin käyttämiensä lähteiden ja menetelmien pohjalta. Eri alojen tutkimustuloksia voidaan verrata toisiinsa, ja niiden avulla voidaan pyrkiä muodostamaan kuva muinaisesta kulttuurista. Kuva on kuitenkin hyvin pitkälti sidoksissa niihin lähteisiin, joita on tarjolla.

Tässä artikkelissa selvitetään ensin muutamia arkeologian peruskäsitteitä, jotka auttavat ymmärtämään Israel–Palestiinan arkeologian tutkimusta. Painopiste on niissä aikakausissa, jotka liittyvät Vanhan testamentin tutkimukseen ja joilta on myös erilaisia kirjallisia lähteitä. Tämän jälkeen luodaan yleiskatsaus Israel–Palestiinan arkeologian tutkimushistoriaan. Katsauksen tarkoituksena on selvittää tutkimussuuntausten erilaisia taustoja ja lähtökohtia – arkeologian ja Raamatun välistä suhdetta voidaan tulkita monella tavalla.

Arkeologisen tutkimuksen luonne ja menetelmät

Arkeologisen tutkimuksen kohteet ja luonne

Arkeologian avulla tutkitaan ihmisen jättämiä jäänteitä esihistorialliselta ajalta nykyaikaan saakka. Arkeologia on ainoa tapa tutkia niiden aikakausien kulttuuria, joista ei ole säilynyt kirjallisia kuvauksia, mutta se tarjoaa tärkeää lähdeaineistoa myös historiallisen ajan tutkimukseen, varsinkin mitä varhaisempaa aikaa tutkitaan. Arkeologiset löydöt ovat sinänsä mykkää todistusaineistoa, jolle tutkijat antavat oman tulkintansa. Myös tekstilöydöt on tulkittava. Löytöjen tulkintatapa riippuu pitkälti tulkitsijan tieteellisestä viitekehyksestä. Siksi samoja löytöjä voidaan tulkita varsin eri tavoin.

Arkeologiset löydöt ovat luonteeltaan satunnaisia. Vain pieni osa ihmisten tuottamista jäänteistä on säilynyt, ja niistäkin vain pieni osa koskaan kaivetaan esille. Arkeologista tietoa voidaan kerätä kaivauksissa ja maastoinventointien avulla. Arkeologien tutkimuskohteena ovat erilaiset asutukset, maatilat, haudat, tuotantotilat, kanavat yms. arkkitehtoniset rakenteet. Niiden lisäksi tutkitaan esinelöytöjä, kasvien, eläinten ja ihmisen jäänteitä, kuten luita. Tutkimuksen lähtökohdat vaikuttavat jo siihen, mitä päätetään kaivaa – mitä kohdetta pidetään tutkimisen arvoisena.

Lähi-idässä tyypillisiä tutkimuskohteita ovat perinteisesti olleet rauniokummut (arabiaksi tell). Sopivaa asuinpaikkaa, joka on ollut usein kukkulan päällä ja vesilähteen läheisyydessä, on saatettu asuttaa tuhansien vuosien ajan. Jos hyvälle paikalle rakennettu asutus on tuhoutunut, paikalle on rakennettu ennemmin tai myöhemmin uudestaan. Näin yhden rauniokummun päällä saattaa olla kymmeniä asuinkerrostumia. Näiden kerrostumien syntyprosesseja pyritään arkeologisten kaivausten yhteydessä selvittämään.

Arkeologisissa kaivauksissa tuodaan esille jatkuvasti uutta tietoa, mutta samalla myös tuhotaan alkuperäiset löytöyhteydet. Jos löytökonteksteja ei dokumentoida perusteellisesti, on kaikki tämä tieto menetetty lopullisesti. Vain huolellisesti julkaistut tulokset mahdollistavat tietojen siirtymisen myös toisten tutkijoiden käyttöön.

Lähi-idän arkeologian tavallisimmat menetelmät

Stratigrafian eli kerrostuneisuuden tutkimuksen avulla pyritään selvittämään samaan aikaan käytössä olleita löytökokonaisuuksia. Lähi-idässä tavallisin tapa ajoittaa löytökerrostumia (latinaksi stratum) on niistä löydettyjen keramiikka-astioiden muoto, tyyli ja koristelu (typologia). Kullakin aikakaudella on ollut tyypilliset keramiikkamuotonsa, joiden perusteella löytöyhteyksiä voidaan ajoittaa erilaisten luonnontieteellisten ajoitusmenetelmien lisäksi. Israel–Palestiinan alueella keramiikan kehitys tunnetaan varsin hyvin. Usein löytöjen ajoitusta kuitenkin vaikeuttaa niiden sekoittuminen erilaisen myöhemmän maankäytön ja eroosion seurauksena. Parhaassa tapauksessa alkuperäisestä käyttöyhteydestä (in situ) löydetyn keramiikan avulla löytökonteksti voidaan ajoittaa jopa noin 50 vuoden tarkkuudella.

Stratigrafia ja keramiikkatyylien vaihtelu (typologia) ovat suhteellisia (relatiivisia) ajoitusmenetelmiä, joiden avulla löydöt voidaan ajoittaa toisiinsa nähden. Absoluuttisia ajoituksia saadaan vain, jos löytökontekstista paljastuu esimerkiksi kirjallinen lähde, joka on ensisijaisessa käyttöyhteydessään ja joka pystytään liittämään historiallisista lähteistä muuten tunnettuun tapahtumaan. Luonnontieteellisissä ajoitusmenetelmissä (esim. radiohiiliajoitus ja termoluminesenssi) on omat virhemarginaalinsa, jotka ovat melko suuret tutkittaessa esimerkiksi Israelin ja Juudan kuningasten aikoja. Näiden aikojen keramiikkaa puolestaan voidaan ajoittaa melko tarkasti, silti luonnontieteellisillä ajoitusmenetelmillä on tärkeä merkitys ajoitusten arvioinnissa.

Toisaalta esimerkiksi keramiikan relatiivisessa ajoituksessa on omat haasteensa, jos sitä ei voida varmuudella kytkeä absoluuttiseen ajoitukseen. Esimerkiksi rautakauden alun keramiikan ajoitus on edelleen kiistanalaista, koska varhaisempi tutkimus käytti Vanhan testamentin kertomuksia keramiikan ajoituksen apuvälineenä. Osa tutkijoista on siirtänyt ajoitusta, osa pitäytynyt varhaisemmassa ajoituksessa ja osa laatinut jonkinlaisen kompromissitulkinnan näiden kahden välille.

Arkeologinen kenttätutkimus tehdään monen alan asiantuntijoiden yhteistyönä

Arkeologisessa tutkimuksessa käytetään monia luonnontieteiden ja antropologian menetelmiä, jotta saataisiin luotua kokonaiskuva muinaisesta elämästä. Arkeologiseen kenttätyöhön osallistuu monen eri alan asiantuntijoita. Tavallisimmin Lähi-idän kaivauksilla työskentelee arkeologien lisäksi esimerkiksi arkkitehti analysoimassa ja piirtämässä löydettyjä rakenteita, piirtäjä piirtämässä esineitä ja valokuvaaja kuvaamassa niitä. Maanmittausvälineistön avulla saadaan löytöjen paikkatiedot tarkkoina koordinaattitietoina. Löytöaineistoa tutkii monet asiantuntijat: paleobotanistit muinaiset kasvijäänteet, paleozoologit muinaiset eläinten luut sekä hampaat ja antropologit löydetyt ihmisten luut. Tarvittaessa aineistoa lähetetään tutkittavaksi laboratorioihin, jotka ovat erikoistuneet eri luonnontieteellisiin ajoitusmenetelmiin (esim. radiohiiliajoitus) tai raaka-aineiden kemialliseen analyysiin. Monen eri osa-alueen asiantuntijoiden yhteistyönä saadaan monipuolinen kuva löydetystä aineistosta. Kokonaiskuvan laatiminen vaatii laajempaa tulkintaa.

Israel–Palestiinan arkeologian tutkimushistoriaa

Tutkimuksen alku

Nykyisen Israelin valtion alue on yksi arkeologisesti tutkituimmista alueista maailmassa. Yksi syy tähän on Raamattu. Arkeologisen tutkimuksen alkuaikoina Palestiina houkutteli tutkijoita etsimään erityisesti Raamatun kertomuksiin liittyvää arkeologista materiaalia. Palestiinan alueen arkeologinen tutkimus liittyi myös Euroopan suurvaltojen haluun kartoittaa Lähi-idän aluetta. 1800-luvun puolivälistä alkaen suoritettiin ensimmäisiä kaivauksia, esimerkiksi Jerikossa, Tell el-Fulissa ja Tell Hesissä, ja perustettiin useita alueen tutkimusta tukevia seuroja, kuten Palestine Exploration Fund (1865).

Varhaisempia kaivausraportteja ja tutkimustuloksia on arvioitava niiden kirjoitusajankohdan menetelmien ja ideologioiden valossa. Niissä Raamatun ja arkeologian suhde on yleensä hyvin suoraviivainen. Arkeologisilla löydöillä ei ollut tuolloin arvoa sinänsä, vaan löydöt ikään kuin kuvittivat Raamatun kertomuksia. Arkeologia, historiantutkimus ja raamatuntutkimus kietoutuivat tiiviisti toisiinsa. Osa tutkijoista keskittyi jo varhain esihistoriallisiin kohteisiin, jotka eivät kytkeytyneet Raamatun historiaan.

Raamatun arkeologia -koulukunta

Palestiinan arkeologista tutkimusta hallitsi 1920–1940-luvuilla niin sanottu Albrightin Raamatun arkeologia -koulukunta. Amerikkalaisen tutkijan William F. Albrightin ja tämän oppilaiden edustama arkeologinen tutkimus tulkitsi arkeologisia löytöjä pitkälti Raamatun pohjalta. Koulukunnan edustajista on kärjistetysti sanottu, että he kaivoivat lapio toisessa kädessä ja Raamattu toisessa kädessä. Arkeologisia kerrostumia ja löytöjä ajoitettiin Raamatun kertomusten pohjalta, ja arkeologisten löytöjen avulla haluttiin todistaa Vanhan testamentin historiallinen paikkansapitävyys. Tähän aikaan arkeologia oli nuori tieteenala ja kaivausmenetelmät vasta kehittymässä. Esimerkiksi stratigrafia saattoi olla hyvin suurpiirteistä samoin kuin löytöjen kuvaaminen julkaisuissa, eikä tilastollisia menetelmiä ollut vielä käytössä. Albrightin koulukuntaa on syytetty siitä, että se hidasti arkeologista tutkimusta kehittymästä tieteenalana Israel–Palestiinassa, koska se sitoi arkeologian raamatuntulkintaan. Koulukunta joutui väitellen väistymään.

Ennen toista maailmansotaa Palestiinassa suoritettiin kaivauksia, joissa saatiin sinänsä paljon tietoa, koska kaivausalueet olivat nykymittapuun mukaan valtavia. Tuolloin voitiin kaivaa esiin esimerkiksi lähes kokonainen rauniokumpu. Paljon tietoa myös menetettiin suurpiirteisten kaivausmenetelmien vuoksi. Löytöjä oli valtavasti ja monissa kaivausraporteissa tulokset esitettiin ylimalkaisesti ja Raamatun kertomuksien perusteella tulkittuina, minkä vuoksi niiden myöhempi arviointi on vaikeaa.

Uusi arkeologia

Nykyisen Israelin valtion perustamisen jälkeen israelilaiset arkeologit pyrkivät kehittämään alaansa itsenäisempään suuntaan. Uusi arkeologia (New Archaeology) -suuntaus vaikutti voimakkaasti arkeologisen tutkimuksen kehitykseen 1960-luvulta lähtien aina 1980-luvulle saakka. Tämän suuntauksen myötä antropologian ja luonnontieteiden menetelmät tulivat yhä tiiviimmin mukaan arkeologiseen tutkimukseen, josta tuli selkeästi poikkitieteellistä. Tutkimuksessa kiinnostuttiin erityisesti yhteisöiden ja niiden ympäristön välisestä suhteesta. Tätä prosessuaaliseksi arkeologiaksi nimitettyä suuntausta on kritisoitu liiasta positivistisesta kulttuuriprosessien yleisiin muutoksiin keskittymisestä. Sitä nousi haastamaan eri post-prosessuaaliset suuntaukset, jotka korostavat historiallisten tapahtumien ainutkertaista luonnetta. Prosessuaalisen arkeologian peruskäytänteet, kuten poikkitieteellisyys, ovat jääneet alan yleisiksi käytänteiksi.

Moderni Raamatun arkeologia

Historiankirjoitus nousi keskeiseksi kysymykseksi raamatuntutkimuksen puitteissa 1980- ja 1990-luvuilla. Tällä oli vaikutuksensa myös arkeologisen tutkimuksen kysymyksenasetteluihin. Osa tutkijoista halusi korostaa historian tapahtumien ainutkertaista luonnetta ja palasi etsimään arkeologian avulla vastauksia historiallisiin kysymyksiin muodostaen suuntauksen, jota voisi nimittää ”moderniksi Raamatun arkeologiaksi”. Tämä koulukunta edustaa ns. kontekstuaalista arkeologiaa. Koulukunnan edustajat pyrkivät tutkimaan muinaisia kulttuureja myös tekstien avulla. Kaikki muinaisesta Israelista ja Juudasta saatava tieto pyritään yhdistämään, jotta saataisiin mahdollisimman kattava kuva historiasta.

Nykytutkimuksen moninaisuus

1990-luvulta alkaen arkeologiseen tutkimukseen on tullut mukaan monia uusia näkökulmia ja suuntauksia, painopisteenään esimerkiksi evoluutio, kognitio tai identiteetti. Selkeää vallitsevaa suuntausta ei ole, mutta valtaosion tutkijat pyrkivät ymmärtämään muinaisia yhteisöjä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti niiden alkuperäisessä toimintaympäristössä. Viimeaikaisissa tutkimuksissa on haluttu korostaa arkeologian sekä historiantutkimuksen ja raamatuntutkimuksen itsenäistä luonnetta. Suhtautuminen Raamatun kertomusten historiallisuuteen sekä moderniin raamatuntutkimukseen jakaa edelleen arkeologeja.

Prosessuaalisen arkeologian pohjalta nouseva tutkimus painottaa esimerkiksi sosiaalisten prosessien, luonnonolosuhteiden, selviytymisstrategioiden ja vertailevan tutkimuksen merkitystä – erityisesti niillä alueilla ja aikakausilla, joita tunnetaan vain osin. Ahtaimmillaan tämä lähestymistapa tarkoittaa sitä, että Palestiinan alueen pieniä maantieteellisiä kokonaisuuksia tutkitaan kutakin omana yksikkönään (esim. Hans Peter Lemche, Thomas Thompson, Philip R. Davies).

Toisenlaista näkökulmaa edustaa historiallisesti painottunut tutkimus, josta osa edustaa ns. modernia Raamatun arkeologiaa (William Dever). Sen puitteissa ajatellaan, että sosio-arkeologinen tulkinta, johon yhdistetään tekstien tarjoama tieto, on paras tapa ymmärtää muinaisen Israel-Palestiinan kulttuureja. Monen israelilaisen arkeologin lähtökohtana ovat prosessuaalisen arkeologian koulukunnan periaatteet, mutta silti Vanhan testamentin tekstejä käytetään osana tutkimuksia – tutkijasta riippuen enemmän tai vähemmän kriittisesti (vrt. esim. Amihai Mazar, Israel Finkelstein). Nyky-Israelin poliittinen kulttuuri, jossa Vanhaa testamenttia käytetään poliittisen argumentoinnin välineenä, on yksi lisäsyy sille, että paikalliset arkeologit joutuvat ottamaan siihen kantaa.

Arkeologinen kenttätyö on hyvin samantyyppistä kaikilla Israel–Palestiinan alueen kaivauksilla, mutta tutkijat tulkitsevat löytöjä eri lähtökohdista käsin. Tämän vuoksi arkeologisia tutkimuksia luettaessa on myös huomioitava kulloisenkin tutkijan viitekehys ja tavoitteet. Kysymys Raamatun ja arkeologian suhteesta nousee esille aina, kun vanhoja tutkimuksia arvioidaan uudelleen. Myös Raamatun uskonnollinen merkitys ja sen historiallisen painoarvon punnitseminen tekevät Raamatun ja arkeologian suhteesta aina ajankohtaisen kysymyksen.

 

Kirjallisuus

Davies, Philip (1997). Whose History? Whose Israel? Whose Bible? Biblical Histories, Ancient and Modern. Can A ’History of Israel’ be Written? Ed. Lester L. Grabbe. European Seminar on Historical Methodology 1. Journal for the Study of the Old Testament, Supplement Series 245. Sheffield: Sheffield Academic Press, 104–122.

Davies, Philip (2015).  The History of Ancient Israel: A Guide for the Perplexed. London; New York: Bloomsbury T&T Clark.

Davis, Thomas W. (2004). Shifting Sands: The Rise and Fall of Biblical Archaeology. Oxford: Oxford University Press.

Dever, William G. (2001a). What Did the Biblical Writers Know & When Did They Know It? What Archaeology Can Tell Us about the Reality of Ancient Israel. Grand Rapids, Michigan & Cambridge, U.K.: William B. Eerdmans Publishing Company.

Dever, William G. (2001b). Archaeology and the History of Israel. The Blackwell Companion to the Hebrew Bible. Ed. Leo G. Perdue. Oxford, UK & Malden, Massachusetts: Blackwell, 119–126.

Finkelstein, Israel & Mazar, Amihai (2007). The Quest for the Historical Israel: Debating Archaeology and the History of Early Israel. Atlanta: Society of Biblical Literature.

Halinen, Petri, Vesa Immonen, Mika Lavento, Terhi Mikkola, Ari Siiriäinen ja Pirjo Uino (toim.) (2008). Johdatus arkeologiaan. Helsinki: Gaudeamus.

Hallote, Rachel S. &Alexander H. Joffe (2002). The Politics of Israeli Archaeology: Between ’Nationalism’ and ’Science’ in the Age of the Second Republic. Israel Studies 7/3, 84–116.

Halpern, Baruch (1998). Research Design in Archaeology: The Interdisciplinary Perspective. Near Eastern Archaeology 61/1, 53–65.

Hjelm, Ingrid, Thomas L. Thompson (eds) (2016). History, Archaeology and the Bible Forty Years after “Historicity”. Changing Perspectives 6. London & New York: Routledge.

King, Philip J. (1983) American Archaeology in the Mideast: A History of the American Schools of Oriental Research. Philadelphia: American Schools of Oriental Research.

Kletter, Raz (2006). Just Past? The Making of Israeli Archaeology. London & Oakville: Equinox.

Moorey, P. R. S. (1991). A Century of Biblical Archaeology. Cambridge: The Lutterworth Press.

Silberman, N. A. (1982). Digging for God and Country: Exploration, Archaeology, and the Secret Struggle for the Holy Land, 1799–1917. New York: Knopf.

Valkama, Kirsi (2013). Arkeologia Vanhan testamentin sosiaalihistorian tutkimuksessa: Esimerkkinä rautakauden Israel ja Juuda. Johdatus sosiaalitieteelliseen raamatuntutkimukseen. Petri Luomanen, Jutta Jokiranta ja Outi Lehtipuu (toim.). Suomen Eksegeettisen Seuran julkaisuja 105. Helsinki: Suomen Eksegeettinen Seura, 139–157.