ANTIIKIN YHDISTYKSET JA VARHAINEN KRISTINUSKO

Elina Lapinoja & Jarkko Vikman

 

Johdanto

Tietomme antiikin ihmisten tavoista kokoontua yhteen voi auttaa ymmärtämään myös varhaiskristillisiä kokoontumisia. Yksilöiden vapaamuotoisista yhteisöistä voidaan saada hyödyllisiä vertailukohtia esimerkiksi varhaisten kristittyjen yhteisiin ruokailuihin tai kokoontumisten käyttäytymissääntöihin. Seuraavassa esittelemme antiikin yhdistysten maailmaa ja siihen kohdistuneen tutkimuksen vaikutusta Uuden testamentin eksegetiikkaan.

 

Mitä olivat antiikin yhdistykset?

Puhuttaessa antiikin yhdistyksistä viitataan usein vapaaehtoisiin tai epävirallisiin yhdistyksiin (voluntary/unofficial associations). Termin “yhdistys” kautta kuvataan antiikin aikaista organisaatiota (ἔρανος [eranos], κοινόν [koinon], collegium ym.). Adjektiivit ”vapaaehtoinen” tai ”epävirallinen” on lisätty erottamaan nämä yhdistykset vakiintuneemmista instituutioista (valtio, polis/kaupunki).  Selkein ero instituutioiden ja yhdistysten välillä on rahoitus, sillä epävirallisten yhdistysten rahoitusrakenne pohjasi vahvemmin yksityisten patronien eli varakkaiden hyväntekijöiden antamiin lahjoituksiin kuin julkiseen rahoitukseen.

Kooltaan yhdistykset ovat vaihdelleet 15 ja 200 hengen välillä, mutta keskikoon on arveltu olleen noin 30 hengen tienoilla. Piirtokirjoitusevidenssi osoittaa, että ammattiyhdistykset ovat voineet olla hieman muita yhdistyksiä väkirikkaampia. Alemman yhteiskuntaluokan yksilölle yhdistys tarjosi, perheen (ja kaupunkivaltioiden, poliksien) ohella, mahdollisuuden sosiaaliseen ja uskonnolliseen kanssakäymiseen. Samalla yhdistykset mahdollistivat eri yhteiskuntaluokkien keskinäisen vuorovaikutuksen, mikä oli muuten harvinaisempaa.

Yhdistysten synnyn on arveltu liittyvän 500-luvun eaa. kulttuuriseen ja uskonnolliseen murrokseen, jossa polis-pohjainen malli hiljalleen murtui antaen tilaa yksittäisille yhdistyksille. Tosin tämä malli ei ole kiistaton, ja osa tutkijoista pitää yhdistysten syntyä rinnakkaistoimintana polis-pohjaiselle sosiaaliselle ja uskonnolliselle rakenteelle. John S. Kloppenborg huomauttaa, että yksi merkittävä tekijä yhdistysten synnyssä on ollut myös muuttoliikkeen lisääntyminen.

Viime vuosisadan kuluessa yhdistyksiä käsittelevän piirtokirjoitusten laaja määrä on pakottanut tutkijat kategorisoimaan yhdistyksiä erilaisten tunnusomaisten piirteiden pohjalta. Varhaisessa luokittelumallissa jaettiin yhdistykset kolmeen kategoriaan niiden päätoiminnan perusteella: ammattiyhdistyksiin, kulttiyhdistyksiin ja hautajaisyhdistyksiin.  Tämä malli on kuitenkin osoittautunut haasteelliseksi, sillä yhdistysten rajat eivät olleet niin selkeitä kuin päätoimintojen pohjalta tehty jaottelu antaa ymmärtää. Piirtokirjoitusten ja arkeologisen aineiston pohjalta voidaankin todeta, että pääsääntöisesti kaikkien antiikin yhdistysten toimintaan liittyi uskonnollisia elementtejä. Siksi uskonnollisen aspektin irrottaminen hautaus- ja ammattiyhdistyksistä on keinotekoinen ja riittämätön rajaus. Esimerkiksi roomalaisten kauppiaiden ammattikiltaa koskevasta piirtokirjoituksessa selviää, että ryhmän toimintaan kuului myös uskonnollista toimintaa (SEG 1:282). Meillä ei myöskään ole todistusaineistoa, jossa mainittaisiin pelkkiä hautajaisyhdistyksiä ennen keisari Hadrianuksen valtakautta (117–138 jaa.). Pikemminkin meillä on useita piirtokirjoituksia, joissa yhdistysten kerrotaan muun toiminnalla ohella myös haudanneen jäsenensä. Esimerkiksi piirtokirjoituksessa (SEG 32:488) mainittu viininviljelijöiden yhdistys hautasi jäsenensä.

Nykytutkimuksessa yhdistykset jaotellaankin jäsenten sosiaalisten verkostojen pohjalta. Näin on syntynyt moninaisempi ja evidenssiä paremmin vastaava jako kotiyhdistyksiin, etnisyyteen pohjaaviin yhdistyksiin, naapurustoyhdistyksiin, ammattiyhdistyksiin ja temppeli- tai uskonnollisiin yhdistyksiin.  Mikään moderneistakaan jaotteluista ei ole ongelmaton, sillä ne ovat aina vain akateemisia rakennelmin. Kuitenkin niiden avulla pystytään hahmottamaan paremmin laajaa piirtokirjoitusdataa.

 

Yhdistystutkimuksen lähteet ja niiden erityispiirteet

Yhdistysten toiminnasta on säilynyt sekä yhdistysten itse laatimia dokumentteja että ulkopuolisten kuvauksia. Nämä voidaan jaotella karkeasti kolmeen eri kategoriaan: yhdistysten piirtokirjoituksiin, papyruksiin ja yhdistyksiä koskeviin hallinnollisiin dokumentteihin. Moni dokumentti on säilynyt vain osittain. Tekstejä joudutaankin rekonstruoimaan esimerkiksi muiden tekstien kielellisten muotojen pohjalta. Tuntemamme dokumentit ovat tietenkin vain satunnainen otos siitä kaikesta kirjallisesta materiaalista, mitä yhdistykset ovat aikoinaan tuottaneet.

Yhdistyksiltä tunnetaan laaja määrä piirtokirjoituksia eli kiveen kaiverrettuja tekstejä. Erityisesti yhdistysten tapana on ollut kunnioittaa niissä hyväntekijöitään, jotka ovat taloudellisesti avustaneet esimerkiksi yhdistyksen aterioiden järjestämisessä tai olleet hankkimassa yhdistykselle kokoontumistiloja. Lisäksi usein kunnioitetaan alueellisia vaikutusvaltaisia yksilöitä ja heidän esimerkillistä luonnettaan. Toisinaan Rooman keisari saa osakseen samanlaista kunnioitusta. Piirtokirjoituksissa myös nimetään rakennusten tai sen osien (kuten alttarien) kuuluvan erityisesti tietylle yliluonnolliselle voimalle, esimerkiksi keisarisuvun hengille. Tunnemme myös pitkiä yhdistysten säännöstöjä kuvaavia piirtokirjoituksia – esimerkiksi yhdistystutkimuksessa paljon viitattu piirtokirjoitus IG II² 1368. Taloudelliset, poliittiset ja yhdistyksen sisäiseen vaikutusvaltaan liittyneet intressit kietoutuvat siis monen lähteen ympärille. Siksi piirtokirjoituksiakaan ei voida lukea vain objektiivisina kuvauksina siitä, mitä yhdistys piti tärkeänä. Niihin on sovellettava samaa kriittisyyttä kuin kaikkiin muihinkin historiallisiin dokumentteihin.

Yhdistyksiä kuvaavat papyrusdokumentit keskittyvät piirtokirjoituksia kapeammalle alueelle. Materiaalina papyrus säilyy piirtokirjoitusten kiveä heikommin, mutta erityisesti Egyptin autiomaiden hiekassa selviytyneissä papyruksissa on myös yhdistyksiin liittyvää kirjeenvaihtoa. Kaikkiaan sadoista tuhansista papyruksista on julkaistu vasta noin viisi prosenttia – moni yhdistysdokumenttikin on vielä vailla tutkijoiden käsittelyä. Kirjeenvaihto kertoo toisinaan myös yksittäisten jäsenten päätymisestä yhdistykseen ja heidän rooliinsa siinä. Esimerkiksi kirjeessä PMich VIII 511 poika kertoo isälleen, kuinka Sarapis-jumala on kutsunut hänet yhdistykseen ja kuinka hän voi välttää yhdistyksen jäsenmaksuja toimimalla sen taloudenhoitajana.

Myös yhdistysten ulkopuoliset tahot kuvaavat toisinaan yhdistysten toimintaa esimerkiksi kirjeissä hallitsijoille tai oikeuden päätöksissä. Näissä dokumenteissa korostuvat yhdistysten aiheuttamat jännitteet yhteiskunnassa. Esimerkiksi keisari Trajanuksen (98–117 jaa.) ja Bithynia-Pontuksen maaherra Plinius nuoremman kirjeenvaihdossa voidaan havaita näitä jännitteitä: Trajanus ei halua Pliniuksen perustavan edes palokuntaa Nikomediaan, sillä sellaisestakin yhdistyksestä voisi helposti koitua poliittista häiriötä (Ep. 10.33–34, Pliniuksen kirjeitä on suomentanut Marja Itkonen-Kaila, 2020). Aiemmin näitä vaikutusvaltaisempien yksilöiden arvioita luettiin tutkimuksessa enemmän kuin yhdistysten omia kuvauksia toimistaan. Tästä pääteltiin, että yhdistykset olisivat olleet erityisen ongelmallinen osa roomalaista yhteiskuntaa. Erilainen kuva syntyy kuitenkin yhdistysten omista dokumenteista, joissa hyviä suhteita valtaapitäviin ja saumatonta yhteistyötä korostetaan. Roomalaisen yhteiskunnan reaktiivinen luonne on voinut vaikuttaa kuvausten eroihin: valtakoneisto puuttui räikeisiin epäkohtiin, mutta ei ohjannut kaikkea kansalaisten toimintaa. Siksi myös hallitsijoiden teksteissä korostuvat nimenomaan yhdistysten aiheuttamat ongelmat.

Yhdistystutkija Philip A. Harlandin ylläpitämä verkkosivu tarjoaa kattavan lukemiston erilaisia yhdistyslähteitä ja niiden englanninkielisiä käännöksiä. Sivustolta löytyvät myös ohjeet tässäkin artikkelissa käytettyjen piirtokirjoitus- ja papyruseditioiden lyhenteiden merkityksiin.

 

Yhdistysten merkitys kristinuskon tutkimukselle

Yhdistyslähteiden avulla voidaan ymmärtää arkea ja käytäntöjä kreikkalais-roomalaisen yhteiskunnan pienryhmissä – myös varhaisten kristittyjen seurakunnissa sekä juutalaisissa synagogissa. Kuvaavaa on, että kreikan kielen synagogaa merkitsevä sana συναγωγή (synagōgē)ja seurakuntaa tarkoittava ἐκκλησία (ekklēsia) viittaavat myös hyvin moneen muunlaiseen yhteen kokoontumiseen. Esimerkiksi Zeukselle ja Heralle omistetussa piirtokirjoituksessa IBosp 76  yhdistyksen johtajaa kutsutaan termillä συναγωγός (synagōgos).

Yhdistysten ja varhaisten kristillisten seurakuntien elämää ja sosiaalista asemaa tutkittaessa kysytään usein, kuinka omalaatuisia seurakunnat olivat verrattuna muihin yhdistyksiin. Mikä kristityissä oli erityislaatuista tai poikkeavaa verrattuna vaikkapa tietyn etnisyyden tai tietyn ammatin jakavien jäsenten yhdistyksiin verrattuna? Kysymys on toisaalta vertailun kannalta oikeutettu, mutta voi myös vääristää ymmärrystämme yhdistyksistä. Toisaalta lähes kaikkiin yhdistyksiin liittyi kultillista toimintaa, jonka me mieltäisimme uskonnolliseksi, siinä missä varhaisen kristittyjenkin kokoontumisiin. Toisaalta paikallinen seurakunta on toisinaan voinut olla alkujaan tietyn ammatin tai etnisen taustan ympärille muodostunut yhdistys, jossa sittemmin on kiinnostuttu myös Jeesus-liikkeen sanomasta. Tutkimuksessa on esitetty, että ensimmäinen Tessalonikalaiskirje olisi kirjoitettu käsityöläisten ammattikillalle, jonka yhteydessä Paavalikin oli työskennellyt. Jakeessa 1. Tess. 2:9 Paavali muistuttaa, kuinka on “uurastanut ja nähnyt vaivaa” kirjeen vastaanottajien kanssa. Jae 4:11 puolestaan kannustaa vastaanottajia hankkimaan toimeentulon jatkossakin “kättensä työllä”. Lopuksi on vielä huomattava, että seurakunnan jäsen saattoi samanaikaisesti kuulua moneen muuhunkin yhdistykseen.

Osa yhdistysten toiminnasta rinnastuu selkeästi seurakunnista kertovien lähteiden kanssa. Yhdistystoiminta ei kuitenkaan kuvaa kaikkea varhaisen kristinuskon todellisuutta eikä kristityillä toisaalta näytä olleen käytössä kaikkia laajan yhdistystoiminnan piirteitä. Kuten varhaiset kristityt, muutkin yhdistykset viettivät yhteisiä aterioita, joilla nautittiin usein leipää ja viiniä. Kristittyjen tavoin ne kokoontuivat säännöllisesti eikä tapaamista sopinut laiminlyödä. Useilla yhdistyksillä oli myös sisäisiä säännöstöjä jäseneltä odotettavasta kunniakkaasta käytöksestä. Esimerkkejä tällaisista yhtäläisyyksistä löydät seuraavasta kappaleesta.

Toisaalta seurakunnat näyttävät kunnioittaneen merkkihenkilöitään eri tavoin kuin moni yhdistys. Siinä missä moni muu kaiverrutti piirtokirjoituksia johtajiensa ja rahoittajiensa kunniaksi, ei varhaisilta kristityiltä juurikaan löydy tällaisia muistomerkkejä. Toisaalta kristityt näyttävät käyttäneen ahkerasti pidempiä kirjoituksia, jotka kertoivat heille tärkeistä henkilöhahmoista. Tämän kirjallisen erityislaatuisuuden vuoksi seurakuntia kutsutaan toisinaan tutkimuksessa lukemisyhteisöiksi tai kirjallisiksi yhteisöiksi (reading community). Tämän piirteen on koettu vastaavan paremmin antiikin filosofisia koulukuntia kuin epävirallisia yhdistyksiä. Toisaalta on myös huomautettu, että filosofiset koulukunnat voitaisiin ymmärtää osaksi yhdistyskenttää, sillä niidenkin toimintaan kuuluivat esimerkiksi yhteiset ateriat ja kultilliset aktiviteetit.

Parhaimmillaan antiikin yhdistyksistä kertovat lähteet antavatkin juuri vertailukohtia seurakuntiin: toisaalta eroja ja toisaalta yhtäläisyyksiä. Varhaiskristilliset lähteet kertovat yllättävän vähän yhteisöjen arjesta. Yhdistyskentän laajempi tuntemus voi antaa lisäymmärrystä lyhyille välähdyksille, joita seurakuntien käytännön toiminnasta on säilynyt. Esimerkiksi Kaisa-Maria Pihlavan väitöstutkimus (2016) valottaa varakkaiden naisten roolia varhaiskristillisissä yhteisöissä kuvaamalla yleisiä rooleja, joita naispuolisilla hyväntekijöillä oli yhdistysten kokoontumisissa.

Tutkimuksessa ei esitetä, että kaikki kristilliset yhteisöt olisivat pohjautuneet valmiiseen malliin antiikin yhdistyksestä. Yhtä tällaista mallia ei vaikuta edes olleen. Ennemminkin yhteisessä kulttuuripiirissä tapahtuvat vapaamuotoisemmat kokoontumiset ymmärrettävästi saattoivat saada samankaltaisia piirteitä.  Samalla on huomattava, että eri alueilla ja eri yhteiskunnan sosiaalisissa kerroksissa kokoontumiset saattoivat näyttäytyä hyvinkin erilaisilta. Sijoittamalla seurakunnat osaksi tätä moninaisten yhdistysten kenttää voidaan niistä saada tietoa, jota varhaiskristilliset lähteet yksin eivät kertoisi.

 

Esimerkkejä yhdistysten ja seurakuntien vertailusta

Alla on esitetty kaksi erilaista esimerkkiä siitä, miten tietoa yhdistyksistä voidaan hyödyntää kristillisten seurakuntien tutkimuksessa. Ensimmäinen kuvaa seurakuntien ja yhdistysten normien samankaltaisuutta, ja toisessa pohditaan yhdistysdatan kautta sitä, millaisia seurakuntien yhteisölliset ruokailut ovat mahdollisesti olleet.

Esimerkki 1: riitojen ratkominen oman ryhmän sisällä

Paavali kehottaa Korintin seurakuntaa ratkaisemaan jäsenten väliset riita-asiat seurakunnan sisällä, ilman että niihin sekoitetaan ulkopuolisia. Tätä hän pitää sekä yksilöiden että ryhmän etuna.

Kun teidän keskuudessanne jollakin on riita-asia toisen kanssa, kuinka hän julkeaa viedä sen pakanoiden ratkaistavaksi? Miksi hän ei jätä sitä pyhien ratkaistavaksi? Ettekö tiedä, että pyhät tulevat kerran olemaan maailman tuomareina? Jos te saatte tuomita maailmaa, ettekö muka kelpaa tuomareiksi vähäpätöisissä asioissa? (1. Kor. 6:1–3)

Paavali ei suoranaisesti mainitse sakkoja tai rangaistuksia, joita seurakunnan jäsenten tulee maksaa, jos käyvät julkisesti oikeutta toinen toistaan vastaa. Tekstistä käy silti selväksi, että seurakuntalaisten keskinäisiä riitoja tulee ratkoa sisäryhmän kesken. Ilmiö ei kuitenkaan rajoitu vain seurakuntiin, vaan on nähtävissä myös yhdistysten säännöissä. Jo edellä mainitussa piirtokirjoituksessa IG II² 1368 esiin tuleva Bacchuksen palvojien Iobakchoi-yhdistys kehottaa sakon uhalla jäseniään hoitamaan riidat yhdistyksen sisällä, vaikka heillä olisi ollut laillinen oikeus viedä tappelut oikeusistuimen ratkaistavaksi. Nyrkkitappelun aloittanut jäsen erotetaan kokouksesta hetkellisesti ja hän joutuu maksamaan 25 hopea denaaria sakkoa, mutta:

…sama rangaistus tulee myös hakatun osaksi, jos hän ei mene papin tai archibakchoksen luokse, vaan vie asian julkiseen oikeuteen. (IG II² 1368, rivit 9094)

Eli jos riidan päätteeksi yhdistyksen jäsen on haastanut toisen oikeuteen, kummatkin ovat joutuneet maksamaan yhdistykselle sakkoa. Myös piirtokirjoitus SEG 31:122 mainitsee riitojen ratkomisen yhdistyksen sisällä ja luettelee rikkomuksista maksettavia sakkoja.

Näin ollen liittyminen seurakuntaan tai Iobakchoi-yhdistykseen on merkinnyt luopumista tietyistä laillisista oikeuksistaan ryhmän edun hyväksi.

Esimerkki 2: Yhteisöllinen ruokailu seurakunnissa

Antiikin yhteiskunnassa yhteisölliset ruokailut olivat oleellinen osa sosiaalista kanssakäymistä perheissä, mutta myös tärkeä osa yhdistysten toimintaa. Näin on todennäköisesti ollut myös seurakunnissa, vaikka todistusaineistoa seurakuntien ruokailuista on vain rajatusti. Etenkin ruokailujen luonne ja rahoitus on hämärän peitossa. Tässä suhteessa yhdistystekstit voivatkin tarjota meille lisävalaistusta tai hypoteesin sille, miten seurakuntien ruokailu on mahdollisesti järjestetty.

Ensimmäinen kysymys, johon voimme saada iltavalaistusta yhdistysten kautta, liittyy ruokailujen määrään. Sisälsikö jokainen seurakunnan kokous ruokailun vai oliko ne varattu erikoistilanteisiin? Jos seurakunta tapasi viikoittain, kuten Paavalin kirjeet antavat ymmärtää, ruokailun järjestäminen joka kerran olisi tullut hyvinkin kalliiksi. Yhdistysten pohjalta onkin selvää, että yhteisiä ruokailuja ei järjestetty läheskään joka kokouksessa. Esimerkiksi piirtokirjoituksessa CIL XIV 2112 mainittu yhdistys järjesti yhteisten asioiden hoitamiseen liittyvien kokousten lisäksi kuusi pöytäjuhlaa vuodessa. Toisaalta matontekijöiden ammattikilta (IEph 3216), joka oli kooltaan keskivertoa yhdistystä selkeästi suurempi, vietti pöytäjuhlaa vain kerran vuodessa.

Toinen kiinnostava kysymys koskee seurakuntien ruokailujen rahoitusta. Kuka tai ketkä kustansivat seurakunnan yhteiset ruokailut? Pääsääntöisesti varakkaat patronit ovat sponsoroineet yhdistyksissä muutaman ruokailun vuodessa mutta eivät useampia. Loput yhteisistä ruokailuista on kustannettu todennäköisesti kahdesta lähteestä: virkoihin valitut jäsenet ovat maksaneet sovitun määrän ruokailuja virkakautensa aikana, ja toisaalta varoja on voitu käyttää yhdistyksen kassasta, jota on kerrytetty esimerkiksi jäsenmaksuilla, osallistumismaksuilla ja sakkomaksuilla.

Yhdistyskirjoitusten pohjalta on mahdollista olettaa, että seurakunnatkaan eivät ole viettäneet yhteisiä ruokailuja joka kokoontumisessa vaan esimerkiksi kerran kuukaudessa. Toiseksi on mahdollista, että seurakuntien varakkaammat jäsenet olisivat sponsoroineet osan yhteisistä ruokailuista, mutta loppujen rahoituspohja on hämärän peitossa, sillä meillä ei ole tietoa keräsivätkö seurakunnat jäsenmaksuja tai osallistumismaksuja aterioille. Yhdistyksistä tiedetyn perusteella tämäkään ei ole täysin poissuljettu vaihtoehto.

 

Muita kiinnostavia esimerkkejä yhdistyslähteistä:

Maailmankuulut kiertävät taiteilijat, joita Dionysos-jumala suojelee: IEph 22

Lääkärien säännölliset taitokilpailut: IEph 1162

Syyrialaissiirtokunta talousahdingossa: OGIS 595

Edes yhdistyksen varapuheenjohtaja ei enää käy kokoontumisissa: IDacia I 31

Kaksi piirtokirjoitusta, jotka kuvaavat saman patronin toimintaa: IG II² 1325 ja IG II² 1326

 

Kirjallisuutta

Ascough, Richard S., Philip A. Harland & John S. Kloppenborg. Associations in the Greco-Roman World: An Expanding Collection of Inscriptions, Papyri, and Other Sources. http://www.philipharland.com/greco-roman-associations/. Vierailtu 21.4.2020.

Harland, Philip A. (2014). Greco-Roman Associations: Texts, Translations, and Commentary, II, North Coast of the Black Sea, Asia Minor. Beihefte zur Zeitschrift für die neutestamentliche Wissenschaft und die Kunde der älteren Kirche 204. Berlin: de Gruyter.

Kloppenborg, John S. (2019). Christ’s Associations: Connecting and Belonging in the Ancient City. New Haven: Yale University Press.

Kloppenborg, John S. & Richard S. Ascough. (2011). Greco-Roman Associations: Texts, Translations, and Commentary, I, Attica, Central Greece, Macedonia, Thrace.  Beihefte zur Zeitschrift für die neutestamentliche Wissenschaft und die Kunde der älteren Kirche 181. Berlin: de Gruyter.

Kloppenborg, John S. & Stephen G. Wilson (toim.) (1996). Voluntary Associations in the Graeco-Roman World. London: Routledge.

Pihlava, Kaisa-Maria (2016). The Authority of Women Hosts of Early Christian Gatherings in the First and Second Centuries C.E. Diss. Helsingin yliopisto. (Saatavissa myös Suomen eksegeettisen seuran julkaisuna nro. 113).

Plinius Caecilius Secundus, C. Kirjeitä keisariajan Roomasta. Marja Itkonen-Kaila, toim. ja suom. Toinen tarkistettu laitos. Helsinki: Gaudeamus, 2020.