Sosiaalisen identiteetin näkökulma

Nina Nikki  

Johdanto 

Sosiaalitieteitä ryhdyttiin hyödyntämään raamatuntutkimuksessa vastapainona Raamatun teksti- ja teologialähtöiselle tarkastelulle. Lähestymistapa haastaa ottamaan entistä tarkemmin huomioon sen inhimillisen ja historiallisen todellisuuden, joka on motivoinut Raamatun tekstien syntyä ja vaikuttanut niiden sisältöön. Yksi näkökulma avautuu sosiaalipsykologiasta, joka on ihmisten ja ihmisyhteisöjen käyttäytymistä tutkiva tiede. Tässä artikkelissa esitellään eräs sosiaalipsykologian alaan kuuluva lähestymistapa, niin sanottu sosiaalisen identiteetin näkökulma (social identity approachSIA). Näkökulman tavoitteena on ymmärtää yksilöä ryhmän jäsenenä ja selittää ryhmien välistä toimintaa. Teorian esittelyn jälkeen annetaan esimerkkejä käytöstä raamatuntutkimuksessa. Raamatunteksteihin sovellettuna SIA voi auttaa valottamaan tekstien taustalla vaikuttaneiden ryhmien suhdetta muihin aikalaisryhmiin ja esimerkiksi näiden välillä vallinneita statussuhteita. Sosiaalisen identiteetin näkökulma auttaa myös hahmottamaan tekstejä tuottaneiden yksilöiden ryhmäjäsenyyksiä ja niiden vaikutusta tekstien sisältöön.  

 

Teorian lähtökohdat 

Perustan sosiaalisen identiteetin teorialle loivat 1970-luvulla sosiaalipsykologi Henri Tajfel ja hänen oppilaansa John C. Turner. Teorian taustalla on keskustelu siitä, selittyykö ryhmäkäyttäytyminen ryhmään kuuluvien yksilöiden psykologisilla ominaisuuksilla vai onko ryhmäkäyttäytyminen jotain erilaista kuin yksilöiden käyttäytyminen, minkä vuoksi sitä voi tarkastella sen omilla ehdoilla. Sosiaalisen identiteetin teorian peruslähtökohta on, että ryhmä on enemmän kuin osiensa summa ja että ryhmäkäyttäytymisessä pätevät lainalaisuudet eivät ole redusoitavissa yksilöpsykologiaan.  

Sosiaalisen identiteetin näkökulma (social identity approach, SIA) käsittää kaksi teoriaa: sosiaalisen identiteetin teorian (social identity theory, SIT) ja itsekategorisointiteorian (self-categorization theory, SCT). Ensimmäinen keskittyy ryhmien välisiin suhteisiin ja jälkimmäinen tutkii ryhmäjäsenyyksiä yksilön näkökulmasta. Kumpikin rakentaa samalle oletukselle sosiaalisen identiteetin luonteesta. 

Yhteiskuntanäkemyksessään SIA on velkaa strukturalisteille ja konfliktiteoreetikoille, kuten Marxille ja Weberille. Lähtökohtana on ajatus yhteiskunnasta, joka on jakautunut voima- ja statussuhteiltaan erilaisiin ja keskenään kilpaileviin sosiaalisiin kategorioihin. 

 

Sosiaalinen identiteetti 

Yksilökäyttäytymisen ja ryhmäkäyttäytymisen välistä eroa havainnollistaa sosiaalisen identiteetin käsite. Sosiaalinen identiteetti tarkoittaa sitä osaa ihmisen itsekäsityksestä, joka määräytyy hänen ryhmäjäsenyyksistään. Kyse on toisin sanoen sellaisista itseidentifikaatioista kuten olen filatelisti”, ”olen äiti. Koska ihminen kuuluu aina moneen ryhmään, hänellä on aina myös useampia sosiaalisia identifikaatioita. Konteksti puolestaan määrää, mikä näistä kulloinkin korostuu (salience). Esimerkiksi ulkomailla ihmisen oma kansallisuus nousee usein merkittäväksi (”olen suomalainen”). Kotimaassa matkaillessa taas saattaa vahvistua sukujuuriin tai tarkempaan asuinpaikkaan liittyvä identiteetti (”olen pohjalainen). 

SIA:n mukaan ihmisen itsekäsitys voidaan asettaa ikään kuin jatkumolle, jonka toisessa päässä on persoonallinen identiteetti ja toisessa sosiaalinen identiteetti. Persoonallinen identiteetti koostuu niistä piirteistä, jotka erottavat yksilön kaikista muista. Se pohjautuu ennen kaikkea pitkäkestoisten henkilökohtaisten suhteiden pohjalta saatuihin käsityksiin itsestä. Persoonallinen identiteetti nousee merkittäväksi erityisesti kahdenvälisissä tai pienryhmäkohtaamisissa. Varsinaisissa ryhmätilanteissa puolestaan korostuu erityisellä tavalla ihmisen sosiaalinen identiteetti eli ne piirteet, jotka yksilö jakaa toisten saman ryhmän jäsenten kanssa. Tällöin persoonallinen identiteetti väistyy taka-alalle. Äärimmillään sosiaalinen identiteetti voi korostua ryhmätilanteessa niin voimakkaasti, että persoonallinen identiteetti katoaa kokonaan ja yksilöstä tulee ikään kuin ”vaihdettava” muiden ryhmän jäsenten kanssa. Ryhmän vaikutus on tällöin suuri sekä hyvässä että pahassa. Vanha sananlaskukin tietää, että ”joukossa tyhmyys tiivistyy.” 

 

Kategorisaatio ja positiivisen minäkuvan tarve 

Sosiaalisen identiteetin näkökulma nojaa erityisesti kahteen psykologiseen perusolettamukseen: luokitteluun eli kategorisaatioon ja positiivisen minäkuvan tarpeeseen. Kategorisaatio tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä havaintopsykologista tosiseikkaa, että ihminen luokittelee ja ryhmittelee todellisuutta helpommin hahmotettavaan muotoon. Ihmisen olisikin mahdotonta luokittelematta hahmottaa todellisuuden loputtomia variaatioita, saati sitten toimia tällaisessa jäsentymättömässä todellisuudessa. SIA:n kannalta on erityisen merkittävää, että luokitteluilmiö toimii myös sosiaalisessa todellisuudessa, ryhmien välillä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että ryhmien välisiä eroja korostetaan ja toisaalta tiettyyn ryhmään kuuluvien yksilöiden välisiä eroja minimoidaan (tästä syntyvät stereotyypit).  

Toinen keskeinen perusoletus on ihmisen perustava tarve myönteiseen identiteettiin ja hyvään itsetuntoon. Teorian mukaan tämä saavutetaan ennen kaikkea vertailemalla itseä muihin. Vertailu voi tapahtua yksilöiden tai ryhmien tasolla. Ryhmien välisen vertailun vaikutus yksilöön perustuu siihen, että ryhmän arvo heijastuu yksilöön sosiaalisen identiteetin välityksellä. Ryhmän jäsenille on siis tärkeää, että omalla ryhmällä on korkea asema. Statusta pyritään korottamaan myönteisellä erottautumisella muista ryhmistä (positive distinctiveness). Tämä saavutetaan niin, että oman ryhmän positiivisia piirteitä korostetaan valikoivasti ja ulkoryhmä nähdään korostetun negatiivisessa valossa.  

 

Ryhmien välisen kilpailun strategioita 

Niin sanotuissa minimaalisten ryhmien kokeissa on laboratorio-olosuhteissa selvitetty vähimmäisedellytyksiä ryhmien välisen kilpailu- ja vertailutilanteen syntymiselle. On todettu, että pelkkä tietoisuus tiettyyn ryhmään kuulumisesta riittää synnyttämään diskriminointia oman ryhmän hyväksi. Mitään edeltävää kilpailuasetelmaa tai etujen ristiriitaa ei siis tarvita. Tältä osin sosiaalisen identiteetin teoria on korjannut niin sanottua realistisen konfliktin teoriaa (M. Sherif), jonka mukaan ryhmien välinen kilpailu syntyy taistelussa rajoitetusta hyödykkeistä. 

Reaalimaailman tilanne on tietenkin laboratorio-olosuhteita kärjistetympi. Eri ryhmillä on käytännössä harvoin yhtä paljon valtaa ja statusta, mikä on omiaan lisäämään ryhmien välisiä kilpailuasetelmia.  

Jos oman ryhmän asema on alisteinen, tämä heijastuu negatiivisesti yksilöiden itsetuntoon ja johtaa tilanteen parantamisyrityksiin. Itsetunnon vahvistamiseen ryhmätilanteissa on useita mahdollisia strategioita. SIA:n mukaan strategiat valikoituvat sen mukaan, mitä kulloinkin pidetään mahdollisena toimintatapana. Jos korkean ja matalan statuksen ryhmien välisen rajan ylittämistä pidetään mahdollisena, yksilö voi ratkaista epätyydyttävän tilanteen yksinkertaisesti vaihtamalla ryhmää (social mobility).  

Jos taas ryhmien välisten rajojen läpäisemistä ei koeta mahdollisena, itsetunnon kohottamista ei enää voi toteuttaa individualistisesti, vaan on keksittävä keinoja parantaa koko alisteisen ryhmän asemaa. Tämä voi tapahtua esimerkiksi suuntaamalla vertailu samassa tai vielä heikommassa asemassa oleviin ryhmiin. Tällöin oma ryhmä saa luonnollisesti kokea olevansa statukseltaan korkeampi (jollakin menee sentään vielä huonommin…”). Toinen mahdollisuus on sivuuttaa se vertailu-ulottuvuus, jolla omaa ryhmää pidettiin huonompana ja korostaa sen sijaan jotain muuta ominaisuutta (”olen huono tanssija, mutta toisaalta osaan kyllä laulaa hienosti”). Tämä strategia edellyttää, että uusi vertailun kohteeksi otettu ominaisuus on kummankin ryhmän arvostama. Kolmas mahdollisuus on määritellä uudelleen positiiviseksi jokin ominaisuus, jota on pidetty negatiivisena (”matemaatikot ovat tylsiä… on suorastaan onni, että en kuulu siihen porukkaan”). Näiden kolmen ”sosiaaliseen luovuuteen” (social creativity) luettavan strategian taustalla on kognitiivinen kykenemättömyys kuvitella todellista muutosta ryhmien välillä vallitseviin statussuhteisiin.  

Neljäntenä vaihtoehtona on, että vallitsevan tilanteen legitimiteetti kielletään ja käydään avoimeen kilpailuun paremmassa asemassa olevan ryhmän kanssa (social competition). Tämä edellyttää, että valtasuhteiden muutosta pidetään edes jollakin tavalla mahdollisena.  

 

SIA ja antiikin Välimeren kulttuuri 

Koska sosiaalisen identiteetin näkökulma on alun perin kehitetty 1900-luvun länsimaisessa yhteiskunnassa ja sen herättämien ilmiöiden innoittamana, on tarpeellista pohtia, kuinka teoria on sovellettavissa kahden tuhannen vuoden takaiseen Välimeren kulttuuriin. Sovellettavuus näin erilaisiin ympäristöihin edellyttää, että voidaan olettaa tutkimuskohteen – eli tässä tapauksessa ihmisen ja ihmisen ryhmäkäyttäytymisen – säilyneen riittävän samanlaisena. SIA:n pätevyys tässä suhteessa perustuu sen läheiseen yhteyteen kognitiotieteiden kanssa, jotka tarkastelevat ihmismielen tiedonkäsittelyn perustoja. Tältä pohjalta esimerkiksi kategorisaatio on ilmiönä erittäin suurella varmuudella yleistettävissä koskemaan kaikkia ihmisiä kaikkina aikoina. Kyse on universaalista mekanismista, jonka avulla ihminen adaptoituu ympäristöönsä.  

Ajallinen ja kulttuurinen etäisyys näkyy kuitenkin esimerkiksi arvojen ja asenteiden tasolla, kun tarkastellaan ryhmien merkitystä yksilölle ja ryhmien välisen vertailun ja kilpailun esiintyvyyttä. Viime vuosikymmeninä erityisesti kulttuuriantropologisista lähtökohdista toimiva Context Group on havainnollistanut Uuden testamentin tutkijoille antiikin Välimeren kulttuuristen arvojen eroa nykyiseen länsimaiseen yhteiskuntaan verrattuna.  

Individualistiseen nykyihmiseen verrattuna antiikin ihminen oli huomattavasti yhteisöllisempi. Yhteisöllisyyttä väritti myös vahva kunnian ja häpeän kulttuuri: yksilön häpeän tai kunnian koettiin väistämättä heijastuvan hänen edustamaansa yhteisöön. Antiikin Välimeren ihmisestä on myös puhuttu dyadisena persoonallisuutena, jonka käsitys itsestä perustuu ensisijaisesti muiden antamaan tunnustukseen eikä individualistiseen itsereflektioon. Kulttuuria väritti myös voimakas kilpailuhenkisyys (antropologit puhuvat agonistisesta kulttuurista), joka kumpusi niin sanotusta rajoitetun hyvän periaatteesta (limited good). Periaatteen mukaan hyvää on vain rajoitettu määrä, eikä sitä voi jakaa. Tällöin se, mikä toisilla on, on välttämättä itseltä pois, ja toisinpäin.  

Sosiaalipsykologit Hinkle & Brown (1990) ovat tutkineet, mitkä tekijät vaikuttavat siihen, että jotkut ryhmät ovat kilpailuhenkisempiä kuin toiset. He ovat tulleet tulokseen, että ryhmien välistä kilpailua lisää ensinnäkin ryhmän kollektiivinen luonne (vastakohtana individualistisuudelle) ja toiseksi ryhmän kilpailuhenkinen ideologia tai tilanne. Koska kumpikin näistä piirteistä on huomattava antiikin kulttuurissa, voidaan olettaa, että aikakauden lähteistä löytyy runsaasti viittauksia ryhmien väliseen kilpailuun. Voi siis jopa väittää, että sosiaalisen identiteetin teoria soveltuu erityisen hyvin antiikin ryhmäkäyttäytymisen tutkimiseen. 

 

SIA ja raamatuntutkimus 

Paavalin kirjeet 

Philip F. Esler on soveltanut sosiaalisen identiteetin teoriaa Paavalin kirjeisiin galatalaisille (1998) ja roomalaisille (2003). Roomalaiskirjeessä Paavali pyrkii Eslerin mukaan sovittelemaan eri etnistä taustaa edustavien kreikkalaisten ja juutalaisten Kristus-uskovien välejä korostamalla näiden yhteistä sisäryhmäidentiteettiä. Sosiaalisen identiteetin teoriassa Paavalin käyttämää tekniikkaa kutsutaan uudelleenkategorisoinniksi (recategorization). Ryhmät ikään kuin jaotellaan uusiksi niin, että entiset kilpakumppanit kokevatkin nyt olevansa samalla puolella. Roomalaiskirjeessä Paavali korostaa sekä kreikkalaistaustaisten että syntyperältään juutalaisten yhteistä identiteettiä Jumalan vanhurskauttamina ja pyrkii nostamaan tämän yhteisen identiteetin erottavia tekijöitä tärkeämmäksi.  

Galatalaiskirjeessä Paavalin tavoite on Eslerin mukaan erisuuntainen. Paavali yrittää erilaisin keinon vahvistaa kuulijoiden sisäryhmäidentiteettiä uhkaavia ulkoryhmiä vastaan. Eslerin mukaan Galatiassa toimi sekaseurakunta, joka koostui niin ei-juutalaisista kuin juutalaiskristityistäkin (sisäryhmä), jota juutalaistaustainen ulkoryhmä painosti ympärileikkauttamaan pakanuudesta kääntyneet jäsenensä. Paavalin näkökulmasta tämä tarkoitti, että Kristus-uskovien sisäryhmä oli vaarassa liueta juutalaiseen ulkoryhmään. Lisäksi osa pakanataustaisista oli vaarassa kääntyä jälleen entiseen pakanaidentiteettiinsä. Tilanne siis edellytti ryhmän itsetunnon vahvistamista ja rajojen selkiyttämistä.  

Esler erottaa Galatalaiskirjeestä useita strategioita, joilla Paavali tavoitteeseensa pyrkii. Ensinnäkin Paavali vahvistaa kuulijoiden yhteistä identiteettiä viljelemällä kollektiivisia, positiivisia ilmaisuja vastaanottajista (”veljet”, ”lapseni”, ”uusi luomus”, ”Jumalan Israel jne). Hän myös omaksuu kirjeen vastaanottajille keskeisiä käsitteitä, kuten vanhurskauden ja Abrahamin jälkeläisyyden, jotka tekivät ulkoryhmästä houkuttelevan, ja määrittelee käsitteet uudella tavalla: Vanhurskaus irrotetaan lain noudattamisesta ja Abrahamin ”siemen” yhdistetään Kristukseen. Paavali ottaa myös esille uusia vertailu-ulottuvuuksia suhteessa ulkoryhmään. Erityisesti Jumalan Hengen korostus oli aluetta, jolla Paavalin seuraajat olivat vahvoilla suhteessa ulkoryhmään. Ryhmien välisen kilpailun strategioiden mukaisesti Paavali myös mustamaalaa ulkoryhmää. Nämä juutalaiset eivät voi lain avulla saavuttaa vanhurskautta tai Abrahamin lapseutta, vaan ovat itse asiassa vain jalkavaimo Hagarin orjuudessa eläviä lapsia, jotka ovat lain kautta vieläpä kirouksen alaisia.  

Qumranin liike ja sosiaalinen identiteetti
(kirjoittanut Jutta Jokiranta) 

Qumranin liikkeen pešer-kirjallisuus on lähtökohtaisesti voimakkaan stereotyyppistä: vastustajiin lyödään negatiivisia leimoja ja omat nähdään Raamatun lupausten perillisinä. Pešer-kirjallisuudessa siteerataan profeettatekstejä (Jesaja, Hoosea, Miika, NahumHabakukSefanja) ja Psalmeja ja annetaan näille ajankohtaistava tulkinta. Muutamissa pešer-teksteissä esiintyy paljon historiallisia spekulaatioita synnyttänyt hahmo, ns. Vanhurskauden opettaja tai Vanhurskas opettaja.  

Väitöskirjassaan Jutta Jokiranta (2005, 2012) osoittaa, miten tästä hahmosta annetaan hyvin prototyyppinen kuva: hahmossa kiteytyy se, mitä ryhmän jäsenten ajatellaan jakavan toistensa kanssa (he olivat valittuja ja ilmoituksen haltijoita mutta samalla vainottuja) ja miten heidän ajatellaan erottuvan ulkopuolisista (ulkopuoliset saavat rangaistuksen valittujen vainoamisesta). SIA:n mukaan ryhmän jäsenet mittaavat omaa jäsenyyttään ryhmässä prototyypin avulla: prototyyppi on (kuvitteellinen) ideaalihahmo, jossa ryhmän jäsenten väliset yhtäläisyydet ovat maksimaalisia, samoin ryhmän jäsenten erot suhteessa ulkopuolisiin. Prototyyppi ei siis ole keskiarvo ryhmä jäsenistä, vaan sen ryhmäidentiteetin kiteytymä. Pešereissä ei pyritä historiallisesti tarkkaan näkemykseen Vanhurskauden opettajasta vaan kuvaan, johon samastumalla liikkeen jäsenet pysyvät liikkeen jäseninä vastoinkäymisistä tai kilpailevista ryhmistä huolimatta. 

SIA tarjoaa myös välineitä Qumranin sääntötekstien tarkasteluun ja ylipäätään epämääräisen ”identiteetin” käsitteen täsmentämiseen. Kun henkilö tuli liikkeen jäseneksi, hän ei suinkaan menettänyt kokonaan persoonallista identiteettiään, vaikka tekstejä lukemalla voisi helposti niin ajatella. Sosiaalinen identiteetti luodaan ryhmän eri vaiheissa jatkuvasti uudestaan – ei ole kysymys staattisesta, paikallaan pysyvästä ilmiöstä vaan tilanneriippuvaisesta ja alati muuttuvasta prosessista. Keskeiseksi nousee sosiaalisen muistin käsite: ryhmän jäsenet arvioivat itseään suhteessa sellaiseen jäsenyyteen, jonka katsotaan olevan jatkuva menneisyyden kanssa ja/tai mahdollinen tulevaisuudessa.  

Kirjallisuutta

 

Sosiaalisen identiteetin teoria:

 

Abrams, D. & Hogg, M. A. (1990). ”An Introduction to the Social Identity Approach.” Dominic Abrams & Michael Hogg (toim.), Social Identity theory: Constructive and Critical Advances. New York: Harvester Wheatsheaf. 1–9.

Haslam, S. Alexander (2004). Psychology in Organizations. The Social Identity Approach. London: SAGE Publications.

Hinkle, S. & R. Brown (1990). ”Intergroup Comparisons and Social Identity: Some Links and Lacunae.” Dominic Abrams & Michael Hogg (toim.). Social Identity theory: Constructive and Critical Advances. New York: Harvester Wheatsheaf. 48-70.

Hogg, Michael A. & Dominic Abrams (1988). Social Identifications. A Social Psychology of Intergroup Relations and Group Processes. London and New York: Routledge.

Jokiranta, Jutta & Petri Luomanen (2013). ”Sosiaalisen identiteetin näkökulma”. Petri Luomanen, Jutta Jokiranta & Outi Lehtipuu (toim.), Johdatus sosiaalitieteelliseen raamatuntutkimukseen. Helsinki: Suomen eksegeettinen seura, 67-84.

Tajfel, Henri (1978). Differentiation between Social Groups: Studies in the Social Psychology of Intergroup Relations. London: Academic Press.

Tajfel, Henri (1981). Human Groups and Social Categories. Studies in Social Psychology. Cambridge: Cambridge University Press.

 

SIA & Paavalin kirjeet:

Esler, Philip R. (1998). Galatians. London: Routledge.

Esler, Philip R. (2003). Conflict and Identity in Romans. The Social Setting of Paul’s Letter. Minneapolis: Fortress Press.

Nikki, Nina (2018). Opponents and identity in Philippians. NovTSup 173. Boston: Brill.

Tucker, J. Brian (2010). You Belong to Christ. Paul and the Formation of Social Identity in 1 Corinthians 4. Eugene, OR: Pickwick Publications.

Tucker, J. Brian (2011). Remain in Your Calling. Paul and the Continuation of Social Identities in 1 Corinthians. Eugene, OR: Pickwick Publications.

SIA ja Qumran

Jokiranta, Jutta (2005). Identity on a Continuum: Constructing and Expressing Sectarian Social Identity in Qumran Serakhim and Pesharim. Helsinki: Diss., 2005.

Jokiranta, Jutta (2012). Social Identity and Sectarianism in the Qumran Movement. Studies on the Texts of the Desert of Judah. Vol. 105. Leiden: BRILL, 2012. Print.