Tuen kaipaamisen tarina

Tänään blogi vie meidät syöpä -tematiikkaan ja yksinolemisen kivun äärelle. Seuraava kirjoitus on narratiivisen analyysin tulosta eikä sellaisenaan kenekään yksittäisen henkilön kokemus. Teksti on lainattu lyhennelmä pro gradu -tutkielmastani ”Elämää syövän kanssa: Narratiivinen tutkimus henkisen ja hengellisen tuen merkityksestä syöpää sairastavalle” (Saarelainen 2009).

Kaisa oli saanut kutsun normaaliin rutiininomaiseen syöpätarkastukseen, eikä ollut ajatellut sitä sen kummemmin. Lääkäriltä oli kuitenkin tullut kutsu jatkotutkimuksiin. Vielä silloinkaan Kaisa ei ollut ajatellut, että kyseessä saattaisi olla jotakin vakavampaa. Tieto syövästä oli tullut täysin yllätyksenä, hän ei ollut odottanut mitään erityisiä tietoja.

Kertoessaan lääkärissä käynnistä hän muistelee, että ensimmäinen ajatus oli:

”Tältäkö tuntuu, kun sinulle sanotaan, että sinulla on syöpä. Mitään ei tapahtunut, maailma ei pysähtynyt, ei tullut kaiken kattavaa hiljaisuutta, lääkäri ei kauhistellut,minä en pyörtynyt enkä puhjennut itkemään.” (K1)

Kun Kaisa oli saanut kaikki käytännönjärjestelyt hoidettua ja ajatukset alkoivat selvitä, tuli täysi romahdus. Kaisa ei voinut lopettaa itkua. Olo oli täysin lohduton. Asiat alkoivat edetä nopeasti ja pian Kaisa oli jo sairaalassa. Alkuvaiheista hän muistelee, että kaipasi ennen kaikkea perheen läsnäoloa ja tukea. Ajatus uskonnollisen tuen tarpeesta ei edes käynyt mielessä. Vanha teologiystävä oli poikennut sairaalassa. Kaisa oli ilahtunut hänen vierailustaan. Eivät he olleet jutelleet hengellisistä asioista, mutta tuntui, että ystävä ymmärsi sairautta hyvin.

Kaisa tunsi tarvitsevansa henkistä tukea ja hakeutui mielenterveystoimistoon. Siellä asioita sai käydä läpi. Sairaalassa hän keskusteli usein psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, mutta Kaisasta tuntui, että tämän koulutus ei riittänyt siihen, mitä syöpää sairastavana olisi kaivannut. Kaisa koki olevansa yksin, ei ollut ketään kenen kanssa tilanteen olisi voinut jakaa. Ei ollut kuuntelijaa eikä ihmistä kenen kanssa keskustella. Perheellekin tilanne oli niin rankka, ettei Kaisa halunnut rasittaa heitä lisää.

Hoitojen edetessä alkoi sädehoito. Se oli raskasta aikaa. Peilistä katsoi joku, jota ei edes tunnistanut. Erityisen ahdistavana Kaisa koki sädehoito-osastolle menemisen. Sädehoito-osastolla ei ollut syöpäyhdistyksen ihmisiä eikä seurakunnan työntekijöitä.

”Missä oli seurakunnan hengellinen apu? Miksi kukaan ei tullut sinne? Miksi kukaan ei päivystänyt tai antanut aikoja keskustelua varten? Miksi ei ollut ketään silloin kun kipeimmin tarvittiin? Lähes jokainen käy siellä 25 kertaa ja sytostaattihoitoa saavat voivat joutua kulkemaan sairaalassa 8 kuukautta. Mitä sairautta pelätään eniten? Syöpää, siihen kuolee. Sädehoito-osastolla kuoleman ajatukset ovat läsnä (K1)”

Photo by Erkan Utu from Pexels

Kuolema-ajatukset olivat monella tavalla läsnä Kaisan elämässä. Sairauden vaikeus pakotti käsittelemään omia ajatuksia ja ahdistuksia. Eräällä sädehoitokerralla Kaisa oli kokenut, että oli saanut ymmärryksen, mitä kuolemassa tapahtuu. Kuolema olisi jotain, jossa ei olisi hyvä eikä paha olla. Kuolema toisi mukanaan lepoa.

Vaikka ajatusten läpikäyminen ja mahdollisen kuoleman hyväksyminen oli erittäin raskasta. Kaisa koki, että tuli sinuiksi kuoleman kanssa. Enää ei haittaa, vaikka kuolema tulisikin.

Millaista tukea Kaisa sitten olisi kaivannut? Ennen kaikkea hän kaipasi kuuntelijaa. Sitä ihmistä, joka olisi ollut rinnalla niinä yksinäisinä hetkinä, kun ei ollut ketään, keneen olisi voinut tukeutua.
(Saarelainen 2009, 22-24.)

Kaisan tarina on  yksi esimerkki tutkimuksessa syntyneistä tyyppitarinoista. Tähän valittu esimerkki edusti tuen kaipaamisen kokemuksia. Muut tyypit käsittelivät tuen saannin positiivisia kokemuksia, kokemusta itsenäisestä pärjäämisestä sekä hengellisen vakaumuksen kannattelevuudesta.

Lue lisää:
http://hdl.handle.net/10138/21720

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *