Vaikka vanhusten kohtaamat oikeudelliset ongelmat ovat moninaisia, kesti kuitenkin pitkään, ennen kuin oikeusjärjestelmäämme omaksuttiin nimenomaan vanhuksia koskevia sääntöjä. Vanhusten asema oikeudellisen sääntelyn kohteena muuttui ratkaisevasti, kun heinäkuussa 2013 tuli voimaan laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista (980/2012) eli niin kutsuttu vanhuspalvelulaki.
Ennen lain säätämistä vanhusten kohtaamat oikeusturvan ongelmat olivat saaneet julkisuudessa paljon huomiota, mikä osaltaan aiheutti painetta erillisen vanhuksia koskevan lain säätämiselle. Lailla on liittymiä useisiin perusoikeuksiin ja sen keskeisenä tarkoituksena onkin parantaa iäkkäiden ihmisten perusoikeuksien toteutumista. Lisäksi laki toteuttaa Europan neuvoston sosiaalisen peruskirjan 23 artiklaa, jonka mukaan ikääntyvillä henkilöillä tulee olla mahdollisuus pysyä yhteiskunnan täysipainoisina jäseninä.
Vanhuspalvelulain tarkoituksena on myös tukea ikääntyneen väestön hyvinvointia sekä parantaa sen mahdollisuutta osallistua elinoloihinsa vaikuttavien päätösten valmisteluun ja palvelujen kehittämiseen kunnassa. Lisäksi tarkoituksena on parantaa iäkkään henkilön mahdollisuutta saada laadukkaita sosiaali- ja terveyspalveluja sekä vahvistaa hänen mahdollisuuttaan vaikuttaa hänelle järjestettävien palvelujen sisältöön ja toteuttamistapaan.
Vanhuspalvelulain kaikkiaan 28 pykälässä ei kuitenkaan säädetä materiaalisista sosiaalipalveluista. Kunnan järjestämisvelvollisuus määräytyy pääosin voimassa olevan lainsäädännön mukaan. Siten terveyspalvelut ja niiden sisältö määräytyvät pääosin terveydenhuoltolain mukaisesti ja sosiaalipalveluista ja niiden sisällöstä säädetään sosiaalihuoltolaissa.
Voidaankin todeta, että vanhuspalvelulaki on pikemminkin prosessikuvaus palveluketjusta, jota noudattamalla ikäihmisen oikeuksien tulisi toteutua. Laki tukeutuu hyvin keskeisesti periaatetason normeihin ja ohjeistukseen siitä, millä tavoin ikääntyneillä ihmisillä on oikeus tulla kohdelluksi. Kysymyksessä on Pentti Arajärven mukaan menettely- ja laadunvarmistuslaki, ja tämän kaltaista kuvausta on myös useissa kansainvälisissä soft-law -tason asiakirjoissa, kuten esimerkiksi Euroopan neuvoston suosituksessa ikäihmisten ihmisoikeuksien edistämiseksi (Recommendation CM/Rec 2014/ 2).
Tällaisenaan vanhuspalvelulaki sisältää sinänsä vahvat periaatteet, mutta niiden tueksi ei juuri löydy näitä periaatteita tukevia, vahvoja sääntöjä. Muun ohella vanhuspalvelujen tilaa kuvaavassa THL:n selvityksessä onkin todettu, että terveyttä ja hyvinvointia edistävien palveluiden kohdentamisessa esimerkiksi kotona asuville muistisairaille, on parannettavaa. Lisäksi laki ei sisällä juurikaan sellaista, mistä ei olisi säännöksiä muussa lainsäädännössä, esimerkiksi keväällä 2015 uudistetussa sosiaalihuoltolaissa. Niinpä sosiaalihuoltolaki sisältää säännökset esimerkiksi oikeudesta saada määrätyt palvelut kolmessa kuukaudessa sekä puolisoiden lähtökohtaisesta oikeudesta asua yhdessä. Näistä samoista asioista säädetään myös vanhuspalvelulaissa. Arajärven mukaan lain voisikin tulkita olevan tarpeeton ja osa niin kutsuttua normitulvaa. Tähän näkökantaan on valitettavan helppo yhtyä.
Lähteitä:
1. Arajärvi, Pentti: Vanhuspalvelulaki – mitä ja miksi? Teoksessa Anna Mäki-Petäjä-Leinonen – Liisa Nieminen (toim.): Vanhuus ja oikeus. Kauppakamari 2014.
2. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 3.11.2016 https://www.thl.fi/fi/web/ikaantyminen/elaman-loppuvaiheen-hoito/hoidon-jarjestaminen
3. Heimonen, Sirkkaliisa – Mäki-Petäjä-Leinonen, Anna: Muistisairaan ihmisen mielen hyvinvoinnin edellytykset – miten turvata oikeus niiden toteutumiseen? https://journal.fi/gerontologia/article/view/65390/30953)
Olin mukana joissakin keskusteluissa kun lakia hahmoteltiin ja taisin sanoakin, että nyt tehdään laki jonka sisältö on se, että Suomen lakeja pitää noudattaa. Se on kauniita periaatelauseita sisältävät teksti joka ei vakavassa mielessä velvoita juuri mihinkään, ihan niin kuin viisas lakinainen tässä sano.