Olen pohtinut paljon kuoleman sosiaalista ulottuvuutta. Kun maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa kuolema sijoittui keskelle perheen ja yhteisön arkielämää, modernissa yhteiskunnassa kuolema kätkeytyi sairaaloihin, laitoksiin ja saattohoitokoteihinkin. Kuolema hävisi näkyvistämme. Nyt kuolema on osittain palannut kotiin muun muassa kotisairaalatoiminnan ja kotisaattohoidon kehittymisen myötä. Kuolema on myös yhä enemmän läsnä myös sosiaalisessa mediassa.
Vaikka sosiaalisen median kommunikointikäytännöt ovat saaneet paljon kritiikkiä, kuolema sosiaalisessa mediassa voi olla kaunis ja yhteisöllinen. Nuoruuden ystäväni Matti sairastui reilu vuosi sitten parantumattomaan sairauteen. Hän oli ollut jo aiemmin aktiivinen Facebook-päivittäjä, ja FB:ssä hän kertoi myös avoimesti sairaudestaan ja edessä olevasta kuolemastaan. Matti aloitti myös blogin, jossa hän käsitteli kuolemaansa ja siihen liittyviä pohdintojaan. Hän julkaisi verkossa kaikille avointa blogia, jossa hän kertoi sairauden etenemisestä, tuntemuksistaan ja heittipä vielä aina blogitekstinsä päätteeksi puujalkavitsinkin, mikä oli hänelle tyypillistä.
Kuolevia ihmisiä tutkimuksemme yhteydessä haastatellessani olen usein kuullut, että kuoleman lähestyessä ihmisiä kaikkoaa kuolevan lähipiiristä. Usein syynä on se, että on vaikeaa kohdata kuoleva ja keskustella asiasta. Helpompi on silloin väistää ja jäädä taka-alalle. Facebookissa Matin päivityksiin tulleet reaktiot kertoivat päinvastaista. Suuri määrä ihmisiä kommentoi ja reagoi hänen päivityksiinsä tavalla tai toisella. Näin tein itsekin, joskus sanallisesti, mutta useimmiten vain emojien avulla. Suomalaisten sanotaan olevan kansaa, jonka on vaikea ilmaista tunteitaan. Sosiaaliseen mediaan sijoittuvan kuoleman yhteydessä kuitenkin sydän-emojia sekä erilaisia tuen ja rakkauden ilmauksia tuli Matin päivityksiin valtava määrä. Osansa tässä voi olla myös korona-ajalla. Emme voi olla läsnä fyysisesti emmekä halata tai ilmaista muuten elekielellä tunteitamme. Silloin emojit ja kirjoitetut sanat tarvitaan tekemään näkyväksi sen, että välitämme. En tiedä, olenko itsekään koskaan käyttänyt sydän-emojia niin paljon kuin tämän vuoden aikana.
Korona-ajan kuolemaa on leimannut kaksijakoisuus. Toisaalta se on voinut olla kuolevalle äärimmäisen yksinäinen kokemus. Kuoleman on voinut joutua kohtaamaan täysin eristyksissä sairaalahuoneessa, seurana ehkä vain suojavarusteiden takia avaruusoliota muistuttavat hoitajat, jotka varmasti ovat tehneet parhaansa mutta eivät korvaa omia läheisiä, joita ei ole päässyt paikalle kuolevan tueksi. Hautajaisetkin on voitu viettää vain muutaman hengen kesken. Toisaalta korona-aikana on löytynyt uusia keinoja olla kuolevalle läsnä. Ei fyysisesti, mutta yhä useammin sosiaalisen median kautta. Kun korona on osoittanut sosiaalisten suhteiden tärkeyden, olemme opetelleet ja oppineet myös ilmaisemana uusilla tavoilla tunteitamme läheisille.
En ole ikinä kuullut suomalaisten suusta niin usein kanssaihmisille lausuttua ”Minä rakastan sinua”, kuin katsoessani televisiosta alkuvuodesta 2021 tullutta ”Laulu rakkaudelle” -ohjelmaa, jossa musiikkiesityksen avulla haluttiin osoittaa kiitollisuutta tärkeille ihmisille. Aiemmin tuo lause on pyhitetty romanttisen rakkauden herkimpiin hetkiin, mutta nyt sen voi muutenkin sanoa itselleen tärkeille ihmisille. Ystäväni Matti sai myös sen lukea sosiaalisesta mediasta monen ystävän kirjoittamana. Uskon, että se merkitsi hänelle paljon.