Hyvä saattohoito huomioi koko ihmisen ja saattaa lähestyvään kuolemaan

Meaningfull Relations-tutkijatiimimme on ahkeroinut tulosten kirjoittamisen parissa puolivuotisen korona-ajan. Tuloksista nousee yhä uudelleen potilaiden ja omaisten näkemys siitä, mikä on hyvää saattohoitoa. Haastateltavien mukaan hyvässä saattohoidossa huomioidaan niin potilas kuin omainenkin ja myös muuten kuin sairauden kautta. Hyvä ja koulutettu henkilökunta osaa kohdata jokaisen potilaan ja omaisen yksilönä. Tulostemme mukaan hyvä henkilökunta osaa ottaa kuoleman luontevasti puheeksi ja ymmärtää sen olevan keskeinen osa saattohoitoa.  Useat näistä potilaista ja omaisista, jotka kokivat saaneensa erinomaista saattohoitoa, olivat Terho-kodin ja Pirkanmaan saattohoitokodin kotisaattohoidossa.

Kaikki haastattelemamme potilaat ja omaiset eivät kuitenkaan olleet kokeneet saavansa kokonaisvaltaista kohtaamista. Erityisesti monet omaiset kokivat, että he eivät saaneet riittävästi tukea hoitohenkilökunnalta saattohoidon aikana eivätkä erityisesti sen jälkeen. Osa potilaista taas koki, että heidän kanssaan ei keskusteltu lähestyvästä kuolemasta tai heidän eksistentiaalista ahdistustaan ei kohdattu. Osa koki, että tukea tarjottiin diagnoosin yhteydessä, jolloin heillä ei vielä ollut valmiuksia ottaa sitä vastaan. Monet näistä negatiivisen hoitokokemuksen omaavista haastateltavista olivat olleet useiden eri palvelujen piirissä ja tämä siirtyminen eri hoitopaikkojen välillä näytti osaltaan vaikeuttavan oikea-aikaista tuen saantia.

Kuolemasta puhuminen ei ole helppoa, mutta siitä voi oppia puhumaan luontevasti ja myös tässä aiheessa harjoitus tekee mestarin. Eräs haastateltavistamme, jonka olemme nimenneet Henrikiksi, oli puolisonsa kanssa hoitanut omat ja puolison saattohoidossa olleet vanhemmat kotonaan. Kun haastatteluissa kysyimme häneltä, miltä oma kuolema tuntuu, Henrik vastasi, että luontevalta. Hän oli pohtinut kuolemaa jo aiempien sukupolvien saattohoidon yhteydessä ja puhunut omasta lähestyvästä kuolemasta puolisonsa kanssa. Kuolema ei ollut hänelle outo ja pelottava, se oli osa elämää.

Analysoimme Suvi-Maria Saarelaisen johdolla Henrikin ja muiden saattohoidossa olevien potilaiden uskonnollisia kokemuksia ja näkemyksiä spiritualiteetista kuoleman lähestyessä. Artikkelia kirjoittaessamme pohdin, mikä tekee saattohoidosta hyvää. Aineistosta nousi yksi mahdollinen vastaus, se että saattohoito antaa tilaa erilaisille uskonnollisille kokemuksille, myös epäilylle. Kuoleman lähestyessä moni pohtii elämän syviä kysymyksiä, osalla on niihin selvemmät vastaukset, osa on vähän hämmentyneitä siitä, mitä kuolemassa ja kuoleman jälkeen oikein tapahtuu. Tuo Religions-aikakauskirjassa julkaistu artikkeli on avoimesti saatavilla seuraavasta linkistä https://www.mdpi.com/2077-1444/11/7/336/htm

Viime päivien uutinen saattohoitoa tarjoavan Terhokodin talousvaikeuksista palautti parinkymmenen vuoden takaiset muistot mieleeni. Isäni kuoli vuoden 2002 joulukuussa, mutta ennen sitä hän sai katsoa Terhokodin salissa pidetyssä itsenäisyyspäivän juhlassa presidentinlinnan vastaanottoa ja kohottaa maljan itsenäiselle Suomelle muiden juhlaan osallistuneiden kanssa. Tuo tilaisuus oli isäni saattohoidon huippuhetki, juhla jossa hän sai kokea elävänsä, vaikka tekikin kuolemaa. Terhokoti on ollut hyvän suomalaisen saattohoidon uranuurtaja, meillä vauraassa Suomessa tulee olla rahaa jatkossakin yhtä erinomaiseen saattohoitoon!