Joulun ruumiillisuus

Joulukuusen pystyttäminen työpaikallani on varma, jokavuotinen joulunajan merkki. Aika useinkin sitä ja sen kauniisti loistavia valoja on ollut mukavaa pysähtyä ihailemaan, vaikka se tähän aikaan vuodesta oli osa päivittäistä työmatkaani ja elämäni maisemaa. Samoin on mukavaa, että nenääni on leijaillut silloin tällöin vieno kuusentuoksu, joka viritti mielen takuuvarmasti jouluun ja sen tunnelmaan. Joulunaika tarjoaa meille suomalaisille paljon ruumiillisia kokemuksia. Se ei ole vain ajatusten asia, vaan myös koettava ja monin aistein aistittava juhla. Ehkäpä osittain juuri siksi joulunvietto on useimmille meistä suomalaisista niin tärkeää. Nyt tuntuu jotenkin sopivalta jäädä vielä hetkeksi muistelemaan joulunaikaa ja sen herättämiä ajatuksia.

Joulun ruumiillisuus on aistittavissa monin eri tavoin. Jo mainitun joulukuusen ja sen tarjoamien tuoksu- ja näköelämysten lisäksi joulu on täynnä monenlaisia muitakin eri tavoin aisteihimme vaikuttavia asioita. Kukapa unohtaisi jouluruokien ja monenlaisten herkkujen, kuten vaikkapa piparkakkujen, glögin ja joulunajan suklaiden tarjoamat maut ja tuoksut? Joulu myös nähdään – joulukortit ja monenlaiset joulukoristeet sekä joulun koko värimaailma tarjoavat silmänruokaa.

Juhlaan liittyvä yhdessäolo on myös tulkittavissa ruumiillisuuden kautta. Perheet ja suvut kokoontuvat yhteen, ja yhdessäolo muokkaa meitä myös yksilöinä. Jouluruuhkassa tuskailemme samana massana yhdessä toisten kanssa, yritämme ehtiä paikasta toiseen ja hoitaa vielä sen ja tämän asian ja jouluostoksen. Monet, usein yksinäisyyteen tai korkeintaan perheensä pariin vetäytyviksi kuvatut suomalaiset kokoontuvat yhteen, toistensa läheisyyteen laulamaan kauneimpia joululauluja. Joululaulujen laulaminen on – tapahtuipa se sitten missä kokoonpanossa tahansa – mitä mainioin esimerkki konkreettisesta, ruumiillistuvasta joulunvietosta ja joulun odotuksesta. Joulu myös kuullaan – vaikkapa juuri joululaulujen tai jouluun liittyvän uskonnollisen sanoman kautta.

Uskonnontutkijalle mielenkiintoista ajateltavaa. Sen vietossa nimittäin uskonnollinen ja sekulaari sekoittuvat kiehtovalla tavalla. Joulun uskonnollinen sanoma on edelleen monille tärkeä – monet joululaulut ovat uskonnollisia, ja esimerkiksi joulukirkko tarjoaa monille uskonnollista sanomaa ruumiillisessakin muodossa, kuulemisen, näkemisen ja aistimisen kautta. Toisaalta joulu on monille nykyisin sangen maallinen juhla, jossa perheitten yhdessäolo ja myös kulutus korostuvat. Mutta samalla joulu on kuitenkin se hetki, jolloin moni muuten kirkkoon harvoin tuleva osallistuu seurakunnan toimintaan.

Joulu osoittaakin mielenkiintoisella tavalla yksilöllisten elämänvalintojen, kulttuuriperinnön ja uskonnollisen perinteen monenlaiset risteämät ja kerrostuneisuudet, kuten myös perinteiden ja nykypäivän elämänmenon limittymisen. Samalla joulu on, kuten edellä olevista esimerkeistä käy ilmi, mielenkiintoinen ruumiillisuuden ja toki myös ruumiillisen uskonnon havainnoinnin ja pohtimisen kannalta.

Päättyneen vuoden osalta joulu on taakse jäänyttä elämää, uusi vuosi on alkanut. Tämän postauksen myötä haluankin omasta ja koko tutkimusryhmämme puolesta toivottaa kaikille lukijoillemme oikein hyvää ja onnellista uutta vuotta 2017!

image

Kuva: Eetu Kejonen.

Ei bikineissä rannalle – paljastamisen ja peittämisen problematiikkaa Malediiveilla

photo-29-10-2016-15-59-06

Tein juuri matkan Malediiveille, lomaa se oli, mutta en tutkijana osaa jättää kiinnostusta muihin uskontoihin ja kulttuureihin taka-alalle selvästikään edes lomalla. Värikäs, iloinen ja elämänmakuinen loma sujui hienosti, ja onnistuneesta lomasta voi kiittää paljolti lämmintä ja vieraanvarasita malediivilaiskulttuuria, jossa ihmiset rientävät auttamaan vierasta ilman pyytämistä ja vain epätietoisen katseen perusteella. Snorklailun ja ranta-elämän lomassa oli aikaa seurailla paikallista elämää pienellä Ukulhaksen saarella, jossa on vain noin tuhat asukasta. Ympäriinsä kirmaavat ja hyvää englantia puhuvat lapset, viidesti päivässä kuuluvat rukouskutsut saaren monesta moskeijasta sekä ajanviettäminen paikallisten kanssa synnyttivät viehättävää tunnelmaa, johon oli helppo asettua.

Malediivit ovat pieni saariryhmä Intian valtameressä. Noin tuhannesta pikkusaaresta koostuvan saarivaltion korkein kohta on vain 2 metriä merenpinnasta, joten se on erityisen altis luonnonkatastrofeille. Maan tulevaisuutta varjostaa merenpinnan kohoaminen. Maassa on ainoastaan hieman yli 300 000 asukasta, josta pääkaupunkisaari Malessa asuu noin 70 000 asukasta. Malediivit tunnetaan paratiisisaarina, jossa vuoden ympäri jatkuva lämpö, valkoinen hiekka, turkoosi meri ja uskomattoman kaunis vedenalainen elämä houkuttelevat turisteja.

article-1384538-0bf231d300000578-809_468x232

Kaksi kuvaa jäi verkkokalvolleni välkkymään tuolla reissulla. Naiset kokomustissa uima-asuissa julkisella uimarannalla, sekä naiset pelaamassa tenniksen kaltaista kansallispeliä, sitäkin burkat yllään. Malediivien väestöstä virallisten tietojen mukaan 100% on muslimeja, pääosin sunnimuslimeja. Islamistisen politiikan vuoksi alkoholin nauttiminen ja myyminen on laitonta, ja naisten tulee kulkea puettuina: turistit saavat käyttää bikineitä vain tietyillä yksityisillä saarilla ja rannoilla.

unspecified

unspecified-5

Arkista elämää seuratessani ja ihmisten kanssa jutellessani kiinnostavan kontrastin synnytti matkalukemistonani ollut Joann Scottin teos ranskalaisesta sekularismista The Politics of the Veil. Scott avaa ranskalaisen laicite-periaatteelle nojaavan uskonnollisten symbolien, kuten islamilaisen päähuivin, käyttökiellon syitä osana sekularismikeskustelua Ranskassa. Scottin mukaan syyt käyttää huivia modernissa yhteiskunnassa eivät itse asiassa kerro traditiosta, vaan ovat moderni uskonnollisen katsomuksen ilmaus sekularistisessa Ranskassa: huivin käyttäjän vastaus kysymykseen, miksi hän käyttää huivia, on kuulunut esimerkiksi “Se on osa minua”. Syyt käyttää huivia on Scottin mukaan julkisessa keskustelussa pitkälti sivuutettu, ja sen sijaan on tarjottu selityksiä, jotka eivät nouse muslimeista itsestään. Päähuivi on yhteiskunnallisessa keskustelussa nähty lähinnä poliittisen islamin ilmauksena tai miesten ylivaltana. Islamilaisten naisten pukeutumiskeskustelu kärjistyi tänäkin syksynä Ranskassa muslimien kokovartalouimapukujen kieltoon.

unspecified-9

Muslimien osuus Euroopassa kasvaa koko ajan. Toisaalta vaikutus on myös toisensuuntainen: länsimaiden vaikutus yltää muslimimaihin, kuten Malediiveille: paikalliset sanoivatkin, että “The culture is changing. Everyone has a smartphone”. Samalla islamistinen politiikka on saanut maassa viime vuosina vahvaa jalansijaa, sillä korruptoitunut hallitus pitää hallitsijanaan islamistista diktaattoria. Demokraattisesti valittu presidentti elää maanpaossa Englannissa.

Naisten pukeutuminen heijastelee mielenkiintoisesti kulttuurin vaiheita ja vaikutteiden monipuolisuutta. Mustat päähuivit, hijabit, ja naisten burqat eli vain kasvot (tai tiukimmillaan vain silmät) paljastavat kokomustat asut eivät Malediiveillakaan kerro itse asiassa traditiosta, vaan pikemminkin modernista. Aiemmin kansallisasuina käytetyt kirkkaanväriset leningit naisilla, koristellut värikkäät päähuivit ja vapaa uima-asujen käyttö vaihtuivat tiukasti hunnutettuun olemukseen ja mustaan väriin. Kuitenkin kun kysyin paikallisilta, onko uskonto poliittinen asia heille, he vastaaavat jyrkästi ”ei”. Siksi kokomustissa uima-asuissa uimista tai tenniksen pelaamista burqassa ei pitäisi nähdä vain uskonnon – tai politiikan – lävitse.

Burkan käytön merkityksiä on monia, ja yhtenä niistä paikallisten toteamus: ”It’s just our life here”. Tavallisessa elämässä annettuja merkityksiä ei pidä aliarvioida tai varsinkaan olettaa omiani, vieraan näkökulmia, oikeammaksi kuin paikallisten naisten näkökulmat ja syyt huivin käyttöön. Tavallista elämää ei pidä katsoa pelkästään uskonnon ja politiikan lävitse. Vieraaksi meneminen toiseen kulttuuriin tarkoittaa itselleni paikallisten olojen ja sääntöjen kunnioittamista. Silti kulkiessani kaduilla omasta mielestäni  peittävissä vaatteissa, eräs vanha nainen huomautti minun kaula-aukkoni olevan liian avara. Nykiessäni paitaa peittävämmäksi mietin ranskalaista sarjakuvapiirtäjää Catherine Beaunezia, jonka kuuluisa sarjakuva rinnastaa näkökulmat, jotka molemmat ovat kulttuurinsa tuotteita. Alla olevan sarjakuvan teksti kuuluu, että “En haluaisi olla hänen asemassaan”. Scottin tavoin voi todeta, että vaikka muslimikulttuuri on patriarkaalinen, sitä on myös länsimainen kulttuuri – ja paljastamisen ja peittämisen merkitykset saattavat lopulta olla osa samaa kertomusta. catherine-beaunez-081

 

Petserin luostarin ruumiillinen uskonto

Tutkimusryhmämme teki hiljattain tutkimusretken nykyisin Viron ja Venäjän kesken jakautuvalle Setumaalle. Setukaiset ovat suomalais-ugrilainen kansa, jolla on oma kieli ja ortodoksinen usko. Lähellä Viron ja Venäjän rajaa, venäläisessä Petserin pikkukaupungissa sijaitseva luostari on kaunis ortodoksisen uskon monumentti, jonka alue koostuu lukuisista kirkoista, kauniista rakennuksista ja vehreistä istutusalueista.

Käyntimme aikana luostarissa oli erityisen paljon elämää, koska siellä juhlittiin Marian kuolonuneen nukkumisen juhlaa ristisaattoineen. Ilmassa oli suuren kansanjuhlan tuntua: suurissa väkijoukoissa kuuli sekä venäjän että viron kieltä, paljon erilaista väkeä huivipukuisista naisista aina mustakaapuisiin munkkeihin ja setukaisten kansallispukuja käyttäviin oli koolla.

Luostarialueella ollessani ja juhlaa seuratessani havainnoin ortodoksisen uskonharjoituksen kokonaisvaltaisuutta. Ortodoksinen usko tarjoaa harjoittajilleen kattavan uskonnollisen elämisen ja olemisen tavan, jossa on ruumiillisia ulottuvuuksia. Uskonnon ruumiillisia ulottuvuuksia tutkivan projektin jäsenenä kiinnitin huomiota näihin ulottuvuuksiin. Oli kiinnostavaa havainnoida paikan päällä, miten ortodoksisen uskonnonharjoittamisen kokonaisvaltaisuus konkretisoitui erilaisissa ruumiillisissa käytännöissä. Osa näistä oli konkreettisempia liikkeitä ja eleitä, osa taas enemmänkin aistikokemuksia.

Juhlaan liittyi juhlava ristisaatto, jonka ruumiillisista aspekteista Vilja on kirjoittanut jo aiemmin. Käveleminen ja pysähtyminen rytmittivät tätä ristisaattoa eräänlaisena ruumiillisena käytäntönä, ja saaton lopuksi ihmisten päälle heitetty viileä vihkivesi oli sekin – ainakin luterilaiselle eksoottinen – konkreettinen, ruumiillisuuteen linkittyvä uskonnollinen tapahtuma.

Tässä yhteydessä on mainittava myös ne kauniit, suuret kukkamatot, joita pitkin ristisaaton ikonia kannettiin. Kukkamattoja valmistivat naiset, mikä viittaa uskonnonharjoittamisen sukupuolittuneisiin piirteisiin, mutta samalla itse valmistamistapahtuma viittasi vahvasti myös uskonnonharjoittamisen ruumiillisuuteen. Kukkamattojen valmistaminen vaati pitkäaikaista polvillaan olemista ja käsillä tekemistä. Kukkamattojen ääreen polvistuneita naisia katsoessani en voinut olla ajattelematta kukkamattojen tekemistä eräänlaisena ruumiillistuneena uskonnonharjoituksen, hurskauden, kuuliaisuuden ja antaumuksen osoittamisen tai meditaation muotona. Elina Vuola nimittikin kukkamattojen tekemistä aiemmassa postauksessaan ”kauneuden ja käsin tekemisen hurskaudeksi”, jossa on visuaalisen ja ruumiillisen hurskauden piirteitä.

kukkamattoeetu Kukkamattojen tekeminen voidaan nähdä ruumiillisen uskonnollisuuden ja hurskauden muotona. Kuva: Eetu Kejonen.

Kukkamattoja rakentavat naiset olivat tulleet pitkienkin matkojen takaa ympäri Venäjää – kuten eräs haastattelemamme aina kaukaa eteläiseltä Venäjältä asti – joten kukkamattojen tekemiseen (ja toki myös muuhun juhlaan) liittyy myös pyhiinvaellukseen viittaavia merkityksiä, jotka voidaan nähdä kouluesimerkkinä uskonnon ruumiillisuudesta.

Meri-Annan_ihmiset Ikonin saattamista seurasi paljon väkeä. Kuva: Meri-Anna Hintsala

setot2Kansallispukuisia setonaisia. Kuva: Eetu Kejonen

Ortodoksinen uskonnonharjoitus tarjoaa monia aistikokemuksia. Eräs näistä oli kirkoissa läsnä ollut tuoksujen maailma – suitsukkeen savu sekoittui tuohusten vienoon tuoksuun. Samalla tuohukset tarjosivat myös pehmeää valoaan ja tätä kautta näköaistin kautta puhuttelevaa uskonnollista kokemusta, johon liittyi toki myös kirkkojen runsas koristeellisuus. Tuohusten sytyttäminen ristinmerkkeineen oli myös konkreettisesti ruumiillisena käytäntönä näkyvä uskonnonharjoittamisen muoto, samoin kuin ristinmerkit, ikonien katseleminen ja suuteleminen sekä kumartumiset ja polvistumiset.

tuohuseetu Tuohusmeri. Kuva: Eetu Kejonen

Meri-Annan_tuohus ja ikoni Ortodoksiseen kirkkorakennukseen ja jumalanpalvelukseen kiinteästi kuuluvat tuohukset ja ikonit tarjoavat kokonaisvaltaisen elämyksen. Kuva Meri-Anna Hintsala.

Myös itse kirkkotilojen ulkopuolella havainnoiva silmä tavoitti merkkejä uskonnon ruumiillisuudesta. Sekä luostarin alueella että myös sen ulkopuolella ravintoloissa ja kahviloissa oli tarjolla myös kasvispitoista paastoruokaa. Paasto on yksi esimerkki siitä, miten uskonto ja sen ruumiilliset aspektit nivoutuvat arkielämään.

Matkan aikana mietin monesti ympärilläni näkemäni ortodoksisen kulttuurin ja oman kulttuurisen identiteettini eroja. Olen itäisessä Suomessa kasvaneena ollut jonkinlaisessa kosketuksessa ortodoksiseen uskoon ja kulttuuriin, mutta Venäjällä ortodoksinen kulttuuri tuli laajemmin näkyväksi minulle, ulkopuoliselle, luterilaisen perinteen kasvatille. Ortodoksinen perinteen kohtaaminen sisälsi ainakin omalla kohdallani vahvoja toiseuden ja vierauden, mutta samalla myös myönteisen ihmettelyn ja ihastelun elementtejä. Tällaiset reaktiot ovat luonnollisia siksi, että olen elänyt luterilaisen ”Sanan kirkon” ja siten tietyllä tapaa ruumiillisuutta ja aistikokemuksia uskonnon ytimestä etäännyttävän hengellisyyden ja uskonnonharjoituksen piirissä. Tämänkin vuoksi matkani Petseriin oli minulle sekä elämysten että kasvun paikka tutkijana. Luostarin juhlintaa seurattuani ymmärrän kenties vähän paremmin, mitä ruumiillinen uskonto ja sen tutkiminen voivat olla.

luostari Petserin luostari oli kaunis ja monimuotoinen kokonaisuus. Kuva: Eetu Kejonen

ristisaattoRistisaatto tarjosi konkreettisen uskonnonharjoittamisen väylän ja voimakkaan aistielämyksen. Kuva: Eetu Kejonen

Ristisaatto luostarin ympäri on voimakas elämys

Aurinko paistaa Petserin kaupungin yllä elokuisena sunnuntaina. Aukio luostarin sisäänkäynnin tuntumassa täyttyy ihmisistä, jotka odottavat aamun liturgian huippukohtaa: Jumalanäidin ikonin ristisaattoa luostarin ympäri.

ImageServlet

Ristisaatto kulkee Petserin luostarin ympäri vuonna 1934. Kuva: Eesti Ajaloomuuseum/ Eesti Muuseumide Veebivärav 

Olen hankkeemme tutkijoiden mukana Petserissä, jossa vietetään Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen juhlaa. Ristisaattoa luostarin ympäri edeltävänä päivänä ikoni on kulkenut kukkamattoja pitkin luostarin muurien sisällä kirkosta toiseen, kuten Elina Vuola kirjoitti.

Petserin luostari vaikuttaa olevan kaupungin sydän tai sen keuhkot, ehkä se on molempia. Luostarin juuret yltävät 1400-luvulle. Kerrotaan, että silloin joukko Jumalalle omistautuvia pyhiä, kuusi miestä ja yksi nainen, alkoivat elää luolissa, joiden päälle luostari on noussut. Se on yksi harvoista luostareista, joiden toiminta on jatkunut Venäjällä katkeamatta läpi neuvostoajan.

Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen juhlaan on saapunut tuhansia ihmisiä, joiden joukossa on venäläisiä ortodokseja ja setoja, joiden itseymmärrykseen kuuluu keskeisesti Jumalanäidin suojelu. Joukon jatkona on muun muassa virolaisia folkloristeja sekä me, ryhmä uskonnontutkijoita Suomesta. Seuraan tapahtumaa monin tavoin ulkopuolelta. Silti olen lämpimästi tervetullut osallistumaan, liittymään Jumalanäidin seuraajien kirjavaan joukkoon.

ImageServlet-2

 

Väkeä on kokoontunut odottamaan ristisaaton alkamista vuonna 1925 ja vuonna 2016. kuva: Seto Talumuuseum/ Eesti Muuseumide Veebivärav ja Vilja Alanko. 

IMG_8843

Tunnelma aukiolla on odottava. Vanhemmat ihmiset ja muut lepoa tarvitsevat säästävät voimiaan ennen ristisaaton alkamista ja istuvat mahdollisuuksien mukaan varjossa. Paikalla näkee setoja perinneasuissaan, sillä iltapäivällä on luvassa setokulttuurin festivaali läheisessä kylässä. Armeijan nuoret sotilaat tulevat paikalle ja harjoittelevat suojaavan ihmisketjun muodostamista. He ja vapaaehtoiset, joiden joukkoon miespuoliset paikalliset voivat liittyä, suojaavat Jumalanäitiä ja liturgiaa toimittavia pappeja. Ristisaatto on mahdollisuus päästä lähelle pyhää, ja pelkona on, että monet, ilmeisesti erityisesti naiset, pyrkisivät muuten liian lähelle ihmeitä tekevää ikonia ja koskisivat siihen.

Siunaava vaikutus on kuitenkin jo itse ristisaatolle osallistumisella. Esimerkiksi sairauteen uskotaan saatavan helpotusta ristisaatolta. Eräs mies on tuonut mukanaan kissanpennun, ja miehen vakavasta ilmeestä ja kissan rauhallisuudesta väentungoksessa päätellen pieni kissa on heikkovointinen. Ihmiset ovat myös tuoneet mukanaan ikoneita pyhittymään – tai sitten vain itsensä.

14102606_10154396126749757_8177158562466706925_nMies on tuonut kissanpennun mukanaan. Kuva: Meri-Anna Hintsala.

Ristisaattoon osallistuvat myös muut lähialueen kirkot. Ensimmäisenä kulkee Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen ikoni, ja sen perässä tulevat lähikirkkojen tärkeimmät ikonit. Esimerkiksi setojen oman kirkon, pyhä Barbaran kirkon nimikkopyhimykseni ikoni osallistuu ristisaattoon. Maria-ikonit on koristeltu kukin, vastaten paikallista setokulttuurin tapaa koristaa ikonit liinoin kirkossa ja kotona.

Kun ristisaatto lähtee liikkeelle, tunnelma hieman sähköistyy, sillä jokainen tahtoo nähdä ikonin, ja ihmiset tungeksivat päästäkseen seuraamaan ristisaattoa läheltä. Kun ikonit, papit ja sotilaat ovat kulkeneet ohi, liittyvät ihmiset saattueeseen. Suitsukkeet tuoksuvat ja maa pöllyää, kun saatto kulkee ohitsemme. En ole aiemmin osallistunut ristisaattoon, mutta yritän päästä muiden perässä lähelle kulkueen alkua. Jään kuitenkin jälkeen, sotilaat ja vapaaehtoiset miehet eivät päästä minua eteenpäin. Toisaalta väentungoksessa on muitakin, jotka pitävät huolen siitä, ettei kukaan etuile turhan paljon.

14114873_10154028540619403_3119800167101024892_o       14141849_10154396126974757_4185831285686103312_n

14206132_1078237592231094_5770008435628968480_oKaikki seurakunnat osallistuvat ristisaattoon. Kuvassa kannetaan Jumalanäidin ikonia ja sen perässä kannetaan Pyhän Barbaran ikonia. Setojen kirkko Petserissä on omistettu tälle pyhimykselle. Kuvat: Vilja Alanko, Meri-Anna Hintsala ja Elina Vuola.

Ristisaatto kulkee luostarin ympäri pysähtyen välillä ennalta määrätyissä paikoissa. On myös kohtia, joissa on mahdollista oikaista ja päästä vähän lähemmäksi kulkueen alkua, jossa myös ikonit ovat. Moni näin tekeekin. Itse kuljen rauhassa omalla kohtaa, ja ajatuksissani mietin sitä, miten kristityt ovat vuosisatoja ja –tuhansia tehneet samoin, kulkeneet yhdessä seuraten ristiä tai ikonia. Pala uskontoa tulee näin eletyksi todeksi hyvin ruumiillisella tavalla. Kenkä saattaa hiertää ja aurinko häikäistä. Ristisaatto on pieni pyhiinvaellus, johon kuuluvat myös epämukavuudet, ajatuksiinsa vaipuminen sekä pyhän mietiskely.

14125638_10154028540984403_8038808387672089208_o 14196006_10154028540824403_1131025506632708369_oRistisaatto kulkee luostarin ympäri. Osa ihmisistä myös oikaisee päästäkseen lähemmäs kulkueen alkua. Kuvat: Vilja Alanko.

Näin on toimittu satoja, jopa tuhansia vuosia – kristinuskon piirissä ristisaattojen perinne yltää varhaiseen kirkkoon asti, ja tapa tunnetaan erilaissa muodoissa maailman uskontoperinteissä. Jotain yleisinhimillistä lienee myös siinä, että kulkueen pysähdyttyä rukoukseen, soi erään naisen matkapuhelin. Nainen vastaa soittoon muitta mutkitta, mutta huomaan, että toiset katsovat tätä paheksuvasti. Minusta tilanne on mielenkiintoinen, sillä siinä tulee ilmi kaksi erilaista suhtautumistapaa uskonnolliseen toimintaan ja pyhään. Toisaalta puhelimeen vastaava nainen toimi luontevasti ja suhtautui ristisaattoon kuten muuhun elämään, mutta tämänkaltainen toiminta on yleensä ja myös tällä kertaa ristiriidassa sen kanssa, mitä pyhän läheisyydessä ihmiset odottavat toisiltaan. Myös pienillä ruumiillisilla eleillä viestitään pyhästä sekä ilmaistaan, mikä on soveliasta käytöstä pyhän läheisyydessä.

ImageServlet-3Ristisaatto Petserissä vuonna 1929. Kuva: Eesti Rahva Muuseum

 Ristisaatto päättyy samaan paikkaan, mistä se alkoihin. Olemme kulkeneet alkupisteestä loppuun, toistaneet yhden syklisen tapahtuman luostarin pyhässä ajassa. Kun nousemme mäkeä ylös ja saavumme kyläaukiolle, jolla luostarin sisäänkäynti on, tervehtivät papit meitä pirskottamalla pyhää vettä, jota saadaan lähteestä luostarialueelta. Kasvoilleni osuvat vesipisarat tuntuvat virkistäviltä auringossa kävelyn jälkeen. Pyhä vesi myös muistuttaa Jumalanäidin siunauksesta, jonka saan matkaani, kun lähden luostarilta.

Ristisaatto päättyy samalle aukiolle, mistä se on lähtenytkin. Papit tervehtivät auringossa vaeltanutta kansaa pirskottamalla luostarin lähteestä saatua pyhää vettä heidän päälleen. Video: Elina Vuola

 

 

Kaikkein kauneinta Jumalanäidille

IMG_7174Lähdössä Petserin luostariin Marian kuolonuneen nukkumisen juhlaan. 

Koko tutkimushankkeen ryhmä vasemmalta lukien Vilja Alanko, Johanna Jylhä, Teemu Ratinen, Helena Kupari, Eetu Kejonen, Meri-Anna Hintsala, Andreas Kalkun ja Elina Vuola.

IMG_7353 Luostarin pukukoodi. 

Luostariin päästäkseen naisten on pukeuduttava huiviin ja hameeseen, siten myös me vedimme ne päällemme. Elettyä uskontoa sekin, että vaatteilla on suuri merkitys suhteessa pyhään. Tutkijoina meillä on kiinnostava itsereflektion paikka siinä, kun tekee ympäröivän kulttuurin vuoksi sellaistakin, jota ei omassa kulttuurissaan ja uskontonsa piirissä tekisi.

IMG_7081

Maton yksityiskohtia. Kuva: Elina Vuola

Eri-ikäisiä naisia – tyttöjä, aikuisia ja vanhuksia – asettelee hartaina kukkia satojen metrien pituiselle ruohomatolle, jota pitkin Petserin luostarin suurin aarre, Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen (Uspenie) ikoni, kohta kulkee. Taustalla kaikuu ortodoksinen kirkkolaulu, naiset ovat vaiti tai neuvottelevat hiljaa asetelmista. Ihmiset tuovat kukkia puutarhoistaan, jotta tämä suuren vaivannäön aikaansaama hetken kestävä kauneus kertoisi Jumalanäidille ihmisten rakkaudesta Häneen.

IMG_7123

Pitkä matto jo lähes valmiina, ikonin odotus on alkanut. Kuva: Elina Vuola

IMG_7154

Naisten eletty usko, kauneuden ja käsin tekemisen hurskaus, saa kukkamatossa muodon.  Ikonin kuljettua ohitse syntyy kaaos, kun jokainen pyrkii poimimaan jonkin kukan tai kasvin kotiin vietäväksi: vaikkapa ikonin vierelle tai yrttiteehen. Tavallisista kukista on tullut siunattuja Jumalanäidin ikonin kuljettua niiden yli. Kotona ne muistuttavat vuotuisesta vierailusta luostarin tärkeimpään juhlaan. Korkokenkäiset poliisit valvovat mattoa, ettei se tallaudu ennen ikonia. Matolla myös seisotaan paljain jaloin ja sukkasillaan, jotta siunaus virtaisi koko ruumiiseen.

14184565_10154396125554757_6215201867521931272_nMaton ihmeitä tekevä voima aistitaan ilman kenkiä. Kuva: Meri-Anna Hintsala

Kyse on visuaalisesta ja ruumiillisesta hurskaudesta. Siihen yhtyy liturginen laulu, tuoksut ja eri-ikäisten miesten ja naisten ruumiit, jotka tungeksivat näkemään ikonin kulun ja poimimaan siunatut kukat. Ilmiö ei ole vain ortodoksinen ja venäläinen: katolisessa maailmassa Kristuksen, Marian ja pyhimysten patsaita kannetaan juhlapyhinä vastaavanlaisten tavallisten ihmisten tekemien ruoho-, kukka- ja hedelmämattojen päällä. Suomessa ainakin Lintulan luostarissa tehdään vastaavanlainen kukkapolku Jumalanäidin ikonille.

Suunnaton matto syntyy yhdessä, yksityiskohtiin hartaasti paneutuen. Video: Elina Vuola

Kukkamatto on Petserin luostarin muurien sisäpuolella. Jumalanäidin ikoni kulkee sitä pitkin pääkirkosta toiseen kirkkoon ja takaisin. Ristisaatto seuraavana päivänä kulkee luostarialueen ympäri. Nyt sen alla ei ole kukkamattoa, vaan koko tie muuttuu Jumalanäidin ikonin perässä kulkevaksi ihmismatoksi. Aiemmin ristisaatot kulkivat pitkänkin matkan, Pihkovan ja Petserin luostarien välillä, kylien läpi maanteitä pitkin. Tätä kuvaa hienosti kirjailija Tito Colliander romaanissaan Ristisaatto. Siinä itseltään hukassa oleva ja elämälleen tarkoitusta etsivä nuori mies, Collianderin alter ego, kohtaa 30-luvulla juuri näissä samoissa maisemissa ristisaaton. Kokemus muuttaa hänen elämänsä suunnan. Collianderin omaelämäkerrallinen teos Lähellä käsittelee samaa tematiikkaa, kun nuori perhe asui jonkin aikaa Petserissä.

IMG_7199 Ristisaatto luostarin ympäri, jota seuraa tuhansien ihmisten virta. Kuva: Elina Vuola

Kuusisataa kiloa painava ikoni kantotelineineen kulkee miesten harteilla kirkosta toiseen ja luostarin ympäri. Ristisaatossa kulkevista ja sitä sivustalta seuraavista ihmisistä välittyy vankka usko siihen, että tosiasiassa siinä kulkee itse Jumalanäiti omiensa parissa. Setumaa, joka ennen Venäjän ja Viron nykyistä rajaa oli yhtenäistä aluetta, on Marian maata ja setot Marian kansaa – siksi Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhla kulkueineen on myös setokansan tärkein uskonnollinen tapahtuma. Nykyään juhlaan osallistuvat niin setot kuin venäläiset. Jumalanäiti on kaikkien äiti.

Ikoni kulkee saatossa, jonka jälkeen kukkia poimitaan koteihin vietäväksi. Video: Elina Vuola

Pikkutytöt, nuoret tytöt ja naiset, aikuiset naiset lapsineen, yksin tai ystäviensä kanssa, ryppyiset ja kumarat vanhat mummot – tuntitolkulla he kaikki osallistuvat vain hetken säilyvän kukkamaton tekoon. Pionit, kultapiiskut, gladiolukset ja pihlajanmarjat saavat uuden merkityksen, kun ne asetellaan poluksi Jumalanäidille kulkea. Kukkien asettelu polulle ja mahdollisimman kauniiden kuvioiden luominen on näiden naisten ruumiillistunutta rukousta ja kokonaisvaltaista, elettyä uskoa.

 

Jumalan terve! -tervehdyksen teologisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia

tervehdysEi siitä ole pitkäkään aika kun viimeksi erään lestadiolaisen tuttavan tavatessani hän kysyi minulta: “Tiedätkö sinä, miksi he eivät enää tervehdi minua Jumalan terveellä?” tarkoittaen vanhoillislestadiolaisia lähituttaviaan. Kysyjä hieman epätoivosena ihmetteli, mikä on saanut lähiyhteisön epäämään häneltä yhteisön yhteisen tervehdyksen, ja tämän seurauksena oli alkanut pohtia aiemmin niin tavallisena pitämänsä, yhteisön sisällä käytetyn tervehdyksen merkitystä. Mitä se oikein tarkoittaa? Mitä se tarkoittaa, kun jollekin sanotaan ja jollekin ei? Kysymys on ollut toistuva, joten avaan sitä hieman. Myös julkisuudessa tervehtimättömyys on yhteinen piirre niille kertomuksille, joita vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä lähteneet tai siitä erotetut ihmiset ovat kertoneet tapahtuneen.

Tervehtiminen, ihmisten kommunikaatioon kuuluva arkinen piirre, voi saada monitasoisia uskonnollisia merkityksiä, kun sitä tarkastellaan osa uskonnollista merkityksenannon järjestelmää, traditiota ja arkisia tapoja. Tervehtiminen on osa sosiaalista vuorovaikutusta ihmisten välillä. Markku Ihonen on kuvannut lestadiolaisuuden kieltä yhteisön yhdeksi tärkeäksi yhteisyyden tuottajaksi ja ylläpitäjäksi.

Jumalan terveellä tervehtiminen on osa kokonaista kielijärjestelmää, jota liikkeessä kutsutaan kaanaan kieleksi. Kaanaan kieli pohjautuu vanhaan kirkkoraamattuun, ja lisäksi siinä kulkee mukana monia elettyjä uskon ilmauksia ja tulkintoja. Kielelliset ratkaisut siten ikään kuin paketoivat myös oppia: miten näistä asioista ajatellaan yhteisössä ja miten Raamattua tulkitaan.

Tervehtiminen tietyillä sanoilla, tai tervehtimättömyys, voi siis saada uskonnollisessa yhteisössä sosiaalisten merkitysten lisäksi teologisia merkityksiä. Vanhoillislestadiolaisuuden yhteydessä Jumalan tervettä on pidetty hengellisen vallankäytön ilmentymänä, mutta myös kauniina kristillisenä tervehdyksenä, jonka perimmäinen tarkoitus on hyvää sanomaa välittävä. Mille nämä käsitykset sitten perustuvat? Tässä blogipostauksessa hahmottelen näitä merkityksiä teologisen perinteen näkökulmasta, mutta myös vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvinä sosiaalisina tekijöinä lyhyesti. Syvemmälle analyysille ei ole tässä mahdollisuutta, ja siksi tässä olisikin jollekulle hyvä tutkimuskohde.

Mistä tulee tervehdys “Jumalan terve”?

Tulkinnat siitä, mistä tulee tervehdys “Jumalan terve”, vaihtelevat. Alkulähteitä voi olla monia. Epäilemättä tervehdyksellä on myös juuria muissa kristillisissä tervehdyksissä, joista vanhoillislestadiolaisten käyttämä muoto on juuri tähän yhteisöön muotoutunut, ja yhteisöllisiin merkityksiin kiinnittynyt. Esimerkiksi Saksassa käytössä oleva, katolisesta kirkosta alkujaan lähtöisin oleva tervehdys “Grüss Gott”, tai englannin “Goodbye” (God be with ye) eivät enää sisällä uskonnollista merkitystä samoin kuin alkuperäisinä käyttöaikoina. Maailmalla on käytössä paljon Jumalaan viittaavia tervehdyksiä, joissa toivotetaan tavatessa tai hyvästellessä terveyttä, siunausta tai hyvinvointia Jumalan nimissä. Vanhoillislestadiolaiset käyttävät hyvästellessä muotoa “Jumalan rauhaa” tai “Jumalan rauhaan”, ja Amerikan lestadiolaisuudessa “God’s Peace!” toimii tervehdyksenä sekä tavatessa että hyvästellessä.

“Jumalan terve” ei ole kuitenkaan mikä tahansa tervehdys. Eri lestadiolaisuuden haarat käyttävät sitä eri tavoin: jotkut toivottavat sitä tavatessaan kaikille, mutta vanhoillislestadiolaiset käyttävät sitä vain omaan yhteisöön kuuluville ihmisille. Yksi tulkinta on, että tervehdys sisältää kysymyksen “Oletko Jumalassa terve?”, johon samoin vastaamalla todetaan, että tervehtijät ovat samassa oikeaksi pidetyssä uskossa, “Jumalassa terveitä”. Kaanaankielisesti tuo kysymys voisi myös kuulua “Oletko jaksanut kilvoitella?”. Tapaamisessa tärkeämpää kuin maallisten asioiden toteaminen, on hengellisen tilan kysyminen ja sen jakaminen toisen uskovaisen kanssa. Teologisesti ajateltuna tervehdys kiinnittää ihmiset samaan uskoon. Kysymys liittyy vanhoillislestadiolaiseen uskontulkintaan siitä, että usko on henkilökohtainen asia, joka tapahtuu oikeimmin osana “Jumalan valtakunnaksi” ymmärrettyä yhteisöä. Osallisuus tästä yhteisöstä “tunnustetaan” muiden jäsenten toimesta, ja tämä toinen toisensa tunnustaminen oikein uskovaksi toteutuu esimerkiksi tervehdyksessä.

Olisi mielenkiintoista selvittää, mikä on tervehdyksen kehitys, sillä juuria ja perustaa saattaa olla monissa lähteissä. Eräässä tulkinnassa tervehdyksen juuret ovat Raamatussa, mutta on vaikea sanoa missä määrin tervehdys perustuu Raamattuun vai ovatko raamatulliset kytkökset haettu käytännön perusteeksi myöhemmin. Rauhan ja terveyden toivottaminen taloon tullessa on kansaperinteestäkin tuttua, ja sille löytyy Raamatusta vastine. Luukkaan evankeliumissa Jeesus opettaa opetuslapsiaan (Luuk. 10:5-6): “Ja kun tulette johonkin taloon, sanokaa ensiksi ‘Rauha tälle kodille’. Jos siellä on joku, joka on rauhan arvoinen, hän saa teidän toivottamanne rauhan. Ellei ole, toivotuksenne palaa teille”. Tämä kohta ohjaa katsomaan tervehdyksen yleisempää, rauhaa ja hyvää toivottavaa luonnetta.

Raamatussa myös esimerkiksi toisessa Johanneksen kirjeessä, kohta 1:10-11 on ymmärretty yhdeksi tervehdyskäytännön juureksi: “Jos joku tulee teidän luoksenne eikä opeta tällä tavoin, älkää ottako häntä kotiinne älkääkä edes tervehtikö häntä. Se, joka lausuu hänet tervetulleeksi, osallistuu hänen pahoihin tekoihinsa.” Raamatunkohdassa puhutaan toisinuskovien kohtaamisesta sekä siitä, miten toisinuskovia ei tule “tunnustaa” uskoviksi. Jos toisinuskovaa tervehtii, tulee osalliseksi “hänen pahoihin tekoihinsa”. Tämä kohta ohjaa tulkitsemaan sitä, miksi vanhoillislestadiolaiset eivät tervehdi toisin ajattelevaa.

Kuten huomata saattaa, nämä kaksi tervehtimiseen liittyvää raamatunkohtaa ohjaavat erilaiseen tervehtimiskäytäntöön. Olennainen ero on juuri tunnustamisessa: Luukkaan kohdassa rauhan toivotuksen osuminen kohteeseensa ei ole tervehtijästä kiinni. Johanneksen kirjeen kohdassa toisen uskon tunnustaminen tai tunnustamattomuus on nimenomaan tervehtijän vastuulla. Syvällisempään analyysiin näiden kohtien eroista ja taustoista, sekä mahdollisista muista juurista ei tämän kirjoituksen puitteissa ole mahdollisuutta. Kuitenkin molempiin tulkintoihin olen törmännyt lestadiolaisuuden piirissä.

Tervehdyksen sosiaalisia ulottuvuuksia

Kielellisten ja teologisten merkitysten lisäksi tervehdyksellä on monia sosiaalisesti vakiintuneita, uskonnollisesti merkityksellisiä käyttötapoja. Tämä tuttavani kanssa käymäni keskustelu liittyi osaltaan sellaiseen: missä kohden yhteisössä on soveliasta tervehtiä toisinajattelevaa? Kysyy sosiaalista rohkeutta poiketa ryhmässä vallitsevista käyttötavoista, sillä tervehtiminen on rajan merkki, ja sen ylittäminen tai toisin käyttäminen rikkoo yhteisössä miellettyä rajaa. Toisaalta tervehtiminen tietyillä sanoilla saa merkityksiä hyväksynnästä tai hylkäämisestä, ja siksi tervehtimättömyys on voitu kokea hylkäämisenä, vaikka ihmiset muuten käyttäytyisivät ystävällisesti tai samoin kuin ennen. Rajan vetäminen ilmenee juuri hyväksynnän ja hylkäämisen välisissä kokemuksissa, ja näitä molempia kertomuksia löytyy vanhoillislestadiolaisuuden parissa käytävästä verkkokeskustelusta paljon. Tässä esimerkiksi lainaus vuodelta 2005:

Kun on kiusauksissa, miettii että uskallanko tervehtiä Jumalan terveellä. Kun sen kuitenkin, vaikka arkaillen sanoo ja saa samanlaisen vastauksen, niin jo siihen sisältyy lohdun ja rohkaisun sana. Pelkästä tervehdyksestäkin virvoittuu, tulee vahvistetuksi, että vielä minä heikko saan uskoa, vielä kuljen pyhien matkasaatossa.

Epäilemättä, jos tervehdykseen ei vastata tunnustavasti, kokemus voi olla vastakohtainen. Teologiset ja sosiaaliset selitysmallit kytkeytyvät tervehdyksessä toisiinsa, toista ei ole ilman toista. Tervehdyksen taustoista ja kokemuksista avautuu mielenkiintoisia polkuja paitsi tervehdyksen kielellisiin muotoihin ja historiaan, sen teologisiin merkityksiin sekä sosiaalisiin käyttötarkoituksiin, myös tämänhetkisen lestadiolaisuuden eletyn uskon muotoihin.

Kuva: Meri-Anna Hintsala

Taivaslaulun ruumiillinen uskonto – teatterimatkalla Oulussa ja Tampereella

Teksti Vilja Alanko ja Eetu Kejonen

seurat

Seuralaulua sydämen kyllyydestä. Kuva: Oulun kaupunginteatteri/Jussi Tuokkola.

Vanhoillislestadiolaisuus on luterilaisen kirkon sisällä vaikuttava herätysliike, joka tunnetaan laajalti suurista perheistään niiden parissa, joilla ei ole liikkeeseen omakohtaista kosketusta. Julkisuudessa on viime vuosina noussut keskustelua muun muassa liikkeessä noudatetusta niin sanotusta ehkäisykiellosta. Aihetta käsittelee Pauliina Rauhalan kaunokirjallinen teos Taivaslaulu (Gummerus 2013), joka sai kiittävän vastaanoton ja on menestynyt myös myyntiluvuissa ja palkinnoissa mitattuna. Suositun kirjan näyttämösovitus sai kantaesityksensä viime syksynä Tampereen Työväen Teatterissa, ja vain vähän myöhemmin se oli ensi-illassa myös Oulun kaupunginteatterissa. Molemmissa teattereissa lavalle tuodaan Seija Holman dramatisointi, jonka ohjauksesta vastaa Tampereella Heidi Räsänen ja Oulussa Heta Haanperä. Sovitus tavoittaa hienosti kirjan eri tasot: se välittää rakastumisen huuman ja löytämisen riemun, joka saa pian synkän kontrastin toistuvien raskauksien tuomassa uupumuksessa sekä avuttomuudessa sen edessä. Se näyttää yhteisön tuoman turvan ja uskon kauneuden, mutta myös opetuksen julmuuden ja yhteisön sisäisen väkivallan.

Taivaslaulu kuvaa uskonnollisen yhteisön arkea ja juhlaa sekä myönteisesti että kriittisesti vanhoillislestadiolaisen nuorenparin, Aleksin ja Viljan, tarinan kautta. Nuoret tapaavat toisensa liikkeen toiminnan suojissa, mutta siirtävät naimisiinmenoa siihen, että molemmat saavat opintonsa valmiiksi. Odotettua, kahdenkeskistä avioaikaa kestää kuitenkin vain hetken, kunnes lapsia alkaa tulla yksi toisensa jälkeen. Eletty elämä johtaa lopulta kyseenalaistamaan liikkeen tarjoamat ihanteet, jotka aiemmin vaikuttivat ongelmattomilta ja omilta. Kirjassa soljuvan runollinen kieli ei etäännytä lukijaa käsiteltävien asioiden vakavuudesta, ja myös teatterissa se välittää kokemusta arjen herkästä kauneudesta. Taivaslaulu on paitsi vanhoillislestadiolaisen liikkeen käytäntöjä avaava teos, myös lyyrinen rakkaustarina sekä uskon ja uskomisen pohdintaa. Opilliset näkökohdat ja yksilöiden kokemukset muodostavat mielenkiintoisen ja mieleen jäävän kudelman.

Moni hankkeemme tutkijoista oli viime joulukuussa työmatkalla Oulussa, jolloin saimme idean käydä katsomassa, miltä Taivaslaulu näyttää Oulun kaupunginteatterin näyttämöllä. Teoksessa nousee esiin meitä yhdistäviä kysymyksiä uskonnollisesta toimijuudesta, ruumiillisuudesta ja sukupuolen merkityksestä, minkä lisäksi hankkeemme tutkimuksista kaksi käsittelee suoraan teemojen ilmenemistä juuri vanhoillislestadiolaisuuden piirissä. Teatteriesitys palautti luetun teoksen mieleen tavalla, joka sysäsi monia ajatuksia liikkeelle, ja päätimme yhdessä lähteä huhtikuussa myös Tampereelle. Molemmat teatteriesitykset tuovat kirjan hahmot näyttämölle kaikessa ilossaan, uskossaan ja kivussaan, vaikka ovat toteutukseltaan erilaisia teoksia.

 

rakkaus

Rakastuneet Vilja (Eriikka Väliahde) ja Aleksi (Tommi Raitolehto). Kuva: Tampereen Työväen Teatteri.

Ei mahdollisuutta perhesuunnitteluun

Taivaslaulu on samaan aikaan riemullinen ja elämänmakuinen kuvaus rakkaudesta, joka toisaalta nojaa yhteisöstä nousevaan viitekehykseen ja toisaalta uhkaa tulla saman viitekehyksen tukahduttamaksi. Tiheään toistuvat raskaudet ja suurperhearki määrittävät elämän rytmin ja vievät voimat, eikä ehkäisykiellon myötä vaihtoehtoja tai keinoja hallita elämäänsä tunnu olevan saatavilla.  Toisaalta suuperheen ihanne on vahva ja lapset nähdään Jumalan lahjana, josta ei sovi kieltäytyä. Taivaslaulussa Aleksi vitsailee, että liikkeen opetukseen kuuluu myös ”panemispakko”, sillä myös pidättäytyminen sotkee Jumalan suunnitelmat kohtuihin lähettävien lasten aikatauluista. Pidättäytyminen ja selibaatti elämäntapana on varattu sinkuille ja seksuaalivähemmistöille, joilta sitä puolestaan edellytetään.

lapset haluavat

Lapset haluavat lähteä mukaan. Kuva: Tamperen työväenteatteri.

”Kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana”

Taivaslaulu tekee näkyväksi ehkäisykiellon sukupuolittuneet seuraukset. Raskaudet, synnytykset ja usein merkittävissä määrin myös kodinhoito väsyttävät naisen, kun taas miestä painaa naisen kivun näkeminen. Taivaslaulu ei rakenna vastakkainasettelua miehen ja naisen välillä, mutta näyttää molempien näkökulman ja erilaisen tilanteen. Opetus siitä, että kaikkien lasten on annettava tulla, eletään todeksi erityisesti naisen ruumiissa. Se koettelee myös Aleksin ja Viljan keskinäistä rakkautta ja tuo etäisyyttä heidän välilleen.  Taivaslaulu kuvaa hienosyisesti Aleksin ristiriitaista suhdetta miehen osaan lestadiolaisessa liikkeessä. On erilaisia maskuliinisuuden vaatimuksia, jotka jäävät tavoittamatta. Suurperheen elatus on pitkälti hänen varassaan eivätkä lahjakortit niskahartiahierontaan tai kasvohoitoihin auta vaimon kipuun, jonka edessä mies jää avuttomaksi. Vilja ja Aleksi kamppailevat uupumuksen kanssa tilanteessa, jossa suuri perhe on heidän toiveidensa ja arvojensa mukaista. Kuitenkin heistä molemmat pohtivat tahoillaan kriittisestikin lisääntymisvelvoitteen yhteyttä uskoon ja pelastukseen. Aleksi saa kysymykseen enemmän etäisyyttä kuin Vilja, ja tuon etäisyyden turvin hän voi jäsentää omaa näkemystään liikkeen seksuaalieettisestä opetuksesta.

Taivaslaulu kuvaa, miten miehen ja naisen valinnanmahdollisuudet ovat epäsuhtaisia, vaikka tilanne voi käydä molemmille raskaaksi.  Taivaslaulussa Vilja pohtii, miten mies voi valita jäädä, mutta nainen voi vain jäädä. Tätä epäsuhtaa vastaan Vilja taistelee, kun hän suunnittelee lähtöä uuden raskauden ahdistamana. Lähdön suunnittelu on pakoa tilanteesta jonka painoa ei enää tahdo kestää, mutta rakkaus ja sen ruokkima toivo paremmasta saavat kuitenkin jäämään. Pakosuunnitelma on epätoivon ilmaus, mutta pari ei vielä löydä keinoja ratkaista tilannetta merkittävästi. Epätoivoisena Vilja rukoilee Jumalalta sairautta, joka säästäisi hengen mutta veisi kohdun. Hänen jouduttuaan sairaalahoitoon ”masentuneena, harhaisena ja loppuun palaneena” Aleksi tekee lopulta liikkeen opetuksesta erkanevan ratkaisun, joka pelastaa heidät molemmat.

Taivaslaulun kuvaamassa vanhoillislestadiolaisuudessa perhesuunnittelun torjuminen liittyy patriarkaalisen rakenteen säilyttämiseen. Viljan ja Aleksin tarina tuo kuitenkin esiin, miten sen valta ei ole horjumaton. Erityisesti nuorella ja koulutetulla parilla on mahdollisuuksia käydä eettistä ja uskonnollista neuvottelua, jonka vaihtoehtoina eivät näyttäydy ainoastaan liikkeen sukupuolta ja seksuaalisuutta koskevan opetuksen mukaan eläminen tai liikkeen jättäminen.

vilja-aleksi

Nuoren parin rakkautta ja tuskaa oululaisittain: Vilja (Merja Pietilä) ja Aleksi (Jyri Ojansivu). Kuva: Oulun kaupunginteatteri/Jussi Tuokkola.

Taivaslaulu sillanrakentajana

Monille liikkeen ulkopuolisille vanhoillislestadiolaisuus todennäköisesti näyttäytyy vieraana. Taivaslaulun kuvauksessa vanhoillislestadiolaisuuden alakulttuurisuutta käsiteltiin Aleksin lapsuusmuistojen kautta, kun muut lapset osoittivat konstailematta vieroksuvan suhteensa toiseutena näyttäytyvään vanhoillislestadiolaisuuteen. Taivaslaulu kuitenkin näyttää, miten uskontoon kytköksissä olevaa itseymmärrystä, elämänvalintoja ja toiminnan mahdollisuuksia neuvotellaan ja eletään todeksi nykyisessä Suomessa. Sen myötä teos rakentaa siltaa uskonnollisen ja sekulaarin ajattelun välillä, sillä se näyttäää uskon ja yhteisön molemmat puolet. Teos tarjonnee välineitä myös lestadiolaisen liikkeen sisäiseen neuvotteluun, johon sen seksuaalieettinen opetus väistämättä johtaa.

Teatterien näyttämöillä sukelletaan Viljan ja Aleksin kysymyksiin, ahdistukseen ja voimattomuuteen, mutta myös heidän rakkauteensa ja onnenhetkiinsä.  Teatteri tuo ruumiillistuvan uskonnon iholle tuoden paljaana esille uskon molemmat puolet. Romaani ja sen näytelmäsovitukset tarjoavat myös monelle vanhoillislestadiolaisuuden piiriin kuulumattomalle suhteen silmiä avaavan ja tietoa lisäävän kokemuksen.

  • Pauliina Rauhala, Taivaslaulu. Gummerus 2013.
  • Taivaslaulu Tampereen Työväen Teatterissa, sovitus ohjaus näyttelijät, ensi-ilta 12.9.2015, viimeiset esitykset huhtikuussa 2016.
  • Taivaslaulu Oulun kaupungin teatterissa, sovitus ohjaus näyttelijät, ensi-ilta 12.9.2015, esityksiä myös syyskaudella 2016.

 

 

 

Ruumiillista uskonnollisuutta ja tunteita Tiibetissä

Teksti Johanna Jylhä

Heinäkuun viimeiset päivät vuonna 2014 olivat helteisiä ja minä pakkasin vimmaisesti rinkkaani pitkää matkaa varten. Olimme kuvataiteilijaystäväni kanssa lähdössä kauan odotetulle reissulle Aasiaan. Tutustuimme aikoinaan opiskellessamme uskontotiedettä Turun yliopistossa ja siitä saakka meitä on yhdistänyt kiinnostus Aasian maihin, kulttuureihin ja uskontoihin. Olimme suhteellisen kokeneita ja riuskoja Aasian reissaajia jo ennestään, mutta tällä kertaa matkustimme Suomesta Intiaan saakka maata pitkin, pääasiassa junilla. Matkamme eteni niin kutsuttua Trans-Mongolia -junareittiä pitkin Moskovasta Baikal-järven ja Mongolian kautta Pekingiin, mistä jatkoimme Tiibetin ja Nepalin kautta Intiaan. Reissu kokonaisuudessaan oli unohtumaton, mutta kaikkein voimakkaimman vaikutuksen minuun teki Tiibet.

Tiibet on kiehtonut länsimaalaisia matkaajia pitkään ja käsitys ”mystisestä Tiibetistä” henkisyyden tyyssijana elää edelleen vahvana. Itse en odottanut henkistyväni Tiibetissä, mutta muistan ajatelleeni, että Tiibet (ja reissun päälle lähteminen ylipäänsä) voisi tarjota jonkinlaista irtiottoa kiireisestä ja tehokkuutta korostavasta nyky-yhteiskunnasta.

Reissuun lähtiessä meillä ei ollut varmuutta siitä, pääsisimmekö Tiibetiin. Virallisesti Tiibet on yksi Kiinan kansantasavallan maakunnista ja tunnetaan nimellä Tiibetin autonominen alue tai Keski-Tiibet. Niin sanottu etninen tai kulttuurinen Tiibet muodostaa yhtä kaikki paljon laajemman alueen. Tiibetin autonomiselle alueelle matkustaakseen ulkomaalaiset tarvitsevat matkustusluvan, jonka saaminen on viime vuosina vaihdellut. Itsenäisenä matkaajana Keski-Tiibetiin ei pääse lainkaan, vaan täytyy olla osa oppaan vetämää ryhmää ja matka pitää järjestää virallisen matkatoimiston kautta. Kuitenkin jo kaksi ihmistä voi muodostaa ryhmän ja parin viikon odottamisen jälkeen pääsimme matkaamaan Pekingistä Lhasaan maailman korkeinta Qinghai-Tiibet -junarataa pitkin.

Jylhä, Vuorten voimaTiibetiläistä maisemaa Qinghai-Tiibet -junan ikkunasta : jylhiä lumihuippuisia vuoria ja karun kaunista ruohoaroa. Kuva: Johanna Jylhä.

Tiibetiä kutsutaan toisinaan ”maailman katoksi”, sillä Tiibet sijaitsee keskimäärin yli 4,5 km merenpinnan yläpuolella ja käsittää maailman suurimman vuoristoalueen, Tiibetin ylängön. Junaradan korkein kohta on yli 5000 metrissä ja maisemat ovat henkeäsalpaavat. Vaikka junavaunuihin pumpattiin lisähappea, ilma oli niin ohutta, että saimme jo siellä lieviä vuoristotaudin oireita, kuten hengitysvaikeuksia ja pään kiristystä. Välillä mietin reissun aikana, johtuvatko hengen salpautuminen ja sydämen tykytys huimaavan kauniista maisemista, vai ilman ohuudesta. Luultavasti molemmista! Kehon ja mielen ollessa yhteensulautunut kokonaisuus voimistivat korkeudesta johtuneet fyysiset oireet entisestään tunnetta maiseman ja kokemuksen ainutlaatuisuudesta ja ihmeellisyydestä.

Perille päästyämme vietimme ensin pääkaupungissa Lhasassa viitisen päivää tutustuen alueen luostareihin, temppeleihin ja tiibetiläiseen pyhiinvaelluselämään. Lhasa on reilun puolen miljoonan asukkaan kaupunki ja Tiibetin hengellinen keskus, mikä näkyy pyhiinvaeltajien suuressa määrässä.

Jylhä, Levähdystauko pyhiinvaelluksella

Lhasan pyhiinvaeltajat rukousnauhoineen levähdystauolla. Kuva: Johanna Jylhä.

Tämän jälkeen aloitimme paikallisen oppaan ja kuljettajan kanssa vajaan viikon kestävän jeeppimatkan Tiibetin vuoristoisten maisemien halki kohti Nepalin Kathmandua Friendship Highway -nimellä tunnettua reittiä pitkin. Matkan varrella pysähdyimme muun muassa pyhällä Yamdrok-järvellä sekä yövyimme Gyantsen, Shigatsen ja Zhangmun kaupungeissa. Mukanamme oli tiibetiläinen opas, joka oli nuoruudessaan asunut ja opiskellut neljä vuotta tiibetinbuddhalaisessa Tashilhunpon luostarissa Shigatsessa. Häneltä saimme tärkeää tietoa Tiibetin kulttuurista, uskonnosta sekä tiibetiläisten asemasta Kiinan miehityksen alla.

Minkälaisen Tiibetin minä löysin? Ensinnäkin niin materiaaliselta kuin henkiseltä kulttuuriltaan hyvin rikkaan ja värikkään. Mieleeni painuivat muun muassa kallio- ja seinämaalaukset, tiibetiläiset kodit, luostarit ja muut perinteiset rakennukset, kankaalle tehdyt uskonnolliset kuvat eli thangkat, uskonnolliset esineet (esimerkiksi alttareilla esiintyneet, jakin voista veistetyt patsaat), tiibetiläisten perinteiset asut, korut sekä rituaalit ja muut yhteisöllisen kulttuurin muodot. Koristeelliset jumalhahmot ovat hyvin näkyvä osa perinteistä kulttuuria, samoin erilaiset uskonnolliset symbolit. Tuulessa heiluvia rukouslippuja näimme kaikkialla. Perinteinen kulttuuri olikin Tiibetissä edelleen vahvemmin läsnä kuin olisin osannut odottaa.

Jylhä, Valkoinen Tara

Kaikkien tuntevien olentojen äitinä ja myötätunnon ruumiillistumana nähty Valkoinen Tara on tärkeä hahmo tiibetiläisille. Kumbum-stupa, Gyantse. Kuva: Johanna Jylhä.

Tämä värikäs kansankulttuurinen Tiibet on kuitenkin vain eräs näkökulma Tiibetiin. Tiibetiläisten ja tiibetiläisen kulttuurin asema Kiinan kontrollin alla on tukala. Kohtasin myös köyhän Tiibetin, jonka asukkaat ovat omassa maassaan monin tavoin epätasa-arvoisessa asemassa koulutuksesta lähtien. Tiibet toki muuttuu ja modernisoituu, mutta modernisoituminen tarkoittaa usein kiinalaistumista. Han-kiinalaisten maahanmuutto lisääntyy jatkuvasti ja Lhasassa heidän määränsä ylittää tiibetiläisten määrän. Lhasa jakautuu selkeästi tiibetiläiseen vanhaan kaupunkiin Barkhoriin sekä alati laajenevaan Chinatowniin. Myös länsimaistuminen näkyy vahvasti suuremmissa kaupungeissa. Oppaamme mukaan luostareissa tiibetinbuddhalainen kulttuuri säilyy, mutta luostareitakin valvotaan tarkastuksin. Ympäröivässä yhteiskunnassa tiibetin kielen ja kulttuurin säilyminen käy yhä hankalammaksi.

 
Toki olin jo etukäteen tietoinen Tiibetin vaikeasta tilanteesta, mutta silti vasta paikan päällä silmäni todella avautuivat Kiinan ylivallalle, välillä tragikoomiselle propagandaretoriikalle sekä Tiibetin kiinalaistamiselle. Esimerkiksi Lhasan Tiibet-museossa Kiinan kansanarmeijan hyökkäystä ja Tiibetin miehitystä kutsuttiin ”Tiibetin rauhanomaiseksi vapauttamiseksi” ja ”demokraattiseksi uudistamiseksi”. Esillä oli myös mitä mielenkiintoisempia todisteluita sille, kuinka Tiibet on aina ollut osa ”suurta Äiti-Kiinaa”. Jeeppimatkamme opas oli avoimen kriittinen Tiibetin nykytilannetta kohtaan. 14. dalai-laman, Tenzin Gyatson Intian Dharamsalaan perustamaa Tiibetin pakolaishallitusta ei ole kansainvälisesti tunnustettu, mutta oppaamme piti sitä Tiibetin todellisena hallituksena.

Tiibetiläisten vapaudet heidän omassa maassaan ovat rajoitetut. Saimme matkallamme konkreettisesti nähdä Kiinan viranomaisten vallankäytön seuratessamme oppaamme ja kuljettajamme lukuisia yrityksiä saada leimat papereihinsa matkamme jatkumiseksi Nepalin rajalle. Tiibetiläiset eivät pääse edes Tiibetin sisällä matkustamaan vapaasti, vaan heidän täytyy hakea leimat poliisilaitokselta kaupungista toiseen matkustaessaan. Joskus näitä matkustusleimoja voidaan evätä täysin mielivaltaisesti. Tilanne oli nurinkurinen. Meidän viisumimme ja matkustuslupamme olivat pian umpeutumassa ja virallisen matkaohjelman aikataulun mukaan meidän piti tiettynä päivänä ylittää raja Nepalin puolelle. Ilman opasta ja kuljettajaa emme voineet sitä tehdä, koska ulkomaalaiset eivät saa Tiibetissä matkustaa omin päin tai käyttää julkista liikennettä. Opas ja kuljettaja olivat matkanjärjestäjän taholta palkattu ajamaan meidät rajakaupunki Zhangmuun, mutta meille tuntemattomasta syystä jouduimme odottamaan ja jännittämään matkan jatkumista leimojen eväämisen takia. Viidennellä yrityksellä (kun matkaa oli pakko päästä jatkamaan) leimat lopulta lyötiin. Oppaamme kertoi myös, että juuri vuonna 2014 oli 12 vuoden välein koittava erityinen vuosi pyhiinvaeltaa Kailash-vuorelle Länsi-Tiibetiin. Matkustuslupia oli kuitenkin evätty paljon, mikä oli ollut monelle tiibetiläiselle vaikea paikka.

Kohtasin matkalla myös uskonnollisesti hyvin hartaan Tiibetin. Oppaamme mukaan Tiibetin kulttuuri on yhtä kuin tiibetinbuddhalaisuus. Niin keskeisellä sijalla tiibetinbuddhalaiset uskomukset ja tavat edelleen ovat ihmisten päivittäisessä elämässä, tukahduttamisesta huolimatta.

Jylhä, Kaupungin laitamillaRukoukseen syventynyt tiibetiläisnainen Gyantsen perinteisen pikkukaupungin laitamilla. Kuva: Johanna Jylhä.

Ruumiilliset uskonnolliset rituaalit, kuten esimerkiksi kellonsuuntainen temppelien ja muiden pyhien paikkojen kiertäminen (kora) sekä rukousmyllyjen ja -nauhojen avulla tapahtuva rukoilu ovat edelleen olennainen osa tiibetiläistä elämänmenoa. Erityisen vaikuttavaa, monesti suorastaan liikuttavaa oli se suuri hartaus, jolla pyhiinvaeltajat ja ylipäänsä tiibetiläiset ihmiset suhtautuvat uskontoonsa. Seurasin Lhasassa Jokhangin temppelin edustalla, kuinka pyhiinvaeltajat tekivät tuntikausia keskittyen fyysisesti raskaita prostraatioita eli täyskumarruksia maahan heittäytymällä. Suojanaan ihmiset käyttivät kapeita, ohuita patjoja tai mattoja. Jotkut pyhiinvaeltajista myös kiersivät temppelialuetta ympäri täyskumarruksin.

 

Jylhä, TäyskumarruksetTäyskumarruksia tekevät pyhiinvaeltajat Jokhangin temppelin edustalla Lhasassa. Kuva: Johanna Jylhä.

Oppaamme korosti, että uhrausten, pyhiinvaellusten ja muiden tiibetinbuddhalaisten käytänteiden painopiste ei ole tässä, vaan seuraavassa elämässä. Uskonto kuitenkin eittämättä tuo tiibetiläisille voimaa ja rauhaa vaikeassa tilanteessa. Miehityksen seurauksena tiibetiläisten keskuudessa on entisestään vahvistunut pyrkimys suojella omaa kulttuuriperintöä ja tiibetinbuddhalaisuutta, jotka usein nähdään tiibetiläisten autonomiaa koskevien tavoitteiden symboleina.

Matkamme Tiibet-osuuden viimeinen etappi oli Zhangmun kaupunki Nepalin rajalla. Muutos korkeudessa ja maisemassa oli suuri. Vaikka komeat vuoristomaisemat ympäröivät myös Zhangmua, on maisema karun sijasta rehevää. Henki alkoi pitkästä aikaa kulkea normaalisti, mutta lähdön hetki Tiibetistä sekä ero oppaasta ja kuljettajasta kuristivat jälleen kurkkua. Olimme viettäneet tiiviisti aikaa yhdessä matkatessamme Lhasasta Nepalin rajalle saakka, nähneet ja oppineet paljon. Ylipäänsä Tiibet oli minulle emotionaalisesti hyvin voimakas kokemus. Muistan olleeni tämän tästä kyynelissä, olivat syynä sitten maisemat, kulttuurin ja perinteiden kauneus (ja tieto niiden uhanalaisuudesta) tai suru ja suuttumus tiibetiläisten epäoikeudenmukaisesta tilanteesta. En voi olla varma, kohtaammeko enää Tiibetin kanssa, mutta vahvat kokemukset kulkevat tunnemuistissa mukanani.

Kirjallisuutta:

Cantwell, Cathy & Hiroko Kawanami (2009). Buddhism. Teoksessa Linda Woodhead, Hiroko Kawanami & Christopher Partridge (toim.): Religions in the Modern World. Traditions and Transformations. London and New York: Routledge, 67-102.

Janhunen, Juha (2008). Tiibet – unelmien ja todellisuuden maa. Teoksessa Marjo-Riitta Saloniemi & Tiina Hyytiäinen (toim.): Muuttuva Tiibet. Tampere: Vapriikki, 10-39.

Uskonnolliset naiset peitetyin päin

Viime vuonna Viron kristilliskonservatiiviseen Isamaaliit-puolueeseen kuuluva sosiaaliministeri Margus Tsahkna teki hallitukselle ehdotuksen kieltää burkien ja muiden kasvot peittävien vaatteiden julkinen käyttö Virossa, “jotta voisimme ennalta ehkäistä muissa Euroopan maissa syntyneitä ongelmia.” Virossa asui vuoden 2011 väestönlaskennan mukaan vain 1508 muslimia, joista enemmistö ei käytä burkaa. Kysymys ei selvästikään ole ajankohtainen. Maahan tulleiden pakolaisten määrässä Viro on yksi EU:n pienimpiä, joten senkään ei pitäisi tehdä kysymystä muslimien pään peittämisestä ajankohtaisemmaksi. Näyttää siltä, että kyseessä oli konservatiivisen puolueen populistinen veto, jonka tavoitteena oli saada tukijoita pakolais- ja islaminpelkoisten äänestäjien joukosta. Sekä tuolloinen tasa-arvovaltuutettu Mari-Liis Sepper että Viron muslimien imaami olivat sitä mieltä, että tällainen kielto rajoittaisi uskonnollisten naisten ihmisoikeuksia, ja että se johtuu muukalaispelosta ja tietämättömyydestä.

Jos tunnettaisiin paremmin virolaista historiaa ja etnografiaa, tiedettäisiin, että perinne, jonka mukaan aviovaimon piti esiintyä julkisesti peitetyin päin, oli vielä 1800-luvulla tunnettu myös Viron luterilaisilla alueilla (ks. Suomen tilanteesta Kirsi Vainio-Korhosen artikkeli)

linik

Vieläkin pidempään perinteisiä vaatteita ja päähineitä käyttivät ortodoksiset setonaiset. Tämä pieni ortodoksinen kansanosa asuu nykyään Viron ja Venäjän välisen rajan molemmilla puolilla. Juhlatilaisuuksissa käytetään yhä isoäideiltä perittyjä vaatteita. Nykyäänkin saa “huonon” leiman, jos perinteistä asua käyttävä aviovaimo ei pidä “korrektia” päähinettä. Setoille korrekti vaimonpäähine tarkoittaa perinteistä “seitsemää” tai “yhdeksää kyynärää” pitkää, vaaleaa pellavaista kangasta. Kangas on kiedottu pään ympäri siten, että kauniilla kuvioilla ja pitseillä koristellut päät roikkuvat selän takana maahan asti. Pitkä pellavakangas on sidottu pään ympäri punaisella päävyöllä, jonka päällä voidaan käyttää puolestaan paljetein koristeltua helmilistä tai kuldrättiä ja kaiken päällä vielä huivia. Jotta pään muoto olisi luonnottoman kulmikas, pääliinan alla käytettiin erityistä kampausta: kaksi palmikkoa kierrettiin pään ympäri. Jos naisella ei ollut luonnostaan komeita ja paksuja lettejä, niin kankaan alla käytettiin pellavarohtimesta tehtyjä tekolettejä. Pääliinan piti peittää kulmakarvat ja hiukset, eikä naisen sopinut astua ilman liinaa edes huoneen päästä toiseen.

Miten setoperinteessä heijastuu naisten pään peittämisen tapa?

Setoperinteessä on paljon lauluja, joissa kuvataan vaimon ja neidon elämän eroja. Usein naiset katuvat lauluissa, että ovat joskus naimattomina kaivanneet pääliinan käyttäjiksi. Naiset kiroavat liinaansa ja samalla sen kautta aviovaimon elämää ja muistelevat kaipaavin sanoin menetettyä naimattoman neidon elämää. Liinan epämukavuudesta ja huoltamisen  vaikeudesta lauletaan: “Ei voi pää päivää nähdä, hiukset tuulessa liikkua”.

Voi sitä liinaa, listaa,

päänpaikka pakanaa!

Kymmenen kertaa sitoa pitää,

seitsemän kertaa asetella.

Pese sitä viidellä vedellä,

huuhdo kuudella huuhtelulla.

Silti jää korvan kohta keltaiseksi,

silmän paikat sinisiksi.

Lauloi Natalie Aasa vuonna 1925.

Pääliinaa koskeva perinne on samalla ambivalenttista. Setonaiset uskovat, että ikoneissa nähty Jumalanäiti käytti samanlaista päähinettä. Siitä johtuen uskotaan puolestaan, että setot ovat Jumalanäidin valittua kansaa. He pukeutuvat samoin kuin Jumalanäiti seuraten hänen tiukkoja pukeutumisvaatimuksiaan. Samoin on uskottu, että koko maailma säilyy niin kauan, kuin on sillä tavoin pukeutuvia.

setot

Setot ovat Neitsyt Marian kansaa

Pyhä Maria ilmestyy aina, kun sota alkaa. Hän ilmestyy niille, jotka ovat autuaita. Kun oli viimeksi isot taistelut, niin Pyhä Maria oli sanonut, että kun tuon taistelukentälle kansani, jolla on seitsemän kyynärän mittainen hattu päässä, niin tulee voittoni. Katsos, meidän kansan päähineen kangas on aina seitsemän kyynärää pitkä. Siksi pitää käyttää omia (perinteisiä) vaatteita, sanon sitä aina lapsillenikin.

Kertoi Ann Pääsläne, muistiin merkitty 1938.

Sain muutama vuosi sitten sedältäni perinnöksi hänen nuorena Setomaalta keräämiään kansanpukuja ja niiden joukossa muutaman pääliinan. Olin jo lapsena nähnyt liinapäisiä naisia, mutten ollut koskaan pitänyt kädessäni tai kosketellut liinoja. Joka kerran katsoessani niitä nyt, kylmät väreet juoksevat selkääni pitkin. Mietin tuntemattomia naisia, jotka ovat kutoneet ne ja käyttäneet niitä. Mieleeni tulevat myös liinasta kertovat runolaulut ja legendat setopukua käyttävästä Jumalanäidistä. Liinat kertovat rakkaudesta ja omistautumisesta niiden valmistamiseen ja niistä huolehtimiseen. Runolaulut kertovat naimattomien naisten kaipuusta liinojen pitämiseen, ja aviovaimojen vaivoista. Lisäksi ne kertovat myös setokulttuurin sisäisistä hiljaisista keskusteluista uskonnosta ja naisten oikeuksista.

Olisi helppoa sanoa vieraasta kulttuurista tai uskonnosta, että esimerkiksi naisten pään peittäminen on tapa, jota ei tarvitsisi jatkaa. Setokulttuurin tapauksessa naisten pään peittämistä pidetään nykyään tavallisesti vanhana ja kauniina tapana. Voi kysyä, miksi siis musliminaisten päähineet tuntuvat niin pelottavilta ja vaarallisilta?

Kuvat: Aivo Põlluäär

Menneisyys on kuin vieras maa

“The past is a foreign country: they do things differently there.” –L. P. Hartley, The Go-Between (1953)

Vilvoittava tuuli puhaltaa lempeästi, kun astelemme pääkatua pitkin roomalaisaikaiseen Ostian kaupunkiin. Suomessa syksy on jo pitkällä, mutta täällä olemme melkein kuin toisessa maailmassa. Puut kohoavat korkeina raunioiden yllä. Sisiliskot paistattelevat auringossa, mutta livahtavat karkuun, jos tulen liian lähelle.

ostian talotKaksikerroksisia taloja Ostiassa.

Aloitin työni väitöskirjan parissa viime syksynä osallistumalla pohjoismaisen tutkijaverkoston The Nordic Network for the Study of Judaism, Christianity and Islam järjestämälle seminaarimatkalle Roomaan. Ohjelmaan kuuluivat päivittäiset vierailut erilaisilla kohteilla, jotka liittyivät juutalaisuuden ja kristinuskon historiaan. Teimme myös päivämatkan Ostiaan, joka kasvoi roomalaisajalla sotilastukikohdasta vilkkaaksi kauppakaupungiksi. Rooman valtakunnan sorruttua se vähitellen hylättiin ja kaupungin jäännökset hautautuivat hiekkaan. Mussolinin valtakaudella sen alueella toteutettiin isoja kaivausprojekteja, mutta myös me saimme nähdä arkeologeja työssään vieraillessamme Ostiassa.

Minulle tämä seminaari merkitsi siten alkua omalle tutkimusmatkalleni menneisyyteen ja varhaiseen kristillisyyteen. Tutkin toiselle ja kolmannelle vuosisadalle ajoitettuja kirjoituksia, joissa kuvataan kristinuskoon kääntyviä ja seksuaalisen askeesin omaksuvia naisia. Näiden tekstien kautta lähestyn kysymystä siitä, miten askeettinen teologia ja eletty ruumiillinen todellisuus suhteutuvat toisiinsa. Hankkeemme kontekstissa tutkimukseni tarjoaa siis historiallista näkökulmaa ruumiilliseen uskontoon ja sukupuoleen.

kaupungin posrtilla kauppaKaupungin portilla sijainnut kauppa.

Kun muut hankkeemme tutkijat saattavat työskennellä etnografisen tai esimerkiksi haastatteluissa kerätyn materiaalin parissa, omassa tutkimuksessani lähteitä ovat vanhat tekstit. Ne ovat syntyneet aivan toisenlaisessa maailmassa, kuin missä itse elän. On ensisijaisen tärkeää olla tietoinen siitä, miten tekstin edustama maailma on monin tavoin totaalisen eri, mutta toisaalta tutkijana on myös välttämätöntä luoda siihen jonkinlainen suhde. Kysymykset tekstille ja tapa etsiä niitä nousevat kuitenkin ensisijaisesti nykyisyydestä, ja jokainen tutkija joutuu kamppailemaan ajallisen etäisyyden kanssa. Mitä ja miten kaukaisesta menneisyydestä on mahdollista ajatella?

”The past is a foreign country: they do things differently there.” Hartleyn romaanin The Go-Between avaava virke on alkuperäisestä yhteydestään irrotettuna alkanut elää omaa elämäänsä samalla, kun se on innoittanut monia menneisyyteen suuntautuneita tutkijoita. Minua se auttaa oivaltamaan samankaltaisuutta matkustamisessa vieraaseen maahan ja historiallisten aiheiden tutkimisessa. Matkustaessa ja erityisesti asuessa ulkomailla tulee myös esiin, miten monet itsestään selvänä pitämänsä asiat eivät sitä ole. Parhaimmillaan sekä matkustamista että tutkimusta määrittää asenne, johon kuuluu avoimuus, ihmettely, kysyminen sekä itsensä laittaminen jollain lailla sivuun, mikä liittyy ehkä itselle vieraan kunnioittavaan kohtaamiseen. Etäisyys ei ole pelkästään ajallista, vaan se on myös maantieteellistä ja materiaalista. Lainauksen ajatus muistuttaa siitä, etteivät omat tapamme ja asioille antamamme merkitykset ole ajasta ja paikasta irrallisia. Toisaalta se antaa mahdollisuuden ajatella, ettei mennyt ole kokonaan tavoittamaton, sillä vierasta voi oppia ymmärtämään.

marmoritalo

Marmorilla päällystetyt seinät ylellisessä talossa. Amorin ja Psykheen patsas edustaa Ostiasta löytynyttä taidetta.

Kävellessään Ostian halki voi kuvitella kulkevansa muinaisessa kaupungissa. Samaa katua on kävelty myös tuhansia vuosia sitten. Katua ovat voineet kiirehtiä yhteiskunnassa erilaisissa asemissa olevat ihmiset, orjat ja herrat, kreikkalaiset ja juutalaiset, miehet ja naiset, kuka mihinkin. Muinaisessa kaupungissa samoillessaan voi nähdä lukuisia temppeleitä, kaksikerroksisia taloja, kauppoja, mosaiikkeja. Ihmeteltävää riittää. Myös tutkimus on ruumiillista sitä kautta, että nähdessään lukuisia eri jumalille omistettuja temppeleitä ymmärtää kokemuksellisemmin, mitä roomalaisen yhteiskunnan uskonnollinen moninaisuus tarkoittaakaan.

Kun päivä Ostiassa on tullut päätökseensä, suuntaamme kohti juna-asemaa. Monet meistä ovat hieman nuutuneita, minua janottaa. Aurinko ja kulkeminen jalan ovat varmasti aina väsyttäneet ihmisen. Vaikka olen ennenkin vieraillut muinaisilla kohteilla, on tämä kerta ollut erityinen. Ehkä olen oppinut kysymään rohkeammin, ihmettelemään avoimemmin. Tästä ihmettelyn periaatteesta haluan pitää kiinni. Matkani on vasta alkanut.

rooman suuntainen pääkatu

Rooman-suuntainen pääkatu.

Olen aiemmin kirjoittanut toisaalla, miten seksuaalinen asketismi ilmenee Paavalin ja Teklan tekoina tunnetussa kirjoituksessa: Kun nainen ei vaikene – neuvotteluja sukupuolesta, vallasta ja uskosta Paavalin ja Teklan teoissa

Lisää tietoa verkostosta The Nordic Network for the Study of Judaism, Christianity, and Islam in the First Millenium ja ensi syksynä Etiopiassa järjestettävästä seminaarista: http://nnjci.mf.no/