Tag Archives: ruumiillisuus

Vanhoillislestadiolaisia meemejä: uskonnollisen uskon arkipäiväisyys

|

Yle lähetti viime viikolla dokumenttielokuvan Suomen suurimmista hengellisistä kesäjuhlista, vanhoillislestadiolaisten suviseuroista. Tuossa dokumentissa ilmeni aistivoimaisesti se merkittävyys, joka suviseuroilla on vanhoillislestadiolaiselle uskovalle. Suviseurat lähes koko liikkeen yhteen kokoavana tapahtumana, massiivisena yhteistyön ponnistuksena ja yhteisöllisyyden kruununa ovat liikkeen jäsenille tärkeä tapahtuma. “Keidas”, kuten ohjelmassa eräs haastateltava mies kertoi.

Screenshot 2016-01-15 10.31.07

Ohjelma on katsottavissa rajallisen aikaa, mutta sen pääsee vielä hetken näkemään kuvaa klikkaamalla.

Lähes 70 000 ihmistä samaan aikaan, samaan paikkaan kokoava tapahtuma on massiivisuudessaan häikäisevä. Se on myös eräänlainen yhteisöllisyyden ja organisoinnin taidonnäyte. Koska suurin osa vanhoillislestadiolaisista pyrkii pääsemään paikalle vuosittain, suviseurat oat myös tärkeä yhteisen, jaetun kokemusmaailman synnyttäjä. Jokainen suviseuroissa ollut tietää miltä puuhake tuoksuu sateisen yön jälkeen teltasta noustessa, tai miten kaiuttimista kajahtava virsi tai siionin laulu herättää aamulla lyhyiden yöunien jälkeen. Suviseurat siis synnyttävät yhteisiä, materiaalisia (tuoksut, äänet) mutta myös arkiseen elämää limittyviä jaettuja kokemuksia, jotka ovat eräänlaista liikkeen sosiaalista, yhteisöllistä pääomaa. Näiden materiaalisten kokemusten perusteella tietää kuuluvansa joukkoon. Aistivoimaisiin kokemuksiin limittyvät muut tapahtuman ulottuvuudet, kuten hengellinen sanoma, läheiset ihmiset – ja toisaalta myös ne kokemukset, joissa ei tunne kuuluvansa joukkoon. Yksinäisyys, tai kriittisyys kaiuttimista kuuluvalle sanomalle voivat tehdä materiaalisista ulottuvuuksista vastenmielisiä, mikä vaikuttaa siihen, miten ihminen suhtautuu koko tapahtumaan, myös sen tuoksuihin, ääniin ja tunnelmiin. Näin usko, jota pidetään tärkeimpänä syynä lähteä suviseuroihin, tulee osaksi arkisia, ruumiillisia käytäntöjä, osaksi elettyä elämää.

Suviseurat rakentuvat peltoaukeille, leiriolosuhteisiin. Leiriolosuhteissa ollaan vahvasti sään armoilla. Dokumentissakin kerrottu vuoden 2015 suviseurojen sääolosuhteet olivat seurojen alkaessa vaikeat, sillä vettä tuli taivaalta liikaa ja peltoalue alkoi pehmentyä painavien autojen, asuntovaunujen- ja autojen alla. Vuosia suviseuroissa vierailleet jakavat myös tämän sääolosuhteisiin mukautumisen ja siihen liittyvän jännityksen: kuinkahan tänä vuonna sää suosii? Kun kenttä ennen suviseurojen alkua alkoi vaikuttaa kuraiselta ja jopa mahdottomalta autolla kulkea, jännittyneet suviseuravieraat ympäri maata jakoivat tilannetietoa sukujen WhatsApp-ryhmissä, Facebookissa ja sosiaalisessa mediassa. Jännitys purkautui yhteisten jaetun kokemuksen kääntämisellä huumoriksi: suviseurameemeiksi.

simokura

Internet-meemit ovat kullttuurisia tuotteita: kuvia, videoita, äänitteitä tms, jotka kopioituvat ja leviävät nopeasti netissä. Ne toisintavat jotakin kulttuurista ilmiötä ja kopioitumisen seurauksena syntyvät erilaiset versiot luovat kiinnostavan maaston tarkastella kulttuurien ilmentymiä – ja muuttumista. Uskonnolliset meemit voidaan nähdä meemien alakategoriana, ja niillä voi olla uskonnollisen uskon kannalta katsottuna monenlaisia merkityksiä. Joskus meemit niin sanotusti kantavat mukanaan uskoa: ne toistavat jotakin uskonnollisesti tärkeänä pidettyä, ja meemien muotoon tuotettuna ne leviävät nopeasti, muovautuvat ja limittyvät osaksi ihmisten arkipäiväistä elämää. Meemit kertovat uskonnollisen uskon arkipäiväisyydestä: netissä leviävät meemit sekoittavat teknologiaa ja uskonnollista traditiota.

Meemit myös voivat kantaa mukanaan, toistaa, uskonnon ruumiillisia ja sukupuolittuneita muotoja. Yllä oleva Simo-meemi on esimerkki Simo-meemien sarjasta, joka syntyi vuoden 2015 suviseurojen huonojen sääolosuhteiden yhteydessä. Se kuvaa miestä – Simoa, joka voisi olla kuka tahansa vanhoillislestadiolainen mies. Kuvan päällä on teksti “Meiän Simo kävi siellä – ja kuulemma tosi huono pohja”. Simo voisi olla myös aviomies, jonka vaimo lausuu nämä sanat, kuulopuheena, toisille suviseuroihin menijöille. Tekstin puhuttu muoto toistaa vanhoillislestadiolaista yhteisöllisyyttä: Kuulopuhe leviää nopeasti jopa tuhansille ihmisille isojen sukujen WhatsApp-ryhmissä. Simo on tyyppiesimerkki vanhoillislestadiolaisesta miehestä. Toimelias ja ahkera, kulkee perheensä edellä katsastaen tilanteen, jonka jälkeen muulla väellä (tyyppiesimerkin mukaisesti vaimolla ja lapsilla) on turvallista tulla.  Simo ei kaihda vaikeita olosuhteita, vaan laittaa itsensä likoon (kirjaimellisesti). Simo on myös kuva vanhoillislestadiolaisesta maskuliinisuudesta: rohkeasta, itsensä uhraavasta, perheensä puolesta taistelevasta miehestä, joka tekee ruumiillisia töitä.

simomelooToinen Simo-meemi toisintaa samaa kuvaa vanhoillislestadiolaisesta maskullinisuudesta. Uppoava asuntovaunu taustalla Simo meloo tarkastellen tilannetta ja välittäen tilannetietoa sitä kaipaaville. Simosta kerrotaan taas toisen henkilön suulla: “Simo kävi siellä melomassa”. Meemien humoristinen ote kuvaa liikkeen jäsenten itseensä kohdistuvaa huumoria tilanteessa, joka voisi olla vaikea, mutta myönteiseen suviseurojen odotukseen kytkeytyvänä meemit näyttäytyvät hyväntahtoisina kulttuurin toistamisena ja sille nauramisena. Samaan kulttuuriseen tai uskonnolliseen kontekstiin liittyvät meemit voivat olla myös muunlaisia, ja toivon, että tulevaisuudessa minulla on aikaa analysoida niitä lisää. Erilaiset meemien kategoriat ja alakategoriat avaavat mielenkiintoisen ikkunan vanhoilllislestadiolaisuuteen yhtenä uskonnollisten meemien elinvoimaisena suomalaisena keskittymänä. Tässä blogipostauksessa käytetyt meemit ovat osa laajempaa meemikokoelmaa, joka on kerätty vanhoillislestadiolaisten ja vanhoillislestadiolaistaustaisten internet-yhteisöistä.

telttavene

Tässä kuvassa tulva-aihetta on varioitu yhdistämällä suviseurojen keskuspaikka, seurateltta, täydessä toiminnassa olevaan pelastuspartioon. 

Joulukirkosta ja uskonnon ruumiillisuudesta

|

IMG_6255

Olin viime jouluna aattohartaudessa ensimmäistä kertaa lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Vaikka aikaa edellisestä kerrasta oli vierähtänyt, tapahtuma ei tuntunut lainkaan vieraalta – päinvastoin. Kynttiläkruunujen loiste, penkkien epämukavuus, vanhan puukirkon ja kirkkokansan kosteiden ulkovaatteiden tuoksut, lehtereille pakkautuvien ihmisten sorina ja hiljeneminen hartauden alkaessa, urkumusiikki ja yhteislaulu, ympäriltä kuuluva kahina ja mumina ihmisten ristiessä kätensä ja osallistuessa yhteiseen rukoukseen, kaikki nämä olivat minulle hyvin tuttuja kokemuksia. Uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksenkin sanat ja rytmitys kumpusivat tilanteessa mieleeni. Pään painaminen alas rukousten aikana tuntui luontevalta tavalta kunnioittaa harrasta hetkeä.

Olen luterilaisesta perheestä mutta en kuulu enää kirkkoon. En ole käynyt aikuisiällä montaakaan kertaa jumalanpalveluksessa, mutta osallistuminen aattohartauteen sujui minulta rutiinilla. Ajatukseni olivat erilaisia kuin lapsena, mutta ruumiini asettui kirkossakävijän rooliin luontevasti. Se muisti, kuinka tilanteessa tulee käyttäytyä ja miten aistimukset tulee tulkita. Tilaisuus oli mielestäni kaunis, rauhoittava ja liikuttavakin. Mistä näissä kyvyissä ja kokemuksissa on kyse? Sitä olen tarkastellut omassa tutkimuksessani.

Työssäni olen kiinnostunut siitä, kuinka uskonto rakentuu toistuvissa käytännöissä, jotka synnyttävät ruumiiseen erityisiä maailmassa olemisen ja maailman kokemisen tapoja. Yksi tämmöinen käytäntö ovat luonnollisesti jumalanpalvelukset. Niitä on mahdollista tarkastella tilanteina, joissa osallistujien ruumiit harjaantuvat tunnistamaan ja kokemaan pyhän läsnäolon yhteisön sanktioimalla tavalla, sekä reagoimaan siihen oikeaoppisesti. Kuten aattohartaus osoitti, näin on tapahtunut myös minulle: lapsuuden ja nuoruuden kirkkokokemukset ovat valmentaneet ruumistani kristilliseen, erityisesti luterilaiseen jumalanpalveluskulttuuriin. Kokemukseni pyhästä on tässä suhteessa luterilaistapainen.

Kuluneen syksyn aikana olen analysoinut sekä luterilaisten että ortodoksisten, iäkkäiden siirtokarjalaistaustaisten naisten kirjoituksia lapsuuden uskonnostaan ja sen vaikutuksesta nykyhetken uskonnollisuuteen. Muutamassa kirjoituksessa käsitellään myös joulukirkkoa.

Kun olin perheen nuorin, pääsin isommaksi tytöksi kasvettua vanhempieni kanssa kirkkoon Suistamolle, talvella reellä ja kesällä vastaavasti kärreillä – eihän silloin autoja ollut. Useinkin olin joulukirkossa mukana, muistan niin selvästi vielä nytkin sen autuuden tunteen kun menin kirkkoon, siellä oli niin kaunista – kyllä lapsen mieleen tuli tunne, että tämä on taivas. Siihen aikaan kirkkoväki oli polvillaan ja kumarsivat ihan lattiaan saakka. Juhlapyhinä kirkkohan oli täynnä väkeä, ja sitä kynttilöiden määrää – ja ne kauniit kuoron laulut, tämä kaikki kyllä valloitti lapsen ajatukset ja uskon pyhyyden voimaan. (ort. nainen s. 1925)

Erikoisesti jouluna kirkkoon pääsy oli suuri ilon aihe. Muistan aina ne matkat pimeässä, tienvarsitalojen ikkunoilla loisti kaksi kynttilää ja kirkossa sadat luonnon kynttilät lepattivat kauniisti. Mitkään sähkökynttilät eivät niitä korvaa. Kirkkoon pääsi aina kaksi lasta vuorotellen. (lut. nainen s. 1923)

Samoin kuin omani, myös nämä joulukirkkokuvaukset ovat tulkintoja, jotka pohjautuvat kristillisen jumalanpalveluksen moniaistillisen symboliikan sisäistämiseen. Sitaatit – kuten aineistoni muutkin kirkkokuvaukset – korostavat aistielämyksiä ja ruumiillisia kokemuksia. Kynttilät, laulu ja ihmisten kunnioittava käyttäytyminen yhdistyvät niissä ajatukseen, että nyt ollaan pyhän äärellä. Viime kädessä kyse onkin kuvauksista, joissa kirjoittajat tulevat hahmotelleeksi ruumiillisen ulottuvuuden merkitystä osana uskonnollista uskoa ja kokemusta.

Aineistoni kirjoittajat ovat pääosin uskonnollisesti aktiivisia ihmisiä, jotka korostavat teksteissään lapsuuden tapojen vaikutusta aikuisiän uskonnollisuuteen. Ylläolevan sitaatin kirjoittanut ortodoksinainenkin toteaa joulukirkkoon liittyneen autuuden tunteen olleen niin vaikuttava, että hän muistaa sen ”niin selvästi vielä nytkin”. ”Olen säilyttänyt lapsenuskoni ja kiitän Luojaa elämästäni”, kuvaa puolestaan luterilaisnainen kirjoitushetken hengellisyyttään. Käytäntöjen konstruktivistista luonnetta korostavassa tulkinnassa naisten tapojen ja uskonnollisuuden välille muodostuukin selvä yhteys. On mahdollista ajatella, että lapsuudessa opitut ja aikuisiällä jatketut arkiset uskonnolliset tavat sekä vuosikymmenten kokemus jumalanpalveluksista ja muista uskonnollisista rituaaleista ovat yhdessä koulineet naisten ruumiista uskovia ruumiita, jotka kykenevät tuntemaan paitsi autuuden tunteen kirkossa myös Jumalan johdatuksen elämässään.

Todellisuudessa vuorovaikutus käytäntöjen ja uskomusten, ruumiiden ja vakaumusten välillä ei kuitenkaan ole näin yksiulotteista. Uskomukset ja vakaumukset voivat myös esimerkiksi hiipua, käytännöt muuttaa merkitystänsä, ja ruumiit kaiuttaa tulkintoja joihin kokija ei kognitiivisella tasolla enää sitoudu – jostain tämän kaltaisesta oli ehkä kyse omassa aattohartauskokemuksessani. Tämä tosiasiallinen monimutkaisuus ei kuitenkaan vähennä ruumiillisten käytäntöjen merkitystä uskonnon ja uskonnollisuuden ulottuvuutena. Pikemminkin se tekee käytännöistä sitäkin kiehtovamman tutkimuskohteen.

Tämän kirjoituksen myötä toivotan koko tutkimushankkeemme puolesta kaikille rauhallista joulua -kirkolla tai ilman!

 

Teksti Helena Kupari

Kuva Meri-Anna Hintsala

Synti vai Jumalan lahja? – seksuaalisuuden muodonmuutoksia etsimässä

|

”Koska kysymyksessä on lahja, ei sitä ole voinut valita, ei myöskään vaihtaa tai palauttaa. En voi myöskään olla vihainen lahjasta tai hävetä tai halveksia sitä, kun muistaa, kuka on lahjan antaja. Tämän seikan huomaaminen teki mieleni nöyräksi.”

Näin kuvaa kokemuksiaan yksi väitöstutkimukseni (2014) aineistona olleiden kirjeiden kirjoittaja. Hänen kertomuksessaan tiivistyy monen nykyihmisen ymmärrys seksuaalisuudesta. Asia, josta vielä 1900-luvun alkupuolella puhuttiin synnin, puhtauden ja väärien tekojen käsitteiden avulla, koetaan nyt yhä voimakkaammin ihmisen syvimmän minuuden luovuttamattomana piirteenä. Kyse on siitä, mitä ihminen aidoimmillaan on. Esimerkiksi aiemmin syntinä ja sairautena nähty homoseksuaalisuus on nyt monelle ihmiselle Jumalan lahja. Tällöin ajatellaan, että Jumala hyväksyy ihmisen juuri sellaisena seksuaalisena olentona kuin hän on, sillä sellaiseksi Jumala on hänet luonut.

Tänä syksynä aloittamassani tutkimuksessani kysyn, kuinka tämä ajatuksellinen ja kokemuksellinen muutos on tapahtunut. Kuinka olemme luopuneet synnin ja sairauden korostamisesta ja käyneet ajattelemaan seksuaalisuudesta ilmiönä, joka määrittää lopulta koko olemassaoloamme ja hyväksyttävyyttämme? Ilmiö on kiinnostava erityisesti uskonnon näkökulmasta, sillä monet ajattelevat juuri uskonnon pitävän itsepintaisesti yllä käsitystä seksistä syntinä. Näyttää kuitenkin siltä, että esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä ajatus seksin synnillisyydestä – jos kirkolla sellaista on koskaan yksiselitteisesti ollutkaan – on hiljalleen haihtunut 1900-luvun loppupuolen aikana. Vielä vastausta vailla oleva kysymykseni kuuluukin: kuinka kirkossa on käyty ajattelemaan synnistä Jumalan lahjana?

Edellä mainitun muutoksen tarkastelu edellyttää muutaman arkiajattelumme mukaisen oletuksen kyseenalaistamista. Ensinnäkin seksuaalisuutta ei pidä olettaa muuttumattomana tai selitettävissä olevana tosiasiana, vaan pikemminkin sosiaalisissa suhteissa ja kulttuurissa sekä yhteiskunnassa vaikuttavien ajattelumallien ja käytänteiden synnyttämänä – ja siksi jatkuvasti muuttuvana – ilmiönä ja kokemuksena. Toiseksi, myös kirkon opetusta seksuaalisuudesta on tarkasteleva sosiaalisesti rakentuvana, ja ennen kaikkea sosiaalista maailmaa rakentavana ilmiönä.

Lopputuloksena on monimutkainen vuorovaikutussuhteiden verkosto: kirkon kulloinenkin opetus on osallistumista laajempaan kulttuuriseen seksuaalisuutta koskevaan neuvottelu- ja rakennusprosessiin. Tämä prosessi muuttaa omalta osaltaan kirkon opetusta, mutta ennen kaikkea se muokkaa ihmisen kokemusta omasta itsestään seksuaalisena (ja uskonnollisena) olentona. Alun sitaatin sisältämä ymmärrys seksuaalisuudesta onkin tullut mahdolliseksi vain tietynlaisessa hetkessä ja paikassa, jossa uskonnon ja seksuaalisuuden suhde ymmärretään aivan erityisellä tavalla.

Seksuaalisuutta koskevan muutoksen yhtenä merkittävänä vaikuttajana on ollut kulttuurin psykologisoitumiseksi kutsuttu ilmiö. Sillä tarkoitetaan kehityskulkua, jonka seurauksena erilaiset psykologiset – erityisesti psykoanalyyttiset ja -dynaamiset – ajattelumallit ja toimintatavat ovat tulleet osaksi kielenkäyttöämme sekä ihmistä koskevaa arkiymmärrystämme. Alitajunta, estoisuus tai yliminä ovat esimerkkejä psykodynaamisista käsitteistä, joita avulla ymmärrämme itseämme ja toisiamme. Puhumme myös seksuaalisuuden kehittymisestä, identiteeteistä tai parisuhteen kehitysvaiheista, kun asettelemme seksuaalisuuteen liittyviä kokemuksiamme psykologiseen sielunmaisemaan.

Psykologisoitumista ei tule ymmärtää sinällään hyvänä tai pahana, vaikkakin psykologisen ja teologisen tiedon ja ajattelun suhde onkin ollut merkittävä kiistakysymys suomalaisessa teologisessa keskustelussa viime vuosikymmeniin asti. Kyse on laajemmasta kulttuurisesta muutoksesta, jonka periaatteet kaikki hyväksyvät tiettyyn pisteeseen asti. Teologisessa mielessä niin liberaalit kuin konservatiivitkin voivat vaivatta vedota ”lapsen hyvään” tai ”ydinperheen hyvinvointiin” puolustaessaan omia näkemyksiään. ”Sielutieteen” tuloksia onkin eri tavoin hyödynnetty ja sovellettu teologian tekemisessä jo 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä saakka.

teemublogi

Oma tutkimukseni kysyy, kuinka psykologinen tieto eri muodoissaan on vaikuttanut kirkon ymmärrykseen sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmiöistä. Tämän kehityskulun keskiössä ovat kirkon perheneuvojat, sielunhoitajat ja diakonit. Juuri näiden toimintamuotojen sisällä omaksuttiin 1950-luvulta alkaen työvälineitä, jotka johtivat näkemään sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmiöt uudenlaisen linssin läpi. Samalla perinteiset hahmotukset avioliitosta, seksuaalisuudesta ja synnistä alkoivat murtua: onko seksuaalisuus todella syntiä? Mikä avioliitossa on tärkeintä? Entä mitä pitäisi ajatella ehkäisystä, avoliitosta tai homoseksuaalisuudesta uuden psykologisen tiedon valossa?

Tutkimukseni tarkoitus on myös valaista tämän hetken keskusteluja uskonnon, seksuaalisuuden ja sukupuolen välisistä suhteista. Esimerkiksi kirkon vaikea sisäinen keskustelu seksuaalisuudesta nousee pitkälti siitä muutoksesta, joka seksuaalisuuden ja sukupuolen ilmiöitä on 1900-luvun loppupuolella kohdannut. Kirkko ei suinkaan ole ollut tämän kehityksen ulkopuolella vaan pikemminkin kiinteänä osana sitä. Vaikka kirkollinen keskustelu on ollut moniäänistä ja joskus jopa sisäisesti ristiriitaista, sen puitteissa on viime vuosikymmenien aikana synnytetty sellaisia psykologista tietoa ja teologista ymmärrystä yhdistäviä ajattelumalleja, joiden varassa moni nykyihminen voi nähdä ja ymmärtää oman seksuaalisuutensa hyväksyttynä Jumalan lahjana. Siitä, kuinka tämä kaikki on tapahtunut, tulen tulevaisuudessa kertomaan myös tässä blogissa.

Kirjallisuutta:

Kivivuori, Janne (1999): Psykokirkko. Psykokulttuuri, uskonto ja moderni yhteiskunta. Hanki ja Jää. Helsinki: Gaudeamus.

Ratinen, Teemu (2014): Torjuttu Jumalan lahja. Yksilön kamppailu häpeällistä seksuaalisuutta vastaan. Käytännöllisen teologian väitöskirja. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto.

Coca Colaa, kansalaisoikeuksia ja muita konferenssikuulumisia Atlantasta

|

FullSizeRender-2Atlantan silhuettia Ihmis- ja kansalaisoikeuskeskuksen edustalta katsottuna.

Embodied religion-tutkimushankkeemme tutkijoita osallistui marraskuussa 2015 yhdysvaltalaisen uskonnontutkimuksen kattojärjestön American Academy of Religionin (AAR) vuosikokoukseen Atlantassa. Tapahtuma järjestetään vuosittain marraskuun loppupuolella; samaan aikaan pidetään myös raamatuntutkimuksen kattojärjestön Society of Biblical Literaturen (SBL) vuosikokous. Kyseessä on maailman suurin konferenssi uskonnontutkimuksen saralla. Tänä vuonna kokouksissa oli puhujia yhteensä noin 4400 ja osallistujia (kuulopuheiden mukaan) kaiken kaikkiaan 9000.

Kuten osallistujamääräkin kertoo, konferenssi oli massiivinen. Se järjestettiin kolmen toisiinsa kävelysilloilla yhdistetyn pilvenpiirtäjähotellin kompleksissa. Kymmeninen yhtäaikaisten paneelien tarjonnasta auttoi tekemään selkoa paitsi 500-sivuinen ohjelmakirja myös konferenssin oma kännykkäsovellus, jonka avulla oli kätevä suunnitella lukujärjestys joka päivälle.

Konferenssin ohjelma toi mieleen uskonnontutkijan karkkikaupan. Paneeleita oli yllin kyllin ja niiden skaala oli laaja. Suurin osa paneeleista koostui perinteisistä esitelmistä, mutta mukana oli myös ryhmäkeskusteluja, ennalta jaossa olleita esitelmiä käsitteleviä seminaareja, tiettyjen kirjojen ympärille rakennettuja paneeleita, plenaryesitelmiä, verkostoitumistilaisuuksia sekä tutkijantaitoja hiovia työryhmiä. Paneeleiden järjestämisestä vastasi yli 160 temaattisesti jakautunutta ryhmää, mikä takasi niiden suuren sisällöllisen variaation. Uusia ryhmiä syntyy – ja vanhoja kuolee – jatkuvasti, ja konferenssissa järjestettiinkin tilaisuuksia myös ryhmien perustamisen byrokratiasta. Seuraavassa esittelemmekin joitakin huomioita, joita teimme päivien aikana ohjelmatarjonnasta, sisällöistä ja omista esityksistämme. Kirjoittajina ovat Helena Kupari, Meri-Anna Hintsala, Johanna Hurtig ja Elina Vuola.

Helena

Kuten aina konferensseissa, paneelien sisältöä ei voinut täysin ennustaa edes abstrakteihin tutustumalla, ja valintani sisälsivät sekä positiivisia yllätyksiä että pettymyksiä. Eräs antoisa kokemus oli Pentecostal-Charismatic Movements – ryhmän organisoima paneeli teemasta “After Marie Griffith’s Gods Daughters: Narrating the Power of Submission in Contemporary Pentecostalism”. Nimensä mukaisesti sessiossa puitiin Griffithin klassikkoetnografian antia amerikkalaisen evankelikaalisuuden tutkimukselle usean panelistin voimin, mukana myös kirjailija itse. Yhtäältä keskittyminen yhteen kirjaan teki paneelista tavanomaista fokusoidumman. Toisaalta panelistien puheenvuoroissa ja yleisessä keskustelussa nostettiin esille monia teemoja ja kysymyksiä, jotka kiinnostavat myös muita kuin evankelikaalisuuden tutkijoita. Näitä olivat esimerkiksi toimijuus, sukupuoli, uskonnon ja politiikan suhde, uskonnon terapisoituminen, etnografinen metodi, teorian paikka uskonnontutkimuksessa sekä tutkijanura. Kaiken kaikkiaan tilaisuudesta välittyi tunnelma, että tässä tutkimusyhteisö pohtii kriittisesti ja rakentavasti omaa historiaansa yhden merkkiteoksen tarjoamasta perspektiivistä käsin. Jäin pohtimaan, voisiko vastaavia tilaisuuksia järjestää Suomessakin: Onko meillä samanlaisia yhteisöjä tai samanlaisia teoksia? Vai ovatko tutkijoiden verkostot kuitenkin lähinnä kansainvälisiä, vaikka tutkimuskohteena olisikin Suomi?AAR2Plenary session. Ann Taves ja Graham Ward keskustelivat uskontotieteen ja teologian suhteesta.

Minulla oli konferenssissa myös oma esitelmä, jossa käsittelin suomalaisten ortodoksinaisten uskonnollisen maun rakentumista suhteessa luterilaisuuteen Pierre Bourdieun teorian valossa. Paneelissa oli mukana kolme esitelmää, joista kaikissa hyödynnettiin Bourdieuta ja kahdessa kolmesta puhuttiin ensisijaisesti yhteiskuntaluokasta ja uskonnosta. Ennen esitystä minua hermostutti paneelin luokkapainotteisuus, sen otsikkokin oli “Class, Cohort, and Aesthetics in the Study of Religion”. Omassa tutkimuksessani yhteiskuntaluokka ei ole ollut relevantti teema – sukupuoleen, etnisyyteen ja vähemmistöasemaan liittyvät sosiaaliset hierarkiat kylläkin. Sijoittuminen luokkapaneeliin sai minut kuitenkin miettimään yhteiskuntaluokan asemaa suomalaisessa uskontotieteessä. Ehkäpä tämä teema ansaitsisi enemmän huomiota paitsi omassa tutkimuksessani myös suomalaisessa tutkimuksessa laajemmin?

Konferenssiin osallistui sekä uskontotieteilijöitä että teologeja, ja ylipäänsä uskontoa monesta eri suunnasta lähestyviä henkilöitä. Laaja-alaisuus mahdollisti erilaisia kiinnostavia keskusteluja, kuten uskontotieteilijän (Ann Taves) ja teologin (Graham Ward) dialogin varaan rakentuneen plenarypaneelin aiheesta “’Normativity’ and the Academic Study of Religion: Reframing the Conversation about Theology and Religious Studies”. Kaiken kaikkiaan konferenssi herättelikin minua pohtimaan uudella tavalla henkilökohtaisen, eettisen, poliittisen, normatiivisen ja deskriptiivisen yhteyksiin liittyviä kysymyksiä omassa tutkimuksessani. Tätä pidän merkittävänä, yhden konferenssimatkan väärtinä antina.

Meri-Anna

Piipahdimme Martin Luther King Jr:n elämäntyötä kunnioittavassa museossa ja vuoden 1996 olympialaisille omistetussa puistossa, jotka molemmat sijaitsivat kävelyetäisyydellä hotelleista. Martin Luther King Juniorin elämäntyö näkyi paitsi tässä mustan Amerikan keskuksessa olevassa muistomerkillä, myös konferenssiesityksissä. Atlanta tunnetaan ”syvän etelän” kaupungeista erityisen suvaitsevaisena. Religion, Media and Culture – paneelin eräässä esityksessä tarkasteltiin Atlantasta löytyvän National Center for Civil and Human Rights -keskuksen yhteyksiä Coca Cola -korporaatioon, joka on lahjoittanut maata tälle ihmis- ja kansalaisoikeuskeskukselle. Näin ollen Coca Cola -maailma ja ihmisoikeuskeskus löytyvät samasta korttelista Atlantan downtownista. Molemmat turistinähtävyydet keskittyvät etelävaltioiden kansalaisoikeuksien historiaan, ja mielenkiintoisena kombinaationa Coca Cola ja kansalaisoikeudet ohjaavat kiinnittämään uskonnon- ja kulttuurintutkijoiden huomion instituutioihin ja tapahtumiin, jotka limittyvät yhtäaikaisesti yhteiskunnassa. Samaan aikaan myös vapautumisesta kertovat poliittiset narraatiot ohjaavat huomioimaan sitä, kuinka mielikuvat ihmisyksilöistä ovat poliittisesti ilmaistuja ja uskonnollisesti sekoittuneita. Coca cola –pullojen kyljissä olevat ihmisten nimet eivät vain personoi juomaa ostajalle sopivaksi, vaan viittaavat siihen, miten jokaisella ihmisellä on oikeus tunnustettuun nimeen tasaveroisena kansalaisena. Kulttuurintutkimuksen kannalta kiinnostavaa on ”jälki-rodullisen ihmisoikeusliikkeen” perustuminen kansainvälisille vapaille markkinoille.

king1Tuliaisiksi ajateltavaa Martin Luther King Juniorilta.

Löysin ohjelmasta useampiakin uskontoa, mediaa ja kulttuuria käsitteleviä sessioita, joissa yhdessä oli runsaammin mukana myös sosiaalisen median tutkijoita. Coloradon yliopiston professori Stewart M. Hoover analysoi digitaalisen median ulottuvuuksia kolmannen tilan (third space) näkökulmasta. Digitaalinen media ikään kuin muodostaa uskonnon ja median yhteyteen kolmannen tilan, joka versioi uskontoa uudelleen erilaisin tavoin. Kolmas tila ei viittaa mihinkään fyysiseen tilaan, vaan tekemisen uudenlaisiin käytäntöihin, jotka muokkaavat, muovaavat ja määrittävät uskontoa uusin tavoin. Kolmatta tilaa leimaa eräänlainen välitilassa oleminen: se asettuu erilaisten vastakkaisuuksien jatkumolle. Näitä vastakkaisuuksia voisivat olla vaikkapa yksityinen vs. julkinen, yhteisöllinen rakenne vs. yksilön kokemus tai globaali vs. paikallinen. Teknologia näyttäytyy tässä prosessissa lähinnä mahdollistajana, jonka avulla ihmiset voivat muodostaa todellisuutta mutta myös performoida sitä. Teoreettisena käsitteenä kolmas tila voi auttaa uskonnontutkijaa hahmottamaan digitaalisen median käytäntöjä, rajoituksia ja rakenteita suhteessa uskontoon.

Minulta on usein kysytty kansainvälisiin konferensseihin mennessäni, että mitä sieltä voi saada sellaiseen tutkimukseen, jossa tutkitaan suomalaista pientä herätysliikettä, vanhoillislestadiolaisuutta. Oma tutkimusaiheeni vanhoillislestadiolaisuus verkkokeskusteluissa voi avautua hedelmällisesti esimerkiksi kolmannen tilan käsitteen kautta. Sosiaalinen media on luonut perinteiseen kasvokkaiseen yhteisöllisyyteen uusia muotoja, jotka eivät välttämättä ilman teknologiaa olisi olleet mahdollisia. Vaikka konferenssi tarjosi paljon nimenomaan käsitteellisiä ja teoreettisia apuvälineitä tutkimukseeni, se myös auttoi hahmottamaan samankaltaisia ilmiöitä muissa uskonnollisissa yhteyksissä. Vaikka jokaisessa uskonnollisessa yhteisössä on omat erityispiirteensä, uskonnontutkijan näkökulmasta on kiinnostavaa tarkastella sitä, miten uskonto ja sekulaari, pyhä ja maallinen käyvät vuoropuhelua. Internetin nähdään muun maussa rikkovan pyhän ja arkisen rajaa. Mediatuotteet ovat fyysisiä ja aistittavia tuotteita, jolla sekulaarin rajoja materialisoidaan uskontojen sisällä eri tavoin. Jokaisella uskonnolla on myös oma viestinnällinen historiansa, johon tutkijankin on syytä kiinnittää huomiota, jos on kiinnostunut uskonnon ja median yhteyksistä.

Vaikka monessa sessiossa tuli sellainen olo, että esitelmän täysin ymmärtääkseen asiaa pitäisi katsoa samasta kontekstuaalisesta ikkunasta esitelmän pitäjän kanssa, löysin ohjelmasta myös monia “täsmäosumia”. Sellaisesta voisin mainita toisen digitaalista uskonnontutkimusta käsitelleen session, jossa aiheena oli digitaalinen juutalaisuus.Erilaisissa uskonnollisissa yhteisöissä median vaikutuksia ihmisen elämään pyritään usein hallitsemaan ja kontrolloimaan: media nähdään uskonnollisuutta haastavana asiana. Tällaista kontrollia edustaa esimerkiksi Israelin ortodoksijuutalaisten kosher-puhelimet ja internet-selaimet, joissa jo teknologian rakennusvaiheessa otetaan huomioon ihmisen uskonnollinen vakaumus ja pyrkimys olla erossa viihteellisestä ja uskonnollisuutta uhkaavasta sisällöstä. Kosher-puhelimissa on esimerkiksi rajoitettu pääsy internetiin ja muun muassa sopimattomia kuvia on suodatettu pois. Tarjolla on myös esimerkiksi täysin kuvattomia, ainoastaan tekstimateriaalia sisältäviä internetselaimia. Internetin ”kosherisoimisella”, eli tekemällä sitä ortodoksijuutalaiselle sopivammaksi, pyritään ylläpitämään kommunikaation ”puhtautta” uskonnon kannalta. Lisäksi sen avulla pyritään ylläpitämään juutalaista yhteisöä ja uskoa.  Kosherisoimisen taustalla on eettinen ja moraalinen huoli, mutta se näyttäytyy myös yhteisöllisenä kontrollina yksittäiselle yhteisön jäsenelle. Session eräänä aiheena olivat myös juutalaisten perhe-elämään liittyvät blogit, sekä pyhään kirjaan Tooraan perustuvat digitaaliset pelit, joilla voi olla käyttöä muun muassa pedagogisessa mielessä. Monet kiinnostavat esitelmät olivatkin juuri tällaisia empiirisiä tapaustutkimuksia. Vähintään yhtä tärkeää kuin niiden kuunteleminen, on esitelmän pitäjiin tutustuminen. Samankaltaisia aiheita tutkivat tutkijat ympäri maailmaa muodostavat toisilleen tärkeän kollegiaalisen verkoston, jonka kautta tutkimustyöhön tulee tärkeä uusi ulottuvuus.

Konferenssin huikaisevaa antia itselleni oli myös laaja kirjanäyttely, josta löysin paljon kotiin viemistä. Vaikka pääasiassa etsin tutkimuskirjallisuutta, mukaani tarttui myös Women’s Bible Commentary, Raamatun kirjojen kommentaari naisnäkökulmasta. Se on aivan ehdoton kirjahyllyssä. Toisin katsominen on tärkeää sekä tutkimuksessa että muussa elämässä, ja erityisen tärkeältä se usein tuntuu juuri uskonnon kontekstissa.

Johanna
Milloin konferenssimatkaa voi pitää onnistuneena? Tietenkin silloin, kun matkaaja osallistuu, antaa ja saa, saa kommentteja, jotka voi kokea merkityksellisiksi, työtä ja ajattelua edistäviksi tai tulosten julkistamista edesauttaviksi.  Parhaimmillaan kävijä verkostoituu, keskustelee ja kysyy, virkistyy ja vahvistuu ammatillisesti.  Hyvä konferenssimatkaaja on rohkea, avoin, peloton ja väsymätön.

Minäkin rakensin ohjelman, jota noudatin, pidin esityksen ja inspiroiduin kuulemastani. Mutta jos olen ihan rehellinen: myös väsyin ja vetäydyin. Väillä en saanut esityksistä kiinni ja siitä, mistä sain, en pitänyt. Omaa paperia käsittelevässä sessiossa keskustelu oli kohteliasta, kiinnostunutta ja kiinnostavaakin, mutta eivät kommentit tarjonneet mitään kovin erityistä uutta.

Muutamat sessiot herättivät pohtimaan johtuiko kokemani pieni ajoittainen pettymyksen ja vierauden tunne siitä, että olin yhteiskuntatieteilijänä uskonnon tutkijoiden markkinoilla, itselleni vieraalla maalla. En niellyt selitystä, sillä uskonnon tutkimus kiinnostaa itseäni, totta puhuen yhteiskuntatieteilijäksi jopa liiankin paljon, aivan loputtomasti.

Yksi suurimmista oivalluksista oli, että se, että ymmärsin, että sen tavan lisäksi, miten itse lähestyn uskontoa, on hurjan paljon muita. Minulle ominaista on katsoa uskontoa empiirisenä, todellisuuteen, ihmisten kokemuksiin ja nykyhetkeen kiinnittyvänä, kollektiivista ja yksilöllistä tasoa toisiinsa yhdistävänä sekä kollektiivisen toimijuuden seurauksia ja ongelmia ja ratkaisuja luotaavana. Minun tapani ei ole aivan tyypillinen tapa lähestyä uskontoa niiden parissa, jotka ovat sen tutkimiseen erikoistuneita.

Hakeuduin oikeuksia, väkivaltaa, moraalia ja uskonnon ja sosiaalitieteiden suhteita pohtiviin ryhmiin ja paljon hyödyllistäkin kuulin ja sain. Monissa kuulemissani esityksissä käsiteltiin kuitenkin vanhoja tekstejä, historian hahmoja tai lähestyttiin uskontoa jonkin teoreettisen idean tai käsitteen kautta. Jos yhteys empiiriseen todellisuuteen oli olemassa, sitä lähestyttiin neutraalisti.

Itselleni läheistä tutkimuksen avulla tehtävää oikeudenmukaisuustyön ulottuvuutta, en aivan kiinnostukseni kaltaisena tarjonnasta tavoittanut. Tutkittava uskonnollinen todellisuus oli monissa esityksissä kuin korttitalo, johon mentiin varoen, ettei yksikään kortti, tutkittavan todellisuuden seinä liikahtaisi.

Silti: kannatti lähteä! Olen tyytyväinen reissuuni. Eräs filosofinen esitys inspiroi niin paljon, että erilliset virikkeet, joita en ollut onnistunut liittämään toisiinsa loksahtelivat kuulemani myötä paikalleen ja tutkimukseni astui oman pääni sisällä valtavan askeleen eteenpäin. Nyt olen siirtänyt oivallukseni seuraavaan konferenssipaperiin.

Matkalla saadusta flunssasta, univelasta ja pysähtyneisyyden hetkistä huolimatta hyöty ei rajoittunut yhteen esitykseen.  Pari kiinnostavaa kontaktia on takataskussa myös. Äsken liimasin Martin Luther Kingin museossa ostamani julisteet työhuoneeni ulkopuolelle opiskelijoita ja muita ohikulkijoita inspiroimaan. Ihmissoikeustyö jatkuu! Sitä tehdään ja pitää tehdä myös uskontojen sisällä!

IMG_7400

Martin Luther King Jr. syntymäkoti päiväkävelyreitin varrella.

Elina

Olen vakiintunut AAR-kävijä, joten itselleni konferenssissa ei sinänsä ollut paljon uutta, vaikka joka vuosi tietenkin on paljon uusia sessioita. Itselleni AAR-kytköksestä on kautta vuosien ollut eniten hyötyä verkostoitumismielessä, varsinkin post doc –vaiheessa. Joka konferenssissa sovin etukäteen myös tapaamisia työni kannalta tärkeiden tutkijoiden kanssa. Viime vuonna kiersin Neitsyt Maria –kirjani englanninkielistä käännöstä tarjoamassa eri kustantajien edustajille – ja koppi tuli!

AAR:ssa on enenevässä määrin muitakin kuin teologeja, mikä on todella hyvä – myös yhteiskuntatieteilijöitä, joskin vähemmän. Dialogi tieteenalojen välillä on tärkeää. Yhdysvallat on volyyminsä ja houkuttelevuutensa vuoksi konferenssin fokuksessa, mutta pitää muistaa, että valtava osa USA:n yliopistoissa työskentelevistä tulee muualta. Viime vuonna olin itsekin yhdysvaltalaisen yliopiston ”nimissä” konferenssissa.

Suomalaisten aiheiden – joita meillä kaikilla tänä vuonna osallistuneilla oli – tuominen kansainväliseen kontekstiin on tärkeää. Kyse ei ole vain tiedosta, jota me voimme muille jakaa omasta kontekstistamme, vaan myös teoreettisten – kaikille eri puolilla maailmaa yhteisten – keskustelujen ja kysymyksenasettelujen valottaminen omasta kontekstistamme käsin. Se voi olla myös teoreettista, ei vain kontekstisidonnaista empiriaa. Juuri tämä meidän on hyvä kansainvälisillä foorumeilla muistaa. Ja varmaan kaikki huomasimme, että itse kontekstikin kiinnostaa erimaalaisia kollegoja.

AAR on uuvuttava, massiivinen, hektinen – jetlagin lisäksi! – ja paras tapa asennoitua on rohkea ja reipas surffailu kunnon yhdysvaltalaiseen tapaan. Kaikki tietävät, että konferenssissa voi mennä vetämään staraa hihasta ja verkostoitua, tehdä itseään tykö. Koko AAR on valtava tarjotin, josta voi noukkia itselleen hyödyllisintä ja samalla antaa oman osansa runsaudensarveen.

FullSizeRender-4Buddhalaiset munkit valmistivat neljän konferenssipäivän ajan Mandala hiekkamaalausta. Valmistuttuaan se vain pyyhittiin pöydältä pois: kaikki on katoavaa.

AAR-konferenssiin osallistumista voi suositella suomalaisille uskonnontutkijoille ja teologeille, varsinkin jos oma tutkimusaihe linkittyy kansainväliseen kontekstiin tai sivuaa kansainvälisiä teoreettis-metodologisia keskusteluja. Isäntäkaupunki vaihtuu vuosittain: vuoden 2016 kokouspaikka on San Antonio ja vuoden 2017 Boston houkuttelevat jo turismimielessäkin huomattavasti Atlantaa enemmän!

Helenan raportti konferenssista ilmestyy joulukuun aikana Uskonnontutkija-verkkolehdessä: http://uskonnontutkija.fi/

HALAUKSIA, RUUSUSADETTA JA INTIALAISTA TUNNELMAA VANTAAN ENERGIA AREENALLA

|

Teksti ja kuvat: Johanna Jylhä

Sanskriitinkieliset säkeet Ayi giri nandini nandita medini… raikaavat rytmikkäästi intialaisten soittimien säestäminä Vantaan Energia Areenalla aamuyön tunteina. Tämän Durga-jumalatarta ylistävän hymnin myötä Intiaan liittyvät muistoni heräävät välittömästi ja tekisi melkein mieli hypätä tanssimaan. Kehoni muistaa, että olen laulanut tätä hymniä kenttätyömatkallani Äiti Amman Intian keskuksen pienessä, täpötäydessä Kalari-temppelissä joulun aikaan 2006. Tutkijana ja etnografina minulle on luontevaa käyttää kenttätyössäni osallistuvia ja ruumis-perustaisia metodeja. Tavoitteenani on omaa kehoani ja aistejani hyödyntäen sukeltaa tilanteisiin, eläytyä ja yrittää ymmärtää tutkimiani uskonnollisia ilmiöitä niin syvällisesti kuin mahdollista. Erityisesti musiikki on muodostunut minulle tärkeäksi kanavaksi tavoittaa tutkimani intialaisen henkisyyden perspektiivejä ja tunnelmia.

Hindulaisessa uskontoperinteessä tunteet ja kokemuksellisuus ovat aina olleet tärkeitä. Pyrkimys jumaluuden läsnäolon aistimiseen ja kokemiseen nähdään keskeisenä osana uskonnollisuutta. Tästä johtuen värikkäät kuvat, musiikki, tuoksut, maut sekä Äiti Amman tapauksessa myös kosketus ovat vahvasti läsnä.

Mittavista hyväntekeväisyysprojekteistaan ja halauksistaan tunnettu intialainen Äiti Amma (s. 1953) vieraili Suomessa loka-marraskuun vaihteessa 13. kerran. Vantaan Energia Areenalla järjestetty tilaisuus oli osa Amman Euroopan kiertuetta. Suomi oli kiertueen ainoa pohjoismaalainen kohde ja tapahtumaan saapuikin paljon kävijöitä myös Ruotsista ja muista Pohjoismaista sekä Venäjältä ja Virosta.

Amman ohjelmaÄiti Amman halaukseen jonotti runsaasti ihmisiä jo ohjelman avajaispäivän aamuna. Kuva: Johanna Jylhä

Saavuttuani ohjelman avajaispäivänä paikan päälle Energia Areenalle, hätkähdän ihmisten paljoutta. Perjantain aamuohjelmassa huomio kiinnittyy erityisesti kantoliinoissa kulkevien pienokaisten sekä ylipäänsä lapsiperheiden suureen määrään. Törmäänkin pian tuttuun suomalais-intialaiseen Pienimäen perheeseen. Amman vierailu on heille tärkeä tapahtuma, sillä he ovat alun perin tutustuneet toisiinsa Amman Lontoon ohjelmassa. Nyt he ovat tulleet paikalle saadakseen Ammalta nimen parin kuukauden ikäiselle vauvalleen.

Itse asetun havainnoimaan valkeaan sariin pukeutunutta halaavaa Ammaa. Amman taustalla on kuva vihreästä metsämaisemasta ja sen yläpuolella teksti Love is our true nature. – Rakkaus on todellinen luontomme. Osa ihmisistä menee Amman halaukseen eli darshaniin yksin, osa pariskunnittain tai koko perheen voimin. Halaukseen ei kuitenkaan noin vain marssita, sillä valtavan ihmismäärän vuoksi Amman ohjelmassa on jonotussysteemi vuorolipukkeineen. Halaus ei myöskään ole vain Amman ja halattavien välinen tapahtuma, vaan avustajat ohjaavat välillä varsin reippain ottein ihmisiä halaukseen ja halauksesta pois. Amma vaikuttaa rennolta, hymyilevältä ja puheliaalta. Välillä hän innostuu halatessaan juttelemaan muiden ympärillä olijoiden kanssa, jolloin halattava saa levätä Amman sylissä kauemmin. Sitten hän painaa halattavan vielä tiukemmin rintaansa vasten. Välillä hän myös moiskauttaa suukon halattavan poskelle ja nauraa hersyvästi. Kun Amma saa syliinsä pienen vauvan, hän nostaa tämän ilmaan, juttelee vauvalle ja ottaa sitten syleilyyn myös lapsen vanhemmat. Musiikki ja erityisesti intialaiset henkiset laulut, bhajanit, ovat keskeisellä sijalla Amman ohjelmien tunnelman luojana. Osa bhajaneista on hyvin vanhoja, osa puolestaan Amman tai hänen oppilaidensa säveltämiä. Henkisten laulujen ja sanskriitinkielisten hymnien lisäksi halaamisen kuluessa esitetään monen muunkinlaista musiikkia, kuten suomalaisia kansanlauluja sekä Sweet Jeena and her Sweethearts -yhtyeen esittämää rockabillya. Avajaispäivän iltana Amma johtaa itse henkisiä lauluja intialaisten soittimien säestäessä. Amma eläytyy laulamiseen voimakaseleisesti, lopussa jopa ekstaattisesti.

Amma vieraili Helsingissä ensimmäisen kerran jo vuonna 1998 käytyään sitä ennen vuosittain Ruotsissa. Amman ensimmäisen vierailun yli 5000 ihmisen kävijämäärä yllätti järjestäjät täysin, sillä Ruotsissa Amma oli kerännyt paikan päälle enimmillään kuutisensataa ihmistä. Suomessa vierailut ovat huolellisesti organisoituja ja niitä valmistellaan pitkään satojen vapaaehtoisten voimin. Kävijämäärät ovat viime vierailukertoina lähennelleet kymmentä tuhatta. Ihmisille jaettavien halauslipukkeiden perusteella tapahtuman järjestäjät arvioivat tämän vuoden kävijämäärät vielä edellisiä kertoja suuremmiksi, mihin lienee vaikuttanut myös tapahtuman sijoittuminen Pyhäinpäivän viikonlopulle. Myös mediassa Äiti Amma sekä etenkin hänen julkisuudesta tunnetut suomalaisseuraajansa ovat olleet paljon esillä.

Mutta mikä sitten saa vuosi vuoden jälkeen tuhannet suomalaiset saapumaan Amman ohjelmaan pitkienkin matkojen takaa? Motiivit, joista halaus on vain yksi, ovat toki mitä moninaisimmat. Tässä muutamia perusteluja, joita tuli esiin jututtaessani ihmisiä Energia Areenalla Pyhäinpäivän viikonlopun kuluessa. Amman sitoutuneille seuraajille Äiti Amma on hindulaisen perinteen mukaisesti ns. valaistunut mestari, joka pystyy ohjaamaan seuraajiaan henkisellä polulla. Tämän vuoksi mahdollisuutta olla Amman läheisyydessä pidetään hyvin tärkeänä. Amman ohjelmassa vapaaehtoistyötä tehnyt helsinkiläisnainen mainitsikin totuuden ja rauhan etsinnän syiksi tulla ohjelmaan. Myös vapaaehtoistyö tapahtuman hyväksi tuntui itsessään hyvältä ja oikealta. Eräs Amman Intian ashramissa eli henkisessä keskuksessa useamman kerran käynyt helsinkiläisnainen kertoi tulleensa paikalle paitsi Amman kohtaamisen myös hyvän tunnelman takia. Hän kuvaili Amman ohjelman toimivan kuin energia- tai valohoitona syksyn pimeän ajan keskellä.

Pohjois-Karjalasta Energia Areenalle matkustanut nainen nosti esiin ohjelman intialaisen hengen, johon hän listasi kuuluviksi erityisesti ruuan, musiikin ja mantrat. Hän ei ole Amman seuraaja, mutta on työnsä puolesta asunut aiemmin Intiassa ja maa on tullut hänelle tärkeäksi. Nainen mainitsi, että Amman ohjelmassa myös tapaa muita Intiasta kiinnostuneita ihmisiä. Varsinaissuomalainen mies toi esiin tapahtuman musiikin. Hänestä oli hienoa päästä kuulemaan intialaista bhajan-musiikkia huipputasolla esitettynä sekä seuraamaan läheltä intialaisten instrumenttien soittoa. Mies mainitsi myös, että Intia on yleisesti ottaen varsin heikosti edustettuna Suomen kulttuurielämässä, kun taas Amman tapahtumassa maa on läsnä monin tavoin, jopa ajoittaisena tungoksena, kaaoksena ja jatkuvana odottamisena. Ensimmäistä kertaa Amman ohjelmaan osallistunut helsinkiläismies puolestaan kertoi tulleensa ohjelmaan avopuolisonsa pyynnöstä. Hän tiesi etukäteen Amman kiertävän maailmaa ja halaavan ihmisiä, ei juuri muuta. Hindulaistaustaiset rituaalit, rukoukset ja meditaatio tuntuivat vierailta ja hän kuvasikin tapahtumaa ”intialaisiksi herätysjuhliksi”. Mies itse ei käynyt halauksessa, mutta kuvaili, että oli ihmeellistä seurata sitä intensiteettiä, jolla ihmiset darshaniin jonottivat. Amman ohjelma oli kuitenkin ”ehdottomasti parempi tapa viettää lauantai-iltaa kuin vaikkapa baarissa remuaminen”. Koska tapahtuman uskonnolliset aspektit jäivät miehelle etäisiksi, piti hänkin illan parhaina puolina iloista tunnelmaa, hyvä ruokaa sekä elävää musiikkia. Jututin myös Intian Mumbaista kotoisin olevaa maahanmuuttajaperheen äitiä. Miehen työn perässä muuttanut kahden lapsen perhe oli asunut Suomessa jo useita vuosia ja tapasi Amman täällä nyt kolmatta kertaa. Koko perhe oli menossa Amman halaukseen ja äidin mukaan darshanin merkitys heille on prathana, rukous koko perheen hyvinvoinnin ja onnellisuuden puolesta.

Energia Areenan väkimäärä lisääntyy entisestään iltaan tultaessa ja lipukejono iltaohjelman halaukseen kiemurtelee pitkänä jo useampi tunti ennen ohjelman alkua. Avajaispäivän iltana Amman toivottavat puheineen tervetulleiksi Suomen ja Viron Intian suurlähettiläs Ashok Kumar sekä tv-persoonana ja hyvinvointivalmentajana tunnetuksi tullut Kirsi Salo. Pitämissään puheissa Amma nostaa esiin tämän päivän ongelmia, erityisesti ympäristön saastumisen. Syiksi useimpiin ongelmiin Amma näkee viime kädessä myötätunnon puutteen ja kehottaa ihmisiä miettimään sitä, mitä seuraisi, jos pyrkisimmekin näkemään esimerkiksi puut pyhinä jatkuvan hyödyntämisen sijasta. Amma korostaa myös kiitollisuuden merkitystä. Luonto ja koko elämä ovat suuria siunauksia eikä ihmiskunta tule hetkeäkään toimeen ilman luontoa. Kumpaankin ohjelmapäivään kuuluvat myös yhteismeditaatio ja -rukoukset maailmanrauhan puolesta.

Pienimäen perhe Amman ohjelmassaPienimäen perheen pienokainen sai nimen Äiti Ammalta. Kuva: Johanna Jylhä.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä törmään uudelleen Pienimäen perheeseen. Onnellisina he kertovat poikansa saaneen nimen, jonka Amma oli valinnut vanhempien ehdotusten joukosta. Eräs suomalaisista bhajan-ryhmistä aloittaa soittamisen, johon tempaudun mukaan ja puoli neljän maissa huomaan orastavan väsymykseni olevan tipotiessään. Viiden aikaan aamulla halattavia riittää edelleen ja Amma vaikuttaa yhtä eloisalta ja hyväntuuliselta kuin aamullakin. Hän nauraa paljon ja juttelee halatessaan pitkiä toveja ihmisten kanssa. Amman halaaminen ei ole tehokasta eikä tuottavaa, mutta selkeästi sille on tarvetta. Läpi yön kestäneen halausrupeaman lopussa Amma suorittaa vielä koristeelliset hääseremoniat kahdelle perinteisiin intialaisasuihin pukeutuneelle parille. Lopuksi Amma halaa molempia pareja pitkään ja parit saavat aplodien saattelemana ylleen ruusun terälehtiä siunauksen osoituksena. Myös itse ohjelma päättyy ruususateeseen Amman viskellessä bhajan-rytmien tahdissa marssivien, laulavien ja nauravien ihmisten päälle kukkien terälehtiä. Hieman aamuseitsemän jälkeen ohjelma vihdoin päättyy ja Äiti Amma komentaa hymyillen lapsensa nukkumaan. Välillä olen kuullut huhuja, että 62-vuotias Amma olisi jo vähentämässä matkustelua, mutta ainakin toistaiseksi kiertue-elämä on jatkunut tiiviinä. Mahdollisesti Amma nähdään Suomessa jälleen kahden vuoden kuluttua.

Ruumiillinen uskonto ja uskonnon ruumiillisuus

|
IMG_5699

© Elina Vuola

Hankkeessamme tutkitaan eri tavoin uskonnon ja ruumiillisuuden sidosta. Keskiössä ovat sukupuoli ja seksuaalisuus, mutta ruumiillisuus nivoutuu hyvin monin muunkinlaisin tavoin hankkeen kaikkien tutkijoiden teemoihin. Eiväthän sukupuoli ja seksuaalisuus ole irrallaan elämisen kokonaisuudesta – ei myöskään uskonnosta.

Haluamme myös lähestyä uskonnon ja ruumiillisuuden teemoja ennen muuta toimijuuden näkökulmasta: millaisilla tavoilla ihmiset, naiset ja miehet, neuvottelevat uskonnollisen perinteensä ja identiteettinsä kanssa? Miten he muokkaavat uskonnollisia perinteitään? Uskontoperinteet ja uskonnolliset yhteisöt eivät muutu vain opillisissa tulkinnoissa tapahtuvien muutosten kautta, vaan myös tavallisten ihmisten elettyjen kokemusten ja niiden todeksi elämisen kautta. Tutkimistamme yhteisöistä vanhoillislestadiolainen liike on tästä erityisen oiva esimerkki.

Itse olen haastatellut yli 60 suomalaista ortodoksinaista heidän suhteestaan Neitsyt Mariaan, Jumalanäitiin ja Jumalansynnyttäjään. Tutkimus on ollut matka paitsi eri-ikäisten suomalaisten naisten sielunelämään, myös Koillis-Lappiin kolttasaamelaisten pariin, Pohjois-Karjalan ristisaatoille ja praasniekoille, sekä Etelä-Suomen eri kaupunkeihin, joissa haastateltavani ovat avanneet minulle kotiensa ovet. Monessa kodissa sain pyynnöstä kuvata heidän ikonejaan ja kuulla niihin liittyviä tarinoita ja merkityksiä.

Ortodoksit ovat pieni vähemmistö Suomessa, vaikka kirkon jäsenyys houkuttaa uusia tulijoita ennen näkemättömällä tavalla – sekä suomalaisia, jotka liittyvät kirkkoon että maahanmuuttajia, jotka ovat syntymäortodokseja hyvinkin erilaisista kulttuuritaustoista. Haastateltavieni joukossa oli yhtäältä heitä, jotka kokivat, että vähemmistöaseman turvin ortodoksinen kirkko pääsee liian helpolla suomalaisessa yhteiskunnassa käytävissä keskusteluissa uskonnon, seksuaalisuuden, perhekäsityksen ja sukupuolen kysymyksissä. Toisaalta oli myös heitä, joiden mielestä ortodoksisessa perinteessä esimerkiksi naisen asema ja tasa-arvo eivät liity vain pappeuteen. Naiset saavat arvon naisina usein juuri Marian kautta.

Mitään yhtä mielipidettä tai näkemystä aineistosta ei löydy, ellei sellaisena pidä Jumalanäidin tärkeyttä ja keskeisyyttä haastateltavieni elämässä.

Näihin ja moniin muihin aiheisiin pääset syvemmälle seuraamalla blogiamme. Kirjoitamme ruumiillistuneesta uskonnosta tutkimusaiheidemme kautta, mutta emme ehkä malta olla katsomatta hieman myös laajemmin ympärillemme: miten ruumiillistunut ja ruumiillinen uskonto näkyvät meidän yhteiskunnassamme, mediassa ja julkisessa keskustelussa? Blogia kirjoittavat hankkeen tutkijat, joista voit lukea lisää tämän sivuston muilta välilehdiltä.

Tervetuloa hankkeemme blogin lukijaksi!

Elina Vuola

Akatemiaprofessori, hankkeen johtaja

IMG_2077

© Elina Vuola

Kuvat: Elina Vuola