Jorma Kivistö ja Simo Laakkonen: Näkymätön kaupunki: Hajujen historia muistojen kuvaamana.Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan, Kaupunki ja sen ympäristö 1800- ja 1900-luvulla. Edita/Helsingin kaupungin tietokeskus 2001: 152-163.

Helsingin fyysinen muuttuminen viime vuosisadan aikana on helposti todettavissa vanhojen valokuvien avulla. Silmin havaittavan todellisuuden, näkyvän kaupungin taustalla on olemassa myös toinen kaupunki, joka koostuu tuhansien hajujen ja tuoksujen alati muuttuvasta näkymättömästä mosaiikista. Läpikäydessämme eri kyselyjen tuottamaa muistelumateriaalia Helsingistä huomasimme, että varsin monilla ihmisillä oli voimakkaita muistoja aistikokemuksista, erityisesti hajuista. Tämä oli yllättävää, sillä erikseen ei oltu kysytty millaisia haju- tai muita aistimuistoja heillä oli Helsingistä, vaan aihe kumpusi esiin itsestään. Tämä herätti ajatuksen lähestyä menneisyyden Helsinkiä hajumuistojen näkökulmasta. Hajujen tutkimista on ehdotettu viime aikoina suomalaisessakin historiatutkimuksessa, mutta käytännön soveltava tutkimus ei ole vielä päässyt kunnolla alkuun.

Hajut ja muisti

Hajuaisti tunnetaan edelleen huonosti, sillä se on osoittautunut liian monimutkaiseksi tieteen nykymenetelmille. Koska luonnon- ja lääketiede ei ole juurikaan kyenneet määrittelemään hajuja mittaamalla tai muutoin kokeellisesti, on haju leimattu epätieteelliseksi todellisuuden kuvaajaksi niin luonnontieteissä kuin ihmistieteissä mm. Aristoteleen, Hegelin, Darwinin ja Freudin toimesta.

Aistiminen on ainoa keino olla tekemisissä maailman kanssa. Ihmisten hajuaistit ovat erilaisia: osalta ihmisiä hajuaisti puuttuu kokonaan, monilla se voi kadota tai heiketä väliaikaisesti. Naisilla on tarkempi hajuaisti kuin miehillä, myös nuorten hajuaisti on parempi kuin vanhemmilla ihmisillä. Herkkyyteen vaikuttavat myös olosuhteet: pitkäaikainen altistuminen hajuille, terveydentila, nautintoaineet, fyysinen olotila sekä psykologiset tekijät. Hajuaistimukseen vaikuttaa tietysti myös hajuympäristön piirteet.

Hajuaisti ei ole pelkästään fysiologinen ilmiö, vaan se liittyy aiempiin kokemuksiimme ja on siten historiallinen sekä kulttuurinen ilmiö. Erään näkemyksen mukaan hajuilla ei ole olemassa ennalta annettuja merkityksiä vaan uusien hajujen määrittely tapahtuu oppimisen kautta. Toisaalta hyvinkin erilaisissa kulttuureissa suurin osa hajuista määritellään samalla tavalla, mikä viittaa biologiseen ja geneettiseen herkkyyteen tiettyjä hajuja kohtaan. Todennäköisesti hajujenkin merkitys muotoutuu perittyjen ja opittujen mallien vaihtelevan vuorovaikutuksen kautta.

Hajujen historiaa tutkineen ranskalaisen historioitsija Alain Corbinin mukaan tietyistä hajuista pitäminen tuottaa omalla tavallaan sosiaalista valtaa. Hygienian parantuminen ja hienostuneet tuoksut antavat viitteitä sosiaalisen järjestyksen ja luokituksen olemassaolosta yhteiskunnassa. Corbinin teorian mukaan teollistuneissa kaupungeissa työläiset ja köyhät olivat jakautuneet aluksi tasaisesti ympäri kaupunkia. Vähitellen rikkaammat alkoivat karttaa köyhien epämiellyttäviksi luokiteltuja hajuja. Puhdistetuilla porvarien alueilla kiinteistöjen arvo nousi ja hajuttomammassa ympäristössä elävä keskiluokka alkoi hienostella tuoksujen kanssa. Ryhmien yhteiset kannanotot siitä mikä on hyvä tuoksu tai mikä hyljeksittävä, auttavat rakentamaan ryhmän identiteettiä. Siten hajut ovat myös sosiaalisia määreitä.

Hajuaisti toimii jatkuvasti alitajuisesti rekisteröiden ympäristössä tapahtuvia monivivahteisia muutoksia. Sen alkuperäisenä tehtävänä on ollut varoittaa näkymättömistä vaaroista. Hajut vaikuttavat usein tiedostamattomasti ja tehoavat tunnetasolla. Ihminen kykenee tunnistamaan satoja, ja harjaannuksen myötä jopa tuhansia erilaisia hajuja, joiden pitoisuudet voivat olla liian alhaisia mitattaviksi. Ihmisillä on erityinen alitajuinen hajumuisti, jonka avulla hän kykenee huomaamaan vahvistuuko, heikentyykö vai pysyykö jokin tietty haju samanvahvuisena.

Miltä Helsingissä haisi tai tuoksui aiemmin? Vastauksia on etsitty Helsingin ympäristöhistoria -projektin kyselyaineistosta, joka kohdistui helsinkiläisten ympäristökokemusten selvittämiseen ja tallentamiseen. Kyseessä on tiettävästi ensimmäinen muistitiedon keruu, joka kohdistui urbaanin ympäristöhistorian tallentamiseen. Lisäksi on käytetty Anna-Maria åströmin kyselyaineistoa helsinkiläisten sodan jälkeisestä arkielämästä. Muistelut ovat pääasiassa iäkkäämpien ihmisten nuoruuden tai lapsuuden muisteluita 1910-1960-luvuilta.

Lapsi tallentaa leikkiessään ja liikkuessaan aistiensa kautta tarkan muistikuvan ympäristöstä. Lasten havaintojen kautta saadaan paljon tietoa alueista ja asioista, joita aikuiset eivät useinkaan tunne. Lapsuusajan muistot kerrotaan kuitenkin aikuisuuden suodattamina; mieleen palautuvat ehkä helpommin myöhemmässä elämänvaiheessa merkitykselliseksi osoittautuneet muistot kuin lapsuusaikana tärkeänä pidetyt asiat. Muisteluissa saattaa myös sekoittua aikakauden kollektiiviset myytit ja luulot oman yksityisen todellisuuden kanssa. Nostalgisissa lapsuusmuistoissa kaivataan kadotettua paratiisia, jota ei välttämättä ole koskaan ollut olemassakaan. Totuudellisuus onkin henkilökohtaista uskoa siihen, että muistettu tapahtuma on totta. Siksi muistihavaintojen kokoaminen ja niistä tehtävien johtopäätösten tekeminen muistuttaa palapelin kokoamista. Kuva täydentyy pala palalta ja mitä suurempi määrä aineistoa on käytettävänä, sitä luotettavampi ja tarkempi lopputulos on.

Kaupunkilaisten haju- ja aistikokemuksia sisältävät muistelut on jaoteltu aineiston johdattelemana kolmeen ryhmään: koti ja pihapiiri, lähiympäristö ja seikkailupaikat.

Koti ja pihapiiri

Piha oli lasten arjen leikkiympäristö. 1900-luvun alkupuoliskolla monissa taloissa ei ollut vielä viemäriä puhumattakaan vesijohdosta, vesivessoista tai sähköstä. Joissakin pihoissa oli myös hevostalleja. Roskien käsittelystä löytyy lukuisia seuraavien esimerkkien kaltaisia muistoja.

“Molemmat miehet hyppäsivät lapioineen roskien sekaan ja rupesivat lapioimaan niitä kuorma-autonsa lavalle. Haju oli kammottava, varsinkin kesällä ja vilahteli siellä roskiksessa myös rottiakin. Jossain vaiheessa tästä roskiksesta luovuttiin, kun Saaristoon [taloyhtiö] rakennettiin roskien polttouuni korkeine savupiippuineen. Tästä oli vielä pitkä matka nykyiseen roskien lajitteluun.” (*Liisa Lehtinen, Siltasaari 1950-luku)

“Jätteet haettiin kahden miehen ja talikoiden voimin pihan perällä olleesta roskalaatikosta. Roskat vietiin siihen aikaan roskikseen metalliämpäreissä. Ravintolan ruokajätteistä tuli sianruokaa, minkä sipoolainen sikalanpitäjä tynnyreissä vieritti autoonsa. Haju ja näky oli kuvottava, mutta pahimmillaan haju oli paskakuskin tullessa pihallemme tyhjentämään viemärikaivoa käsin pitkävartisella ämpärillä.” (* Martti Larme, Kallio, 1950- ja 1960-lukujen vaihde)

“Muutimme Pohjois-Haagaan vuonna 1958 ja kohtasimme aivan amerikkalaismallisen nykyaikaisuuden – roskakuilun. Miten se tuntuikaan hienolta ja kätevältä, mutta – mutta – mutta