Simo Laakkonen ja Sari Laurila: Vihreä keidas?
Töölönlahden alueen tila ja kunnostussuunnitelmat
1700-luvun lopulta vuoteen 2000. Kirjassa: Simo Laakkonen, Sari Laurila, Pekka Kansanen, Harry Schulman (toim.), Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan, Kaupunki ja sen ympäristö 1800- ja 1900-luvulla. Edita/Helsingin kaupungin tietokeskus 2001: 256-271.

Kaupungistuminen on muuttanut vesistöjen tilaa monin tavoin. Rakennukset, liikenneväylät, satamalaitteet ovat vallanneet tilaa luonnontilaisilta vesistöiltä. Rakentumisen myötä vesialueiden virtausolosuhteet ovat usein heikentyneet ja erityisesti kaupunkien keskustoihin on syntynyt vesialueita, jotka ovat olleet herkkiä pilaantumaan. Lähes kaikissa Itämeren alueen kaupungeissa on näitä enemmän tai vähemmän suljettuja vesialtaita, jotka ovat menneen vuosisadan aikana päässeet pahoin saastumaan ja rehevöitymään.

Helsingin päänsärkynä on ollut Töölönlahden pilaantuminen ja kunnostus. Mikä Töölönlahden veden tila on ollut eri aikakausina aikalaisten näkökulmasta arvioituna? Miten lahden tilaa on tutkittu? Kuinka lahden tilaa ja käyttökelpoisuutta on ehdotettu parannettaviksi? Tässä artikkelissa pyritään vastaamaan näihin kysymyksiin lähinnä Töölönlahden ympäristötutkimuksen ja ympäristöpolitiikan historian näkökulmasta.

Töölönlahti on muuttuva käsite. Nykyisin tuntemamme Töölönlahti on historiallisesti melko myöhäinen vasta 1860-luvulla muodostunut tulokas. Vielä toisen maailmansodan jälkeenkin monet aikalaiset tarkoittivat sanalla Töölönlahti Helsingin kaikkia Pitkänsillan länsipuolella olevia sisälahtia. Historiallisessa katsannossa Töölönlahtea on järkevä tarkastella yhdessä Eläintarhan- ja Kaisaniemenlahden kanssa, koska Töölönlahden ongelma on ollut yhteydessä näihin sisälahtiin sekä Pitkänsillan ulkopuoliseen merialueeseen. Tässä artikkelissa Töölönlahdella tarkoitetaan lahtea sen nykyisessä merkityksessä rautatiepenkereen sulkemana vesialueena. Kun viitataan kaikkiin kolmeen Pitkänsillan länsipuolisiin lahtiin, puhutaan Töölönlahden alueesta tai Helsingin sisälahdista.

Töölönlahden alue muodostuu pienistä ja matalista lahdista, joiden alkuperäinen valuma-alue on ollut kuitenkin suuri. Huomattava osa Helsingin jätepäästöistä ei siten valunut ulospäin merelle, vaan sisäänpäin Töölönlahden alueelle. Töölönlahti on siten Helsingin ympäristöhistorian peili, joka on säröillyt pahoin viimeisen 200 vuoden aikana kaupungin rajujen muutosten takia. Artikkeli ei ole kattava esitys lahden historiasta, vaan tavoitteena on ollut esitellä lyhyesti lahden pilaantumisen ja suojelun merkittävimpiä vaiheita.

Kluuvinlahden ongelmat ja ratkaisuvaihtoehdot 1700- ja 1800-luvulla

Töölönlahden alueen ensimmäinen ongelmakohta vesien pilaantumisen näkökulmasta oli Kluuvinlahti. Se ulottui asutuksen keskelle lähelle Eteläsatamaa. Lahti oli avoimesta päästään noin pari metriä syvä mataloituen ruovikkoista lahdenpäätä kohti. Helsinki oli 1700-luvun lopussa pikkukaupunki, maalaismainen kylä, jossa kotieläimet, navetat ja pihanperät toivat kaupunkiin maaseudun toimet, hajut ja tunnelman. Helsinkiläiset olivat tottuneet käyttämään merenrantoja ja muita lähitienoita kaatopaikkoina. Myös Kluuvinlahden pohjukkaan heitettiin kielloista huolimatta kaikkea mahdollista jätettä eläinten raadoista lähtien. Kun meriveden pinta laski, se paljasti laajalti loivan rannan ja mädäntyvät jätekerrostumat, joiden hajun tuuli toi asutuksen keskelle. Kaupunki kielsi lahden käytön kaatopaikkana, mutta huonoin tuloksin. Lopulta kaupunki valitti Kluuvinlahden hajusta kuninkaalle ja vaati lupaa lahden täyttämiseen. Kuningas ei suostunut vetoomukseen, sillä lahdella oli sotilaallista merkitystä vallihautana mahdollisesti maalta päin tulevia hyökkäyksiä vastaan. Kuningas kehottikin syventämään lahtea ja pidentämään sitä kanavalla Eteläsatamaan.

Kulkutaudit tekivät kaupungista vaarallisen asuinpaikan. Mädän hajua pidettiin perinteisesti tautien lähteenä. Eurooppaan 1830-luvulla levinnyt koleraepidemia lisäsi ilmeisesti entisestään pelkoja. Lääkintöhallitus valittikin 1840-luvulla senaatille Kluuvinlahden saastumisesta ja vaarallisista hajuista. Kluuvinlahden ongelman ratkaisemiseksi esitettiin kolme vaihtoehtoa: kanava Kluuvinlahdesta Eteläsatamaan, jätevesien ohjaaminen viemäreillä muualle tai lahden täyttö. Kanavan rakentamisen esteenä olivat korkeat kustannukset. Maanalainen likaviemäri oli uutuus, jonka toimivuutta epäiltiin; se menisi todennäköisesti tukkoon. Kaupunki valitsi ratkaisuksi täytön, jonka avulla pääkaupungin katsottiin pääsevän eroon ongelmasta,