Katarina Leminen ja Reetta Pyrylä: Teollisuuden muisto- Helsingin maaperän saastuminen ja kunnostus. Kirjassa: Simo Laakkonen, Sari Laurila, Pekka Kansanen, Harry Schulman (toim.), Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan, Kaupunki ja sen ympäristö 1800- ja 1900-luvulla. Edita/Helsingin kaupungin tietokeskus 2001: 76-89.

Saastuneiden maiden tutkiminen ja kunnostaminen oli Suomessa harvinaista vielä 1990-luvun alussa, sillä puhtaita rakentamattomia tontteja oli saatavilla riittävästi eikä myöskään osattu epäillä, että täyttömaat olisivat likaisia. Toisaalta ei vielä ollut käytössä maaperän haitallisille aineille ohje- ja raja-arvoja. Kun entisille teollisuusalueille ryhdyttiin rakentamaan, oli maaperä on osoitettava puhtaaksi ennen rakentamis-ta. Tämä kaavoituksen esiselvitystyö on käynnistänyt ja edelleenkin usein käynnistää maaperän tutkimuk-set.

Maaperän saastumisen aiheuttamista ongelmista kantautui tietoa Suomeen ulkomailta 1980-luvun loppu-puolella. Ympäristöministeriö asetti työryhmän, joka aloitti Suomen maaperän saastuneisuuden selvittä-misen vuonna 1989. Työryhmän loppuraportissa todettiin, että vuonna 1994 Helsingissä oli 13 saastu-neeksi epäiltyä kohdetta. Yksi kohteista oli enteellisesti nimeltään Helsingin kaupunki. Nykytiedon mu-kaan lähes koko Helsinki onkin jollainlailla, ainakin muutamien haitta-aineiden suhteen saastunut, kun verrataan maaperän haitallisten aineiden pitoisuuksia koko maalle annettuihin maaperän ohjearvoihin, joiden mukaiset pitoisuudet on arvioitu ympäristölle ja ihmiselle haitattomiksi.

Helsinki korjaa teollisuuden jälkiä

Helsinki on ollut Suomessa edelläkävijä maaperätutkimuksen ja -kunnostuksen saralla. Jo vuonna 1982 tutkittiin Kyläsaaren jätteenpolttolaitoksen kuonakasaa maankäytön muutossuunnitelmien vuoksi. Vuonna 1988 osa tästä kuonasta, joka sisälsi metalleja ja erilaisia orgaanisia yhdisteitä siirrettiin ja peitettiin kaut-taaltaan puhtaalla maakerroksella. Maankäytön muutokseen liittyen Helsingin kaupunki tutki vuonna 1986 Tapanilassa Hiidenkiven pienteollisuusaluetta ja alueen likaiset maakerrokset vaihdettiin puhtaaseen maahan. Myös Vuosaaren Sasekan teollisuusalue tutkittiin ja kunnostettiin ennen asuinrakentamista 1980-luvun lopussa.

Saastuneiden maiden kunnostaminen on Helsingissä lisääntynyt huomattavasti 1990-luvun puolivälin jälkeen. Esimerkiksi Pikku-Huopalahden ja Ruoholahden entisillä täyttö-, pienteollisuus- ja varastoalueil-la maaperää kunnostettiin vuosina 19921993. Helsingin ja todennäköisesti myös Suomen toistaiseksi suurin kunnostusurakka alkoi vuonna 1992, kun Herttoniemen öljysatama-alue palautui öljy-yhtiöiltä ta-kaisin kaupungille. Tulevalta asuinalueelta poistettiin noin 400 000 tonnia erilaisilla öljy-yhdisteillä saas-tuneita maita, jotka vietiin pääosin Ämmässuon kaatopaikalle. Vuonna 1993 aloitettu Malmin ampuma-radan kunnostaminen jatkuu edelleen vuoteen 2002. Vuonna 1996 aloitettu keskustan kaasutehtaan ja rautateiden toiminnan saastuttaman Elielinaukion ja sen ympäristön kunnostaminen jatkuu alueen raken-tamisen edetessä. Arabianrannan ns. aloitusalueen kunnostaminen on käynnistynyt vuoden 2000 alussa. Arabianrannan koko alueen maaperän sisältämien haitallisten aineiden pitoisuuksien puhdistamisesta on laadittu useita kunnostussuunnitelmia ja tehty riskienarviointeja. Erittäin vaikea ja kallis kunnostuskohde, Myllypuron entisen kaatopaika-alueen rakennusten purku ja maaperän eristäminen, aloitettiin kesällä 2000.

Lyhyesti Helsingin teollisuushistoriasta

Viimeisen sadan vuoden kuluessa teollisuuslaitokset ovat siirtyneet ensin kauemmaksi Helsingin keskus-tasta ja vähitellen myös kunnan rajojen ulkopuolelle. Raskasta teollisuutta ei kaupungissa enää juurikaan ole. Se on kuitenkin jättänyt perinnön, jonka vaikutukset tulevat edelleen esiin ympäristössämme. Viime vuosina on kunnostettu yhä enemmän näitä teollisen toiminnan jälkeensä jättämiä saastuneita maa-alueita. Kyseiset alueet ovat tulleet nyt rakennettaviksi merenrantojen houkuttelevuuden ja lisääntyneen tontti-maan tarpeen vuoksi. Rakentamatonta vanhaa tonttimaata ei Helsingistä enää löydy.

Helsingin teollisuus oli vähäistä 1800-luvun alussa. Tullikamarin muistioiden mukaan kaupungin rajojen sisäpuolella oli kaksi hyväkuntoista laivaveistämöä, purjekangastehdas, raaka-ainepulasta kärsivä sokeri-tehdas ja tupakkatehdas, apteekki sekä neljä tuulimyllyä. Helsinki alkoi kasvaa ja teollistua vasta 1860-luvulta alkaen. Teollisuus monipuolistui ja levittäytyi keskustaa laajemmalle alueelle.

1800- ja 1900-lukujen vaihde oli teollisuuden kasvun aikaa. Johtavia suurteollisuuden haaroja oli kolme: metalli- ja konepajateollisuus, elintarvike- ja nautintoaineteollisuus sekä graafinen teollisuus. Teollisuus oli sijoittunut pääosin merenrannoille. Myös aivan keskustassa, Töölönlahden rannassa, oli teollisuuslai-toksia. Vuonna 1906 oli Helsinginniemellä yli 60 tehtaan piippua. Helsinginniemen rakennusmaan niuk-kuuden ja tulipalovaaran vuoksi teollisuutta pyrittiin sijoittamaan veden ääreen kaupungin reuna-alueille, etenkin Pitkänsillan pohjoispuolelle. Helsingissä toimi myös paljon pientä ja keskisuurta teollisuutta, josta osa sijaitsi asuinrakennusten kivijaloissa ja piharakennuksissa.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen alkoi Suomessa ja etenkin Helsingin seudulla voimakas teollisuu-den kasvun aika. Helsingin seudulla toimi vuonna 1913 noin 16 % ja vuonna 1938 jo lähes 25 % koko maan tuotantolaitoksista. Teollisuuslaitoksia rakennettiin paljon; kantakaupungin vanhoille teollisuus-alueille muutti uutta teollisuutta. 1930-luvulla raskas teollisuus väistyi kantakaupungista, jossa toimi enää lähinnä elintarviketeollisuutta ja kirjapainoyrityksiä. Hietalahdessa ja Sörnäisissä merta täytettiin raskasta konepaja- ja telakkateollisuutta varten. Teollisuudelle kaavoitetut uudet alueet rakennettiin ennen vuo-den 1946 alueliitosta lähes täyteen. Teollisuutta muutti myös Helsingistä pääradan varrelle Helsingin maa-laiskuntaan.

Teollisuuden kasvu jatkui Helsingissä 1950-luvulla ja vielä 1960-luvullakin Helsinki oli merkittävä teolli-suuskaupunki. Käänne kehityksessä oli kuitenkin tapahtunut, sillä teollisuuden muutto esikaupunkialueil-le ja Helsingin ulkopuolelle oli käynnistynyt. Vuodesta 1960 vuoteen 1980 teollisuuden työpaikkojen määrä kantakaupungissa väheni alle puoleen.

Maaperän saastuminen ja lainsäädännön kehitys

1900-luvun alussa teollisuuslaitokset eivät juurikaan kiinnittäneet huomiota terveysvaikutuksiinsa. Mo-nissa laitoksissa työskenneltiin terveydelle vaarallisissa olosuhteissa. Lisäksi laitosten päästöistä aiheutui usein lähiseudun asukkaille haittoja kuten voimakasta hajua tai kaivovesien pilaantumista.

Teollistuminen ja kaupungistuminen sekä niiden ympäristölle ja terveydelle aiheuttamat haitat johtivat ympäristöterveydenhuollon lainsäädännön kehittymiseen. Vuonna 1880 tuli voimaan terveydenhoitoasetus, joka sisälsi useita vielä nykyäänkin käytössä olevia periaatteita ja menettelyjä terveyden ja ympäristön suojelemiseksi. Siinä säädettiin myös teollisuuden sijoittumisesta lupamenettelyineen. Terveydenhoitola-kia uudistettiin 40 vuotta myöhemmin ja laki astui voimaan vuoden 1928 alussa. Nopea yhteiskunnallinen kehitys johti lain vanhenemiseen, mutta kolmas terveydenhoitolaki tuli voimaan vasta vuonna 1967.

Jo 1800-luvun lopulla jätehuollon ja viemäröinnin puutteiden ymmärrettiin likaavan myös maaperää ja pohjavettä, mutta terveydenhoitosäännökset eivät suoranaisesti puuttuneet maaperän tai pohjaveden likaantumiseen. Vuonna 1962 astui voimaan vesilaki, joka sisältää pohjaveden pilaamiskiellon. Sen mukaan maaperän saastuttaja voidaan saattaa vastuuseen, jos likaaminen on aiheuttanut pohjaveden pilaan-tumista. Tosin tähän tarkoitukseen lakia on käytetty vain joissakin tapauksissa vasta 1990-luvulla.

Teollisuuden jätteiden käsittelyyn puuttui vasta vuonna 1978 annettu jätehuoltolaki. Lain avulla pystyttiin kieltämään muun muassa jätteiden hautaaminen maahan ja jäteöljyn polttaminen. Haitallisia jätteitä tuottavien laitosten tuli laatia jätehuoltosuunnitelma, jonka ympäristöviranomainen hyväksyi ohjaten yritystä jätteiden oikeaan käsittelyyn. Tuolloin ei kuitenkaan vielä tiedostettu saastuneiden maiden aiheuttamia ongelmia, joten saastuneet maat eivät sisältyneet jätehuoltolakiin. Ensimmäisen kerran maaperän saastu-minen mainittiin vuonna 1994 voimaan tulleessa jätelaissa. Jätelaki sisälsi myös maaperän saastuttamis-kiellon ja puhdistamisvelvoitteen. Kun ympäristösuojelulaki tuli voimaan vuonna 2000, maaperän saastuttamiskielto muuttui maaperän pilaamiskielloksi. Saastuneen maa-alueen puhdistamisvelvollisuudella on suuri taloudellinen merkitys, koska saastuneen maaperän puhdistaminen on kallista. Vanhojen saastu-neiden maiden korvaus- ja kunnostusvastuita koskeva lainsäädäntö on tulkinnanvaraista, mikä on johtanut vaihteleviin ratkaisuihin.

Helsingin maaperän saastumisen historia

Maaperä raskaan teollisuuden tonteilla ja lähiympäristössä on aikanaan voinut saastua jätevesien johtami-sen, jätteiden sijoittamisen sekä raaka-aineiden varastoinnin ja siirtämisen seurauksena. Joidenkin teollisuuslaitosten päästöt ilmaan ovat saastuttaneet laajan alueen laitosten ympärillä. Joissain tapauksissa myös pienet teollisuuslaitokset ovat lianneet piha-alueitaan.

Helsingin viemäriverkko ulottui 1890-luvun alkupuolella koko kaupungin alueelle. Kaupungin teolli-suuden jätevesien puhdistaminen alkoi 1930-luvulla, mutta vain pieni osa teollisuuden jätevesistä johdet-tiin yleiseen viemäriin. Teollisuus hoiti vielä 1970-luvulla yleensä itse jätevesiensä viemäröinnin ja puhdistamisen. Jätevedet johdettiin teollisuuslaitoksista usein suoraan ojaa pitkin mereen tai imeytettiin maahan. Vaikka jätevesien pitoisuudet olisivatkin olleet pieniä, vuosien aikana maahan sitoutuneet haital-listen aineiden määrät voivat olla erittäin suuria.

Kaatopaikkoja Helsingissä on ollut 1700-luvulta lähtien. Niille sijoitettiin ensin pääasiassa pelkästään asukkaiden tuottamaa makki- ja ruokajätettä. Teollisuusjätteiden sijoittaminen kaatopaikoille yleistyi vas-ta 1950- ja 1960-luvulla, jolloin käytössä olivat Pasilan, Herttoniemen, Myllypuron ja Vuosaaren kaato-paikat. Kyläsaaren jätteenpolttolaitos toimi vuosina 19611983. Laitos käytti polttoaineenaan myös teollisuuden jätteitä, joista liuottimet ja jäteöljy toimivat tukipolttoaineina.

Teollisuuslaitokset myös hautasivat sekä kiinteitä että nestemäisiä jätteitään omille pihoilleen. Esimerkik-si Tapanilassa sijainnut kasvinsuojeluainetehdas esitti jätevesien viemäröintilupaa hakiessaan vuonna 1964, ettei tehdas koskaan laskisi viemäriverkostoon myrkyllisiä aineita, vaan hautaisi ne pihalleen. Tämä oli yleinen käytäntö eikä siitä koettu aiheutuvan kenellekään haittaa. Olihan vielä 1970-luvulla ta-vallista esimerkiksi öljyjen maahan kaataminen ja jäteöljyjen levittäminen maanteiden pölynsitojaksi. Teollisuusalueilla oli myös paljon maahan kaivettuja raaka-aineiden siirtoputkia, jotka olivat aikojen ku-luessa vuotaneet ja saastuttaneet maata. Aikanaan ei tiedostettu, että maahan joutuessaan aineet voisivat aiheuttaa vaaraa, eikä käytettyjen kemikaalien haitallisuudesta ollut olemassa tietoa. Lisäksi teollisuusalu-eiden oletettiin säilyvän tulevaisuudessakin vastaavanlaisessa käytössä.

Kaupunki kehotti aikanaan viemään jätteitä kaatopaikkojen lisäksi myös merenrantojen täyttöihin. Jät-teillä onkin täytetty laajalti myös merenrantoja. Jätteiden ja ylijäämämaiden käyttämisellä rantojen täyttämiseen saavutettiin kaksinkertainen hyöty: päästiin eroon jätteistä ja kaupungin pinta-ala kasvoi merelle päin. Arabian tehtaat sijoitti posliinijätteensä Arabianrantaan tehtaiden toiminnan aloittamisesta aina 1970-luvun loppuun asti. Kyläsaaren jätteenpolttolaitoksen jätekuonalla täytettiin merta kymmenen hehtaarin alueella yhteensä noin 300 000 m3. Tuohon aikaan ei osattu kuvitella, että rannoilla sijaitsevat teollisuusalueet rakennettaisiin asuinalueiksi 2000-luvun alkupuolella ja että maan sisältämät jätteet aihe-uttaisivat huomattavia kustannuksia aluetta rakennettaessa.

Rantojen lisäksi Helsingissä on ollut useita pieniä täyttöalueita. Puhtaanapitolaitoksen vuoden 1945 toimintakertomuksen mukaan esimerkiksi yli 146 000 m3 jätettä, joka ilmeisesti sisälsi myös ylijäämämaita, käytettiin täytemaana muun muassa puistoja rakennettaessa.

Helsingin maaperässä metallien pitoisuudet ovat usein suurempia kuin luonnontilaisilla alueilla. Todennäköisesti osa pitoisuuksista on peräisin laajasta konepajateollisuudesta ja energiatuotannossa syntyneiden tuhkien maaperään sijoittamisesta. Energiantuotannon polttoprosessien ja liikenteen päästöjen mukana levinneitä metalleja ja muita yhdisteitä on myös päätynyt maaperään. Esimerkiksi Helsingissä 1950-luvulla yleisesti käytössä ollut kiinteistökohtainen jätteenpoltto on nostanut maaperän elohopeapitoisuut-ta.

Seuraavat kolme tapausta esittelevät teollisuuden aiheuttamaa maaperän pilaantumista Helsingissä.

Herttoniemen öljysataman kunnostus

Herttoniemenrannassa toimi useiden öljy-yhtiöiden käytössä ollut öljysatama vuosina 1937-1992. Alueella varastoitiin ja käsiteltiin erilaisia öljytuotteita, liuottimia ja muita kemikaaleja. Siellä toimi myös raakatervan varasto, tervantislaamo ja kattohuopatehdas. Maaperään joutui yli 50 vuoden aikana sekä tahattomasti että tarkoituksella alueella käsiteltyjä aineita. Alueella tapahtui useita öljyvahinkoja. Kerrotaan myös, että joskus sataman ratapihalla oli öljyä niin paljon, että junien pyörät peittyivät siihen.

Herttoniemenrannan pohjavettä tutkittiin ensimmäisen kerran vuonna 1979. Alueella sijaitsi vanha vedenottamo, jonka käyttöönottoa haluttiin selvittää. Tutkimus paljasti, että Herttoniemen pohjavesi haisi ja maistui öljyltä, eikä sitä voinut käyttää talousvetenä.

Hyvällä paikalla metroyhteyksien varrella ja meren rannalla sijaitseva öljysatama-alue päätettiin 1980-luvun lopulla muuttaa asuinkäyttöön. Vuonna 1986 maankäytön muutosta varten tehdyssä alustavassa maaperätutkimuksessa arvioitiin, ettei maaperän sisältämistä yhdisteistä olisi terveydellistä haittaa ja vain pahiten öljyyntyneet kohdat tulisi peittää puhtaalla maalla tai poistaa. Alueen maaperän todellinen tilanne selvisi vähitellen 1990-luvun alussa tutkimusten ja kaivutöiden edetessä: maaperä oli erittäin saastunut erilaisilla öljytuotteilla.

Öljy-yhtiöiden vuokrasopimukset päättyivät Helsingin kaupungin kanssa vuonna 1992. Vuokrasopimusten mukaan öljy-yhtiöiden tuli purkaa rakennuksensa ja laitteensa sekä puhdistaa vuokraamansa alueet. Öljy-yhtiöt puhdistivatkin vuokra-alueidensa pintamaat vuonna 1992. Alueen koko maaperän varsinainen kunnostaminen alkoi kuitenkin vasta rakentamisen yhteydessä vuonna 1994, jolloin maaperästä poistettiin haisevaa maa-ainesta paikoitellen jopa kahdeksan metrin syvyydeltä. Alueelta kaivettiin noin 400 000 tonnia saastunutta maata. Kaatopaikalle sellaisenaan kelpaamattomat kreosootilla likaantuneet maat kompostoitiin alueella ja liuotinpitoiset maat käsiteltiin huokosilmatekniikalla. Saastuneet maat loppusijoitettiin pääosin YTV:n Ämmässuon käsittelykeskuksen kaatopaikalle.
Maaperän kunnostamisen lisäksi rakennusvalvontavirasto edellytti, että alueen rakennusten alapohjat tiivistetään ja alapohjien tuuletus varmistetaan. Herttoniemenrannan maaperän kunnostustyö on tähän mennessä ollut ilmeisesti Suomen kallein ja laajin. Kunnostuksen kokonaiskustannuksiksi on laskettu yhteensä noin 27 miljoonaa markkaa.

Puolen vuosisadan ajan toiminut öljysatama saastutti alueensa maaperän lähes kokonaan, vaikka yrittäjät toimivat voimassa olleiden lakien ja ohjeiden mukaisesti. Pitkäaikaiset pienet päästöt, huolimattomuus ja onnettomuudet vaikuttivat asiaan. Aluetta kunnostettaessa poistettiin kaikki havaitut likaiset maat, mutta kunnostamisen onnistumista seurataan silti usean vuoden ajan.

Keskustan kaasulaitos

Helsingin yksityinen kaasulaitos rakennettiin vuonna 1860. Tehdas toimi nykyisen postitalon kohdalla kahdessa eri kivirakennuksessa vuoteen 1910 asti. Kaasua valmistettiin ensin puusta, mutta 1880-luvulla siirryttiin kivihiilen käyttöön. Kivihiiltä kuumennettiin 47 polttouunissa. Kaasu johdettiin lopuksi kalkkikerroksen läpi, jolloin se puhdistui tervasta, ammoniakista ja muista epäpuhtauksista. Mittauksen jälkeen kaasu johdettiin jakeluverkostoon katujen ja julkisten rakennusten valaistusta varten. Kaasun valmistuksen sivutuotteina syntyi koksia, kivihiilitervaa eli kreosoottia ja ammoniakkia. Pahat löyhkät, savu ja vesihöyry päästettiin vapaasti haihtumaan ulkoilmaan.

Alueen maaperän saastuneisuus havaittiin, kun postia laajennettiin 1970-luvulla ja tulevan rakennuksen kohdalta poistettiin haisevaa maata ja tutkittiin pohjaveden laatua. Vesi todettiin erittäin sulfaattipitoiseksi ja betonipaaluja syövyttäväksi. Saastunut maa-aines oli poistettava, jotta teräsbetonirakenteet voitiin suojata haurastumiselta ja korroosiolta.

Vuonna 1994 tutkimuksia tehtiin postitalon naapurissa nykytaiteen museon tontilla. Tontilta löytyi jäänteitä haitallisista aineista kuten polyaromaatisia hiilivetyjä (PAH-yhdisteitä) sisältäneestä kivihiilitervasta. Tontilta poistettiinkin jonkin verran saastunutta maata. Kun postitalon ympäristön rakentamisen eteni Sanomataloa ja Elielinaukion pysäköintilaitosta rakennettaessa 1990-luvun lopulla, jouduttiin poistamaan lisää PAH-yhdisteillä ja metalleilla saastuneita maita. Metallit olivat todennäköisesti peräisin kaasulaitoksen ja rautateiden konepajojen toiminnoista. Kunnostustöiden yhteydessä on jouduttu puhdistamaan myös alueen pohjavesiä.

Kaasutehtaan haitalliset aineet ovat ilmeisesti päässeet maaperään pääosin viemäreitä pitkin ja levinneet pohjavesien mukana hitaasti laajemmalle alueelle. Jätteitä on mahdollisesti kasattu ja haudattu myös kaasutehtaan piha-alueen ulkopuolelle, sillä kreosoottia on löytynyt myös lähialueelta. Haitalliset aineet ovat saattaneet kulkeutua myös edelleen Töölönlahteen, mutta huomattavia määriä PAH-yhdisteitä ei ole löytynyt Töölönlahden pohjasta.

Suurin osa alueelta poistetuista saastuneista maa-aineksista on voitu sijoittaa kaatopaikoille. Metallijäämien pahoin saastuttamat maat on kiinteytetty betoniin Hyvinkään kaatopaikalla. Saastuneimmat PAH-pitoiset maat on joko kompostoitu Helsingin Viikin kompostointikentällä tai puhdistettu pesemällä Lohjan Virkkalan saastuneiden maiden käsittelyalueella. Kaasulaitoksen aiheuttama maaperän puhdistaminen tulee maksamaan kaupungille useita kymmeniä miljoonia markkoja.

Myllypuron kaatopaikka

Kaupunginhallitus esitti vuonna 1953, että itäisiä alueita varten perustettaisiin uusi kaatopaikka Vartiokylän eli Myllypuron vanhaan hiekkakuoppaan. Paikkaa pidettiin hyvänä, koska tulevan kerrostaloalueen reunalla sijainnut hiekkakuoppa olisi muuten rumentanut aluetta. Kuopan täyttämisen jälkeen paikka soveltuisi hyvin esimerkiksi urheilu- ja palloilukentäksi. Etäisyys asutukseen oli 700 metriä, joten hajuhaitoistakaan ei odo-tettu muodostuvan ongelmaa, kuten oli käynyt läheisellä vuodesta 1948 toimineella Herttoniemen Sopulitien kaatopaikalla.

Kaatopaikalle sai tuolloin viedä yhdyskuntajätteen lisäksi kaikenlaista teollisuusjätettä. Sinne sijoitettiin yhdyskuntajätteen lisäksi esimerkiksi margariinitehtaan puhdistusjätettä ja Sörnäisten kaasulaitoksen rikkijä-tettä. Kaupungin puhtaanapitolaitoksen vuoden 1957 toimintakertomuksen mukaan kaatopaikalla oli ongel-mia jäteöljyjen kanssa. Öljyä tunkeutui kaatopaikkaa rajoittavan hiekkaharjun läpi alapuolella olevaan met-sikköön ja sieltä pelto-ojia pitkin aina Marjaniemen uimarantaan asti. Muutama hehtaari metsää tuhoutui ja öljyisestä vedestä aiheutui haittaa maanviljelykselle. Kiinteistölautakunta kielsi jäteöljyn ja muun vastaavan jätteen viemisen Myllypuron kaatopaikalle vuonna 1957. Lautakunta joutui myöhemmin taloudellisista syis-tä sallimaan kaasulaitosjätteiden viennin, sillä väitettiin, että näiden jätteiden vientikielto kaatopaikalle oli pysäyttänyt bensiinin tuotannon ja vaikeuttanut kaasun puhdistusta.

Kaatopaikka lopetettiin täyttymisen vuoksi kesällä 1962. Samaan aikaan rakennettiin Myllypuron asuinaluet-ta. Osa taloista sijoitettiin aivan entisen kaatopaikan viereen ja alueella tuolloin asuneet lapset muistavat leikkineensä paikoitellen haisevalla kaatopaikalla, jota ei vielä oltu kunnolla peitetty. Vuonna 1974 hyväk-syttiin kaatopaikan päälle rakennettavan asuinalueen asemakaava. Yksikään asemakaavasta lausunnon anta-neista hallintokunnista ei puuttunut kaatopaikan päälle rakentamiseen, mikä oli ajalle tyypillistä. Peitetyistä jätteistä ei uskottu aiheutuvan haittaa. Kaatopaikka-alueen rakentaminen alkoi vuonna 1976. Kaatopaikan päälle ja sen välittömään läheisyyteen rakennettiin 11 asuinkerrostaloa, liikerakennus ja päiväkoti.

Kahdenkymmenen vuoden kuluttua kaatopaikan vaikutukset alkoivat vähitellen näkyä. Puron ja ojien vesi oli epätavallisen väristä ja alueella todettiin outoja hajuja. Talojen pihat painuivat huomattavan nopeasti. Kaupungin ympäristökeskukseen ei alueelta tehty ilmoituksia kuitenkaan ennen vuotta 1993, jolloin asuin-alueelta laskevan puron vesi muuttui hetkellisesti valkoiseksi. Vesinäytteessä todettiin olleen maaleista pe-räisin olevia väriaineita. Kaupungin ympäristökeskus aloitti kaatopaikalta lähtevien suoto-, pohja- ja pinta-vesien sekä huokoskaasujen tutkimukset vuonna 1996. Näytteiden pitoisuudet poikkesivat jonkin verran luonnollisista pitoisuuksista, mutta mitään terveys- tai ympäristöhaitan vaaraa ei havaittu. Kaupungin raken-nusvirasto aloitti maaperän tilannetta selventävät tutkimukset syksyllä 1998.

Tilanne muuttui ratkaisevasti keväällä 1999, kun erään taloyhtiön pihalleen tekemästä kuopasta löytyi erit-täin haisevaa jätettä. Tutkimukset laajennettiin välittömästi koskemaan koko vanhan kaatopaikan maaperää ja asuntojen sisäilmaa. Vuoden 1999 loppuun mennessä neljän ja puolen hehtaarin kaatopaikka-aluetta oli tutkittu noin sadasta maanäytepisteestä, 25 pohjavesiputkesta ja yhdeksästä huokosilmaputkesta. Tutkimuk-sissa löytyi lähes kaikkea mahdollista: öljyä, haihtuvia hiilivety-yhdisteitä, syanideja, metalleja, PCB-yhdisteitä ja polyaromaattisia hiilivetyjä. Pitoisuudet olivat paikoitellen erittäin korkeita, useimmiten kuiten-kin vain hieman suurempia kuin ohjearvot. Saastuneen maa-aineksen määräksi arvioitiin 13 000 m3 ja varsi-naisen kaatopaikkajätteen määräksi 87 000 m3. Asuntojen laajan sisäilmatutkimuksen mukaan alueen huo-neistojen sisäilman laatu ei poikennut muiden helsinkiläisten asuntojen sisäilmasta. Kaupunki järjesti ter-veystarkastuksia alueen asukkaille, lisäksi tutkittiin asukkaiden altistumista muun muassa syanidille ja selvi-tettiin syöpäsairauksien esiintymistä asukkailla. Tulosten perusteella ei havaittu poikkeavuutta vertailuryh-miin.

Kaupunginvaltuusto päätti kesällä 1999 asiantuntijatyöryhmän esityksen mukaisesti, että osa alueen taloista puretaan ja kaatopaikan reunalla olevien säilytettävien talojen alueelta maaperä kunnostetaan. Kaatopaikan reuna-alueilta jätteet ja saastunut maa kaivetaan ylös ja läjitetään vanhan kaatopaikan keskelle rakennettaval-le eristysalueelle. Jätetäytteestä lähtevät suotovedet ja kaatopaikkakaasut kerätään talteen ja käsitellään. Maaperän kunnostuskustannuksiksi on arvioitu 130 miljoonaa markkaa.

Kunnostuksen tarve tulevaisuudessa

Kaupunki on kehittynyt ihmistoiminnan tuloksena ja samalla on alkuperäistä ympäristöä voimakkaasti muutettu. Helsingin maaperää pilaantui pääasiassa 1800-luvun lopulta 1900-luvun puoliväliin teollisuu-den ja muiden likaavien toimintojen vuoksi. Ei voida olettaa, että kaupunkiympäristön luonto olisi saman-laista kuin luonnontilaisilla alueilla, mutta kaupungin ensisijaisina tavoitteina on vaalia kaupunkilaisten terveyttä ja taata vaaraton, puhdas elinympäristö.

Likaisten maa-alueiden puhdistamisesta tai kunnostustarpeen arvioinnista tulee ajankohtaista, kun aluei-den maankäyttöä muutetaan tai alueille rakennetaan. Omistajien vaihtuessa teollisuusalueet tutkitaan ja kunnostetaan. Kun vanhoja teollisuusrakennuksia puretaan uudisrakentamisen tieltä, on alue puhdistetta-va. Myllypuron entisen kaatopaikan kaltaisia mahdollisesti välitöntä ympäristö- tai terveyshaittaa aiheut-tavia kohteita, jotka pyritään kunnostamaan nopeasti, ei ole tiedossa.

Helsingin maaperän saastumista arvioitaessa on aina tarkasteltava kunnostamisen laajuutta, riittävyyttä ja sen aiheuttamia kustannuksia kohteittain. Alueella olevien saastuneiden maiden aiheuttamat ympäristö- ja terveysriskit ja niiden poistomahdollisuudet selvitetään perusteellisesti. Arvioinnin perusteella päätetään kunnostustoimenpiteistä, kuten massanvaihtojen laajuudesta. Laajoja uusia kaavoituskohteita, joissa maa-perä on todennäköisesti likaista, ovat Jätkäsaaren ja Sörnäisten sataman alueet, Laajasalon öljysatama ja Pasilan ratapiha-alue. Esimerkiksi Jätkäsaarta kaavoitettaessa on tarkoitus jo toimintojen sijoittamisen suunnitteluvaiheessa ottaa huomioon maaperän saastuneisuus. Muillakin kaavamuutosalueilla on ollut toimintoja, joiden vuoksi maaperä on tutkittava. Kaupungin rantoja ja muitakin alueita on täytetty ylijää-mämailla ja erilaisilla jätteillä, joiden vuoksi maaperän metallipitoisuudet, etenkin sinkin ja lyijyn osalta, ylittävät ympäristöministeriön ohjearvot. Näitä ranta-alueita on vasta aloitettu tutkimaan ja kunnostamaan. Ruoholahden viimeisillä rakentamattomilla tonteilla ja Arabianrannassa kunnostaminen on alkamassa.

Aina ei ole ympäristönsuojelullisesti ja taloudellisesti kannattavaa kaivaa ja siirtää pois kaikkea saastunut-ta maata. Kun saastunut maa jätetään paikoilleen, estyy kaivuunaikainen työntekijöiden altistuminen ja maa-aineksen kuljetuksen aiheuttamat päästöt jäävät syntymättä. Saastuneet maat voidaan jättää paikoil-leen, jos ihmisten altistuminen haitallisille aineille voidaan muutoin estää ja ympäristövaikutuksia seura-taan. Kun saastuneet maat jätetään pysyvästi paikalleen, on aina etukäteen selvitettävä kaikki siitä aiheu-tuvat mahdolliset ympäristö- ja terveysvaikutukset. Kun maa-aineksia siirretään on aina kiinnitettävä huomiota niiden sisältämiin epäpuhtauksiin, jottei liattaisi uusia alueita ja jotta perintö ei siirtyisi seuraa-ville sukupolville.

Saastuneen maaperän peruskäsitteitä ja määritelmiä

Saastunutta tai pilaantunutta maa-aluetta määriteltäessä on otettava huomioon kyseisen alueen luon-taiset ominaisuudet. Mikäli haitallisen aineen pitoisuus ylittää huomattavasti luontaisen pitoisuuden ja aineen kokonaismäärä maaperässä on merkittävä, on maa-alue saastunut. Samoin silloin, jos saastuminen aiheuttaa alueen maankäytöstä ja ympäristöolosuhteista johtuen merkittävää välitöntä tai välillistä vaaraa luonnolle, ympäristölle tai terveydelle.

Saastuneen maa-alueen kunnostamisella pyritään poistamaan maaperästä haitalliset aineet tai saatta-maan ne sellaiseen muotoon, ettei niistä aiheudu varaa ympäristölle tai alueella oleskelevien ihmisten terveydelle. Ympäristönsuojelulaissa käytetään määritelmää saastuneen maa-alueen puhdistaminen, jolla tarkoitetaan saastuneen alueen ja sen maaperän kaikkia selvittämis-, kunnostamis- ja jälkihoitotoi-mia, jotka ovat tarpeen maaperän saastumisen rajoittamiseksi, vähentämiseksi tai poistamiseksi.

Ohjearvo on haitta-aineen pitoisuus, jota pidetään ihmiselle ja ympäristölle vaarattomana. Ohjearvot alit-tavien maa-alueiden maankäytölle tai maamassojen sijoittamiselle ei yleensä aseteta rajoituksia.

Raja-arvo on haitta-aineen pitoisuus, joka yleensä edellyttää kunnostustoimenpiteitä tai altistuksen rajoit-tamista.

Taustapitoisuudella tarkoitetaan sellaista haitallisen aineen pitoisuutta, joka ihmistoiminnasta tai luon-nonolosuhteista johtuen on tyypillinen laajalla alueella kohteen läheisyydessä.

Riskinarvioinnin avulla tunnistetaan, määritellään ja luonnehditaan saastuneesta maaperästä ihmisille ja luonnolle aiheutuvia riskejä. Riskejä arvioidaan kohteen ja saastumista aiheuttavien tai aiemmin aiheutta-neiden aineiden ominaisuuksien sekä altistavia eliöitä koskevien tietojen perusteella.

(viitteet ja kuvat poistettu verkkoversiosta)

takaisin Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan kirjaan