Poikkileikkaukset 1850: Arjen ympäristö kaivojen varassa

Kaivojen varassa

HKM

Uusi kaupungin kaivo, jota parasaikaa tehdään Helsinkiin, Aleksanderin ja Henrikin katujen warrelle ansaitsee wähän mainitsemista. Kaivo on waan 11 kyynärää sywä, waan pri syltä leveä ja siwut kiwellä muuratut. Kaiwo kaivettiin läpi hiekkamutaista ja sawista alaa, siksikuin tultiin puhtaan hiekkapohjan sisään, joka on entistä järvwen pohjaa. Kuin kiwisiwut muurataan sementillä, niin ei pääse wesi-pisaraa kaiwoon walumaan siwuilta waan ainostaan pohjan paksun ja puhtaan hiekka-alan läwitse. Että wesi pysyisi wielä puhtaampana ja mauttomampana pannaan hiekan sekaan sysijauhoa. Pohjalla on seitsemän suurta ja runsaasti wettä sysääwää suonta. Näistä on eräitä pienempiä, eläwiä sammakoita tullut. Kaiwaessa kuin maa-malkurilla läwistettiin sawiala hiekka-alaan asti, niin sujahti kolon läpi vewi-patsas ilmaan ja kaiwoi juureensa pata-muotoisen kuopan. Tästä kaivosta siis ei ilman syyttä toivota runsaampaa ja parempaa wettä kuin Glo-kaivostakin, josta pian puoli kaupunkia on tuottanut wesi-tarpeensa. Suomen Julkisia Sanomia 18.10.1860.
Kuva: Aleksanterinkadun ja Heikinkadun risteyksessä sijaitseva kaivo, Ch. Riis 1880-luku. HKM.

Helsingin vesihuolto on täysin kaivojen varassa 1870-luvun lopulle asti. Kun kaupungin väkiluku jatkuvasti kasvaa, lisääntyy myös veden tarve. Kallioisella niemellä veden löytäminen on hankalaa, sillä pohjavettä on niukasti maaperässä. Vesipula on vakituinen vieras. Yksityisillä varakkailla porvareilla saattaa olla tontillaan oma kaivo, mutta suuri osa helsinkiläisistä saa vetensä kaupungin yleisistä kaivoista. Kuivina kesinä ja kylminä talvina osa kaivojen vesistä ehtyy ja vettä on haettava kauempana sijaitsevasta yleisestä kaivosta.

Vesisuonia etsitään vaaitusten ja porausten avulla. Isot kaivot ovat noin kuuden metrin syvyisiä ja ne perustetaan kaupungin maalle ja joskus kaivon paikka on lunastettava yksityiseltä tontinomistajalta. Kaivonrakennus vaatiikin usein yhteistyötä maistraatin, kaupungin porvarien ja talonomistajien kanssa, sillä kaivon perustaminen on kallista ja aikaavievää. Esimerkiksi Erottajan kaivon teko kestää 7,5 kuukautta ja kulut maksetaan kaupungin verovaroista. Kaivaminen tehdään käsin ja kuoppa salvataan hirsillä ja lopuksi kivetään ja puuseinät poistetaan. Suurissa kaivoissa arkku on kivinen, mutta pienissä kaivoissa kevyt puinen tynnyriarkku.

HKM

Kuva: Arkkitehti Theodor Höijerin piirtämä kaivorakennus vuodelta 1879. HKM. Kaivot ovatkin näkyvä ja tärkeä osa kaupunkikuvaa. Arkkitehdit suunnittelevat kaivorakennukset ja niiden kauneusarvoista kiistellään. Kaivorakennukset ovat puisia maalattuja, harvoin kivestä tai tiilestä muurattuja neli- tai kahdeksankulmaisia rakennuksia. Vanhimpia yleisiä kaivoja ovat Kampin, Kasarmintorin ja Kolmikulmaisen torin kaivot 1800-luvun alkupuolelta. uusia kaivoja kaivetaan Kruununhakaan ja Kamppiin, mutta seuraava suuri yleinen kaivo on Erottajan kaivo, joka perustetaan vuonna 1836. Muutamia kaivoja suljetaan veden vähyyden vuoksi, mutta jatkuvasti kaivetaan uusia. Vuonna 1851 yleisiä kaivoja on 11. Vuonna 1875 kaupungissa oli 24 yleistä ja 336 yksityistä kaivoa. Aluksi kaivoista nostetaan vesi käsin, mutta pumput yleistyvät vähitellen ja useimmissa kaivoissa on kaksi tai jopa neljä pumppua. Kaivojen kunnossapito kuuluu kaupungininsinöörille ja kaupunginvoudin tehtävänä on valvoa, että kaivot ovat auki talvisin. Jos tulipalon sattuessa kaivot ovat jäässä, sillä on kohtalokkaat seuraukset.

Vedenkäyttö

Helsinkiläiset elävät lähes omavaraistaloudessa, joten vettä kuluu runsaasti kotitalouksissa mm. kotieläimille. Kotona vettä tarvitaan juomavedeksi, ruuanlaittoon ja pesuvedeksi. Vedenkulutusta laskettaessa onkin huomioitava talouden koko, toiminnot ja kotieläinten määrä. Helsinkiläisen vedentarpeeksi henkeä kohti lasketaan 3,5 kuutiojalkaa vuorokaudessa. Kun vesijohto otetaan käyttöön vuonna 1879, asiakkaita on 176 ja kulutus 20 litraa vuorokaudessa henkilöä kohti.

Kunnollisia kylpyhuoneita ei vielä ollut kodeissa, vaan useimmiten peseydyttiin saunassa. Yleisiä saunoja ja kylpylaitoksia on eri puolilla Helsinkiä. Kruununhaassa Mariankadun ja Kirkkokadun kulmassa on Mariae-Bad-Inrättning, joka on auki arkisin aamuvarhaisesta iltamyöhään. Tarjolla on erilaisia kylpyjä ja kuppausta. Siellä kylvetään merivedessä, merenranta olikin lähemoänä kuin yleinen kaivo. Willensauna (Wilhemsbad) nykyisen Kansallisteatterin paikalla tarjoaa asiakkailleen vannakylpyjä, höyrykaapin ja suihkuja.

Pyykinpesu kuluttaa myös runsaasti vettä. Sadevettä kerätään pyykkivedeksi, koska kaivovettä ei raaskita käyttää vaatteiden pesuun. Pesty pyykki kärrätään meren rantaan huuhdottavaksi. Kaupunki rakentaa huuhteluhuoneita pyykin huuhtomista varten.

HKM

Kaivoilla on tärkeä merkitys kaupungin paloturvallisuudelle. Helsinki on puukaupunki ja asukkaiden mielessä on vielä tuhoisat tulipalot. Kaupunki on historiansa aikana montaa kertaa palanut lähes poroksi. Kaupungissa on palotoimikunta ja vuonna 1861 perustetaan ensimmäinen varsinainen palokunta. Palon syttyessä asukkaat on velvoitettu kantamaan vettä palopaikalle lähimmästä rannasta tai kaivosta. Vesilähteestä muodostetaankin ketju palavalle talolle. Vähävetiset kaivot ja veden kuljettaminen tynnyreillä meren rannasta eivät anna toivoa rakennusten säilymisestä. Kaupunkiin hankitaankin höyrypumppu, jotta vettä saadaan nopeasti palopaikalle. Jos yleinen kaivo joudutaan sulkemaan esim. saastumisen vuoksi, käytetään vettä vielä tulipalojen sammutukseen ja kaivon avain on palomestarilla. Kuva: Tulipalo Eteläisellä Makasiinikadulla talvella 1865. Keskellä Kasarmitorin kaivo, Magnus von Wright 1865. HKM.

Saastunut vesi

Kaivojen kauneusarvoja tärkeämpää on puhdas ja terveellinen vesi, joka ei ole itsestäänselvyys. Kun kaupunkiasutus tulee tiheäksi, alkavat ihmisten ja eläinten jätteet aiheuttaa ongelmia. Jätteet ja jätevedet imeytyvät maahan ja kaivoihin. Kaivojen ympäristöä yritetään suojata lialta ja saasteilta, mutta kaivoilla juotetaan usein kotieläimiä ja hevosia, vaikka se on kiellettyä. Kaivon likaamisesta määrätäänkin sakkorangaistuksia. Kaivoja yritetään puhdistaa ja korjata. Suurimpana ongelmana ovat ihmisten ja eläinten jätteet, pihojen lantatunkiot ja huonot kaivonrakenteet.

Kaivojen vesiä ryhdytään tutkimaan 1860-luvulla. Tavoitteena on selvittää onko vedessä ihmiselle vaarallisia ainesosia, joiden takia veden käyttö ruuassa ja juomana on vahingollista. Ensimmäisten tutkimustulosten mukaan kaivojen vedessä on liikaa lionneita suoloja ja orgaanista ainetta. Kaivovesi ei ole pohjavettä, vaan sadevettä, johon maahan imeytyessä liennut erilaisia epäpuhtauksia. Kaivoveden laatu vaihtelee eri vuodenaikoina ja osan vuotta jonkun kaivon vesi on juomakelvotonta, kuten Kluuvin kaivon vesi. Silloin kaivoihin laitetaan ilmoitus: Waroitus, vesi on terweydelle waarallista. Hyvää vettä saikin 1870-luvulla vain kaupunkialueen ulkopuolisista kaivoista tai ostamalla vedenmyyjältä. Helsingin suurimpia yleisiä kaivoja suljetaan 1800-luvun loppuvuosikymmeninä, sillä niiden vesi on tutkimusten mukaan animaalisten mätänemistuotteiden saastuttamaa. Vähitellen yleiset kaivot siirtyvät palokunnan käyttöön ja kaupungin asukkaat savat juomavetensä vesipostista, johon on johdettu Vantaanjoen suodatettua vettä.

Lähde: Anna Carpelan, Yleiset kaivot Helsingissä 1800-luvulla. Helsingin kaupunginmuseon tutkimuksia ja raportteja 1/1998.