Helsinki 1950
Toisen maailmansodan jälkeen Helsinkiin muuttaa paljon uusia asukkaita, mm. lähes 40 000 karjalaista evakkoa. Vaikea asuntopula johtaakin suureen alueliitokseen vuonna 1946, jolloin Helsinki kasvaa myös pinta-alaltaan 130 neliökilometrillä. Kasvu merkitsee väestön keskittymistä Helsinkiin ja sen lähikuntiin. Helsingissä asukasmäärä kasvaa selvästi nopeammmin uusilla Uusien liitosalueiden väkimäärä kasvaa nopeasti 1950-luvulla lähes kaksinkertaiseksi kun taas keskustan väkimäärä vähenee vastaavana aikana 11 prosenttia. Pääkaupungin vetovoima houkuttelee väkeä nyt kaikkialta Suomesta.
Kuva: Eteläsatama 1955. HKM.
Helsinkiin tulijoista puolet on 15-29 vuotiaita.Noin 60% muuttaneista on naimattomia, jotka asettuvat useimmiten kantakaupunkiin. Moni perhe on sodassa jäänyt vaille isää ja myöhemmin yksinhuoltajaperheiden osuutta kasvattavat avioerot. Perheiden ulkopuolella elää noin viidennes helsinkiläisistä. Monissa kantakaupungin kaupunginosissa asukkaiden pääosa on keski-ikäistä ja sitä vanhempia henkilöitä, ja lasten osuus jää huomattavasti pienemmäksi kuin lähiöissä.
Sotien jälkeen avioliiton solmineet naiset pysyvät mukana työelämässä. Vuonna 1950 kolmannes työssäkäyvistä naisista on naimisissa. Uusia työntekijöitä tarvitaan monilla hyvinvointivaltion rakentamiseen liittyvillä aloilla, kuten terveydenhoidossa, lastenhoidossa, opetuksessa ja tutkimuksessa. Noin puolet ammatissa toimivista 200 000 hengestä on jo naisia.Vaikka teollisuuden tuotantolaitokset alkavat siirtyäkin pois keskusta-alueilta, niin vielä 1950-luvun puolivälissä työskentelee puolet koko kaupungin teollisuuden työntekijämäärästä Helsinginniemellä. Myös kaupungin tonttipolitiikka vaikuttaa teollisuuslaitosten poistumiseen alueelta. Tontteja pyritään varaamaan riittävästi asuntojen, koulujen, sairaaloiden ja muiden tarpeellisten yleisten laitosten tarpeita varten. Palveluelinkeinot työllistävät 1960-luvulla miltei kolmanneksen ammatissa toimivasta väestöstä, teollisuus saman verran ja kauppa neljänneksen.
Kuva: Terveydenhoitaja ottaa verikoetta Malmin terveysasemalla. HKM.
Helsingin uudet teollisuuslaitokset tulevat pääosin kaupungin kunnallistekniikan käyttöön energia, vesi- ja jätehuollon tarpeisiin. Kaasu- ja sähkölaitoksen tilantarvetta tyydytetään täyttämällä merenpohjaa. Kaasulaitosta varten valmistuu Sörnäisiin uusi satama sekä kivihiili- ja koksikentät. Sähkölaitos saa uudet voimalarakennukset Salmisaareen ja Hanasaareen. Jätteidenpolttolaitos sijoitetaan Vanhankaupunginlahdelle Kyläsaareen, jossa on riittävästi tilaa jätteiden poltossa syntyvälle suurelle tuhka- ja kuonamäärälle. Myös Sompasaari liitetään mantereeseen täytemaalla, minne rakennetaan uusi tavaraliikenteen vientisatama Eteläsataman käydessä ahtaaksi.
Helsingin keskusta muuttuu tehokkaaksi liikekeskustaksi. Kaupungin keskustan ruuhkautuminen ja tonttimaan hinnan nousu työntävät teollisuutta pois keskusta-alueilta; pääkonttorit jäävät usein keskustaan, mutta tuotanto sijoitetaan uudestaan edullisemmille alueille.
Uusien toimisto- ja liikerakennusten tieltä puretaan vanhaa Helsinkiä, esimerkiksi Mannerheimintien alkupäässä toistakymmentä uusrenessanssirakennusta. Kantakaupungin tehokasta rakentamista havahdutaan hillitsemään uusilla rakennusjärjestyksen määräyksillä ja keskustan tonttien rakennusoikeutta supistetaan. Erityisesti kaupungin historiallisesti merkittäviä osia halutaan suojella liian tehokkaalta rakentamiselta. Helsingin kaupunginvaltuusto anoo vuonna 1952 sisäministeriöltä Kruununhaan julistamista vanhaksi kaupunginosaksi.
Asuinrakentaminen kantakaupungissa jää vähäiseksi ja asunnot ovat vanhanaikaisia. Vanhoissa kerrostaloissa remontoidaan usein kerralla sähköjohdot, keskuslämmitys, WC:t ja lämminvesijohdot. Perusteellisissa kunnostustöissä hävitetään vanhat uunit ja tilalle tulevat lämpöpatterit, kun kiinteistö siirtyy huoneistokohtaisesta puulämmityksestä kaukolämpöön. Ennen kaukolämpöön siirtymistä useimpia kiinteistöjä lämmitettiin koksilla ja paloöljyllä.
Monet haluavatkin muuttaa pois meluisasta ja ahtaasti rakennetusta keskustasta väljempään uudenaikaiseen asuntoon ja luonnonläheiseen metsälähiöön. Esikaupunkialueille ryhdytään rakentamaan omakotitalojen rinnalle kerrostaloja. Ensimmäiset “metsäkaupungit” nousevat Herttoniemeen, Roihuvuoreen, Lauttasaareen, Munkkivuoreen, Haagaan ja Maunulaan. Lähiörakentaminen on nopea ja halpa ratkaisu seudulle muuttavan työvoiman asuttamiseksi, kun samalla autoistuminen mahdollistaa entistä pidemmät työssäkäynti- ja asiointimatkat kantakaupunkiin.
Ankaran asuntopulan ratkaisemiseksi kaupunki rakennuttaa nopeasti myös vaatimattomia ns. pikataloalueita. Laajin asuntopulaa helpottavista rakennussuunnitelmista toteutetaan Maunulassa, jonne rakennetaan yhteensä 304 pientaloa, joissa on 8-12 pienhuoneistoa. Asunnoissa on uunilämmitys sekä vesi-ja viemärijohdot. Näissä tilapäisiksi tarkoitetuissa puutaloissa asuttiin jopa kolmekymmentä vuotta.
Vaikean asuntopulan ratkaisemiseksi rakennetaan nopeasti ja halvalla lähiöitä esikaupunkialueille mm.sotakorvausteollisuuden palvelukseen muuttavan työvoiman asuttamiseksi. Aluerakentamissopimukset mahdollistavat suuret rakennushankkeet: sopimuksissa päätetään maan kaavoittamisesta ja rakennusoikeudesta, maapohjan hallinnasta ja kunnallistekniikasta koituvien kustannusten jaosta kaupungin ja maata omistavien rakennusliikkeiden välillä. Rakennetusta ympäristöstä – taloista, kaduista ja kunnallistekniikasta – tulee näin standardoitu teollinen kauppatavara. Suurimpiin lähiöihin tulee ostoskeskukset, mutta pienet lähiöt jäävät palveluiltaan vaatimattomiksi. Esikaupunkialueiden palvelut keskustaan verrattuna ovat varsin niukkoja.
Suurin osa helsinkiläisistä asuu vuokralla (76%) pienessä asunnossa. Vähitellen suuremmat huoneistot ja omistusasunnon hankkiminen yleistyvät. Vuonna 1950 pieniä asuntoja on 69% asunnoista. Vuonna 1985 vuokra-asuntojen osuus on enää 38%. Alivuokralaisia on paljon, jopa yli kolmas osalla on asunnossaan alivuokralainen; helsinkiläisistä lähes 55 000 eli 14 % asuu alivuokralaisena. Erityisesti kantakaupungissa ja suurissa huoneistoissa on useitakin alivuokralaisia. Alivuoralaisten avulla vuokramenot ovat kohtuullisemmat; helsinkiläiset käyttävät vuokraansa keskimäärin noin viidenneksen tuloistaan.
Lämpimän veden johtaminen helsinkiläisasuntoihin on merkittävä parannus; lämmin vesi tulee kahteen viidestä asunnosta vuonna 1950 ja vuonna 1960 jo kahteen kolmasosaan huoneistoista. Monissa asunnoissa lämpimän veden puutetta helpottavat kaupunkikaasulla toimivat vedenlämmittimet. Koska monissa helsinkiläisasunnoissa ei edelleenkään ollut kylpyhuoneita ja pesutiloja, olivat taloyhtiöiden saunat yleisten saunojen lisäksi ahkerassa käytössä.
Vuonna 1950 kylpy- tai suihkuhuone puuttuu noin joka toisesta helsinkiläisasunnosta, nämä mukavuudet löytyvät jo uusilta kerrostaloalueilta. WC:t saadaan lähes kaikkiin asuntoihin, tosin paikoin mm. Kallion puutaloissa on yhä pihalla puuseet. Monissa vanhoissa kivitaloissa WC:t oli aikoinaan rakennettu niin, että niitä oli vain yksi kerrosta kohti.
Keskuslämmitys yleistyy nopeasti sotien jälkeen. Kiinteistökohtaisen keskuslämmityksen lisäksi alkaa kaukolämmön jakelu kantakaupungissa vuodesta 1957 alkaen.