(This is a translation of my earlier post. This is intended for all you lovely expats living in Finland. The texts was translated by Vanessa Virmajoki and copy edited by Sonja Virta. Huge kudos for both! If you know any good resources about these elections in English, let me know and I’ll link ’em here.) 

The municipal elections are on. In this informative and neutral blog entry I’m going to tell you how you should vote. It’s not easily accomplished, but it’s not rocket surgery either. I cannot guarantee satisfaction, because the world still consists of people who disagree with me.

This text is based on the assumption that you want to get the greatest possible gain for your vote at the elections and thus affect as much as possible the political decisions being made in your council. If the primary goal of your voting is to work on your self-image or to feel that sweet warming and intoxicating feeling of democracy, Mickey Mouse surely is a competent candidate. Or Wolverine.

For some of you this text might feel like it’s explaining the absolute basics. And admittedly this is a repeat of junior high school social studies. However, the matter is important: the whole institution of election advertisements and political media aims to obscure that. Everything being said applies to parliamentary elections too. I shall try to use “vivid” diction for your entertainment.

1. DO NOT VOTE FOR A CANDIDATE!

This dangerous, persistent, deeply rooted misconception has to be corrected straight up. Municipal elections or parliamentary elections are not presidential elections. Do not start voting by choosing the candidate who is the most ‘fitting’ or, god forbid, ‘agrees with you the most’ under any circumstances. Don’t be fooled by the wonderful dress splendour of the first lady Jenni Haukio. Choosing the candidate is just a sneaky con, the purpose of which is to get your vote to end up at the wrong address.

Don’t be fooled by the voting advice/ candidate matcher applications either, as they will not tell you the most fitting party. It should be super-forbidden. It is a disgrace to Yle that their  candidate matcher application only reports of the individual candidates, like do all the rest of the applications apart from Helsingin Sanomat.

It is also election adverts that can lead you into thinking that an individual is the most important operator in politics. It is not so – you can identify with an individual; an individual makes a nice story. I am an individual too! But politics is team sport. The decisions are made and, above all, made into reality precisely as a group.

On top of that Finland uses a party-list proportional representation voting system, where each vote given to a candidate will primarily benefit the particular party or electoral list or electoral alliance that has nominated the dude or dudette, and only secondarily the candidate himself/ herself. Because of this…

2. First choose a party.

Read electoral programs. Look at websites. Act according to old habits. Use the Helsingin sanomat candidate matcher application. Flip a coin. But first decide on a party. (I certainly have a couple of suggestions.) By voting for a particular person you will give your vote to all the candidates within the party. Each one of them.

The D’Hondt method for allocating seats which is used in Finland works so that all the votes cast for each party-list (usually a party or an electoral alliance) are added to a total. After that the total of votes is divided so that the candidate who received the most of the votes gets the total of votes cast for the whole party, the candidate who received the second greatest amount gets half of that total, and the candidate who received the third greatest amount gets one third and so on. A council or parliament gets formed so that the candidates are ranked according these distribution figures, and a sufficient amount get chosen in. 85 In Helsinki, 200 in the parliament.

So what can go wrong? Let’s presume that you’re voting ‘a good guy’, ‘a candidate like you’, ‘an old acquantaince’. This old acquaintance candidate is nominated by the Welfarestate Party’s list, but actually when it comes to his/her opinions, they resemble more the general alignments of the For The Basic Amenities Party. Your old acquaintance candidate gets ranked 45 within his/her party. The person ranked first on the party’s list is the chairman of the party and you actually think he/she is a relatively repulsive invertebrate scumbag. Nonetheless, you have given your full vote to him/ her. Your ‘own candidate’ only got the crumbles of that. Your vote benefited the first 44 candidates on the list more than it did your old acquaintance from kindergarten who also happens to live next door. By voting for a party you will also always vote for all the idiots within the party. It follows that you should choose a party whose idiots you can approve of too. (Or at least the idiots who might get elected).

So first choose a party, because that’s how your vote is being counted. Also remember to check the electoral alliances! In addition to that you can stalk the decisions made by the last government, the parliament’s interpellations and the pre-electoral political behaviour of the candidates. But also do keep in mind that all the alliances in politics are being formed and demolished every four years.

3. Now you can choose your candidate.

Use a candidate matcher application. Go get yourself a candidate. Ask me. You will impact his/ her ranking within the party. This matters a great deal more than just in the council struggle or a seat in the parliament. The more votes a candidate gets in elections, the more buoyancy his/her political career will have, even if the casted votes wouldn’t be enough for him/her to make it through to the council. By doing so you can be part of promoting the good in the world. Are all the current authorities of your party corrupted old geezers? Vote for a young woman. Are all the people in power at your party academic women? Support a worker man! Are the right- and left wings of your party at war? The votes cast for candidates of different blocks will reflect on the inner power shifts of the party and either deflate or revitalise the political actors. This is probably your best opportunity to affect the inner quarrels of parties. Or you can always bustle in on party politics.

4. Vote, even if it felt gratuitous. 

All politicians are corrupted pissheads. Parties are corrupted pissheads. The system governs. I’m too tired. Bewhew yada yada. There are no differences between parties. If I don’t vote for sufficiently many times, they will learn their lesson!

Next up a simple test which will help you find out whether it pays to vote in the elections. After familiarising yourself with the parties can you say which one least corresponds to your values and opinions? Not the most, or perfectly, or anything else, but the least. If you can choose the party that is the last one you want to gain power, it’s worth your time to vote. Even if only to vote against that party. If you can choose the most undesirable party and don’t vote, you’re practically giving your vote to that party. By voting any of the other parties you can weaken that party’s chances in elections for one whole vote. Otherwise you’ll be in effect voting for the christians/ communists/ true finns/ capitalist/ hippies/ rednecks/ swedes, or whatever it is that you hate.

If you can’t name a party that corresponds to your opinions the least, maybe you should skip the whole voting thing. Or use that 5 mins to familiarise yourself with the Finnish political system.

5. Have a coffee and enjoy the autumn weather. 

Congrats! You took part in creating a better world!

6. Exceptions. 

Because nothing’s ever simple

a) I know what I’m doing.

So you wanna vote for the party that is the second most suitable, because you want to teach the best party a lesson for going in with the wrong government or selling out on their principles. Bring it on! That’s the stuff! This is called influencing by voting. The Green Party noticed this at the 2011 parliamentary elections.

b) My individual-candidate’s a sovereign hero of politics.

There there. So if you are a supporter of the National Coalition Party and wanted to vote for Lasse Männistö, a strong liberal, at the parliamentary elections 2011, you also voted for Wille Rydman, a devout conservative. You got lucky this time, but how about the next time? If you wanted to vote for Wille, you got Lasse instead for your vote. Very risky.

c) I’m a convinced anarchist. All parties are just the same: rogue clubs.

Good luck. Now you can remain ideologically pure or choose the rogues of your liking.

d) For real. If everyone would renounce/ give up voting for sufficiently many times, we will cause a crisis of democracy.

Good luck. I hope the globe doesn’t explode as we’re waiting. (Seriously though, this a subject worth its own text.) It seems clear that this isn’t going to happen at these elections, and not at the next ones. And do you really believe that your camp is going to be the one that will get the upper hand in that crisis?

Jorma Ollilan johtama maabrändityöryhmä sai työnsä päätökseen.

(Suokaa anteeksi, koitan rajoittaa pahoinvoinnin alempiin kerroksiin.)

Maabrändityöryhmä sinänsä on varmasti oikein hyvä idea. Lähes poikkeuksetta vaivattomilta näyttävät asiat on tehty suurella vaivalla ja rahalla. Tämä pätee aivan varmasti muutan Euroopan maan suorastaan loistavaan brändiin – epäilemättä myös Ruotsin. Eli maan brändäyksen pohtiminen ei ole hullumpi idea.

Se, että ajatellaan Jorma Ollilan (feat. Laura Kolbe!) olevan sovelias ihminen pohtimaan tällaisia asioita, on minusta jo hiukan kummallisempaa. Tulokset puhuvat puolestaan (sitaatti Hesarilta):

Tärkeimpinä teemoina mukana ovat ainakin opettaminen, arkiluovuus sekä luonto ja vesiosaaminen. Arkiluovuudelle brändiryhmä tarkoittaa suomalaista insinööriosaamista, luotettavia ja toimivia järjestelmiä.

Suomen brändi voisi siis olla insinöörejä, vesistöä ja hyvä peruskoulu.

Jees. Sitä saa mitä tilaa.

Tämä ei kuitenkaan ole se kiinnostava asia tässä hommassa (kuten sitaatista näkyy. Kiinnostavuus on kaukana.) Voi hyvin olla, että tämä on se tarina, joka Suomesta kannattaakin kertoa.

Kiinnostavaa on tämä yhden lauseen lisäys Hesarin jutussa. “Brändiryhmä päätti lopulta tilata raportin kirjoitustyön ajatushautomo Demos Helsingiltä“.

Jees. Sitä saa mitä tilaa.

…mutta en tiennyt, että Demos tekee tällaista perus-kansallisvaltioläpän haamukirjoittamista. Heidän nettisivuillaan ensimmäinen uutinen julistaa tällä hetkellä varsin toisenlaista näkemystä tulevaisuuden tärkeimmistä painopisteistä: “Valtiorajat hälvenevät ja kaupunkialuiden merkitys kasvaa. (…) Tulevaisuudessa menestyvät alueet, jotka saavat ihmiset yhdessä ratkomaan aikamme häijyimpiä ongelmia.” Tai toisaalta, sitä kai se arkiluovuus ja opetus tarkoittavat.

Mutta ehkä tämän jälkeen en enää pilkkaa Pekka Himasta niin paljoa. Pidin Demosta yhtenä Suomen kiinnostavimmista seteistä, tai ainakin erittäin kiinnostavana luovan työn organisoimisen muotona. Monessa piireissä ollaan pitkään ihmetelty, että miten sellaista  ajatushautomoa oikein Suomessa voidaan pyörittää. Ilmeisesti maabrändityöryhmän puhtaiden järvien ja urhoollisten arkiluovien insinöörien puhtaaksikirjoittamien on vastaus tähän kysymykseen. Vai onkohan heille sallittu muutosten teko ja oma ajattelu? Tai määritelty, että tämän pitää olla se perusviesti, mutta näihin marginaaleihin tuleviin sitaatteihin voitte lisätä omia ajatuksianne?

(happamia sanoi kettu -edit. Hain töitä/harjoittelua Demokselta, eivät ottaneet.)

(Edit 8 vuotta myöhemmin: olen pienen palan kuusta töissä Demos Helsingillä. Kysymys on myös tukevasti vastattu kahdella tavalla: toisaalta henkensä pitämiseksi pitää tehdä kaikenlaista, toisaalta tällaisissa virallisissa projekteissa on aina mahdollisuus kammeta asioita parempaan suuntaan. Heh Heh.)

Pahoittelen jo etukäteen. Tässä merkinnässä tulen käsittelemään kirjailijaa, jota ei oikeastaan tarvitsisi käsitellä, ja sanomaan hänestä asioita, joita ei oikeastaan kannattaisi sanoa. Mutta minkäs teet.

Minusta Antti Nylén on Suomen johtava satanisti.

Heti kärkeen täsmennyksiä. Ei saatananpalvoja, varmastikaan. Se nyt vasta olisi. Vaan satanisti. Tämä huomio kumpuaa kahdesta peräkkäisissä Ylioppilaslehdissä olleesta artikkelista: Anti-Nylén ja Vasemman käden tutkija. Näiden välille ei lehdessä suinkaan vedetä mitään yhdysmerkkejä, mutta päässä ne syntyvät. (Uusi ylkkäri on muuten hyvä.)

Antti Nylén on vegaani ja anarkisti, ne hän myöntää itsekin. Apulaisprofessori Kenneth Granholm kuvailee tukimiaan satanisteja näin:

Eläinoikeudet ja ekologiset kysymykset ovat nousseet tärkeiksi yhdistäviksi tekijöiksi esimerkiksi Dragon Rougessa ja Setin temppelissä. Monet jäsenistä ovat kasvissyöjiä, jopa vegaaneja.

Tämä käy yksiin myös arkikokemuksen pakanoista kanssa. Tässähän ei nyt sinänsä ole mitään ihmeellistä, monet ovat vegaaneja ja anarkisteja. Kyse on kuitenkin muustakin. Antti Nylén julistautuu kristityksi, toisisijaisesti katolilaiseksi, mutta hänen moraalikäsityksensä on selvästi satanistinen, vasemman käden oikeuden julistus. Nyt-liitteen haastattelussa hän janoaa yksityisautoilijoiden kaatolupia, Ylioppilaslehdessä valittelee, ettei ole tarpeeksi rohkea tehdäkseen polttopulloja ja heittääkseen tiiliskiviä turkiskauppojen ikkunoihin. Vihan ja katkeruuden esseissä hekumoi ja yllyttää väkivaltaan vihollisiaan vastaan.

…vähän kuten satanistiset opit opettavat. Tässä vertailtavaksi kaksi moraaliohjetta, voitte miettiä, kumpaa Nylen edustaa.

Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat.  Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä. Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski. Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin.  – Jeesus

Vai kenties

Satan represents vengeance instead of turning the other cheek! Satan represents man as just another animal, sometimes better, more often worse than those that walk on all-fours, who, because of his “divine spiritual and intellectual development,” has become the most vicious animal of all! – Anton LaVey, Nine Satanic Statements

Ei kai liene mitään kysymystä siitä, kumpaan maaliin Nylén pelaa. Hänen intentionsa, joka kulkee halki koko Vihan ja katkeruuden esseiden, on osoittaa, miten mies (naisesta Nylén ei juuri puhu, paitsi oudolla palvonnan ja himon sekoituksella) on eläin, ja usein vielä melko alhainen eläin. Hän näkee eläimet vertaisinaan ja kaipaa kostoa ja väkivaltaa niitä vastaan rikkovia kohtaan.

Totta kai tämä on tarkoituksellinen luenta.  Totta kai tämä on osittain harjaanjohtava luenta. Totta kai kirjoittajan pohjatiedot satanismista ovat puutteelliset.

Antti Nylénistä tällaisen saa kuitenkin tehdä. Hän nimittäin kuvaa omaa maailman tulkinnan metodiaan, johon hänen esseensä ja koko mediapersoonansa perustuvat, seuraavasti: “Kutsun tulkintojani räävinnöiksi. Luen rääpien – taitamattomasti ja hutiloiden, rienaten, rääväten ja pilkaten mutta ennen kaikkea ‘(epäsiististi) ruokaa sieltä täältä ottaen, ronkkien, runsaasti tähteeksi jättäen.'”

Eli siis miten sattuu ja mielen mukaan.

Saatan oikeastaan joutua hiukan perääntymään sanoissani. Antti Nylén saattaa sittenkin olla myös vanhan koulun saatananpalvoja. Vihan ja katkeruuden esseiden Lukijalle-otsikoitu osio alkaa nimittäin seuraavalla tavalla.

Varmin todiste elävän Jumalan olemassaolosta on ehdoton varmuus Saatanan olemassaolosta. Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Paholainen on innoittajani, vaikka vihaan hänen töitään, kuten lihateollisuutta, joka on suurin inspiraationlähteeni.

(Tämä blogiin aivan naurettavan liian pitkä essee julkaistiin Toimenpiteessä 2010. Korjasin pari fibaa samalla kun tuuttasin sen tänne.)

Suomalainen mies ansaitsee elokuvan. Miesten ammatit ovat kriisissä. Miesten tehtaat suljetaan ja miesten tehtaille rakennetut kaupungit autioituvat tai kelottuvat. Suomalainen mies polarisoituu, rikastuu ja köyhtyy. Suomalainen mies on vihainen ulkomaalaisille. Suomalainen mies on kotoisin Suomen ulkopuolelta. Suomalainen mies ei puhu äidinkielenään suomea.

Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen dokumentti Miesten vuoro lähtee vastaamaa osaan näistä haasteista. “Suomalaiselle miehelle” omistettu dokumentti istuttaa miehet munasillaan saunaan puhumaan elämästään. Ilmeisesti miehen tunteiden kysyntä on ollut suurta: elokuva on kerännyt yli 25 000 katsojaa maassa, jossa dokumentit harvoin ylipäätään saavat teatterilevitystä.

Miesten vuoro ei kuitenkaan ole suuri dokumentti suomalaisesta miehestä. Ei, vaikka media ja dokumentin ohjaaja-käsikirjoittajatiimi niin vakaasti uskovatkin. Berghäll ja Hotakainen halusivat dokumenttiinsa miehiä, joiden elämässä on tapahtunut “kertomisen arvoisia käänteitä”. He ajoivat aikaa säästämättä ympäri Suomea, oikeita saunoja ja ihmisiä etsien. Tavallaan tekijät myös löysivät oikeat ihmisensä. Elokuva on oikein onnistunut, jopa hyvä. Se on kaunis, koskettava, paikoitellen todella järkyttävä. Miesten tarinat pysäyttävät ja pistävät hakemaan turvaa lähimmäisestä.

Nimenomaan rakentamalla dokumenttinsa näin he tulevat kuitenkin sulkeneeksi Miesten vuoron yhteiskunnallisesti analyyttisten elokuvien joukon ulkopuolelle.

Fiktiivinen dokumentti

Miesten vuoro ei ole vuoden 2010 ainoa dokumenttihitti.

Myös Joonas Neuvosen Reindeerspotting käsittelee suomalaista miestä. Neuvonen kuvasi 2000-luvun alkupuolella narkkariporukkansa ja kaverinsa Janin edestottamuksia ja kasasi tästä materiaalista elokuvan. “Hauskana” huomiona Neuvonen ei dokumentissa laisinkaan peittele omaa rooliaan. Leikkisä “mulle tuutit, sulle vähän nokkaa” kertoo dokumentin tekijästä enemmän kuin pitkäkään henkilökuva tuotantoyhtiön sivuilla.

Reindeerspotting asettuukin cinema vérité-dokumentin jatkumoon. Vaikka elokuvaa on toki tehty hyvinkin tietoisesti, asetelman keinotekoisuus on kaikille selvää. Keinotekoisuuden esiintuonti tekee elokuvasta todempaa. Ehkä tästä johtuen dokumentti on kerännyt neljä kertaa enemmän katsoja kuin Miesten vuoro. Tai sitten huumeet ovat saunaa seksikkäämpi aihe.

Cinema verite –liike syntyi osaksi tarpeesta käsitellä elokuvan totuudellisuutta toisen maailmansodan propagandafilmien aallon jälkeen. Ehkä juuri sen takia esimerkiksi antropologi Jean Rouchin ja sosiologi Edgar Morin ohjaama dokumenti Ranskalainen päiväkirja, jota pidetään yhtenä cinema veriten tärkeimmistä teoksista, on tekijöitään pullollaan. Alussa ohjaajat suunnittelevat elokuvaa, myöhemmin heidät nähdään johtamassa keskusteluja ja haastattelemassa ihmisiä, lopuksi ohjaajakaksikko pohtii valmista elokuvaa ja omaa onnistumista. Elokuva ei missään vaiheessa yritä rakentaa illuusiota vapaasti käytävästä, luontevasta keskustelusta. Tämä on myös käsiteltyjen aiheiden kannalta olennaista: tekijät ovat voineet nostaa haastateltujensa kanssa esiin mielestään ajan tärkeimmät ongelmat. Keskuteluissa sivutaan Algeriaa, eri väristen avioliittoja, siirtomaa-aikoja, natseja.

Kameralle puhumisen epäluontevuuden esiintuonti tekee siitä luontevaa. Elokuvassa on jopa loistava metareflektion hetki: tekijät näyttävät sen keskeneräisen version keskusteluihin osallistuneille, jotka kommentoivat toistensa sanomisia ja omaa esiintymistään.

Nämä olkoot vain esimerkkejä Ranskalaisen päiväkirjan yleisestä analyyttisuudesta. Se ei yritä juoksuttaa eteemme koko ranskalaisen kulttuurin kuvaa vuonna 1961, saati kertoa tarinaa ja saada meidät uskomaan siihen, vaan valitsee aiheensa tarkasti ja perustelee valintansa. Jokainen katsoja voi vetää elokuvan loputtua omat johtopäätöksenä ja esittää mielipiteensä analyysistä.

Miesten vuoro operoi aivan erilaisella keinovalikoimalla. Se pyrkii kokonaan unohtamaan ja abstrahoimaan pois kameran läsnäolon. Kohtaukset koostuvat saunassa usein pareittain istuvista miehistä, joita selvästi on ohjeistettu mahdollisimman tarkasti käyttäytymään kuin kamera ei lainkaan olisi paikalla. Tämä johtaa usein vähän häiritseviin kohtauksiin. Miehet jutustelevat muka rennosti, pitääkseen puhetta yllä – ja sitten kömpelön siirtymän kautta siirrytään kertomaan sitä suurta elämää muuttanutta tarinaa, sitä, jota varten tekijät ovat ajaneet maata pitkin ristiin rastiin.

Miesten vuoron kuvaaminen on vaatinut merkittäviä ponnisteluja myös kuvaustilanteissa. Jotta dokumenttia voitiin kuvata oikeasti kuumassa saunassa, nostettiin kamerat ja laitteet lämpiämään lauteille samaa tahtia saunan kanssa. Kuvausryhmä, neljä miestä, seisoi koko ajan saunassa, päähenkilöiden lailla munasillaan. Yhtä kohtausta saatettiin kuvata neljäkin tuntia, kuumassa saunassa. Näin saatiin aikaan sopiva intiimi tunnelma.

Emotionaalista itkupornoa

Oikeastaan Miesten vuoroa voisi kutsua emotionaaliseksi itkupornoksi. Miesten vuorossa ei ole juonta – se on sarja peräkkäisiä kohtauksia, joissa yksi, kaksi tai useampi alaston ihminen suorittaa suunnilleen samanlaisia tekoja. Toki teot ovat tällä kertaa pikemminkin keskustelullisia kuin fyysisiä eivätkä henkilöt juuri koske toisiinsa, mutta muuten kaava on sama. Kohtaukset ovat toisteisia, mutta tarjoavat riittävää variaatiota pitääkseen katsojan mielenkiinnon yllä.

Tätä vertausta ei haittaa se tosiasia, että elokuvassa ollaan lähes koko ajan alasti.

Lisäksi elokuva pyrkii pohjimmiltaan pornon lailla tuottamaan katsojassaan fyysisiä reaktioita. Kiihottumisen sijaan kyse on surun fyysisestä kokemisesta, lopulta myös itkemisestä. Näitä naruja dokumentti vetelee hyvin tietoisesti. Elokuvan päättävässä kohtauksessa kaikki elokuvassa esiintynet miehet laulavat kameraan katsoen Aleksis Kiven Oravan laulua. Tämä kohtaus toimii pornoelokuvien money shotin -konvention vastineena. Sillä varmistetaan, että myös tähän saakka kuivin silmin säilyneet katsojat tirauttavat muutaman kyyneleen.

Miesten tarinoiden, siis sosiaalipornon, esittäminen on dokumentin kantava eetos. Se on sen olemassaolon syy. Miesten vuoro ei uskalla jättäytyä tarpeeksi pieneksi elokuvaksi. Se ei uskalla kertoa tietystä miehistä ja näiden tiettyjen miesten tarinoita. Vaikka saman tarinan kierrättäisi riittävän monen miehen suun kautta, se ei muutu todemmaksi eikä yleisemmäksi. Miesten vuoro ei uskalla ottaa analyyttisuuden askelta, ei uskalla totisesti pohtia omaa suhdettaan kuvaamaansa kulttuuriin. Edes sen vertaa, että näyttäisi koko kuvausryhmän tunkeutuneena pieneen asuntoautosaunaan.

Miesten vuoro ei kerro suomalaisesta miehestä mitään. Miesten vuoro rakentaa myyttiä keski-ikäisestä suomalaisesta miehestä, kertoo yhden version siitä, mitä suomalaisuus on tietylle väelle ollut. Lopulta myös se “uudenlainen kuva suomalaisesta miehestä”, jota tekijät ovat lähteneet rakentamaan, on todella arvattava. Että jopa Suomalainen Mies puhuu tunteistaan! En olisi saattanut kuvitella tätä. Sen näyttäminen on ehdottoman tervetullutta, muttei oikeastaan laisinkaan uudistavaa tai vallankumouksellista.

Miesten vuoron miehet ovat lopulta melko lailla toistensa kaltaisia. Kyseessä on lähinnä vanhemmista, kouluttamattomammista miehistä koostuva porukka. Miehistä yksi on puheesta päätellen akateemisesti koulutettu. Useimmat eksplisiittisesti esitellyt ammatit ovat työväenluokkaisia. Dokumentissa ei ole homoja, maahanmuuttajia, ruotsinkielisiä.

Tämä ei kuitenkaan ole dokumentin edustavuuden kannalta suurin yksinkertaistus, eikä sanoman yleistettävyyden isoin ongelma.

Dokumentissa ei esiinny montakaan alle nelikymppistä miestä. Päätös käsitellä nimenomaan miehiä joilla on tarina kerrotavanaan, rajaa pois ne, joiden tarinat ovat vielä tulossa. Näiden miesten ja poikien myötä rajautuu tulevaisuus pois dokumentin käsittelemistä aiheista. Elokuva operoi pysähtyneessä hetkessä ja katsoo taaksepäin.

Siinä missä Ranskalainen päiväkirja pakottaa nuoret pohtimaan ja ruotimaan maansa tulevaisuutta, Miesten vuoro istuttaa keski-ikäiset pohtimaan maansa menneisyyttä. Jos cinema verite-dokumentti pyrkii purkamaan ja paljastamaan elokuvan välineen propagandistisen luonteen, Miesten vuoro piehtaroi siinä. Tavoite rakentaa uudenlaista kuvaa suomalaisesta miehestä jää haaveeksi.

Elegia

Ehkä Miesten vuoro tulisikin lukea Suomalaisen miehen nekrologina. Lopun laulukohtauksessa on mukana myös Kemin työväen mieskuoro. Miehet ovat pukeutuneet kuin hautajaisiin – tummat, huonosti istuvat puvut, valkoiset paidat, hiertävät kaulukset. Paikkana on hautausmaa, tyhjentynyt, nyt jo todennäköisesti toimintansa lopettanut paperikonesali, tehdas. Sama 1900-luku, joka antoi meille Suomalaisen teollisuuden ja Tehtaan, antoi meille Suomalaisen Miehen.

Se 1900-luku on peruuttamattomasti loppu, poissa käsistä. Miesten vuoro on kaunis runo suomalaisen miehen kuolinilmoituksessa. Miesten vuoro on valittujen miesten tilinteko edellisen vuosituhannen kanssa. Se ei rakenna siltaa tulevaisuuteen eikä kerro koko totuutta mistään, vaikka välillä itse uskoo niin tekevänsä. Kaunis se kyllä on, ja liikuttava, kuten hautajaisrunon kuuluukin.

Toisaalta, ehkä nämä hautajaiset sisältävät kuitenkin toivoa. Ehkä tulevaisuus on meidän omissa käsissämme.

Suomalainen Mies on kuollut, kauan eläköön suomalainen mies.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=z1c031ti-so]

Vaalien viimeiset hetket lähestyvät.  Oikeastaan tilanne jännittää aika monella tavalla.  Olen itse ensimmäistä kertaa ehdolla edustajistoon (hallitukseen päädyin muuta reittiä), joten totta kai on aika kiinnostavaa, että montako ääntä sataa omaan laariin.  Oikeastaan kuitenkin Sitvasin laari kiinnostaa enemmän.  Osallistummeko ensimmäiseen vasemmiston vaalivoittoon ainakin Helsingissä pitkiin aikoihin, vai olemmeko osa floppaavaa ketjua?

Kuitenkin myös vaalien äänestysprosentti on aika jännittävä asia. Teimme koko keskustoimiston jengin ja ennen kaikkea viestinnän supertiimin kanssa apinan lailla töitä saadaksemme aikaan mahdollisimman näkyvän ja iskevän kampanjan. Ainoa mittari sen onnistumiselle on äänestysprosentti huomenna ja ylihuomenna. Hallitusohjelmassamme lukee äänestysprosentista seuraavaa:

Loppuvuodesta järjestetään edustajistovaalit, ja tavoitteena on, että yli puolet ylioppilaskunnan jäsenistä äänestäisi niissä. Tämä edellyttää vaaleihin liittyvän viestinnän huolellista suunnittelua ja toteutusta. Vaalit ovat myös oiva keino konkretisoida ylioppilaskunnan toimintaa, luoda yhteistä identiteettiä sekä käydä keskustelua ylioppilaskunnan tulevaisuudesta.

Jokaisten vaalien tavoitteena on ehdottomasti oltava, että yli puolet äänioikeutetuista äänestäisi. Se on välttämätöntä jo demokratian toteutumisenkin kannalta, saati sitten sisällöllisemmistä syistä. Voi olla, että tässä ei onnistuta. Todennäköisesti tässä ei onnistuta. Mutta ainakin me yritettiin.

Muistakaa käydä äänestämässä. Äänestyspisteet löytyvät täältä. Ja numero on 312.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=SwP4q5cncsI]

Kokoomuksella ei ole lainkaan häpyä, se nyt on selvä.

Mutta ei siinä mitään, ei sitä siltä puolueelta näköjään odotetakaan. Jos Bob Helsinki tekisi (mitä se ei tee) demareille mainoksen, jossa Urpilaisen ja Filatovin naamat lentelevät ja jossa lainattaisiin retoriikkaa anarkokapitalisteilta ja uskonnolliselta oikeistolta, kukaan ei äänestäisi demareita.

Kokoomus voi tehdä mitä tahansa.

Nimenomaan tämän valossa on outoa, että ne päättivät sitten lainata tunnuslauseen eurovaalikampanjalleen (Hei, me puhutaan ulkopolitiikkaa!) klassikkofarssilta Hei, me lennetään!

Tämä jättää vanhan pilkunviilaajan vähintäänkin vähän hämmentyneeksi. Kuinka nimi pitäisi oikeastaan tulkita? Että Suomen ulkopolitiikka on kuin lentokone, jossa koko lentohenkilöstö on poissa pelistä? Että kapteenin paikalla on puhallettava nukke? Että joka tason uskomattomasta kyvyttömyydestähuolimatta kaikki onnistuu lopulta?

Valitettavasti oikea tulkinta on, että Suomesta europarlamenttiin valitaan pelkkiä kokoomuslaisia.

Vasta tänään tajusin, kuinka syvä se Vanhasen suunnitelma oikein onkaan. Minä nimenomaan putosin ansaan! Kyseessähän on loistava medianhallinnan strategia. Kommentoidaan jotakin törkeää liittyen mediaan ja sananvapauteen, niin voidaan olla varmoja, että tiedotusvälineet (ja innokkaat blogaajat) tarttuvat nimenomaan siihen, ja jättävät vähemmälly huomiolle itse asian.

Vanhasen eilisessä leiskautuksessahan olisi ehdottomasti pitänyt tarttua siihen poliittiseen sisältöön, eli että kuntien palveluita pitäisi entisestään yksityistää. Se on se todellinen, vahingollinen ja vastustettava asia, eivät yhden suuruudenhullun (vai ovelan?) nurmijärveläisen huomiot mediasta. Se nilkki on ovelampi kuin miltä näyttää. Koko ruusus-kuvio, ja varsinkin sen hoviin vieminen, ovat toki osa samaa peliä.

—

Täysin eri asiaan,  teemme juuri ruokaa viimeistä kertaa vanhalla porukalla. Kaisa osti poronkäristystä ja saksanhirveä pakasteina, ja huomasimme globalisaation täysin riemastuttavan jekun: Tuote on nimeltään Saksanhirvi, sen valmistaja on nimeltään Lapin liha, ja itse kuollut eläin on Uudesta-Seelannista. Kääreessä vielä lukee pirteästi “Pala parasta Lappia!” Hillitöntä.