Category: ironia

Posted on

Mitä sinä olisit valmis uhraamaan?

Kestävyysvaje vaatii uhrauksia. Me, (Eranti, Nuortimo, Saloniemi) laadimme oman suosikkilistamme syksyn tulevista uhrauksista. Nämä me olisimme valmiita uhraamaan.

1. Vuohia, kanoja, suolia. Sekä poltto- että veriuhreina
Näinä kohtalon hetkinä pelissä on sekä talous että kilpailukyky. Mitä on muutaman vuohen elämä niiden rinnalla? Jos kerran yhteisöveron alennus saattaa parantaa kilpailukykyä, miksei myös musta magia? Ainakin sitä harjoittaessa pysyy omatunto puhtaana verrattuna valtion hallituksen kehysriiheen.

2. Elinkeinoelämän keskusliiton ja Suomen yrittäjät
Meidän on tehtävä vakavia päätöksiä. Meidän on kannettava vastuu. Näinä kovina aikoina meidän on tarkkaan harkittava, onko meillä enää varaa Elinkeinoelämän keskusliittoon ja Suomen yrittäjiin.
Tämä todella sattuu meihin kaikkiin henkilökohtaisesti, olemmehan yrittäjiä, mutta olemme valmiit osallistumaan talkoisiin. Olemme valmiit asettamaan meille kaikille henkilökohtaisesti tärkeiden instituutioiden tulevaisuuden vaakalaudalle hyvän tavoitteen tähden. Tämä uudistus ei ole mitään nappikauppaa. Laskujemme mukaan EK:sta ja Suomen Yrittäjistä luopumalla maahamme voitaisiin hankkia noin 2775 keskoskaappia vuodessa.

Miksi vastustat keskoskaappeja?

3. Työurien pidentämisen alkupäästä
Meidän on tehtävä vakavia päätöksiä. Meidän on kannettava vastuu. Näinä kovina aikoina meidän on jne. Työurien pidentäminen alkupäästä on monelle tärkeä aihe, ja siihen tulee koskea vain äärimmäisen tarpeen ollessa kohdalla. Me emme esitä työurien pidentämiseen alkupäästä kajoamista, mutta välillä on tehtävä ratkaisuja, jotka ovat paitsi vaikeita myös raskaita. Niinpä olemme valmiita keskustelemaan avoimesti työurien alkupäästä pidentämisen uhraamisesta.

4. Leikkauslistat
Tällaisina rankkoina aikoina meillä ei vain ole varaa leikkauslistojen kaltaiseen hyväosaisten paremmuudentunnetta ruokkivaan ylellisyyteen. On tehtävä rankkoja päätöksiä jotta voisimme säilyttää valtion ja elämänmuotomme. On uhrattava leikkauslistat, heittää ne herramme avonaisena odottavaan kitaan.

5. Valuvian rakennemuutoksien kynnettävät sarkat
Myös tämä syvältä sattuva kirpaisu meidän on vain kestettävä. Olemme pitkin hampain valmiita uhraamaan impotentit, tarpeettomiksi käyneet, tehonsa menettäneet paskat maalaisvertaukset. Belphegor, anna veistä lähemmäksi.

6. Kakkarat
Kannettaessa vastuuta meidän täytyy kyetä uhraamaan myös innovaatioita. Vaikka sielumme huutavat tuskasta, olemme valmiita asettamaan erilaiset valtiontalouden tasapainoa säätelevät kakkarat mustalle säästön alttarille. Olemme varmoja, että innovaattorit olisivat samaa mieltä.

7. Sieluja
Tämä voi kuulostaa rankalta, mutta on päivänselvää etteivät kaikki juurikaan käytä sielujaan. Tässä edustamme maltillista, keskitien sieluja uhraavaa faktiota, sillä emme halua uhrata KAIKKIA sieluja. Voiko kukaan oikeastaan sanoa että investointipankkiireilla olisi kovinkaan paljon käyttöä sieluilleen? Tai suuryritysten johtajilla? Emme usko, että tämän uhrauksen vaikutukset edes sieluistaan yhä nauttivien investointipankkiirien vähälukuiseen joukkoon olisivat kovinkaan dramaattiset. Järjestelmä on huonokuntoinen jo valmiiksi, älkäämme antako sen linkuttaa eteenpäin. Kaikkien on osallistuttava uhritalkoisiin.

8. SOTE-sektori
Kuntien menoista yli 60 prosenttia kuluu sosiaali- ja terveysmenoihin. On selvää että näin iso yksittäinen sektori ei kertakaikkiaan nykyisessä taloustilanteessa voi olla olemassa. Lopettamalla sosiaali- ja terveysmenot kokonaan saavutetaan siis kuntien menoissa lähes välittömästi 60 prosentin lasku. Emme halua juustohöylätä, vaan rakenteellisesti kehittää kuntia. Tämä on rankka uhraus, mutta näinä vaikeina aikoina meidän kaikkien on oltava valmiita tekemään osamme näissä toivotalkoissa.

9. Suuret ikäluokat
Kansallisissa säästötalkoissa jokaisen on tehtävä osansa. Emme halua tehdä tästä maasta oleskeluyhteiskuntaa, jossa osa väestöstä on toimettomana tulonsiirtojen varassa. Jokaisen on tehtävä osansa! Lisäksi vastikkeettoman rahan saaminen on tunnetusti passivoivaa ja huonoa työllisyyspolitiikkaa. Ajat ovat vaikeita, mutta vaikeistakin ratkaisuista on voitava keskustella. Suurten ikäluokkien uhraamiseen saatetaan tosin tarvita jokin tavallista keittiöveistä jykevämpi välinen, esimerkiksi moottorisaha tai painevesuri, mutta kuka sanoi, että uhrausten tekeminen olisi helppoa?

10. Talvisota
Suomen Talvisotaa on käyty keskeytyksettä 30.11.1939 alkaen, eikä loppua näy.  Meillä ei enää kertakaikkiaan ole varaa käpertyä menneeseen ja jo takanapäin oleviin loiston päiviin. Miten koskaan voimme oppia kurottamaan eteenpäin, jos suurimmat saavutuksemme ovat talvelta 1939-1940? Vaikka Talvisota kuuluukin suomalaisen yhteiskunnan kantaviin rakenteisiin, on meidän katsottava avoimesti kaikkia vaihtoehtoja – jopa Talvisodan lopettamista.

Helsingissä 23.8.2013

Veikko Eranti
Jussi Nuortimo
Tuomas Saloniemi

(merkinnän kuva: Conradth / Flickr.)

Posted on

Mitä ajatella, kun kakka on jo housussa?

Kuvan torttu ei liity tapaukseen.

Miten Ylioppilaslehden tekstiä alleenlaskemisesta bussissa pitäisi analysoida?

Journalismista tässä ei ole kyse, se on selvää. Luontevinta on varmaankin ajatella juttua novellina, jonkinlaisena Duudsonien kaunokirjallisena vastineena tai Ronald McDonaldin kaappauksen introspektiivisenä versiona. Tähän viittaa myös taiteilija Rämön ja taiteilja Kaarenojan teoksen kommentoinnista. Kaarenoja lisäksi viittaa eksplisiittisesti nykytaiteen käytäntöihin.

Taideteoksen vastaanotto kulkee usein aalloissa. Ensi tulee suora paheksunta, sen jälkeen ymmärtäminen ja selittäminen, sitten institutionalisointi tai unohdus, ennen radikaaleja uudelleentulkintoja. Kakkajutun toisen aallon tulkinnat lukivat tekstin mediaa käsitteleväksi metaironiaksi. Ironian kärki kohdistuisi silloin mediaan ja sen toimintaan: tällaista tyhjää shokeeraamista se on.

Jos Ylioppilaslehden alleenpaskomisjuttu olisi julkaistu, vaikka sanasta sanaan samana, novellina novellikokoelmassa, pitäisin sitä loistavana ja viiltävänä nyky-yhteiskunnan ja 20-jotain -sukupolven sisällöttömyyden, ekshibitionismin, toivottomuuden ja narsismin kuvauksena. Hykertelisin ja kihertelisin puistatuksesta ja lukisin seuraavan novellin hymyssä suin.

Kun Duudsonit (os. Extreme) nitovat lavalla itseään ja yleisöään perseeseen, kyse on roskaviihteestä. Kun Ylioppilaslehden päätoimittaja kakkaa lehdessään tahallaan housuunsa, meidän pitäisi jotenkin osata lukea se ironisena mediakritiikkinä.

Teksti ilmestyi Ylioppilaslehden 100-vuotisnumerossa. Ensimmäinen juttu on itsensä likoon laittavaa gonzoilua: toimitus asettaa itsensä nolostuttavaan asemaan, häpäisee tabuja ja perinteisiä instituutioita ja lyö läskiksi.

Se juttu ei kerro kakkaamisesta, vaan hyökkäyksestä Pörssiklubiin, yhteen viimeisistä tiukan miehisistä verkostoitumisen linnakkeista. Vasta näiden alkupalojen jälkeen siirrytään omassa ulosteessaan vellomiseen.

Vellontasarjan aloittaa tunnettu 2 girls 1 bus -episodi, jonka tarkempi kuvailu ei liene tarpeen. Mutta se ei suinkaan pääty siihen! Nk. pääjuttu kertoo kolme näkökulmaa Suomeen, Jörkan, Persun ja Mamun, ja niiden lomassa vähän Ylioppilaslehdenkin. Seuraavat viisi aukeamaa onkin omistettu ihan rehelliselle oman historian pikkunokkelalle tonkimiselle.

Kirsikan kakun päälle tarjoilee raikkaasti Hannu Salaman novelli.

Näistä lähtökohdista teoksen aiheen luontevin tulkinta koskisi kaiketi Ylioppilaslehden omaa historiaa ja ennen kaikkea käsillä olevan numeron sisältöä. Selkeimmin se kuuluisi, että tässä kaikessa on kyse vain omassa ulosteessaan vellomisesta. Nyt ei jäädä kielikuvan tasolle.

Mutta ehkä tämä ei ole koko kuva. Mitä teoksen mahdolliseen ironisuuteen tulee, tarjoavat varsinainen teksti ja sen konteksti tiettyjä tulkintavihjeitä. Otsikko alkaa “YL raportti” ja jutusta löytyy myös informatiivinen “Tästä on kyse: Turkuun voi matkustaa myös junalla” -“faktalaatikko”. Ne kyllä mahdollistavat tekstin ymmärtämisen ironiana, muttei se mitenkään välttämätöntä ole.

Tällaista ironiaa ei oikeastaan ole olemassa. Jos kirjoittaa lehteensä tekstin alleenlaskemisesta, julkaisee lehdessään tekstin alleenlaskemisesta. Voi väittää tehneensä näin ironisesti, mutta mistä meidän pitäisi se tietää? Miksi meidän pitäisi lukea tähän teokseen ironia, mutta jättää se löytämättä Duudsonien yhteiskuntaa ja nuorten poliittisen vaikuttamisen merkittävyyttä tutkailevasta performanssista (Youtube-video, 2003)? Koska Duudsonit ovat työväenluokkaisia, korkeakouluja käymättömiä maaseudulta tai pienemmistä kaupungeista kotoisin olevia (miehiä), ja Ylkkärin toimittajat korkeakoulutettuja, eliittiin kuuluvia kaupunkilaisia (naisia)? (edit  6.2.: Duudsoneista puolet on korkeakoulutettuja! En tiennyt, oli ennakkoluuloinen! Kyse onkin siis vain rakennetusta imagosta.) Koska miehet nyt vaan tykkäävät tyhmistä jutuista ja naiset eivät kakkaa?

Jos tavoitteena on käydä keskustelua median tilasta ja saa aikaan suunnattomasti paskapuhetta, onko silloin onnistunut?

Todellisuudessa tällainen teksti ei voi koskaan nousta pilkkaamansa asian yläpuolelle, sillä se on itse sitä samaa paskaa. Joku sisäpiiri tällaisenkin ironian aina ymmärtää, Facebookissa nimenomaan entiset ylioppilaslehtiläiset ovat kehuneet tekstiä kaikkein eniten. On erittäin kuvaavaa, että  tämä on ensimmäinen asia, josta Kaarenojan ylioppilaslehti nousee suuriin otsikoihin (tai oikeastaan toinen, ensimmäinen lienee 100-vuotisjuhlien mokaaminen). Eipä sillä, kyseessä ovat varmasti suurimmat tämän vuosikymmenen Ylioppilaslehtien saamat otsikot ylipäätään.

Alleenlaskemisen kaikkein myötäsukaisin tulkinta on siis yleinen mediakritiikki – tämä kaikki on huomiohakuista huoraamista ja ulosteilla läträämistä. Tämä varmasti osuu. Seuraava mahdollinen, negatiivisempi tulkinta on kommentti Ylkkärin omaan historiaan – tällaista samanlaista egoistista paskaa se on aina ollut ja mekin olemme. Ehkä, ehkä. Toisaalta, koko jutun voi lukea myös pelkkänä egoistisena paskana, ilman minkäänlaisia ironian tasoja. Sellaisia ovat novellit, niistä voi tehdä tulkintoja.

Ironian tasoista ja oikeastaan valitusta tulkinnasta riippumatta kaikkein paljastavin on itse jutusta löytyvä lause “Jos kerran pystyy mihin tahansa, oliko pakko valita juuri tämä?” Hesarin kulttuurisivut totesivat Ylioppilaslehden Suomen vapaimmaksi mediaksi. Lehdessä toimittaja saa käsiinsä seuratun, hyväbrändisen ja kohtalaisesti resursoidun lehden ja ainoaksi käskykseen tehdä kiinnostavaa ja hyvää.

Kysymys on totta kai laajempi. Jos ajatellaan novellia kuvana meistä, alle kolmekymppisistä yliopistolaisista, kuuluu kysymys kai, miksei kukaan meistä tee mitään merkittävää niillä rakenteilla ja varallisuudella, mitä olemme saaneet vanhemmiltamme? Miksi sekä kulttuurimme että viihteemme kestävimmät muistomerkit tulevat olemaan tyhmiä itsenöyryytyksiä? Tähän kysymykseen Ylkkäri ei vastaa, vieläpä anti-vastaa jatkamalla vellomista rakentamisen sijaan.

Tällaisen housuunpaskomisen herättämä tärkein kysymys onkin, taivummeko me kyynis-ironisiksi metatason masturboijiksi, vai elättelemmekö toiveita maailmanhengen kehittymisestä tai vallankumouksesta tai edes jostakin, joka olisi äitejämme enemmän.

(Täyden paljastelun hengessä avustin Ylioppilaslehteä vuosina 2007-2011. Toimin tilikauden 2010 Ylioppilaslehteä kustantavan osakeyhtiön hallituksen puheenjohtajana. Hain lehden päätoimittajaksi vuosina 2010 ja 2012. Istun edelleen HYYn edustajistossa, joka on Ylkkäriä julkaisevan Ylioppilaskunnan korkein päättävä elin. Kiitokset tekstin kommenteista Jussi Nuortimolle, Senja Laaksolle ja Tuomas Saloniemelle)

 

 

Posted on

Sofi Oksanen on Jani Leinonen ilman ironiaa

Kirjailijan ammatti ei ollut näin vetovoimainen 80- ja 90-luvuilla. Kun aiemmin elettiin eräänlaista tekijän kuolemaa, nyt on paluu taiteilijamyyttiin, ollaan siirtymässä romanttisempaan auteur-käsitykseen, uusromantiikkaan.

Sofi Oksanen (pohjimmiltaan itsestään), Image  5/2011. Törkeän hyvän jutun Puhdistuksen tuotannosta, “Menestystarina”, kirjoitti Pekka Hiltunen.

Jos romantiikka nosti taiteilijan myyttiseksi neroksi, jolla on pääsy johonkin salattuun maailmaan, ja postmodernismi tappoi, Barthes teoreettisena kärkenään, tekijän ja jätti jäljelle ainoastaan vapaana kirmaavan teoksen, onko postmodernismin jälkeen palattu nerouteen? Tällaisen julkisuustaiteen tapauksessa tekijän mestaaminen suomalaisella design-giljotiinilla olisi naiivia. Se, että tekijä on teoksiaan kiinnostavampi, ei kuitenkaan millään tavoin tyhjennä teosten merkitystä tai toimi analyysin loppupisteenä, päinvastoin. Se määrittelee tulkinnan alkupisteen. Jani Leinosen taiteen kuittaaminen sanomalla, että ”siinähän on kyse vain taiteilijan oman egon paisuttelusta”, on sama kuin jos kuittaisi Beethovenin sanomalla, että ”siinähän on vain kyse kauniista sävelistä”. Vasta-argumentiksi kelpaa yhtä hyvin ”nimenomaan”kuin ”ei suinkaan”.

Meitsi Jani Leinosesta Nuoressa Voimassa 1/2011 nimellä “Ronaldin kyyneleet”.

Just sayin’.

Tuleekohan Jani Leinonen ja Sofi Oksanen hyvin toimeen? Mä veikkaan, että kyllä. Mä veikkaan, että ne juo yhdessä viskiä. Sofi Oksanen ei ole viininaisia. (Kaiken, minkä tiedän figuureista, opin Imagesta.) Ne juo sitä melko pitkään ja pohtii kansainvälisyyden ja itsensäbrändäämisen vaikeutta ja menestysorientoituneen ihmisen ongelmia Suomessa ja suomalaista systeemiä ja sitä, miten sit lopulta kukaan. ei. kuitenkaan. ymmärrä. Lopuks ne vähän uhoo.

Leinonen menee kotiin mäkin kautta. En tiedä, meneekö myös Oksanen – ehkä, ironisena vitsinä, toisaalta ehkä tosikkona ei.

Leinonen on löytänyt oman ratkaisunsa postmodernin ironian ongelmaan. Jos kaikki on henkilökohtaista, kaikkea pitää kohdella henkilökohtaisena. Jos musiikintekijöiden symbolisen kilpailun sijaan kiinnostavampaa on laulajanalkujen konkreettinen kilpailu; jos kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta; jos politiikassa vaikuttavat ainoastaan kunnon letkautukset – silloin taiteenkin on operoitava samoilla välineillä. Kyyninen aktivisti voisi kysyä, eikö ole Leinoselta aivan uskomattoman naiivia olettaa, että Ronaldin kaappaamisen kaltainen julkisuustaide voisi olla olematta muuta kuin McDonaldsin mainos.

Naiivia on tämän kysymyksen kysyminen. Sillähän ei Leinoselle ole mitään väliä! Leinonen rakastaa McDonaldsin ruokaa!

Leinonen rakastaa myös itseään, Ronaldin ja hampurilaisten ohella yli kaiken omaa näppäryyttään. Hänen giljotiininsa näyttää Aallon tarjoilupöydältä, ja toisin kuin McDonaldsin hampurilaiset, se on taatusti suomalaista käsityötä. Leinonen ei ole kylmä kusipää: hän on aidosti huolissaan siirtolaisten oikeuksista, lasten liikalihavuudesta, kansallisten symbolien elinvoiman katoamisesta ja mistä kaikesta Food Liberation Army videoillaan nyt onkaan huolissaan. Leinosen kritiikki tapahtuu siinä muodossa kuin kritiikin on populaarijulkisuudessa nykyään mahdollista tapahtua, ja se on juuri niin vaikuttavaa kuin kritiikki voi vain olla.

Jatkoa samasta lähteestä.

Myös Oksanen on löytänyt ratkaisun ironian ongelmaan. Mikään Sofi Oksasessa ei ole ironista. Yksikään violetti rasta ei ole hypermoderni vitsi, joka kommentoi goottikulttuuria. Shit is real. Kun Sofi Oksanen kertoo meille seksielämästään, hän poseeraa Imagessa pakettiin kietaistuna. (Kaikki, mitä tiedän sidotuista figuureista, on peräisin Imagesta.) Oksasen bondage ei ole ironista.

Sama kuva Leinosesta polvillaan, kameraan katsovana, valkoisissa vaatteissa punaiseen paketoituna; hipsteriyden multihuipennus.

Oksasen fetisismi tuottaa totuuden käyttövoiman, totuuden itsensä edessä. Kun Oksanen puhuu politiikka, sekin on totta, ikuista fallosta:

Bondagesta ollaan kiinnostuneita hyvin eri syistä. Joillekin se riittää kiehtovina kuvia. Minulle bondage tuo samansukuisen tunteen kuin korsetti – se tuntuu siltä kuin jokin pitäisi hyvin lujasti sylissä. Se tuntuu hellittämättömältä syleilyltä, hellittämättömältä kiihotukselta, joltain loppumattomalta ja häviämättömältä. Syvästi tyydyttävältä niinäkin kausina, jolloin libido on miinuksella. Siinä mielessä fetissini edustavat lacanilaisittain tulkittuna Phallosta – ikuista erektiota.

Itse olen aina ollut vimmattu keräilijä ja kuten monet keräilijät, olen keräillyt tavaroita, joilla ei ole käytännössä mitään merkitystä, mutta joiden tärkeys on esineessä itsessään ja kokoelman osana. Kokoelma sinänsä on joillekin yksi tapa hallita jotain maailmaa, mutta minulle se on pikemminkin asioiden säilömistä, häviämättömyyden estämistä, mitä teen myös omassa kirjailijan työssäni. Samasta juuresta mahdollisesti lähtee fetisismini, jonkinlaisesta katoamattomuuden vimmastani – en halua alistua seksuaalisen vetovoiman lakastumisen mahdollisuuteen.

Oksanen bondagesta ja fetisismistä Imagessa 3/2005.

Myös Leinonen on fetisisti, ikuisen erektion mies, mutta aivan eri tavalla. Leinonen obsessoi Ronaldista, Leinonen obsessoi Elovenasta, Leinonen obsessoi Ronaldilta suihin ottavasta Elovenasta.

Figuureina prominentteja, kiinnostavia, menestyneitä. Odotan molempien seuraavia teoksia ja kiitän, että saan elää aikaa, jossa tällaiset figuurit laiduntavat tajunnassamme. Ainoastaan ironia heidät erottaa.

Posted on

Ronald McDonaldin kaappaus on kiinnostavaa taidetta

Viime viikon kutkutavin mediatarina oli Ronald McDonaldin kaappaus. Koko homma oli absurdi, kiinnostava, vähän hämärä – ja koko ajan oli vähän vaikeaa uskoa silmiään: tapahtuiko tämä oikaesti? Onko niillä OIKEASTI kommandopipot päässä? Toisaalta, sanalla “kutkuttava” on myös toinen puoli. Kutkuttavat asiat ovat kiinnostavia, mutteivät koskaan maailmaa muuttavia. Egyptissä tapahtuva vallankumous on kiinnostava ja vangitseva, ei kutkuttava.

Asiaan. Kirjoitin perjantaina alkaneesta salapoliisintyöstäni tämän asian ympärillä Voiman verkkolehteen Fifiin. Soittelun jälkeen siis näytti siltä, että kaikki viisi listattua taiteilijaa kiistivät yhteytensä projektiin, mutta Leinonen ja Geller eivät vaikuttaneet täysin vilpittömiltä. Niinpä henkilökohtainen veikkaukseni on, että kyseessä on Gellerin ja Leinosen yhteisnäyttely.

STT poimi uutisen Fifistä ja tuuttasi eteenpäin (mistä se päätyi mm. HS:n omakaupunki-osastolle).

Sääli vain, että sekä STT että aiemmin uutisoinut Taloussanomat eivät tuntuneet ymmärtäneen koko touhun pointtia ollenkaan. McDonald’sin pellekaappaus olikin mainos! kirkuu Taloussanomien otsikko.

Eikä ollut. Se oli taidetta.

Mikäli käsitetaiteilijat (oli kyseessä sitten  Leinonen/Geller tai jokin muu joukkue) tekevät tällaisen kaappauksen, liittävät siihen videoita, julkaisevat manifestejä ja pitävät lopulta näyttelyn, ei kaappaus ole taidenäyttelyn mainos. SE ON NÄYTTELYN KESKEINEN TYÖ. En yllättäyisi, mikäli perjantaina aukeava näyttely koostuisi pääosin esillä olleista videoista, Ronaldista (Gellerin tyyliin sopisi oikein hyvin tehdä oma kopio Ronaldista mestausta varten) mestattuna tai pää irroitettuna – mahdollisesti ryyditettynä erittäin kompromettoivilla kuvasarjoilla Ronaldin edesottamuksista vangittuna, mahdollisesti myös poliisin antamasta sakkolapusta jne.

Tai oikeastaan koko näyttelyä ei välttämättä tarvitse enää edes pitää. Taideteos voisi hyvin muodostua pelkästään videoista, nettisivuista, lehtijutuista (jee, pääsin osalliseksi!), ilkeistä kommenteista Youtubessa ja lehdissä.

Ja se olisi hyvä, kiinnostava ja uskaltava taideteos. Fifin juttuni oli mahdollista lukea myös melko kriittisenä varsinaista aktiota kohtaan. Tulkinta riippuu tyystin perspektiivistä. Mikäli oletamme, että kaappauksella oli joitakin yhteiskuntakriittisiä ja ennen kaikkea McDonaldsia painostamaan tarkoitettuja tavoitteita, niiden toteutumiseen en usko. Taiteena katsoen olen… kutkuttunut.

Ja haluan nähdä lisää.

Sain ystävältäni muistutuksen ruotsissa toteutetusta vastaavasta aktiosta: Militant Graffiti Artists of Stockholm kaappasi yhden Tukholmaa kansoittaneista, mainoksin varustetuista muovilehmistä tämän ollessa toteuttamassa betoniporsaan virkaansa.

Havaitsemme taiteen yhteiskunnallisuuden olevan aika herkkävireinen asia. Militantit tukholmalaiset graffittiartistit kaappasivat lehmän kommandopipoissa kritisoidakseen kaupallisia lehmiä ja niiden olemassaoloa sinänsä. Tämä yhteiskunnalisuus ei tunnu väärältä. Suomalaiset taiteiljat kaappasivat Ronald McDonaldin ja vaativat videolla mäkin tunnustamaan kaikenlaista laittomien maahanmuuttujien käytöstä työvoimana käytettyyn pakkausjätteeseen ja kapitalistiseen voitontavoitteluun. Liikaa vaatimuksia, liian monimutkaista, liian vähän ehdottomuutta: miksi videolla piti korostaa, että tekijät “rakastavat hampurilaisia”? Menee puurot ja vellit sekaisin – positiivisen boikotin (“palkitsemme syömällä lisää hampurilaisianne”) yhdistäminen kiristämiseen, uhkailuun ja häpäisyyn tuottaa omituisen tunteen – ei toimi kaikkein vahvimpana pohjana emansipatoriselle McD-kritiikin nousulle.

Tämä omituinen tunne kyllä liittyy Leinoseen muutenkin – voisiko sanoa osana tämän brändiä. Samaan aikaan Leinosen Elovena-maalaukset ovat oikeasti todella purevaa yhtenäiskulttuurikritiikkiä ja hyvintehokasta sellaista, Leinosen ja Riiko Sakkisen Mundus Liber oli monella tavalla päräyttävintä biovallan käsittelyä taiteessa mitä olen ylipäätään Suomessa nähnyt – ja samaan aikaan koko ajan Leinonen operoi muovisuuden, kaupallisuuden ja zeitgeistin harjalla. Joka tapauksessa Leinonen oli jo ennen tätä operaatiota (mikäli tämä nyt ylipäätään on hänen duunejaan, hänhän itse kielsi minulle, että olisi millään tavalla tekemisissä tämän kanssa.) mielestäni monella tavalla Suomen kiinnostavimpia nykytaiteilijoita. Mikäli kyseessä on jonkun toisen proggis, olen erittäin kiinnostunut jatkosta.

Mutta mä nyt tykkäänkin myös Jeff Koonsista.

Toisaalta, koko teokselle on toinenkin tulkinta. Ehkä pilkan kohteena olemmekin me voimaalukevat, “tiedostavat” “aktiiviset kansalaiset”. Ehkä videolla esitetty vaatimuksien moninaisus yhdistetynä niiden ponnettomuuteen ja äärimmäisen rankkoihin keinoihin kertoo jotain meidän huomion kohteestamme, ajastamme, mediastamme, keinoistamme. Ehkä tarkoitus on osoittaa, että koemme liikaa sympatiaa muovinukkea kohtaan VAIKKA EGYPTISSÄ KUOLEE IHMISIÄ!

Tiedä näistä. Munakasta ja ajatuksi herättävää joka tapaukesssa. Odotamme perjantaita kiinnostuneena.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=slZjQDFbql8]
[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=wcBuRSzCbM8]

Ja mistäs tämä sitten on olevinaan?

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=Q2aIK_FQRVs]

Posted on

Suomalainen korruptio

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta rappeutuu. Tuloerot kasvavat tietoisen politiikan seurauksena. Maamme parhaiten toimivia asioita kuten koulutusjärjestelmää puretaan. Tämä maa kaipaa radikaalia ryhtiliikettä. Sen voisi aloittaa vaikka suomalaisesta korruptiosta, joka on viime aikoina noussut ansiokkaasti keskustelun aiheeksi. Suomalainen korruptio on väärin ja siihen on puututtava aktiivisesti ja säälimättä.

Me tarvitsemme parempaa korruptiota.

Suomalaisen korruption leimallinen piirre on, että sen hyödyt valuvat ainoastaan rikkaan eliitin taskuihin. Suomalainen ministeri junailee itselleen uraanirahaa sisäpiirikaupoilla tai turkisrahaa perinteisin menetelmin, mutta mitä tekee pienipalkkainen konstaapeli, tullivirkamaies tai televisiolupatarkastaja? He raportoivat jokaisenpikkurikkeenkin esimiehelleen! Tässähän ei ole mitään järkeä. Tilanne on kestämätön ja omiaan ruokkimaan tuloerojen kasvua ja vallan keskittymistä.

Tarvitsemme työväenluokkaista korruptiota. Miksi antaisimme hyödyn hyvävelijärjestelmistä valua ainoastaan jo valmiiksi rikkaille ja vaikutusvaltaisille, kun jokainen meistä voisi parantaa myös omia tulojaan katsomalla läpi sormien, unohtamalla merkata sen tai tämän pikkurikkeen, tilapäisesti kadottamalla käsityksensä ties minkäkin normin sitovuudesta? Sopivasta summasta, toki.

Korruptio on myös voimautumista. Laki sitoo poliisin, tullimiehen, turvatarkastajan, sosiaalilautakunnan esittelijän käsiä. Vapautumalla näistä estoista yksilö saavuttaa huomattavasti enemmän vaikutusmahdollisuuksia ympäristöönsä, huomattavasti enemmän kyvykkyyttä edistää agendojaan ja huomattavasti rautaisemman aseman yhteiSsössään. Ja juustoa leivän päälle.

Jos kerran suomalaiset ministerit voivat säätää itselleen lisätuloja, mikseivät suomalaiset duunarit ja pienvirkamiehet toimisi samoin? Ottakaamme oppia vanhoista sivistysmaista, Venäjältä ja Italiasta

Kohti suomalaisen korruption uutta kukoistuskautta!