Category: kulttuuri

Posted on

Narratiiveista ja vaalisiivouksesta

Kulttuurimme saa meidät etsimään kertomuksia joka paikasta. Haemme syytä elämälle ja löydämme mitä mielikuvituksekkaimpia kertomuksia, etsimme itseämme, mutta löydämme ainoastaan tarinoita toisistamme.

Vaalit olivat ohi jo kauan sitten, kesti hetken päästä poistamaan jouluvalot tästäkin blogista. Voiimme, kai. Ainakin sain itse riittävän monta ääntä, kiitos siitä.

Vaalien tekeminen oli jännittävää. Omalla tavallaan oman naamansa jakaminen kylmässä kadulla oli vähemmän kummallista kuin oletin sen olevan. Tavallaan se vaati kovemman alkusysäyksen, mutta ainakin oli sitten varma olo, kun joutui puheisiin ihmisten kanssa. Tiesi ainakin mainostavansa hyvää makkaraa.

Vuosi HYYn hallituksessa lähenee loppuaan, mutta ylioppilaspolitiikka ei. Kiitos vaalien ja muun miehistön ainakin seuraavat pari vuotta tulee armas äiti ylioppilaskunta olemaan osa elämääni. Olen edelleen sitä mieltä, että HYY on keskeisesti mahdollisuus saavuttaa ja luoda jotakin hienoa.

Olin lafkan vuosijuhlissa. Monet ystävät ja kylänmiehet ovat todenneet aikaisempien vuosijuhlien olleen… sanokaamme vähemmän kuin yllättäviä. Jopa eläimellisen tylsiä. Annoin kertoa itselleni, että HYYn vuosijuhlat ovat tylsyyden multihuipentuma.

No, tänä vuonna oli varsin toisenlainen meininki. Puheista vastasivat Rosa Meriläinen ja Jani Leinonen, sekoilusta Ylioppilasteatteri. Pönötys oikeastaan melko nollissa. Kaiken kaikkiaan aika hyvä bile, ja aika paljon meidän näköisemme.

Rosa käski masturboimaan, kertoi politiikasta ja puhui alkoholista. Sopivia aiheita tälle jengille, ehkä vanhemman väen kulmakarvat nykivät. Hyvä puhuja, vielä parempi nauraja.

Jani Leinonen aiheutti muutamia hämmennyksiä. Tuli paikalle vasta viime tingassa ennen puheensa alkua, asteli lavalle ja piti melko maneerisen mutta riittävällä tavalla ravistelevan puheen siitä, miten hänelle valehdeltiin koko pieni lapsuus. Ensin valehdeltiin, että jokin jumala on olemassa, sitten valehdeltiin, että ahkeruus kannattaa, sitten valehdeltiin, että on olemassa jokin isänmaa tai Suomi.

Puhe eteni pohdintaan ylipäätään identiteetistä, ensin siitä, mikä meitä suomalaisia muka yhdistää, sitten siitä, mikä pitää yksittäisen ihmisen persoonallisuutta kasassa, siis mikä yhdistää edes yksittäistä ihmistä. Lopulta Leinonen päätyi pohtimaan, että näytteleekö hän vain itseään, tai onko hän ainoastaan näyttelijä näyttelemässä Jani Leinosta. Ja onko oikea Jani Leinonen parvekkeella kuvaamassa.

Siellä se istui, hymyilevä mies parvekkeella kameran kanssa.

Hauskaa on, että koko temppu nojaa sen varaan, ettei kovin moni yleisössä tunne Leinosta etukäteen. Eikä tuntenutkaan – juuri kukaan ei tuntunut tietävän miestä eikä tämän töitä. Ja nämä olivat sentään kaikki akateemisia ihmisiä, joiden perustietämykseen luulin tällaisen materiaalin kuuluvan. Leinonen on vieläpä yksi tämän hetken popeimmista taitelijoista, esillä joka mediassa.

Näyttää siis siltä, että jopa tulevalla ns. sivistyneistöllä (jota HYYn vuosijuhlien jengin voi jollakin osumatarkkuudella olettaa edustavan – ellei tee ns. pyrkyrioletusta tai ns. traditionalistoletusta, molemmat mahdollisia) on jokin pimeä kohta nykytaiteen kohdalla. Kävin seuraavan päivänä katsomassa Pipilotti Ristin Elixirin Kiasmassa, ja ajauduin pohtimaan nimenomaan kertomuksia, tarinoita, narratiiveja.

Rist ei tarjonnut yhtään kertomusta. Hänen viidestä installaatiosta, videoista ja musiikista koostuva kokonaistaideteoksensa tarjosi joitakin ajatuksia, muutamia nauruja mutta ennen kaikkea tiivistettyjä kokemuksia, jopa fyysisellä tasolla. Ei mitään vaikeaa missään nimessä – tuntui pikemminkin siltä, että mikä tahansa analysointi olisi banalisoinut teokset. Piti vain maata mukavalla matolla ja ottaa vastaan, kokea se kokemus, minkä teos tuotti. Helpoista helpointa.

Paitsi, ettei se kertonut mitään. Ei ollut alkua, keskikohtaa, loppua, oli vain kuvien ja äänen katkeamaton virta. Kykenemmekö vastaanottamaan tällaista? Haluammeko vastaanottaa tällaista? Haluatko sinä? Kyse on oikeastaan pop-musiikista. Se lienee ainoita epänarratiivisia taidemuotoja, joilla todella on yleisöä näinä päivinä – tai on koskaan ollutkaan. Eiköhän runouskin ollut suositumpaa silloin, kun se oli hiukan kertovampaa. Nk. taidemusiikista nyt puhumattakaan.

No, ei tästäkään tarinasta liivejä tullut, mutta ehkä rusetti kuitenkin.

(ps. Leinonen hei, paa se video youtubeen.)

Posted on

Ironia ja nimby

Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu saattaa olla parhaita suomalaisia romaaneja, ainakin viimeiseen pariinkymmeneen vuoteen. Hannu Raittila on suoranainen vähättelevän huumorin mestari. Lestadiolaiset pykäävät seuratelttaa koko kirjan ajan, noin muutaman sata sivua, ja koko ajan pelätään, että lähteekö se tuulen mukana lentoon vai pysyykö maassa.

No, totta kai se lähtee. Mutta miten se kuvataan! Kaksi isäntämiestä, molemmat vähän ulkona varsinaisesta tarinasta, juovat kahvia ja puhuvat lämpimiä kunnan elinkeinorakenteesta, seurapaikasta katsoen järven toisella puolella. Teltan lentoonlähtö todetaan, jos ei nyt sivulauseessa niin melkein.

Lisäbonuksena jokainen romaanin raita (ajatelkaa! keskeisenä metaforana ja peilirakenteena toimii moniraitamiksaus!) kietoutuu yhteen nätisti, kaikki langat solmitaan, mutta jätetään silti pieni ambivalenssi. Eikä yhteenkietoutuminen oli kirveellä tehtyä (kuten vaikka Tärvolla välillä), vaan orgaanista, yhteenkasvamista. Raittila ei ole taidemaalari eikä kuvanveistäjä, vaan puutarhuri, tekee veistoksia asettamalla taimenet sopivasti, ja odottamalla kasvua. Ja kaikelle on tarkoituksensa, kaikelle on vastineensa, kaikelle on kontrapunktinsa.

Tai näin siis ensimmäisessä romaanissaan. Valitettavasti edes Canal Grande ei yltänyt enää samaan, Pamisoksen purkauksesta nyt puhumattakaan.  (Pienenä vinkkinä kaikille, jotka aikovat kirjoittaa kirjan/elokuvan/kuunnelman/tekstiviestin, jossa “olemisen taso” pyörähtää ympärä a’la Matrix, muistakaa pyöräyttää tylsemmästä kiinnostavampaan. Toisinpäin kääntäminen saattaa kuulostaa paperilla hyvältä ja freesiltä idealta, mutta käytännössä se johtaa vaan romaanin muuttumiseen… no, tylsemmäksi. Ei hyvä.) Tai ehkä kyse on vain siitä, että Raittila kirjoitti neljä romaania enemmän tai vähemmän samasta tematiikasta (Atlantista en ole lukenut), ehkä siitä tuli matkan varrella sanottua kaikki olennainen.

Toisaalta, on mahdollista myös kokea, että se on ainoa asia, josta kannattaa kirjoittaa.

Raittilan matkaproosa ja esseistiikka kyllä toimivat myös, ei siin ketään. Mutta lainatakseni yliopistonlehtori Juhani Sipilää, “keskittyisi romaanien kirjoittamiseen eikä siitä saatavan toimeentulon vähäisyyden valitteluun”.

Myös asukkaat valittavat. Tai lähinnä rikkaiden alueiden koulutetut omakotitaloasujat. Ehkä se on 2000-luvun eetos. Suomen yksi taitavimmista kirjailijoista kirjoittaa taitojaan huonompia romaaneja ja valittaa, kun eivät käy kaupaksi, Marjaniemen asukkaat valittavat, kun alueelle tulee asuntoja kehitysvammaisille. Ne, joilla on, valittavat.

Oletteko huomanneet, että aina kun sana “nimby” esiintyy kolumenissa, sen voisi korvata lähes poikkeuksetta sanalla “paha”? Tai että jos olisimme 1900-luvun alkupuolen keskieuroopassa, myös sanalla “juutalainen”?

Totta kai nimby on oikeasti vähän hankala juttu. Osa niistä mainituista marjaniemeläisistä esitti mainitun kehitysvammaisten asuntolan rakentamisen yhteydessä kommentteja, jotka olisivat suorastaan hulvattomia, elleivät olisi niin loputtaman kammottavia. Suosikkini oli tämä, jossa yksi alueella asuva nainen sanoi, ettei halua alueelle kehitysvammaisia, koska “lapset saattaisivat pelästyä, jos koulutiellä tulisi vastaan omalaatuista porukkaa” (kursivointi oma, ja toisessa yhteydessä totesi, että kehitysvammaiset tuovat Marjaniemeen huumerikollisuutta, koska “Ne ovat persoja makealle, ja vaihtavat pillereitä karkkiin. Sen perässä tulee sitten kaikenlaista epäsosiaalista ainesta.”

Mutta, mutta.

Moni pitää demokratian ihanteena sellaista tilannetta, jossa kyllä on täysivaltainen ja toimiva, vaaleilla valittu kunnallinen ja valtakunnallinen päätöksentekokoneisto, mutta sen lisäksi kansalaiset ovat myös itse kiinnostuneet asiostaan, ja parhaassa tapauksessa jopa vaikuttavat niiden toteutumiseen.

Mitä muuta nimby on, kuin tämän ideaalin toteutumisen yksi, ehkä osittain perversoitunut muoto?

* * *

(Niille joita kiinnostaa enempi, tylsempi ja akateemisempi käsittely samoista läpistä ja keloista, kirjoittelin tässä viimeisen viikon koulutyörumban huipennukseksi pari esseestä:  Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu, ironia ja epäluotettava kertoja ja Nimby: nurkkakuntaista vänkyröintiä vai osallistuvaa lähidemokratiaa?)

Posted on

Tekstejä ja teatteria

Kirjoitin keväällä pienen näytelmän. Nyt se on Mysteeriteatterin ohjelmistossa, esityksiä on ensi tällä ja ensi viikolla. Kannattaa mennä katsomaan, se on hyvä!

Prosessi oli jännittävä. Tai paremminkin, en osallistunut prosessiin millään tavalla. Koko syksy on ollut (ei vähiten vaalien vuoksi) melko kiireistä säntäilyä, joten kävin kerran kahvilla näytelmän ohjanneen Sannan kanssa, juttelin mukavia ja tulkitsin, ja seuraavan kerran olin läsnä vasta ensi-illassa.

Tuli siis annettua ohjaajalle paljon valtaa ja vastuuta. Ideaalitilanteessa olisin itse enemmän mukana prosessissa, mutta nyt se ei ollut aikataulusyistä mahdollista. Koska tiesin, että pysty oikeasti panostamaan, annoin saman tien kaikki ohjat ohjaajalle. Ärsyttävin tilanne olisi ollut se, että olisin jotenkin jarrutellut ohjaajan visiota, mutten olisi kuitenkin omalla substanssipanostuksellani voinut esittää todellisia vaateita. Valta on aina sillä, joka tekee.

Muutamassa kohtaa mukanaolo olisi kuitenkin tehnyt näytelmälle hyvää. Jo heti ensimmäisellä kuulemalla huomasin muutaman kohdan, joissa teksti ei lopulta oikein toiminutkaan. Saksia olisi pitänyt, ja tappaa kultasiaan. Sen olisi voinut tehdä.

Muuten oman tekstin näkeminen lavalla tuntui taas pitkästä aikaa todella hyvältä. Edellinen kerta oli vuonna 2002…

Lisäsin tähän blogiin (vai näille nettisivuille?) oman sivun kirjoittamilleni teksteille.  Yritän laiskahkosti kerätä sinne, jos en nyt kaikkia niin ainakin useampia vähän parempia kirjoittamiani tekstejä. Näitä näemmä syntyy melko usein.

Laitoin sinne myös tuon näytelmän käsikirjoituksen. Käykää ihmeessä katsomassa se, ja kommentoikaa. Tai kommentoikaa tekstiä, jos että ehdi teatterielämyksiä hankkimaan. Samassa illassa on myös toinen pienoisnäytelmä, Shakespiere & Company.

Posted on

Google on internetin Ruotsi

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, että internetin isoja firmoja ja “sisältöalueita” voisi mieltää eri valtioina? Ymmärsin eilen, että Google totisesti on internetin Ruotsi. Yhtäläisyydet ovat rajattomat.

  • Ruotsalainen hyvinvointivaltiomalli on jo vuosikymmeniä perustunut kaikille ilmaiseen ja laaja-alaiseen (laadukkaiden) julkisten palvelujen verkkoon. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt muutamia ruotsalaisia kasaamasta maailman suurimpiin kuuluvia omaisuuksia. Googlea voitaisiin kutsua internetin hyvinvointivaltioksi: koko liikeidea on tarjota laadukkaita ilmaisia palveluja aivan kaikille. Jostain pienistä noroista nämä veijarit onnistuvat kuitenkin rakentamaan miljardien bisneksen ja tekemään itsestään hävyttömän rikkaita.
  • Edellisen palluran linkkien takaa paljastuu oksettavan rikkaita ruotsalaisia (tai “ruotsalaisia”, kuten vaikka Hans Rausing, joka asuu Englannissa kartanossa, keräilee vintage-autoja ja kasvattaa peuroja). Heidän firmoissaan on jotain yhteistä ja jotain erittäin googlemaista. Ikea, Hennes & Mauritz ja Tetra laval (mehutetra? muistattehan?) perustuvat kaikki samaan ajatukseen: hyvä voi olla halpaa (tai jopa ilmaista) ja naurettavia voittoja voi saada myymällä jotain jokaiselle planeetan kansalaiselle, vaikka sen myisi kuinka halvalla.
  • Myös muotokieleltään Ikea ja Google ovat lähes yksi yhteen. Kirkkaita värejä, selkeitä muotoja, ei turhaa yritystä. (Tai oikeastaan aivan uskomatonta yritystä näyttää siltä, ettei ole yritetty turhaan.) Käykääpä Googlen etusivulla ja muistelkaa viime käyntiänne Ikeassa. Kustannukset on karsittu minimiin ja kaikki on selkeästi näytillä. Toisaalta kun tekee haun Googlella, saa varsinaisesti hakemansa asian lisäksi tuhat muuta kiinnostavaa linkkiä – vähän niin kuin Ikeasta pitää ostaa aina pari lautasta ja muutamia lihapullia ja 14 kiinnityskoukkua sen lisäksi, mitä sieltä lähti hakemaan.
  • Ruotsin toisen maailmansodan aikainen “puolueettomuuspolitiikka” ja Googlen “Don’t be evil” ovat hyvin samankaltaisia. Molemmat pyrkivät olemaan suoraan sekaantumatta mihinkään ajalle ja ympäristölle niin tavalliseen epäilyttävään toimintaan, mutta kuitenkin kuten Ruotsi onnellisesti myi rautamalmia Hitlerille, myös Google ilmiantaa ystävällisiä kiinalaisia toisinajattelijoita suuremmitta näkyvittä tunnontuskitta.
  • Googleplex, Googlen päämaja ja pääasiallinen toimipaikka, vastaa hyvinkin ainakin suomalaisten mielikuvaa Tukholmasta. Googleplexissä onnelliset ja kauniit (myös naispuoliset) nörtit syövät gourmet-kokkein valmistamia aterioita, leikkivät pallomeressä ja työskentelevät onnellisempina kuin koskaan elämässään. Jos niskaa jomottaa, Google-hieroja hoitaa homman, ja lapset voi viedä Google-tarhaan. (Tuossa ei ole liioittelua, sieltä kuulemma löytyvät kaikki mainitut palvelut). Samoin Tukholmassa onnelliset, tyylikkäät ja kaikki samoin pukeutuvat ruotsalaiset käyskentelevät vanhan kaupungin viehättävillä pikkukujilla, työskentelevät kaikki mainostoimistoissa tai think-tankeissa ja ovat taas tänään onnellisempia kuin koskaan. (myönnän tietyn velan Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaiselle.)

Olen varma, että näitä olisi löydettävissä lisääkin. Ehdotuksia?

Posted on

Satoa, viikko 6

Pääkirjoitus:

Ihanaa, demarit, ihanaa! Tämä on parasta, mitä Suomen poliittiselle kulttuurille ja päivänpolitiikalle on tapahtunut koskaan. Hyvä Heinäluoma, miehen työt! Tätä kutsutaan poliittisen vastuun kantamiseksi. Ja tämä petaa hyvin tietä sille jo manaamalleni Tommy Tabermannin puheenjohtajuudelle.

Siis ajatelkaa, SDP saattaa jopa uudistua ihan oikeasti! Tätä on kaivattu.

  1. Aloitan rehellisesti oman hännän nostolla. Ylioppilaslehdessä oli kaksi juttua, toinen Ganes-elokuvan mielenkiintoisesta käsikirjoitusprosessista ja toinen terrorisminvastaisen taistelun takia heikoille joutuneista yhteiskuntatieteilijöistä. Ennen kaikkea Ganes-juttua oli melko kiinnostavaa tehdä, sai kurkistaa syvälle suomalaisen elokuvan käsikirjoitusprosessiin. Siitä tulee todennäköisesti oma merkintänsä aikanaan.
  2. Ihan nätti läpikäynti erilaisten teknologiafirmojen logoista halki vuosisadan. Huomattavaa on, että moni näistä firmoista on aidosti aika vanha ja nk. perinteikäs. Myös Noksu päässyt mukaan, tosin hiukan virheellisillä tiedoilla. Voi taa röyhistää rintaa.
  3. Tällä sivulla on selitetty kvanttifysiikan monen maailman tulkintaa. Siitä tekee katsomisen arvoista hieno Mario World-video, jolla tätä havainnollistaa. Siinä on otettu jonkun japanilaisen nörän tekemä älyttömän vaikea Mario-taso ja otettu videolle paitsi se onnistunut läpipelaus, myös ne toistasataa epäonnistumista. Kannattaa katsoa ainakin se.
  4. Sam kirjoittaa seksuaalisesta ahdistelusta erityisesti Suomen eduskunnassa ja yleisesti muuallakin. Antaa tavallaan ihan ajateltavaa tuonkin lukeminen, ja kiinnittää huomion voimasuhteisiin.
  5. Kemppinen vallasta, vastuusta ja liikevoitosta, JP Roos hyvinvointivaltion purkamisesta. Ei ideologiaa, vaan järkeviä ratkaisuja. Aina kuullessani tämän fraasin, poistan hirvikiväärini vahvistimen.
  6. Lopuksi vielä vähän elokuvaherkkua, Bordwell leikkauksesta ja aukkojen taiteesta.
Posted on

Viikon 5 satoa

Hei vaan. Olen pahoillani, että olen pitänyt teitä kaikkia kihisemässä jännityksestä, ja lykännyt viikoittaista linkkiläjäystä vuorokaudella. Eilen oli kuumeen takia vähän vaikea pitää silmiä auki tai tehdä jotain niinkin atleettista kuin kirjoittaa. Tänään on vähän parempi. Joka tapauksessa vähän normaalia lyhyemmin, sillä toinen iso juttu odottaa.

  1. Ensimmäinen artikkelimme liittyy elokuviin. Elokuva on siitä jännittävä taidemuoto, että  siinä yhdistyvät paitsi todella moni muu taidemuoto (lavastus, musa, kuvis, käsis jne), aidosti “oma” ilmaisunsa, että todella tiukasti talouden lait ja vaikutukset. Okei, kyllä Suomen kirjamarkkinoillakin päätöksiä tehdään joillakin muillakin perusteilla kuin ihan pelkillä ilmaisun vallankumouksellisuuden kriteereillä, mutta vertaus Hollywoodin on silti vähän kornihko tässä kohtaa.
    Tässä on jännä artikkeli siitä, miksi 27 dresses – tulee Suomeen joskus, mutta traileri on tässä) – tehtiin, miksi juuri nyt, ja mitä on tehdä romanttisia komedioita.
    Ei sillä, en kyllä kovinkaan vahvasti suosittele itse elokuvaa.
  2. Seuraavaksi jatkamme mediarunkkauksella. Artikkeli käsittelee jotain obskuuria jenkkinettisivustoa, mutta pointti onkin jälleen kerran muodolla, joka on aina välillä sama asia kuin sisältö.
    Artikkeli kertoo siis nettisivustosta, joka kirjoittaa perus-Piilaaksoaiheista, uusista yrityksistä, riskirahoittajista ja koko siitä absurdista taikamaailmasta – mutta ei aio jahdata kunkin päivän maailman tärkeintä asiaan. Päinvastoin, tarkoituksena on kerätä oikeasti asioista jotain tietäviltä ihmisiltä analyysiä, jotain vähän kestävämpää. Ihanaa, että joku tekee tällaistakin. Olisi hienoa, jos vaikka Hesarin nettisivuillakin olisi selkeämmin eroteltuna sähkeet ja ilmiöjutut, kohina ja analyysi. Tai jos vaikka susirumaksi, käytettävyydeltään huonoksi ja kaikin puolin melko kyseenalaiseksi paljastunut Uusi Suomi olisi vaikka tajunnut, että netissäkin kannattaisi tehdä aikakauslehteä, joka päivittyisi reaaliajassa.
    Toinen jännä juttu, joka tuosta artikkelista selviää, on että The Industry Standard, se puheena oleva nettisivusto, käyttää myös ennustemarkkinoita ennustamaan kaikenlaisia asioita, mm. juuri tällä hetkellä, tuleeko Yahoon ja Microsoftin välille diiliä vai ei. Ennustemarkkinat kyllä ansaitsisivat oman postauksensa jossain välissä…
  3. Seuraava artikkelimme käsittelee taas Hollywoodia ja vielä tarkemmin, nörttiyttä ja käsikirjoittamista. Hauska lainaus, “Hollywood is like high school – with money”, saa todistusta taakseen.
    Olisi hienoa, jos Suomessa voisi tehdä jotain aidosti nörttiä ja nörttimielessä makeeta. Tuntuu mahdottomalta – mutta saivat ne Jadesoturinkin aikaan. (vaikka siitäkin voi olla montaa mieltä). Se olisi hienoa.
  4. Kun nyt aihe siirtyy nörttimielessä makeisiin asioihin, jenkkiarmeija on viimeinkin rakentanut toimivan raidetykin! Tässä pari videota aiheesta.
  5. Viimeisenä artikkelina Kemppinen kirjoittaa poikkeuksellisesti siitä mistä tietää oikeasti jotain – eli oikeudesta kulttuuri-ilmiönä. Jännittävällä tavalla yhden jos toisen hyvinkin valtiokriittisen mielessä Suomen oikeusjärjestelmä pääsee kuitenkin aika vähällä, varsinkaan mitä koko järjestelmän perusteisiin tulee. Kyllä sitä välillä tulee sellainen olo, että näinköhän näissä vankiloissa ja muureissa on mitään järkeä, kun eivät ne oikein tunnu tehoavan, vaan lähinnä pahentavan itse ongelmaa.

Jees, eipä siitä ehkä tullutkaan kovin lyhyttä. Minkäs mahtaa.

Posted on

Viikon 3 satoa

Taas mennään. Miten usein näitä sunnuntaita oikein tuleekaan?

  1. Aloitellaan kevyesti. Flight of the Conchordes on ainakin mulle ihan satasella putoava uusseelantilainen standup-parodia-musiikkiduo. It’s Business time!
  2. Kimmo Oksanen kirjoittaa hesarin yhtä viimeisistä luettavista blogeista, Suurkaupungin haita. Hesarin blogien tarina todella surullinen, pari vuotta sitten olin jo aivan innoissani, että näinkö vaivattomasti perinteiset lehdet siirtyvät verkkoon? Hesarin blogit olivat mielenkiintoisia, hyvin kirjoitettua ja sisälsivät sellaista kamaa, jotka syystä tai toisesta eivät päätyneet paperilehteen. Sitä kesti ehkä vuoden. Nykyään hesarin blogit joko käsittelevät urheilua, eivät päivity koskaan tai sisältävät lähinnä satunnaisia huonoja linkkejä. Esimerkiksi Jussi Alrothin ihastuttava nöräblogi sisälsi alkuaikoina oikeasti kiinnostavaa matskua, samoin päätoimittaja Meriläisen blogi. Jopa hyväksi mainitut Hai on mielestäni merkittävästi vähemmän mielenkiintoinen kuin edellinen kaupuinkiblogi, kaupungin valot.
    No, valitus sikseen. Kyseisessä merkinnässä Oksanen fiilistelee keskustatunnelin kaatumista, ja puuttuu merkittävään asiaan: ensimmäistä kertaa (lähes) koskaan, todennäköisesti melko synkkien kunnallisvaalien alla joku poliitikko sanoo, että mikäli Helsinki rakentaa vaikkapa puolen miljardin tunnelin keskustaan, se ihan oikeasti tarkoittaa vähemmän rahaa sairaille lapsille, kodittomille miehille ja kaikille muillekin kärsiville. Koska niinhän se ihan tosissaan menee.
  3. TechCrunch raportoi miellyttävän Microsoftin miellyttävästä patenttihakemuksesta: “a computer system that links workers to their computers via wireless sensors that measure their metabolism. The system would allow managers to monitor employees’ performance by measuring their heart rate, body temperature, movement, facial expression and blood pressure.” Niin sitä pitää. Tätä me juuri kaipaamme. Voit itse täyttää vaadittavat viittaukset 1900-luvun dystopiakirjallisuuteen.
  4. Amerikoista myös seuraava, Ian Rogersin blogista. Mies on Vice Ppresident of Video and Media Applications Yahoolla. Yahoosta on mainittava tähän väliin se jännittävä seikka, että vaikka kukaan (_kukaan_) ei sitä Suomessa käytäkään, on se yksi jenkkien vierailluimpia sivustoja edelleen. Puhe, joka tuohon merkintään on kirjoitettu, koskee nettiä ja musiikkia. Kiinnostavin pointti on ehkä, että internetissä bisnes toimii runsauden, ei niukkuuden periaatteilla. Voittajat pelaavat isoilla panoksilla, monessa mielessä. Kyse on myös avoimuudesta: drm ja suljetut formaatit ovat keinotekoisia yrityksiä luoda niukkuutta. Toivottavasti joku vallankumous nyt tulee ja äkkiä.
  5. Kuluneella viikolla oli Macworld, Apple-kultin vuosittaiset herättäjäjuhlat. Pääapostoli Jobsin keynote mukavasti 60 sekunttiin puristettuna. Olennaisin pointsi oli uuden Macbookin esittely. Macbook Air (tai Ari) lupaa olla Applen panos ultrakannettaviin tietokoneisiin. (Termi on tosi hölmö: sellainen perus 15 tuumaa ja 3,5 kiloa ei millään tapaa ole kannettava tietokone, se on siirrettävä tietokone). En ole kovinkaan vakuuttunut. Macbook Air painaa 1,6 kiloa tai enemmän, on paksuimmasta kohdasta (eli suunnilleen joka paikasta) noin kaksi senttiä paksu, on jopa 13,3 tuumaa leveä eikä sisällä optista asemaa. Kai nämä ovat ihan vakuuttavia lukuja niille, joilla on tällä hetkellä se lähes kolmen kilon painoinen Macbook aina mukana, mutta valitettavasti mun possu-nimisen koneen mitat (1,3 kiloa, 10,8 tuumaa ja 3,6 senttiä) tekevät siitä merkittävästi liikuteltavamman. (Se on Fujitsu-Siemensin lifebook p7120 teille nörteille). Niille, joille tuumat eivät ole tuttuja: ottaisitteko mieluummin koneen, joka on puolitoista senttiä ohuempi vai koneen, joka on lävistäjästään seitsemän senttiä pienempi. Siinähän puhutaan ihan eri kokoluokasta!
    Okei, possu ei ole mitään hillitöntä missiainesta verrattuna tähän uuteen omenaan, ja se on kuitenkin vuoden 2006 tekniikkaa eli hitaampi prossu jne, mutta jos haluaa oikeasti kantaa konetta mukanaan, niin mun mielestä toi halkaisija ja paino on paljon leveyttä tärkeämpiä mittoja. Ja possussa on cd-asema. Tuomio: jos haluat vähän pienemmän Macbookin, niin kaikin mokomin, mutta pitää olla uskossa, jotta tuota konetta voisi pitää mitenkään vallankumouksellisena. Ja se muuten pätee ennen kaikkea muotoiluun: jos keltä tahansa olisi kysytty viime viikolla, minkä näköinen on Applen uusi tosi ohut kannettava, niin kaikki piirustuskykyiset olisivat piirtäneet juuri tuollaisen. Höh. Hetken mä jo odotin, että sieltä olisi tullut jotain oikeasti makeeta.
    Ovelasti jätän kirjoittamatta tähän siitä Jobsin oikeasti tärkeästä ilmoituksesta, iTunesin kautta vuokrattavista elokuvista.
  6. Vielä viimeisenä: Venla kirjoittaa vähän kirjallisuusteoriasta, ennen kaikkea vastaanoton teoriasta. Lukeminen on kuitenkin melko henkilökohtainen juttu, joten on vaikea kuvitella, miltä toisista tuntuu lukiessa? Ainakin mulla on taipumusta melkoiseen analyyttisyyteen, joten vaikeaa kuvitella tuollaista eläytymistä. Jännittävää.
Posted on

Viikon 2 satoa

Juuri kun kuvittelitte, että ei se Veikko jaksa kuitenkaan näitä päivitellä… tässä tulee! Koska viimeksi oltiin Amerikassa, mennään tällä kertaa lähinnä Suomessa.

  1.  Esa Suominen kirjoittaa, että Eriarvoistuminen uhkaa PISA-menestystä Yhteiskuntablogiikka-blogissa, jota on STAKESIn eli Sosiaali- ja terveysalan tutkimus – ja jotain -laitoksen blogi. Biiffi ei oikeastaan ole missään erektionparannus-pisatuloksissa, vaan kaupunkisuunnittelussa: mikäli ihmisten annetaan valita asuinpaikkansa ihan vapaasti, ja kaupunkisuunnittelun tasausmahdollisuudet laiminlyödään, syntyy gettokouluja ja eliittikouluja. Tai jotain. Todella tärkeä ongelma nykykaupunkitutkimuksessa, ja sellainen, josta mä tulen vielä kirjoittamaan jotain. Hippusen akateemista tekstiä, varoituksena.
  2. Arne Nevanlinna, toinen päivän ihanista ikälopuista höpisijöistä, kirjoittaa armeijasta. On ihanaa aina löytää joku tuollainen puolijulkinen korkeaikäinen herrashenkilö, joka uskaltaa sanoa, mitä hyötyä puolustusvoimista todella on. Kannattaa lukea Nevanlinnan kirja “Isän maa”, mikäli muinaisen Helsingin muistelu yhtään sykähdyttää. (Ja kyllä, ilmeisesti on sukua.)
  3. Oletteko koskaan miettineet, miksi rahan siirtäminen pankista toiseen kestää yhä edelleen ja Suomessa monta päivää? Hyvä korkotuotto ei kuitenkaan mene hukkaan, vaan pankki kerää sen itselleen. Tämän ja monta muuta kiinnostavaa vastausta löytyy siltä toiselta ihanalta ikälopulta höpisijältä, Jukka Kemppiseltä. Pankkikriisinkin syyt selitetään.
  4. Jottei oma ego jäisi täysin vaille buustausta, linkkaan myös Nufitin blogiin. Yritin päivittää viikonloppuna mahdollisimman kiivaasti. Tietynlaista outoa tyydytystä koin laittaessani kommentit ja kuvat Sailaksen ja Pihan alustuksista niiden yhä kestäessä. Toisaalta tuli vähän surullinen olo.
    Saatan kirjoittaa Nufitista lisää myöhemmin.
  5. Lopuksi en malta olla linkkaamatta yhteen Amerikkalaiseen huttuun. Michael Arringtonin TechCrunch on maanisesti päivittyvä Piilaaksoblogi, jossa on paljon epäkiinnostavaa start-uppien (mitä ihmettä ne ovat Suomeksi? Taas tarvitaan joku hyvä sana!) esittelyä, mutta myös hyviä analyyttisiä pohdintoja jostain uuden median tulevaisuudesta lol. Tämänkertainen käsittelee musiikkiteollisuuden halua pelasta laskeva levymyynti musiikkiverolla. Jokainen maksaisi rovon tai pari valtiolle, jota vastaan saisi sitten kuunnella musiikkia miten paljon lystää. Tavallaan. Postaus kertoo, miksi se on huono idea, vaikka alkuun kuulostaisikin hyvältä.  Selvää on, että musiikkiteollisuuden on löydettävä jostain joku uusi tapa tehdä bisnestä, mutta noin se ei mene.
Posted on

Nufit tänään!

Tänään alkaa järjestyksessään jo seitsemäs Nuorten filosofiatapahtuma, tällä kertaa lähellä Espoossa, tarkemmin sanottuna Tapiolassa.

Suosittelen todella lämpimästi tulemaan paikanpäälle, paitsi koska olen henk. koht. nähnyt tosi paljon vaivaa sen eteen, myös koska meillä on melko tiukka ohjelma. Esimerkiksi tänään voi tulla fiilistelemään valtiosihteeri Raimo Sailasta, joka tunnetaan myös “Suomen Kuninkaana”, taideteollisen rehtoria Yrjö Sotamaata ja masturbaatiopappi Teemu Laajasaloa.

Myös huomenna ja muina päivinä on tiukkaa ohjelmaa, käykää vaikka tarkastamassa www.nufit.fi

Toivottavasti näemme Tapiolassa!

Posted on

Kansallisteatterin lavastus

Suomen Kansallisteatterilla on todella hyvät lavastajat. Kävin muutaman viikon sisään katsomassa kolme näytelmää, Paavo Westerbergin Kotiin ennen pimeää, Sofi Oksasen Puhdistus, ja Nikolai Gogolin/Janne Reinikaisen Reviisori.

Kaikissa kaikissa näissä lavasteet olivat suorastaan erinomaiset. Kotiin ennen pimeää pyöri viidellä näyttelijällä ja tapahtumapaikka säilyi koko ajan samana, sekalainen saaristotalo pöndellä. Kuitenkin pienillä muutoksilla, lasisermien siirtelyllä, yhdellä sohvalla ja portaikolla saatiin aikaan erilaisia tunnelmia ja todellista tilan ja ajassa tapahtuvan muutoksen tuntua. Tila kehysti henkilöt, ja henkilöistä eikä mistään muusta oli kyse.

Puhdistuksessa lavastus oli samansuuntainen, sama talo nimittäin toimi tapahtumapaikkana eri vuosikymmeninä. Oikeastaan lavastus oli vielä parempi: vesielementti, tyylikkäästi sanomalehdillä ja propagandajulisteilla päällystetty seinä, erilaiset luukut ja tietty kuumottava liike toimivat hyvin tunnelman mukana, painostaen tai vapauttaen pienillä arkisilla yksityiskohdilla.

Parasta ehkä kuitenkin oli Reviisorin karnevaalilavastus, absurdi loppumaton käytävä, heinäpaalit, liikkuvat sängyt, lentävät näyttelijät… Siinä kyllä silmä lepäsi. Samoin suunnattomassa muovisohvassa ja kuplia sylkevässä kylpykiulussa jonne arvon Reviisori päätti oottaa ja pulahtaa. Todella kekseliästä, värikästä ja kokonaisuuden osana toimivaa. Lisäksi minun sielussani on aina erikseen paikka pyörivän näyttämön käyttämiselle juuri sinä – pyörivänä näyttämönä, jossa näyttelijät liikkuvat lattian pyöriessä. Se toimii.

Ai että miksi kirjoitan pelkästään lavasteista? Sen takia, että mieleni kovasti tekee kirjoittaa jotain positiivista, eikä se muuten olisi kovin helppoa. Tai ehkä näyttelijöistä, ne olivat myös hyviä kaikissa näytelmissä. Muutoin – kaksi ensimmäistä kohtalaisia/keskinkertaisia ja Reviisori tuskastuttavan huono.

Mikä mahtaa vaivata suomalaista teatteria? Näytelmät kestävät järjestään (tai ainakin nuo tuossa) väliaikoineen sen vähän päälle kaksi tuntia. Näin siis varsinaisen näytelmäaineksen pituudeksi tulee noin kaksi tuntia. Tämä on myös jokaisen Hollywood-draaman kesto. Luulisi, että suomalaiset nuoret näytelmäkirjailijat (Oksanen, Westerberg) olisivat joskus nähneet Hollywood-elokuvan poikineen, mutta ei näköjään.

En siis tarkoita, että ne olisivat jotenkin yleisesti parempia tai taiteellisempia tai tärkeämpiä tai mitään, ei suinkaan, pointsi on paljon yksinkertaisempi. Jokainen aloitteleva amerikkalainen käsikirjoittaja tietää, että myös ensimmäisen tunnin aikana pitää tapahtua mielenkiintoisia asioita. Joko tekstin eli dialogin pitää olla loistavaa a’la Tarantinon Death Proof, tai sitten voi olla menoa ja meininkiä, kauniita lavastuksia ja hienoja kuvia… Ja näiden lomassa voidaan kehitellä hahmoja ja rakentaa ristiriitoja kohti lopun yhtä suurta paljastusta.

No, tämä on mennyt näiltä suomalaisilta ihan ohi. Sekä Kotiin ennen… että Puhdistus nojasivat molemmat pohjimmiltaan yhteen jippoon, tiettyjen menneisyyden tapahtumien aukipurkautumiseen, ja molempien ensimmäiset puoliajat olivat suorastaan tylsää katsottavaa. Dialogissa ei tapahtunut mitään mainittavaa, nappuloita vain aseteltiin paikoilleen vähän liiankin ilmeistä loppuratkaisua varten, eivätkä edes hyvät lavasteet pelasta 60 minuuttia arkirealistista puhetta ja lässytystä. Shakespiere voi tehdä näin, koska vaikka Othello sanoisi käyneensä kaupassa, se kuulostaa maagiselta ja ihmeelliseltä silosäkeellä sanottuna.

Näissä molemmissa oli kuitenkin hyvätkin puolensa. Puhdistus oli lopulta kuitenkin melko rankka, aihe tosi hyvä ja intensiteetti lopussa kova. Jälkimmäinen puoliaika kyllä sitten toimikin, kun oli pedattu kunnolla. Myös Elena Leeveä on aina kiva nähdä näyttämöllä, samoin Tea Istaa. Kotiin ennen pimeää toimi myös jälkimmäisellä puoliajalla, eikä se paljastuskaan ollut ihan se, miksi sitä aluksi kuviteltiin. Sen läppä oli vaan lopulta melko perus. En nyt ehkä ihan vielä lähtisi nostamaan Westerbergiä Suomen teatterin Jeesukseksi.

Reviisori taas oli silkkaa paskaa. Vaivaannuttavaa puskakomediaa, maalaisille naureskelua, HÖHÖ HOMOLLA ON SUKKAHOUSUT, JA NYT NOI JUO VIINAA! EN KESTÄ TÄTÄ NAURUN MÄÄRÄÄ, JOUDUN AMPUMAAN ITSENI! Gogol on suosikkejani, ja tämä täytti kaikki raiskauksen merkit.

Valitettavasti minä olen väärässä. Muulla teatterilla oli hauskaa. Ja olisi minullakin ollut, lopussa jossa roolihahmot huutelevat nauravalle yleisölle “Mille te oikein nauratte? Kai te tajuatte itsellenne nauravanne?”, jos aivoni eivät olisi tehneet itsemurhaa edeltävän tunnin aikana. Venla ehdotti väliajalla poistumista, olisi pitänyt ymmärtää tehdä juuri niin.

Suomalaisen teatterin on pakko pystyä parempaankin, eikö?

Onhan?

Jooko?