Category: Uncategorized

Koko Hubaran esikoiskokoelma alkaa erittäin tiukalla tykityksellä. Miltä tuntuu, kun ei koskaan näe missään ketään itsensä kaltaista? Miltä tuntuu kun ei ole edustettuna missään, puhumattakaan siitä että näkyisi positiivisessa sävyssä? Mitä tämä tekee ihmisen käsitykselle itsestään, mahdollisuuksistaan, maailmastaan?

Siitä Hubara menee eteenpäin – entäs sitten kun lopulta löytää itsensä jostain, räppivideolta heiluttamasta persettään? Miltä tuntuu kun ainoat positiiviset kuvat itsensä kaltaisista (tai sellaisiksi koetuista) ihmisistä ovat keikisteleviä, baunssaavia, esineellistettyjä beibejä? No, vaikealta. Silloin on pakko ottaa toimijan mallia niiltä videoilta, mutta samaan aikaan koko ajan potea vähän huonoa omaatuntoa feministinä.

Tällaisten ristiriitojen kanssa Hubara pelaa (ja elää): olla suomalainen mutta Ruskea, feministi mutta saada positiivinen naiskuva räppivideoista, juutalainen mutta arabi. Suomessa Toinen, mutta ei kuitenkaan Musta. Teoriasta voimaantuva mutta ylihyökyvän kokemuksen vallassa elävä.

Hubaran kielen lukeminen on jännittävää: tavallaan, tietystä perspektiivistä, sitä voisi moittia liian puhekieliseksi. Tavallaan kuitenkin kieli on oikeastaan mulle melkein samastuttavin elementti: teksti vilisee anglismeja ja rullaa mukavan pääkaupunkilaisella rytmillä. Kieleen liittyy myös poliittinen pointti, Hubara argumentoi että suomen kieltä saa mankeloida kuten tahtoo, ja jos siihen haluaa lisätä isoilla kirjaimilla kirjoitettavia käsitteitä, niin antaa palaa vaan. Tämä on sukua blattesvenska-keloille (että myös maahanmuuttajien tuottama kieli on arvokasta sinänsä ja osa kunkin kielen luontaista evoluutiota), mutta kuitenkin tietoisemmin poliittista, sillä Hubara on suomea äidinkielenään puhuva ammattitoimittaja.

Kieltä käytetään myös jännittävänä tehokeinona. Heprean (ja ehkä myös arabian?) kielisiä ilmauksia ei käännetä tai selitetä. Tämän on aluksi ns. sairaan ärsyttävää, kunnes lukija ymmärtää, että se on tarkoituksellista. Tässä Hubara (hyvin pienellä tavalla toki) tuottaa näitä kieliä ymmärtämättömälle sen kokemuksen, jonka “teoriaa” hän teoksessa rakentaa: toiseutetuksi tulemisen, vieraannutuksen, sen, että lukee kirjaa, jota ei ole suunnattu minulle, ainakaan kokonaan.

Teorian ja käytännön yhteiselämä, ajatuksen ja kokemuksen tanssi onkin yksi Ruskeiden Tyttöjen pääteemoja. Teoria on vapauttavaa, se kirkastaa ajattelua, mutta ei voi koskaan kokonaan selittää pois kokemusta. Kokemus on aina tavalla tai toisella ensisijainen, ristiriitainen, raaka. Kokoelman alkupuolen sanoma on selvä: suomalaisessa yhteiskunnassa Ruskeana Tyttönä on vaikea kasvaa, sillä missään ei ole positiivisia esimerkkejä siitä, mitä on olla Ruskea Tyttö. Tätä pointtia voi toki kiistää teoreettisesti, mutta jos sen tekee itse vaikkapa valkoisena miehenä, ei pidä yllättyä, ettei teoretisointia oikein oteta vastaan. Minulla ei ole mitään keinoa tietää, miltä tuntuu elää yhteiskunnassa, jossa yksikään positiivinen mediakuva ei ole minun kaltaisestani ihmisestä, joten minun ei kannata lähteä viisastelemaan, miltä se tuntuu. Tai voin toki lukea tällaisia kirjoja. Omasta kokemuksesta yleisiksi säännöiksi kulkee toki aina aika vaikea polku, eikä Hubara tunnu ihan aina osuvan maaliinsa.

Kokoelma alkaa erinomaisesti, ensimmäiset kaksi tekstiä kannattaisi kaikkien lukea – nimenomaan tietyn kokemuksen kuvauksena ja sen yhteiskunnallisena analyysina. Sen jälkeen erityisesti hiphop-kulttuurin vaikeilua ja Jemeniä käsittelevät tekstit olivat oikein hyviä. Jännittävää on myös, mikä kokoelmasta puuttuu. Hubaran varmaankin julkisin kulttuurikohu koski hänen Oneironia ja kulttuurista appropriaatiota käsitelleitä blogitekstejään. Näitä ei ole otettu mukaan Ruskeisiin Tyttöihin, vaikka monella muulla tekstillä onkin juurensa Hubaran blogissa. Syitä voi vain arvailla. Kokoelma on ns. helpommin nieltävää näin, se käy vähemmän omien liittolaistensa kimppuun. Lisäksi mun mielestä appropriaatioesseiden argumentaatio meni vähän liian lennokkaaksi, joten voi olla että ne olisi pitänyt kastroida tähän kirjaan – joka taas olisi varmaan tuntunut luovuttamiselta tai joltain. Mene ja tiedä.

Viimeaikaisista kirjoita tämä keskustelee mun päässäni eniten Ta-Nehisi Coatesin Between the World and Men kanssa, jonka Hubara myös shoutouttaa loppupuolen esseessä. Sama paatos, sama kokemuksen ensijaisuus ja vuorovaikutus teorian kanssa, sama vaikea suhde maailmaan. Jopa sama pakopaikka: Coates ja Hubara ovat varmaan suunnilleen samaan aikaan kulkeneet Pariisin katuja ja kokeneet olevansa vapaita itsestään, vapaita olemaan Joku ja ei-kukaan ihan itsenään.

Kokoelma ei noin kirjallisuutena kanna ihan loppuun asti, polku kokemuksesta yleisyyteen ehkä hukkuu henkilökohtaisen aluskasvillisuuteen, tai tekstin fokus heiluu. Viimeinen ehkä kolmannes olisi kaivannut terävöittämistä tai poistoa. Mutta alku on niin tiukkaa että huh huh.

(Keskustelu aiheesta löytyy Facebookista, jonne tämäkin teksti on alunperin kirjoitettu.)