Category: yhteiskunta

Kolumni julkaistu Ylioppilaslehdessä.

Nostetaan lasi menehtyneen ystävän muistolle. Pitkään sinnittelit kuluneena ja käytettynä, et vielä kuolleena mutta et enää elävänäkään. Lopulta vapaus koitti, oli aika päästää irti. Hyvästi liberalismi, oli ilo tuntea sinut.

Nykyään sana liberalismi voi tarkoittaa mitä tahansa. Siksi se ei tarkoita enää mitään (kuten myös viime Ylioppilaslehden Elina Lepomäestä kertoneessa jutussa ilmeni).

Liberalismi tarkoittaa toisille huumeita, homoja ja myöhään valvomista, toisille se antaa perusteen ajaa matalaa verotusta tai yhtä hyvin hyvinvointivaltion purkamista. Amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa sana liberal tarkoittaa suunnilleen vasemmistolaista. Meillä Suomessa klassinen liberalismi taas on usein käytännössä konservatismia: Matti Apunen, käsitteen nimeen vannova elinkeinoelämän propagandisti, toivoi toissa vuonna Imagen haastattelussa kodin, uskonnon ja isänmaan arvonpalautusta.

Hyvinvointivaltioon liberalismilla on onneksi selkeä kanta: vahvas
ti sekä puolesta että vastaan! Suomalainen hyvinvointivaltio on rakennettu liberaalin sosiaalidemokratian periaatteella siten, että ihmiset olisivat mahdollisimman riippumattomia vanhemmistaan, lapsistaan tai suvuistaan – vapaita. Siksi meillä on päiväkodit, vanhainkodit ja aimo nippu erilaisia sosiaalitukia. Osa liberalisteista sen sijaan haluaa purkaa näitä rakenteita yksilönvapauden ja -vastuun nimissä.

Vielä sekavammaksi homma menee, jos yrittää erotella puolueita liberalismia mittatikkuna käyttäen. Ainoastaan Kristillisdemokraatit on urheasti konservatiivinen puolue. Liberaaleiksi julistautuvat ainakin RKP ja vihreät, 
ja kokoomuksessa on paljon talousliberaaleja. Myös SDP:n periaateohjelma rakentuu Ranskan vallankumouksen vapaudelle, veljeydelle ja tasa-arvolle – aivan kuten klassinen liberalismikin. Vasemmistoliiton periaateohjelman mukaan vapaus on yksi puolueen kolmesta ydinarvosta. Keskusta taas kuuluu europarlamentissa liberaaliryhmä ALDE:hen ja jopa perussuomalaisten nuorisojärjestö ilmoittautuu ”kansallisliberaaliksi”.

Samaan aikaan libertaarit ja ”klassiset liberaalit” ovat kuitenkin sitä mieltä, ettei eduskunnasta löydy yhtään liberaalia kansanedustajaa.

Liberalismi ja vapaus ovat kaikkia poliittisia puolueita ja kantoja määrittäviä superarvoja. Liberalismi on tehnyt tehtävänsä, sen on aika kuolla. Kasvakoon sen mullasta hedelmällisem- piä käsitteitä.

(Julkaistu myös Sosiologia-lehden blogissa).

Elämme uuden osallistumisen kulta-aikaa. 1990-luvun plösöstä kuluttajakansalaisesta olemme siirtyneet yhteiskuntaan aktiivisesti osallistuvan asiantuntijatoimijan aikaan. Kaupunkitapahtumat kukkivat ja hallinnon demokratisoituminen edistyy.

Tästä huolimatta tiedämme melko vähän siitä, miten kaikki tämä osallistuminen todella vaikuttaa demokratiaan. Sosiologia-lehden numerossa 1/2014 ilmestyneessä artikkelissani ”Oma etu ja yhteinen hyvä paikallisessa kiistassa tilasta” koetan mennä osallistumisen sloganeita syvemmälle ja ottaa selvää, miten ihmiset oikeasti osallistuvat omista asioistaan päättämiseen, kun siihen annetaan mahdollisuus.

Helsingin Etelä-Haagan alueelle kaavoitettiin noin 700 asuntoa lisää. Kaavamuutoksen yhteydessä asukkailla oli oikeus lähettää mielipiteensä kaupunkisuunnitteluvirastolle. Etelähaagalaiset lähettivät yli sata mielipidettä alueensa kaavamuutoksesta. Kuten arvata saattaa, tällaiseen nippuun mahtuu kaikenlaista – valittavasta kininästä hyvin argumentoituun paatokseen.

Useimmiten lähidemokratiasta puhuttaessa korostetaan deliberaation ja neuvottelun merkitystä: että keskustelemalla ja argumentoimalla löytyy paras mielipide, joka sitten toteutetaan. Tämän taustalla on ajatus yhteisestä hyvästä politiikan päämääränä: että kaikki mielipiteitä antavat kansalaiset ja muut toimijat pyrkivät rakentamaan hyvää kokonaisuutta. Näin melkein puolet haagalaisista tekikin: mielipiteissä vedottiin alueen historiaan ja perinteiseen ulkomuotoon, lapsille vaarallisiin ruuhkautuviin katuihin ja moniin muihin asioihin, tavoitteena rakentaa kaikille parempaa kaupunkia.

Tämä ei kuitenkaan ole ainoa demokratiakäsitys, joka näistä mielipiteistä kumpuaa. (Uus)liberalistisen perinteen mukaisessa demokratiakäsityksessä sillä, pyritäänkö yhteiseen hyvään, ei oikeastaan ole mitään väliä. Jos jokainen tarpeeksi huutaa, niin ne ideat, joita vastustetaan vähiten, todennäköisimmin toteutetaan. Tällä tavalla lopputuloskin on eniten yhteisen hyvän mukainen, jos tätä demokratiakäsitystä on uskominen. Noin 40% haagalaisista joko ei perustellut mielipidettään millään tavalla, tai vetosi suoraan rakentamisen aiheuttamiin joko taloudellisiin tai maisemallisiin tappioihin. Koska myös nämä kuitenkin ovat demokraattisen prosessin osasia, on luontevaa ajatella näiden mielipiteiden perustuvan liberalistiseen käsitykseen.

Näiden kahden demokratiakäsityksen ja osallistumisen tavan välillä on suurempi ero kuin aluksi voidaan ajatella olevan. Oikeastaan kyse on siitä, mitä varten osallistumismahdollisuus on olemassa. Onko se olemassa, jotta kaikkien mielipide tulee prosessissa kuulluksi, vai jotta äänekkäimmät saisivat äänensä kuulumaan vielä paremmin?

Mikäli pelkkä perustelematon mielipiteen ilmaiseminen riittää ja todella vaikuttaa tulevaan kaupunkiin, on tavallaan kaikki kaavamuutoksen yksityiskohdat alistettu huutoäänestykselle. Toki myös tässä on hyviä puolia: silloin todella voidaan konkreettisesti vaikuttaa oman lähiympäristön kehitykseen. Toisaalta yhteisen hyvän rakentaminen ja neuvotteleminen vaatii usein enemmän panostamista ja on helpompaa koulutetummille.

Molemmilla mielipiteen tyypeillä on vaikutusta kaavoitukseen. Toisaalta yhteisen hyvän argumentoijat saivat muutettua suunnitellun leikkipuiston sijaintia, toisaalta yksi hyvin äänekkäästi lisärakentamista vastustanut taloyhtiö sai estettyä ”maisemansa pilaavan” kerrostalon rakentamisen. Siihen jätettiin tyhjä kohta.

Osallistumisen mahdollisuuksien lisääminen ei siis lainkaan välttämättä tee prosessista keskustelevampaa tai moniarvoisempaa, mutta antaa mahdollisuuden monenlaiselle vaikuttamiselle. Seuraava kysymys tutkittavaksi onkin, ketkä tätä mahdollisuutta oikeasti käyttävät.

Teksti perustuu Sosiologia-lehdessä 1/2014 julkaistuun artikkeliin “Oma etu ja yhteinen hyvä paikallisessa kiistassa tilasta”.

“Suomessa ei koskaan ole ollut naispresidenttiä. Voiko se olla sattumaa? Jatketaan listaa: Suomessa on ollut 37 pääministeriä. Kaikki hekin miehiä. Ja 32 ulkoministeriä. Hekin miehiä. Kolmantena tärkeänä ministeriönä pidetään valiovaranimisteriötä. Myös kaikki 45 ensimmäistä valtiovarainministeriä ovat olleet miehiä.” (Kauranen & Saarikoski: Kolmas kierros, 1994.)

Äänioikeuden 2000-luvulla saavuttaneelta on saattanut  jäädä suomalaisen politiikan suurin muutos helposti huomaamatta. Vuonna 1994 todellakin oli niin, että valtakunnan politiikan tärkeimmät paikat olivat kaikki yksinomaan miesten miehittämiä. Elisabeth Rehnin tappioon päätynyt presidentinvaalikampanja oli lähimpänä naisten murtautumista tämän lasikaton läpi. 1990-luvun loppupuolella ja 2000-luvulla naiset ottivat ainakin hetkeksi haltuun kaikki nämä aiemmin peniksille varatut ykköspaikat.

Tarja Halosesta tuli ensin ulkoministeri 1995, sitten presidentti 2000. Anneli Jäätteenmäki pääsi vallan huulille lyhyellä pääministeriydellän 2003, jolle Mari Kiviniemi tarjosi loppukaneetin 2010-2011. Jutta Urpilaisesti tuli ensimmäinen naispuolinen valtiovarainministeri vuonna 2011. Suurimmalla osalla puolueista on 2000-luvulla ollut naispuheenjohtaja.

80-luvun lapselle tämä kaikki on ollut normaalia – sen vallankumouksellisuus piti ymmärtää erikseen lukemalla katkeraa vaalikirjaa 1990-luvulta, jossa Kauranen ja Saarikoski syyttelevät demarinaisia Ahtisaaren äänestämisestä, kun olisi ollut nainenkin tarjolla!

Viimeisen kahden kymmenen vuoden jälkeen on selvää, että nainen voidaan valita mihin tahansa tehtävään suomalaisessa politiikassa, muutaman oikeistopuolueen puheenjohtajuutta lukuunottamatta (näyttöjä odotetaan – ja koska Janne Vapaavuori ottaa kokoomuksen puikot nyt käsiinsä, saadaan varmaan odottaa melko pitkään).

Tämä ei tietenkään tarkoita, että näin aina tehtäisiin. Politiikassa suuri osa ideologisista ja taktisista kysymyksistä jollain tavalla kietoutuu henkilönimityksiin: mitä osaa puolueesta kukakin edustaa, minkälaista kuvaa puolueesta halutaan antaa, ketä pidetään sopivana ohjailtavana. Kuukausiliitteessä oli aikanaan sajakuva, jossa demarien puheenjohtajaksi valittiin Eero Heinäluoman sijaan kaappikello. Tämä ampuu demareiden kannatuksen taivaisiin. 

Elina Grundström ounasteli Hesarissa, että kuljemme kohti uutta kaappikellojen aikaa. Setäkaipuu selvästi kutittelee  –  muuta selitystä Juha Sipilän kansansuosiolle on vaikea keksiä. (Tai toisaalta, ehkä se on  helppoa: ei tarvitse kuin katsoa hallituksen toimintaa ja Timo Soinin superhumoristilauman kohellusta.) Varteenotettavat naisehdokkaat kokoomuksen puheenjohtajiksi ovat harvassa ja Jutta Urpilaisen palli heiluu.

Toisin oli silloin, kun Kiviniemi, Urpilainen ja Sinnemäki valittiin puolueidensa puheenjohtajiksi. Demareiden kaappikellojen (Lipponen. Heinäluoma) jälkeen oli selvää, että naispuheenjohtajalla oli hyvä profiloitua uutena ja raikkaana puolueena, samoin korruptoituneen äijäkerhon jälkeen keskustassa oli Kiviniemelle hyvä rako. Nämä eivät missään nimessä olleet ainoita tai edes tärkeimpiä syitä, miksi kyseiset henkilöt nousivat johtoon, mutta varmasti auttoivat.

Grundström ounastelee vakavien setämiesten vetoavan jatkuvan kriisilässytyksen runtelemaan kansaan – ja on varmasti oikeassa. Sipilä on “uskottava”, Vapaavuori “kova” ja Urpilaista haastava Rinne “sosialidemokraatti”. Tämä ei kuitenkaan taaskaan palaudu sukupuoleen, vaan Urpilaisen kohdalla enemmän vaikuttanevat monet peräkkäiset hävityt vaalit ja pohjimmiltaan Lipposen jälkeen hukassa ollut poliittinen kurssi. Sama kävi Vihreillä ja keskustalla:ministerivaihdoksia (Hautala -> Haavisto) tärkeämpää on puolueen puheenjohtaja, ja siinä hommassa Anni Sinnemäelle ja Mari Kiviniemelle jaettiin erittäin huonot kortit. Vihreät olivat tehneet epäonnistuneen toivioretken ydinvoimamyönteiseen porvarihallitukseen ja keskusta sikaillut vaalirahoja (kuten muuten myös kokoomus, mutta jostain syystä kukaan ei osannut pitää sitä erityisen tuomittavana). Molemmille seurasi historiallinen vaalitappio, ja sellaisten jälkeen puoluejohtajia usein vaihdetaan.

Oma kysymyksensä on, miten eri tavoin naisia ja miehiä mediassa ja puolueiden sisällä kohdellaan. Pekka Haavisto on ministerinä tehnyt pääpiirteittäin hyvin samanlaista politiikkaa kuin Heidi Hautala, mutta mediakäsittely on ollut täysin päinvastaista. Siinä missä Hautalaa oltiin naulitsemassa ovenpieliin joka viikko jokaisesta pikkuasiasta, on Haavisto selvinnyt valtioyhtiöiden irtisanomisista ja telakkatilauksista kohauttamalla olkiaan ja hymyilemällä, vailla mediajahdin häivääkään. Tämä ei ole sattumaa. Voidaan miettiä, olisiko mies selvinnyt niistä fakseista, jotka kaatoivat Jäätteenmäen.

Joka tapauksessa Jutta Urpilainen joko voittaa Antti Rinteen tai sitten ei; ja se joko johtuu sukupuolesta tai sitten ei. Varmaa on ainoastaan, että kerran vapautettua naissukupuolta ei saa enää takaisin pulloon. Trendit, imagot ja vaalitappiot tulevat ja menevät – välillä ne nostavat ja suosivat nuoria naisia, jossain vaiheessa tulee uskottavien mummeleiden aika, nyt tahdin taitaa taas hetken määrää kaappikellon heiluri.

“Pyrimme siihen, että luomme lisäarvoa, ja toimintamme vaikuttaa myönteisesti läheisiin ja yhteiskuntaan niin hoidon ja hoivan laadun kuin taloudenkin näkökulmasta.” –Attendo

Verotus on oikein. Tästä on eri mieltä korkeintaan muutama korkeaverenpaineinen libertaari. Koko meidän yhteiskuntamallimme rakentuu sen varaan, että vähän tasataan. Tai vähän enemmänkin, että kaikille riittää.

No, toisiahan tämä ei tietenkään koske. Mitä rikkaampi henkilö, sitä kovemmaksi kasvaa houkutus suunnitella ja jemmata hieman enemmän omaan taskuun.  Viime vuosien ällöttävimpiä ilmiöitä on ollut, että “terveydenhuoltomarkkinalla” ollaan haistettu veroporkkanoiden himoittava tuoksu. Lääkäreiden jos keiden pitäisi – saamansa maksuttoman 180 000 euron koulutuksen jälkeen  – ymmärtää, että yhteiskunta tekee rahoilla jotain kaikkia hyödyttävää.

Samalla kun Suomen terveydenhuoltojärjestelmä ollaan avattu markkinoille eli lääkäripalvelujen tuottamista ulkoistettu yksityisille toimijoille, ovat nämä yksityiset toimijat ruvenneet minimoimaan maksamiensa verojen määrää. Kun osittain pakosta (eli lääkärien ylivertainen työmarkkina-asemasta johtuen) ja osittain vapaaehtoisesti (markkinavetoinen ideologisuus) yksityiselle lääkäripalvelulle avautuu uudenlaisia tilaisuuksia, nämä samat lääkärit rupeavat irtisanoutumaan yhteiskuntasopimuksesta ja optimoimaan omia verojaan.

Katsotaanpa tarkemmin. Esimerkiksi bisneksenteosta käyköön Attendo (os. MedOne).

Attendon bisnesmallin ydin on, että lääkärit eivät suinkaan ole töissä tällä veroparatiisista omistetulla kasvottamalla korporaatiolla. He ovat oikeastaan sijoittajia – omistavat oman holding-yhtiön kautta pienen palasen Terveyden Tuottajat -nimistä yritystä, jonka kautta Attendo-keikat tehdään. Ja kyllä, jos omistaa, voi työstään ottaa rahaa palkan sijaan palkankaltaisena suoritteena, osinkona tai vastaavana.

Attendon Suomen toimitusjohtaja Pertti Karjalainen todella elää kuten opettaa. Melkein käy sääliksi hänen vaatimaton 17000 euron vuositulonsa, eli noin 1400 euron kuukausitulonsa. Onneksi köyhäintalolta vältytään nipin napin, kiitos 300 000 euron pääomatulojen. Nämä ovat olleet viime vuodet suhteellisen vakaat, joten voimme olettaa, että ehkäpä pääomatulot eivät tule nerokkaasta osakesijoittamisesta, vaan esimerkiksi vastineena toimitusjohtajan työsuoritteesta. Tällaisia vastikkeita kutsutaan tavallisten kuolevaisten ollessa kyseessä palkoiksi. Pääomatulon veroprosentti on 30 tai 32, 300 000 euron palkkatuloista  huomattavasti enemmän. Pääomatuloista kun ei mene asuinkunnalle senttiäkään. Espoo (tai muu nimeämätön kunta Uusimaalla) kiittää Karjalaista.

Mutta ei vähä mitään. Attendon lääkäri-omistajat ovat vain kuorrutus kakussa. Koko firman verot on nimittäin järjestelty vähän usemman mutkan kautta. Saattaa toki olla, että on olemassa täysin looginen ja järkevä syy, miksi omistus sijaitsee Luxemburgissa ja Jersey-saarilla (molemmat veroparatiiseja) ja miksi palveluja tarjoava yritys ei oikein tahdo tehdä voittoa niissä maissa, joissa se toimii, vaan pikemminkin makselee korkeaa korkoa emofirmoiltaan ottamille lainoille.

Yleensä tämä looginen ja järkevä syy on yhteiskunnalle maksettujen verojen minimointi.

Surullisinta on, että Attendon veronkierto on “uutinen” sanan laimeimmassa merkityksessä – koko kuvio oli tiedossa viimeistään vuonna 2011, jolloin Verohallinto suunnitteli tällaisten porsaanreikien tukkimista.

Senkään suhteen ei mennyt aivan putkeen. Samaan aikaan kun yksityiset lääkärifirmat yksityistämisiä ja ammattikunnan poskettoman hyvää työmarkkina-asemaa hyväkseen käyttämällä lapioivat miljoonia veroparatiiseihin ja omiin taskuihinsa ohi kotikuntiensa, verottaja on löytänyt tärkeämpää tekemistä.

Veronkierto ja harmaa talous otetaan vakavasti Suomessa armon vuonna 2013, joten verottaja on päättänyt laittaa aikapankki– ja talonrakennustalkootoiminnan verolle. Omakotitalojen talkootoiminta ja aikapankeissa tapahtuva oravannahkakauppa ovat siis nämä keskeiset harmaan talouden ongelmat.

Kerrataan.

Jos haluan vaikka soittaa mummelille kitaraa ja saada vastalahjaksi tuoreita keksejä, joudun maksamaan veroja. Jos taas haluan perustaa terveydenhoitoyrityksen ja rakentaa mummelille vanhainkodin yhteiskunnan maksamana, maksan veroja erittäin vähän – tai jos olen oikein fiksu, en lainkaan.

Toiset porsaat ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

(Julkaistu Ylioppilaslehdessä 1.11.2013)

Heidi Hautalan eron yhteydessä kokoomuslainen kansanedustaja Timo Heinonen vaati kaikkia Greenpeaceen kytkeytyneitä poliitikko- ja pihalle Arkadianmäeltä. Ajatus on absurdi, mutta paljastava. Moni nimittäin ajattelee, että nimenomaan kytkyttömyys tekee hyvän poliitikon. Päinvastoin. Tällainen politiikkakäsitys kieltää päättäjiltä veren, sydämen ja seksin.

Politiikan on oltava veristä. Kyse on erilaisten, keskenään ristiriidassa olevien etujen kamppailusta, jossa ”parasta” vaihtoehtoa ei ole. Minä haluan eduskuntaani kokoomuslaisia, jotka ovat perillä elinkeinoelämästä – jopa niin hyvin, että osaavat olla sen kanssa eri mieltä. Minä haluan demarini tanakoin ay-kytköksin enkä luota vihreään poliitikkoon, joka ei ole tiiviissä dialogissa ympäristöjärjestöjen kanssa. Poliitikon kytkökset ovat kuin verisuonisto, joka kuljettaa uusia ajatuksia systeemiin.

Politiikan on tultava sydämestä. Kieltämäl
lä poliitikoilta suhteet kansalaisyhteiskuntaan kiellämme heiltä omatunnon ja valtioltamme sielun. Minä haluan poliitikkoni periaatteellisina. Haluan vasemmistolaisia, jotka ovat panneet itsensä likoon paremman maailman puolesta, haluan RKP:läisiä, jotka elävät kaksikielistä kulttuuria todeksi. Haluan sellaisia poliitikkoja, joille mielipiteet ja toiminta eivät ole riippuvaisia kansanedustajuudesta.

Heille kansanedustajuus on vain yksi vaunu maailmanparannuksen junassa. Ilman heitä eduskuntamme koostuisi ainoastaan entisistä urheilijoista ja suojakaasuun pakatuista broilereista. Asiaansa uskovaa päättäjää ei voi ostaa ruskealla kirjekuorella.

Politiikan on oltava seksikästä.
Puolueet tilaavat ennen jokaisia vaaleja yhteisen kyselytutkimuksen, joiden pohjalta kaikki vaalikampanjat suunnitellaan. Tämä tuottaa lussua, todellisesta maailmasta ja sen konflikteista vieraantunutta keskiarvojen politiikkaa.

Maailma ei mahdu galluppiin. Ristiriidat, kamppailut ja niiden uudet muodot saavat ilmaisunsa Facebookissa ja kansalaisjärjestöissä. Mikäli poliitikot sanoutuvat kytkyttömyyden nimissä irti tästä kaikesta ja luottavat Taloustutkimuksen lukuihin, voimme olla varmoja, että tulevaisuus hukataan vanhojen valtarakenteiden alle.

Jostain syystä Suomessa politiikka nähdään yhteisten asioi
den hoitamisena, johon eivät saisi sotkeutua kansalaisjärjestöjen tai eturyhmien intressit. Säästäkää minut tällaisilta perversseiltä hygieniafantasioilta ja antakaa poliitikkoni verisinä, sielukkaina ja seksikkäinä.

Tässä se on taas. Kun jokin on huonosti, keski-iän jo reippaasti ylittäneen sedän on kaikkein helpointa osoittaa sormella nuoria. Vaikka suomalaisista puolet on alle 42-vuotiaita, kuunnellaan vanhempaa puolikasta huomattavasti tarkemmalla korvalla. Tai oikeastaan kyse on jostakin paljon syvemmästä. Nämä vanhemmat vallakkaat henkilöt ajattelevat suomalaisen yhteiskunnan nollasummapeliksi, jossa vanhempien elinoloja voidaan parantaa ainoastaan heikentämällä nuorempien elinoloja.

Tänään AKAVAn, jonka jäsen myös minä olen, puheenjohtaja Sture Fjäder ilmoitti, että Suomessakin voitaisiin siirtyä Ruotsin malliin, jossa firmojen on joutuessaan irtisanomaan käytännössä pakko heittää pellolle ne, jotka ovat tulleet taloon viimeisimpänä. Käytännössä jokainen lukutaitoinen ymmärtää, että tämä tarkoittaa nuorempia.

UUNIIN UUNIIN UUNIIN UUNIIN

…suokaa anteeksi lievä innostumiseni. Mitään näin hävytöntä en ole kuullut pitkään, pitkään aikaan. Tämä on täysin alastonta vanhempien henkilöiden etujen ajamista nuorempien etuja vastaan. Tässä ei  Sture kokoomuslaisuudestaan huolimatta yritä tuottaa lisää joustoja työmarkkinolle, vaan jähmettää niitä entisestään, sinetöimällä jälleen kerran parhaat herkut niille, jotka ovat lusineet pisimpään. Tilanteesta, osaamisesta tai ylipäätään mistään riippumatta.

Ammattiliitot usein tulevat toiminnassaan käytännössä nostalgisoineeksi menneitä patruunakapitalismin aikoja, jolloin Finlaysonin pomoherra kyllä vaati pitkää työpäivää mutta tarjosi sitten asuntolan ja torvisoittokunnan ja vaimon ja päiväkodinkin vielä että muijakin pääsi töihin samalle tehtaalle ja kyllä tuli kukkia hautajaisiin.

Mikäli Suomessa tänä lämpimän kesän vuonna 2013 siiryttäisiin käytäntöön, jossa nuoremmat työntekijät on pakko irtisanoa ensin, luotaisiin tällainen ihanan lokoisa vetelehtijävanhusten luokka, jotka pystyisivät edelleen larppaamaan patruunakapitalismia vaikka maailma palaisi ympärillä poroksi (ja sehän palaa, muistakaa se!) tarvitsematta niin vaivautua ottamaan selvää näistä nykymaailman omituisuuksista ja ATK:sta, koska fudujahan ei voi saada. Ehkä jos oikein pinnistää, voi kuvitella sen torvimusiikin sinne taustalle soimaan ja sulkiessaan silmät haistaa tuoreen tervan tehtaan asuntolan hirsistä…

Samaan aikaan toisaalla me koulutetut nuoremman puolen henkilöt säädämme ja väsäämme, pätkätöimme ja koitamme vikistä, että josko hei ihan oikeasti olisi paljon kivempi tätä perhettä perustella, jos olisi joku havainto siitä, mitä tekee ensi vuonna…

Mutta ai niin. Mehän “saamme syyttää syrjäytymisestämme itseämme“, eikä “tämä ole ikärasismia(sic) nuoria kohtaan, vaan faktojen toteamista.”

Kaikki ikäluokat ovat tasa-arvoisia. Toiset vain ovat niin paljon suurempia kuin toiset, etteivät sieltä oman vatsansa takaa nää enää, keitä isojen kenkiensä alle tallovat.

Tämä on sukupolvisotaa. Sitä käydään minun rahoillani, minun nimissäni, minua vastaan. Tämä ei voi jatkua näin.