Sofi Oksanen on Jani Leinonen ilman ironiaa

Kirjailijan ammatti ei ollut näin vetovoimainen 80- ja 90-luvuilla. Kun aiemmin elettiin eräänlaista tekijän kuolemaa, nyt on paluu taiteilijamyyttiin, ollaan siirtymässä romanttisempaan auteur-käsitykseen, uusromantiikkaan.

Sofi Oksanen (pohjimmiltaan itsestään), Image  5/2011. Törkeän hyvän jutun Puhdistuksen tuotannosta, “Menestystarina”, kirjoitti Pekka Hiltunen.

Jos romantiikka nosti taiteilijan myyttiseksi neroksi, jolla on pääsy johonkin salattuun maailmaan, ja postmodernismi tappoi, Barthes teoreettisena kärkenään, tekijän ja jätti jäljelle ainoastaan vapaana kirmaavan teoksen, onko postmodernismin jälkeen palattu nerouteen? Tällaisen julkisuustaiteen tapauksessa tekijän mestaaminen suomalaisella design-giljotiinilla olisi naiivia. Se, että tekijä on teoksiaan kiinnostavampi, ei kuitenkaan millään tavoin tyhjennä teosten merkitystä tai toimi analyysin loppupisteenä, päinvastoin. Se määrittelee tulkinnan alkupisteen. Jani Leinosen taiteen kuittaaminen sanomalla, että ”siinähän on kyse vain taiteilijan oman egon paisuttelusta”, on sama kuin jos kuittaisi Beethovenin sanomalla, että ”siinähän on vain kyse kauniista sävelistä”. Vasta-argumentiksi kelpaa yhtä hyvin ”nimenomaan”kuin ”ei suinkaan”.

Meitsi Jani Leinosesta Nuoressa Voimassa 1/2011 nimellä “Ronaldin kyyneleet”.

Just sayin’.

Tuleekohan Jani Leinonen ja Sofi Oksanen hyvin toimeen? Mä veikkaan, että kyllä. Mä veikkaan, että ne juo yhdessä viskiä. Sofi Oksanen ei ole viininaisia. (Kaiken, minkä tiedän figuureista, opin Imagesta.) Ne juo sitä melko pitkään ja pohtii kansainvälisyyden ja itsensäbrändäämisen vaikeutta ja menestysorientoituneen ihmisen ongelmia Suomessa ja suomalaista systeemiä ja sitä, miten sit lopulta kukaan. ei. kuitenkaan. ymmärrä. Lopuks ne vähän uhoo.

Leinonen menee kotiin mäkin kautta. En tiedä, meneekö myös Oksanen – ehkä, ironisena vitsinä, toisaalta ehkä tosikkona ei.

Leinonen on löytänyt oman ratkaisunsa postmodernin ironian ongelmaan. Jos kaikki on henkilökohtaista, kaikkea pitää kohdella henkilökohtaisena. Jos musiikintekijöiden symbolisen kilpailun sijaan kiinnostavampaa on laulajanalkujen konkreettinen kilpailu; jos kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta; jos politiikassa vaikuttavat ainoastaan kunnon letkautukset – silloin taiteenkin on operoitava samoilla välineillä. Kyyninen aktivisti voisi kysyä, eikö ole Leinoselta aivan uskomattoman naiivia olettaa, että Ronaldin kaappaamisen kaltainen julkisuustaide voisi olla olematta muuta kuin McDonaldsin mainos.

Naiivia on tämän kysymyksen kysyminen. Sillähän ei Leinoselle ole mitään väliä! Leinonen rakastaa McDonaldsin ruokaa!

Leinonen rakastaa myös itseään, Ronaldin ja hampurilaisten ohella yli kaiken omaa näppäryyttään. Hänen giljotiininsa näyttää Aallon tarjoilupöydältä, ja toisin kuin McDonaldsin hampurilaiset, se on taatusti suomalaista käsityötä. Leinonen ei ole kylmä kusipää: hän on aidosti huolissaan siirtolaisten oikeuksista, lasten liikalihavuudesta, kansallisten symbolien elinvoiman katoamisesta ja mistä kaikesta Food Liberation Army videoillaan nyt onkaan huolissaan. Leinosen kritiikki tapahtuu siinä muodossa kuin kritiikin on populaarijulkisuudessa nykyään mahdollista tapahtua, ja se on juuri niin vaikuttavaa kuin kritiikki voi vain olla.

Jatkoa samasta lähteestä.

Myös Oksanen on löytänyt ratkaisun ironian ongelmaan. Mikään Sofi Oksasessa ei ole ironista. Yksikään violetti rasta ei ole hypermoderni vitsi, joka kommentoi goottikulttuuria. Shit is real. Kun Sofi Oksanen kertoo meille seksielämästään, hän poseeraa Imagessa pakettiin kietaistuna. (Kaikki, mitä tiedän sidotuista figuureista, on peräisin Imagesta.) Oksasen bondage ei ole ironista.

Sama kuva Leinosesta polvillaan, kameraan katsovana, valkoisissa vaatteissa punaiseen paketoituna; hipsteriyden multihuipennus.

Oksasen fetisismi tuottaa totuuden käyttövoiman, totuuden itsensä edessä. Kun Oksanen puhuu politiikka, sekin on totta, ikuista fallosta:

Bondagesta ollaan kiinnostuneita hyvin eri syistä. Joillekin se riittää kiehtovina kuvia. Minulle bondage tuo samansukuisen tunteen kuin korsetti – se tuntuu siltä kuin jokin pitäisi hyvin lujasti sylissä. Se tuntuu hellittämättömältä syleilyltä, hellittämättömältä kiihotukselta, joltain loppumattomalta ja häviämättömältä. Syvästi tyydyttävältä niinäkin kausina, jolloin libido on miinuksella. Siinä mielessä fetissini edustavat lacanilaisittain tulkittuna Phallosta – ikuista erektiota.

Itse olen aina ollut vimmattu keräilijä ja kuten monet keräilijät, olen keräillyt tavaroita, joilla ei ole käytännössä mitään merkitystä, mutta joiden tärkeys on esineessä itsessään ja kokoelman osana. Kokoelma sinänsä on joillekin yksi tapa hallita jotain maailmaa, mutta minulle se on pikemminkin asioiden säilömistä, häviämättömyyden estämistä, mitä teen myös omassa kirjailijan työssäni. Samasta juuresta mahdollisesti lähtee fetisismini, jonkinlaisesta katoamattomuuden vimmastani – en halua alistua seksuaalisen vetovoiman lakastumisen mahdollisuuteen.

Oksanen bondagesta ja fetisismistä Imagessa 3/2005.

Myös Leinonen on fetisisti, ikuisen erektion mies, mutta aivan eri tavalla. Leinonen obsessoi Ronaldista, Leinonen obsessoi Elovenasta, Leinonen obsessoi Ronaldilta suihin ottavasta Elovenasta.

Figuureina prominentteja, kiinnostavia, menestyneitä. Odotan molempien seuraavia teoksia ja kiitän, että saan elää aikaa, jossa tällaiset figuurit laiduntavat tajunnassamme. Ainoastaan ironia heidät erottaa.

Oma etu ja läpiporvarillistuva Kallio

Kun muutin Katajanokalta Kallioon, tajusin jotain syvällistä kaupungista. Katajanokka on joka tavoin mukava ja lähellä keskustaa sijaitseva paikka – mutta joka tapauksessa pohjimmiltaan lähiö, jonka ostari on Stokka. Kallio puolestaan on olemukseltaan huomattavan erilainen paikka. Täynnä ihmisiä, toimintaa ja tapahtumaa, espressokioskeja ja alan miehiä. Alasta riippumatta.

Kallio myös gentrifioituu, eli siirtyy halvoista räkälöistä mainittuihin espressokioskeihin – keskiluokkaistuu, mukavoituu, “menettää särmäänsä”, tulee vähemmä vaaralliseksi.

Käytännössä tätä gentrifioitumisen etenemistä voi tarkkailla Kaarlenkadulla, joka on kotikatuni. Karhupuisto on kehityksen parhaita esimerkkejä, ennen alan miesten yksinomaan kansoittama, (ehkä) 2000-luvun alussa kunnostettu ja putsattu, nykyään kesät täynnä kukkaistutuksia ja homojen espresso-lippakioskia, joka myy San Pellegrino-vettä.

Kaarlenkatua pitkin sama kehitys hiipii eteenpäin. Kahvila Villipuutarha avasi joitakin vuosia sitten, viime vuoden puolella taloni toinen helmi, Kallion Kulma (joka tunnettiin siitä, että vaikka Roskapankkiin ei olisi enää päässytkään, Kulmaan kyllä pääsi), lopetti, sillä taloyhtiö halusi “arvolleen paremmin sopivan vuokralaisen”. Tilalle avattiin Cafe Cardemumma, “Herkuttelijan keidas Kalliossa”.

Kysyttiin, että gentriofioituuko koko Kallio. Muuttuuko Kallio pelkäksi hipsterien mekaksi, nousevatko asuntojen arvot, tuleeko lisää espressopaikkoja, kallistuvatko pitsat? Vastasin luennoilla oppimastani, että ei. Asunnot ovat liian pieniä, jotta niiden hinnat voisivat nousta oikeasti ja lisäksi alueella on aivan liian hyvä  infrastruktuuri kaikenlaiselle sekalaiselle ihmisten aluskasvillisuudelle. On kolme leipäjonoa, Diakonissalaitos, vastaanottokeskus, Alko ja piritori.

Väärässä olin: minun viereisen talon asukkaat häätävät Heikki Hurstin leipäjonoa. Gentrifioituminen etenee pitkin pitkin Kaarlenkatua ja yksiöiden hinnat nousevat nousemistaan.

Kirjoitin keväällä sosiologian graduni NIMBY- eli Not In My Back Yard -ilmiöstä. Gradussani  tutkin, miten erään toisen kaupunginosan (Etelä-Haagan) asukkaa vastustivat alueensa kaavamuutosta, jonka tarkoituksena oli ainoastaan tiivistää alueen olemassaolevaa rakennetta, rakentaa lisää keski- tai ylemmän keskiluokan perheasuntoja alueelle, jossa niitä jo on.

Erityisesti tutkin oman edun ja yhteisen hyvän suhdetta asukkaiden argumentaatiossa. Yksi keskeisistä tuloksistani oli, että noin puolet haagalaisista vetosi kaavamuutosta vastustaessaan pelkästään suoraan omaan etuunsa, muotoilematta argumenttiaan minkään yleisen hyvän periaateen kautta. Esimerkiksi oman ikkunasta näkyvän maiseman menetystä pelättiin. Graduni on luettavissa täällä.

Tulos oli hivenen yllättävä – olisi voinut kuvitella, että Suomi on maa, jossa omaa asiaansa voi ajaa helpommin vetoamalla johonkin yhteiseen hyvään, vaikkapa lasten turvallisuuteen tai asuinalueiden itsehallinnon mahdollisuuteen. Tämä sama toistuu kuitenkin myös kalliolaisten nimbyjen puheissa:

Leipäjonon läheisyydessä asuvat ovat valittaneet esimerkiksi humalaisten jonottajien käyttäytymisestä. Eräs asukas kertoo, että leipäjono oli laskenut hänen asuntonsa arvoa 20 000 eurolla. (via HS)

Suomi on siis maa, jossa on hyväksyttävää ja toimivaa HÄÄTÄÄ KAIKKEIN KÖYHIMPIÄ AUTTAVA HEIKKI HURSTIN LEIPÄJONO OMAN ASUNNON ARVON LASKEMISEN TAKIA.

Eipä sillä, totta kai tämä huolestunut kalliolainen on oikeassa. Miksi juuri hänen pitäisi olla muita solidaarisempi? Miksi juuri hänen pitäisi maksaa se kuvitteelllinen 20 000 euron hinta siitä, että kaikkein köyhimmät saavat leipäpalansa? Ajatus on “looginen”, vaikka kuulostaakin minun korviini täysin hirvittävältä ja epäinhimilliseltä.

Niinpä päivitänkin ennustettani Kallion suhteen. Kallio gentrifioituu seuraavaksi Etu-Töölöksi kahdessakymmenessä vuodessa. Tässä välissä kaupunginosaa odottaa erittäin mukava vaihe, jossa halpa pitsa vähitellen korvaantuu keskihintaisella sushilla. Leipäjonot ja muut esteettiset haitat siirretään laitakaupungille. Samalla ympyrä sulkeutuu: Etu-Töölö rakennettiin aikanaan virkamisten asuinalueeksi ja Kalliota samaan aikaan työväen alueeksi. Yhteiskuntaluokat yhtyvät viimein.

Missä Heikki Hursti tulevaisuudessa jakaa leipää sitä tarvitseville, sitä en tiedä.

Vihreät ovat liberaalidemareita ja 10 muuta havaintoa vaalikonedatan pohjalta

“Avoin data on ainoastaan yhtä hyödyllistä kuin siitä tehdyt analyysit” –joku viisas mies.

Ainakin Hesari on tehnyt vaalikonedatastaan julkisia. Tämä on mahtava kehityssuunta jonka soisi jatkuvan. Paljosta datasta on hyvä rakentaa visualisointeja, kuten Juha Törmänen ansiokkaasti HS:n vaalikonedatasta on tehnyt. Visualisoinnit ovat kuitenkin vasta ensimmäinen askel – seuraavaksi pitäisi niiden avulla päätellä jotain ehdokkaista, puolueista ja poliittisesta todellisuudesta. Tässä minun muutama senttini tähän soppaan. (Päivitys 9.4. 13:34: Yle ei ole julkaissut dataa, mutta se ei ole estänyt Jens Finnäsiä kaivamasta sitä dataa esiin ja verkostoanatomiaa analysoimasta sitä. Haloo YLE! Tässä olisi julkisen palvelun paikka.)

Yleisenä huomiona alla olevissa kuvissa ja analyyseissa käytetään kaikkien vaalipiirien ehdokkaita. Törmänen etsi tilastollisilla menetelmillä ehdokkaita vahvasti erottelevien kysymysryppeiden muodostamat akselit. Käytännössä nämä muodostuivat noudattelemaan vasemmisto-oikeisto-jakoa (vaaka-akseli) ja konservatiivi-liberaali-jakoa (pystyakseli, liberaali ylhäällä). En tiedä, mistä kysymyksistä akselit muodostuvat enkä ovatko ne fiksuja. Kuvat (ja ehkä myös tekstit? kuka näistä lisensseistä tietää.) ovat Creative Commons -lisenssillä Nimeä-epäkaupallinen-tarttuva 3.0 alkuperäisen HS.fi -datan ja Törmäsen visualisoinnin tapaan. Datan julkaiseminen on muuten Hesarilta ja siellä Esalta aivan eeppisen mahtava veto.

(Selvennyksenä 9.4. kello 12:35,: tilastollinen analyysi ja ehdokkaiden ryhmittely ovat siis kokonaan Juha Törmäsen tekemiä, samoin visualisaatio – tällä merkinnällä yritän rakentaa mielekkäitä tulkintoja Törmäsen ryhmittelyn pohjalta. Kuvat perustuvat kokonana Törmäsen visualisaatioon.)

Tässä analysoin lähinnä sitä, miten eri puolueet ovat tai eivät ole samanlaisia. Monet havainnoista ovat lievästi itsestäänselviä, mutta mun lempinimi onkin Captain Obvious. Toisaalta on jännittävä huomata, miten puolueiden ehdokkaat mielipiteissään toistavat mielikuvia puolueen paikasta maailmassa. Lisäksi on syytä huomata, että nämä eivät siis ole laskettuja vaan visualisoinnin perusteella tehtyjä päätelmiä.

Vihreät eivät ole Kokoomuksen puisto-osasto.

Ehdokkaiden vastausten perusteella Vihreillä ei pitäisi olla mitään tekemistä Kokoomuksen kanssa.  Muutamaaoutlieriä lukuunottamatta kaikki Vihreiden ehdokkaat ovat vasemmistolaisempia ja liberaalimpia kuin yksikään Kokoomuksen ehdokkaista. Jännittävästi ja yleisen mielikuvan vastaisesti suurempi ero on nimenomaan vasemmistolaisuudessa. Kokoomuksen liberaalimpi puolikas on yhtä liberaali kuin konservatiivisempi puoli Vihreistä mutta koko Suomen 2000 ehdokkaasta ainoastaan kymmenen on yhtä oikeistolaisia kuin Kokoomuksen vasen laita. Vasemmisto-oikeisto ei ole kuollut jaottelu, ja vihreätkin voisivat muistaa sen seuraavaa hallitusta kasattaessa. Hallitusyhteistyön vaikeudelle on syynsä, jos koko puolue on vasemmistolaisempi kuin koko toinen puolue.

(Piirsin ton viivan ihan itse – sellaisenhan voisi kyllä myös laskea. Huomionarvoista on muuten se, että tuo Kokoomuksen vasemmaisin pallura on Merikukka Forsius…)

Vihreät ja Vasemmisto – niin lähellä, mutta niin kaukana.

Vasemmiston vasen laita kurkottaa ylos kohti liberaaliuden vihreitä laitumia. Kartalta löytyy kohta (olen ympyröinyt sen), jota kutsun punavihreyden onnelaksi. Se on mun skene, ja sieltä löytyvät käytännössä suurin osa niistä ehdokkaista, joita olen harkinnut tai suositellut tai jotka on mun fb-kavereita.

Noin yleisesti vihreät eivät ole maanlaajuisesti erityisen lähellä Vasemmistoliittoa, sillä…

Vihreät ovat liberaalidemareita.

Vihreät ehdokkaat ovat pääosin selvästi vasemmistoliiton ehdokkaita oikeistolaisempia – mutta eivät kovin oikeistolaisia. Käytännössä vihreät ovat samassa paikassa demareiden kanssa. Vihreitä pitäisi siis lakata kutsumasta Kokoomuksen puisto-osastoksi ja ruveta kutsumaan demareiden liberaalisiiveksi.

Persut ovat konservatiivikeskusta.

Keskusta-perussuomalaiset

Datan perusteella Perussuomalaiset ovat vasemmisto-oikeisto-akselilla selvästi Kokoomusta vasemmammalla, käytännössä tismalleen samoissa lukemissa keskustan kanssa. Persujen ehdokkaat tuntuvat siis painottuvan nimenomaan kepu/smp-akselille, puolue niille, joille Keskusta on tullut liian city-liberaaliksi.

Konservatiivisuudessa PS menee kuitenkin kirkkaasti Keskustan yli (tai siis ali, tässä kuvassa.) Käytännössä kaikki persujen ehdokkaat koko Suomessa ovat konservatiivisempia kuin juuri kukaan Keskustan ehdokkaista.

Kristillisdemokraatteja ja Keskustaa on vaikea erottaa toisistaan.

Tämä lienee yllättävää lähinnä helsinkiläiselle. Meikäläiset kepulaisetkin kun tuppaavat olemaan melko liberaalia jengiä. Mutta krisut siis ihan tosissaan ovat tismalleen samaa porukkaan kepun kanssa (ok, ehkä ihan vähän konservatiivisempia). Näiden puolueiden väliset erot kaiketi siis selittyvät lähinnä sillä, kuinka paljon arvojen taustalla molemmilla olevalla uskonnollisuudella vouhkataan.

Vas-SDP-Vihr-Kesk-RKP olisi hyvin järkevä hallituspohja.

Tällainen “ideologisesti” demareiden ympärille kasautuva rypäs muodostaa oikeastaan hallitusyhteistyön kannalta hyvinkin loogisen kokonaisuuden. Tällainen hallituspohja olisi ilmeisesti myös lukujen perusteella mahdollinen.

Pers-Kesk-Kok-RKP-KD olisi myös.

Kuten kuvasta näkyy. Mutta selkästi huonompi, tästä kuvasta piti jättää pois 13 sopimatonta palluraa (koska ei mahu sivulle muuten, internetistä loppuu tila). Pois jäi pari konservatiivisinta persua, neljä(!) oikeistolaisinta kokkaria ja neljä liberaaleinta RKP:laista. + muutama vääriin puolueisiin eksynyt vasemmistolainen.

SDP on merkittävästi vasemmistolaisempi puolue kuin Kokoomus.

Vaikka demareita ja heidän tekemäänsä politiikkaa on monesti lyöty (aiheesta) jopa Kokoomusta oikeistolaisemmaksi puolueeksi, tämä ei näytä pitävän paikkaansa. Ainakin puolueen ehdokkaat ovat selvästi vasemmistolaisempia (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Myös tässä ja seuraavassa kuvassa on muutama äärilaita (neljä oikeistolaisinta kokkaria, konservatiivisen demari) jätetty pois.

Keskusta on keskusta.

No kattokaa nyt ite.

Väite “suurilla puolueilla ei ole eroja” pätee ainoastaan konservatiivi-libeerali-akseliin.

Suomen kolme suurinta puoluetta (sori Pers, se pätee vasta kun äänet on laskettu) eivät eroa toisistaan käytännössä ollenkaan liberaaliuden suhteen. (Poikkeuksiakin on, mm. maailman liberaalein mies Matti Niemi! Terkkuja Masalle!) Vasemmisto-oikeisto-linjalla saadaan kuitenkin melko suurta eroa puolueiden välille.  (Wille Rydman ja Elina Lepomäki ovat muuten KOKO AINEISTON kaikkine hulluine päivineen toiseksi ja kolmanneksi oikeistolaisimmat ehdokkaat.)

Tästä voidaan vetää kaksi johtopäätöstä. Joko puolueiden johto ja siten puolueet käytännössä olemassaolevina valtarakennelmina toimivat eri tavalla kuin ehdokkaiden keskiarvot. Tämä pitää osittain paikkansa, kyllä esimerkiksi demarit ovat vetäneet oikeistolaisempaa politiikkaa kuin tällä jengillä oikeastaan pitäisi. Myös Kokoomuksen postmoderni mainonta sotkee tilannetta – kun puolue puhuu paljon hyvinvointivaltion säilyttämisestä, on vaikea havaita, että iso osa ehdokkaista on näinkin oikealla.

Toinen vaihtoehto on, että kun sanotaan, että kolmea suurta puoluetta on vaikea erottaa toisistaan, sillä viitataan nimenomaan johonkin muuhun kuin vasemmisto-oikeistojaotteluun.

Liberaali-konservatiivi-akselin kysymykset ovat semi-usein omantunnon kysymyksiä, joissa kansanedustajat voivat joka tapauksessa äänestää miten lystäävät. Vasemmisto-oikeisto-kysymykset ovat sellaisia, joita me vasemmistolaiset kutsumme ideologisiksi, ja joita oikeistossa kutsutaan miellään rationaalisiksi oikean vastauksen kysymyksiksi. Voi olla, että ideologisuuden huono huuto johtaa puolueiden näyttäytymiseen samanlaisina.

Käytännössä näiden palluroiden mukaan Perussuomalaisten nousu selittyisi kokonaan sillä, että suuret puolueet ovat unohtaneet konservatiiviäänestäjänsä.

Vihreys ei pääse näkymään akseleilla.

Käytännössä vihreiden läpyskä siitä, miten he eivät ole vasemmalla eivätkä oikealla vaan vihreitä, siis sekä pitää paikkansa että ei pidä paikkaansa. Nämä akselit on muodostettu tilastollisesti. Jos vaalikoneissa olisi enemmän “vihreyteen” eli siis luontoon liittyviä kysymyksiä, varmasti yksi akseleista olisi vihreä-ei-vihreä. Sosiaalipoliittisten kysymysten perusteella on mahdollista muodostua tämänkaltaisia vasemmisto-oikeisto-akseleita.

Myös mikäli perussuomalaisten herkkukysymyksiä maahanmuutosta olisi enemmän, voisi tulla erilaisia akseleita. Toisaalta kun katsoo puolueen sijoittumista ja RKP:n ja Vihreiden sijoittumista, voi olla, että maahanmuuttokysymykset ovat käytänössä mukana siinä summamuuttujassa, jonka mukaan toi kons-lib-akseli syntyy – mahdollisesti jopa melko tärkeässä osassa. (En jaksa lähteä itse analysoimaan dataa 🙂

Ehdokkaiden mielipiteet kertovat vain osan totuudesta.

Tämä on ehkä koko tämän merkinnän tärkein huomautus. Kaikki edellä tehdyt huomiot ja kuvat kertovat ainoastaan siitä, minkälaisia ihmisiä hakeutuu/pääsee/hankitaan puolueiden listoille ehdolle. Tällä on yhteys siihen, miten puolue ymmärtää itsensä ja siihen, millaista politiikkaa se tekee, mutta se ei määräydy suoraan tästä. (Eikä sen pitäisikään). Läpimenneet määrittävät puolueitaan merkittävästi enemmän kuin muut ehdokkaat. Samoin puheenjohtajat ja muut avainpelaajat. Mikael Jungner on käytännössä puolueensa pääjoukon oikeistolaisin ehdokas.

Kiinnostavaksi analyysi muuttuu vaalien jälkeen, kun nähdään, millaiset ehdokkaat suhteessa puolueeseensa ovat menneet läpi. Siitä tulee kiinnostavaa.

Ronald McDonaldin kaappaus on kiinnostavaa taidetta

Viime viikon kutkutavin mediatarina oli Ronald McDonaldin kaappaus. Koko homma oli absurdi, kiinnostava, vähän hämärä – ja koko ajan oli vähän vaikeaa uskoa silmiään: tapahtuiko tämä oikaesti? Onko niillä OIKEASTI kommandopipot päässä? Toisaalta, sanalla “kutkuttava” on myös toinen puoli. Kutkuttavat asiat ovat kiinnostavia, mutteivät koskaan maailmaa muuttavia. Egyptissä tapahtuva vallankumous on kiinnostava ja vangitseva, ei kutkuttava.

Asiaan. Kirjoitin perjantaina alkaneesta salapoliisintyöstäni tämän asian ympärillä Voiman verkkolehteen Fifiin. Soittelun jälkeen siis näytti siltä, että kaikki viisi listattua taiteilijaa kiistivät yhteytensä projektiin, mutta Leinonen ja Geller eivät vaikuttaneet täysin vilpittömiltä. Niinpä henkilökohtainen veikkaukseni on, että kyseessä on Gellerin ja Leinosen yhteisnäyttely.

STT poimi uutisen Fifistä ja tuuttasi eteenpäin (mistä se päätyi mm. HS:n omakaupunki-osastolle).

Sääli vain, että sekä STT että aiemmin uutisoinut Taloussanomat eivät tuntuneet ymmärtäneen koko touhun pointtia ollenkaan. McDonald’sin pellekaappaus olikin mainos! kirkuu Taloussanomien otsikko.

Eikä ollut. Se oli taidetta.

Mikäli käsitetaiteilijat (oli kyseessä sitten  Leinonen/Geller tai jokin muu joukkue) tekevät tällaisen kaappauksen, liittävät siihen videoita, julkaisevat manifestejä ja pitävät lopulta näyttelyn, ei kaappaus ole taidenäyttelyn mainos. SE ON NÄYTTELYN KESKEINEN TYÖ. En yllättäyisi, mikäli perjantaina aukeava näyttely koostuisi pääosin esillä olleista videoista, Ronaldista (Gellerin tyyliin sopisi oikein hyvin tehdä oma kopio Ronaldista mestausta varten) mestattuna tai pää irroitettuna – mahdollisesti ryyditettynä erittäin kompromettoivilla kuvasarjoilla Ronaldin edesottamuksista vangittuna, mahdollisesti myös poliisin antamasta sakkolapusta jne.

Tai oikeastaan koko näyttelyä ei välttämättä tarvitse enää edes pitää. Taideteos voisi hyvin muodostua pelkästään videoista, nettisivuista, lehtijutuista (jee, pääsin osalliseksi!), ilkeistä kommenteista Youtubessa ja lehdissä.

Ja se olisi hyvä, kiinnostava ja uskaltava taideteos. Fifin juttuni oli mahdollista lukea myös melko kriittisenä varsinaista aktiota kohtaan. Tulkinta riippuu tyystin perspektiivistä. Mikäli oletamme, että kaappauksella oli joitakin yhteiskuntakriittisiä ja ennen kaikkea McDonaldsia painostamaan tarkoitettuja tavoitteita, niiden toteutumiseen en usko. Taiteena katsoen olen… kutkuttunut.

Ja haluan nähdä lisää.

Sain ystävältäni muistutuksen ruotsissa toteutetusta vastaavasta aktiosta: Militant Graffiti Artists of Stockholm kaappasi yhden Tukholmaa kansoittaneista, mainoksin varustetuista muovilehmistä tämän ollessa toteuttamassa betoniporsaan virkaansa.

Havaitsemme taiteen yhteiskunnallisuuden olevan aika herkkävireinen asia. Militantit tukholmalaiset graffittiartistit kaappasivat lehmän kommandopipoissa kritisoidakseen kaupallisia lehmiä ja niiden olemassaoloa sinänsä. Tämä yhteiskunnalisuus ei tunnu väärältä. Suomalaiset taiteiljat kaappasivat Ronald McDonaldin ja vaativat videolla mäkin tunnustamaan kaikenlaista laittomien maahanmuuttujien käytöstä työvoimana käytettyyn pakkausjätteeseen ja kapitalistiseen voitontavoitteluun. Liikaa vaatimuksia, liian monimutkaista, liian vähän ehdottomuutta: miksi videolla piti korostaa, että tekijät “rakastavat hampurilaisia”? Menee puurot ja vellit sekaisin – positiivisen boikotin (“palkitsemme syömällä lisää hampurilaisianne”) yhdistäminen kiristämiseen, uhkailuun ja häpäisyyn tuottaa omituisen tunteen – ei toimi kaikkein vahvimpana pohjana emansipatoriselle McD-kritiikin nousulle.

Tämä omituinen tunne kyllä liittyy Leinoseen muutenkin – voisiko sanoa osana tämän brändiä. Samaan aikaan Leinosen Elovena-maalaukset ovat oikeasti todella purevaa yhtenäiskulttuurikritiikkiä ja hyvintehokasta sellaista, Leinosen ja Riiko Sakkisen Mundus Liber oli monella tavalla päräyttävintä biovallan käsittelyä taiteessa mitä olen ylipäätään Suomessa nähnyt – ja samaan aikaan koko ajan Leinonen operoi muovisuuden, kaupallisuuden ja zeitgeistin harjalla. Joka tapauksessa Leinonen oli jo ennen tätä operaatiota (mikäli tämä nyt ylipäätään on hänen duunejaan, hänhän itse kielsi minulle, että olisi millään tavalla tekemisissä tämän kanssa.) mielestäni monella tavalla Suomen kiinnostavimpia nykytaiteilijoita. Mikäli kyseessä on jonkun toisen proggis, olen erittäin kiinnostunut jatkosta.

Mutta mä nyt tykkäänkin myös Jeff Koonsista.

Toisaalta, koko teokselle on toinenkin tulkinta. Ehkä pilkan kohteena olemmekin me voimaalukevat, “tiedostavat” “aktiiviset kansalaiset”. Ehkä videolla esitetty vaatimuksien moninaisus yhdistetynä niiden ponnettomuuteen ja äärimmäisen rankkoihin keinoihin kertoo jotain meidän huomion kohteestamme, ajastamme, mediastamme, keinoistamme. Ehkä tarkoitus on osoittaa, että koemme liikaa sympatiaa muovinukkea kohtaan VAIKKA EGYPTISSÄ KUOLEE IHMISIÄ!

Tiedä näistä. Munakasta ja ajatuksi herättävää joka tapaukesssa. Odotamme perjantaita kiinnostuneena.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=slZjQDFbql8]
[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=wcBuRSzCbM8]

Ja mistäs tämä sitten on olevinaan?

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=Q2aIK_FQRVs]

Tolkuton tekijänoikeustuomio

Turkulainen jamppa tuomittiin “nettipiratismista” yli 300 000 euron korvauksiin ja neljän kuukauden (ehdolliseen) vankeuteen, tiesi HS kertoa.

Tässähän ei ole järjen häivääkään. (Eikä tässä merkinnässä uutta ajatusta. Tiedossa samaa tauhkaa.)

Kysynpä vaan, että mistä muusta rikoksesta, jota ei ole suoritettu henkilökohtaisen edun saamiseksi, voidaan tuomita satojentuhansien korvauksiin?

Tämä ei millään tavalla mahdu minun oikeustajuni puitteisiin.

Ensin pari faktaa, jotka HS:n jutussa onnistuneesti raportoitiin täysin päin mäntyä.

Tällä tuomtulla oli omalla koneella jaossa 269 musiikkikappaletta ja 515 “audiovisuaalista tiedostoa”, joka tarkoittanee leffoja. HS:n jutussa sanotaan, että tuomitun ylläpitämällä palvelimella oli ladattavissa 300 000 musiikkikappaleen verran tiedostoja.  Tämä ei pidä paikkaansa. Vertaisverkkojen toimintaidea on, että jaettavat tiedostot eivät ole kenenkään palvelimella, vaan että palvelimien kautta on mahdollista ladata tiedostoja toisten käyttäjien tietokoneilta. Muuten kyseessä ei olisi vertaisverkko, vaan palvelin, jolla jaetaan tiedostoja.i

Ne vahingonkorvaukset, joihin mies tuomittiin, perustuvat yhtenä satunnaisena päivänä tehtyyn tarkastukseen ja sen pohjalta käytännössä arvailtuihin lukuihin. Voidaan siis olettaa, että tarkastuksen nimenomaisella hetkellä palvelussa olisi ollut kaksinkertainen määrä käyttäjiä, olisivat korvaukset olleet…

Tuomioistuimen ansioksi on sanottava, että suomalaiset musiikintuottajat toki vaativat yli kahden miljoonan euron korvauksia.

Pystyn hyväksymään ajatuksen, että tiedostojen luvaton lataaminen internetistä on rikos. Pystyn hyväksymään ajatuksen, että tiedostojen toisten ladattavaksi saattaminen on rikos. (Tosin en aivan ongelmitta: jos joku jättää autonsa lukitsematta kadulle ja laittaa päälle lapun, että ottakaa, onko sen ottaminen rikos? [edit myöhemmin: tämän suhteen saatan hyvinkin olla väärässä. Tai ainakaan esimerkki ei ole paras mahdollinen.]) Saatan olla eri mieltä siitä, pitäisikö niiden olla rikoksia, mutta pystyn hyväksymään tekojen tuomittavuuden periaatteen.

Pystynkö hyväksymään ajatuksen siitä, että palvelu, jonka avulla sellainen henkilö, joka haluaa ladata jotain ja sellainen henkilö, jolla tätä jotain on tarjolla, voivat tehdä vaihtokauppoja, on rikos? Mahdollisesti, mutta nyt liikutaan jo merkittävästi harmaammilla vesillä. Jos jampat tekisivät sitä lehtien kirjeenvaihtopalstojen kautta ja lähettelisivät toisilleen cd-levyjä, kyseessä ei olisi rikos [edit:tämäkin saattaa olla vanhentunut käsitys asiasta. voin olla väärässä.] –  vaikka se, mitä tapahtuu, olisi sama asia. Tämä on vain liian kätevää ollakseen laillista. Jos yhteydenpitoon käytettäisin HS:n keskustelupalstaa, en usko, että HS joutuisi maksamaan  Mutta tosiaan. Ymmärrän, että dc-verkon kautta tiedostojen vaihtelu on niin paljon kätevämpää, että sitä voi pitää kvalitatiivisesti eri asiana. Tämänkin periaatteen pystyn hyväksymään.

Mutta.

Tuomioasiakirjassa (jonka lukemiseen tämä merkintä siis perustuu, ja joka kirjoitushetkellä [ilmeisesti sittemmin poistui verkosta] oli  luettavissa täällä ) todetaan tuomitun rikoksista ja rangaistuksista seuraavaa:

Tuomitun [poistin nimen] syyksi luettja rikoksia ei voida pitää vaarallisina. Sen sijaa niiden voidaan katsoa olevan vahngollsia niiden aikaansaadessa laajamittaisesti välinpitämättömyyden ilmapiiriä lain sääösten ja määäysten(sic) noudattamisvelvollsuuden suhteen.

Lisäksi siinä todetaan monessa kohtaa, että “Teon motiivina ei ollut rahan ansaitseminen” ja että “syytetty ei ansainnut rahaa teoillaan.”

Tuomioistuin siis tuomitsi näin pelotellakseen muita. Keskeistä ei ole se, miten paljon vahinkoa kellekin todellisuudessa aiheutui tai olisi saattanut aiheutua, vaan, kuinka paljon pitää rangaista, jotta muut olisivat tekemättä samaa.

Ja miksei näin olisi, sillä koko nykyaikaisen tekijänoikeuskäytännön ja ennen kaikkea siitä langetettujen tuomioiden heikko kohta on nimenomaan tuo menetettyjen rahojen korvaaminen. Jäikö artisteilta saamatta kaksi miljoonaa euroa – tai 300 000 euroa – sen takia, että tämä yksi turkulainen mahdollisti suomalaisten käyttäjien kommunikoimisen keskenään?

Ehkä. Tai sitten ei. Kukaan ei nimittäin tiedä. Ehkä jotkut jättivät ostamatta ne nimenomaiset kappaleet ja leffat sen takia että latasivat ne toisilta käyttäjiltä, joihin saivat yhteyden tuomitun kautta – ehkä jotkut jättivät ostamatta jotkut toiset levyt sen takia. Ehkä söivät enemmän jäätelöä tai kävivät enemmän elokuvissa, kun kerran ei tarvinnut maksaa levyistä niin paljon. Tai sitten ostivat jotain aivan toisia levyjä. Tai sitten eivät koskaan olisikaan ostaneet yhtään levyä, lainanneet vain kirjastosta (laillisesti) ja kopioineet vanhemmiltaan ja 20 ihmisen lähipiiriltään (laillisesti).

Tai ehkä he kuluttivat ylipäätään enemmän mediaa sen takia, että olivat oppineet digitaalisen kuluttamisen ennen kuin levy-yhtiöt (elokuvayhtiöistä nyt puhumattakaan) edes tarjosivat järkevää palvelua median digitaalista kuluttamista varten. Tähän suuntaan puhuisi esimerkiksi PriceWaterhouseCoopersin selvitys aiheesta:

Laskusuuntaisen vuoden 2009 jälkeen maailmanlaajuiset viihde- ja mediamarkkinat kokonaisuudessaan tulevat kasvamaan vuosittain 5,0 prosenttia koko ennustejakson ajan niin, että vuonna 2014 saavutetaan 1,7 biljoonan Yhdysvaltain dollarin raja. Kasvu on siis huimaa vuoden 2009 1,3 biljoonan tasosta.

Tämä muuten mainitaan myös tuomiossa. Paperissa todetaan, että elokuvien jälleenmyyntihintaa ei voida käyttää suoraan korvaussumman laskemiseen, sillä “vastaavaa palvelua [eli digitaalista latausta] ei teon suoritusaikaan ollut saatavilla”.

Keskeistä on, että kellään ei ole eikä voi olla näistä asioista minkäänlaista varmaa tietoa, sillä koko ajatus perustuu jossitteluun ja mahdollisen tulevan toiminnan arvailuun. Samalla tavalla jos joku pahoinpitelee minut, voinko väittää, että nyt katkesi lupaava urani jääkiekkoilijana, josta olisin tienannut kymmeniä miljoonia tulevaisuudessa? En tietenkään. Ajatuskin on absurdi.

Mutta tekijänoikeuksien suhteen teosta, jonka tarkoitus ei ollut tuottaa tekijälleen taloudellista hyötyä, ja josta ehkä koitui tai sitten ei kahden miljoonan, kolmensadan tuhannen tai aivan minkä tahansa summan verran taloudellista tappiota tai hyötyä mediateollisuudelle, tuomitaan Suomessa satojen tuhansien korvauksiin ja neljän kuukauden vankeuteen.

Kykenenkö hyväksymään tämän?

En missään nimessä.

Jokainen voi huvikseen miettiä, mistä muusta rikoksesta voi saada 300 000 euron korvausvaatimuksen ja vankeutta, jonka motiivina ei ole väkivalta tai kaaoksen aiheuttaminen ja jossa ei olla tavoiteltu taloudellista etua? (Mikäli jollakin on tästä ihan esimerkkejä, otan mielelläni vastana)

Tämä ei ole millään tavalla järkevää eikä oikeudenmukaista.

Edit myöhemmin: Toinen, vaihtoehtoinen malli ajatella korvausten suuruus: jos niillä muutamalla tuhannella ihmisellä, joihin tuo tuomiosumma perustuu, olisi ollut käytössä  spotify premium, he olisivat todennäköisesti saaneet samat musiikkikappaleet käyttöönsä ainakin siksi aikaa. Spotifystä jokainen maksaa sen kympin kuussa, voidaan olettaa, että vaikka vuodessa niitä kappaleita tullaan kuunnelleeksi riittävän monta kertaa. Sitten voidaan laskea, että 2000 * 10 * 12 ja jakaa tämä summa sillä osalla, joka kullekin kuunnellulle artistille spotarin saamista rajoista menee. Voin näin mitään tietämättä sanoa, että se on aika paljon vähemmän kuin 300 000 euroa.

Itse tuomiossa käytetty laskentaperuste ei eroa tästä, valitettavasti se asiakirja poistui jo netistä, joten en voi lainata siitä olennaisia kohtia.

Lisäksi vielä selvennyksenä mainittakoon, että minulla ei siis ole (suuren suurta) periaatteellista ongelmaa sen kanssa, että joku on tuomittu tästä asiasta. Sen voin ymmärtää, vaikka ymmärränkin hyvin myös niitä periaatteellisia lähtökohtia, joiden mielestä tällaisesta asiasta ei pitäisi tuomita. Ongelmani keskittyvät siihen, miten koviin vahingonkorvauksiin ja vankeustuomioon tästä voidaan tuomita.

Suomalainen korruptio

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta rappeutuu. Tuloerot kasvavat tietoisen politiikan seurauksena. Maamme parhaiten toimivia asioita kuten koulutusjärjestelmää puretaan. Tämä maa kaipaa radikaalia ryhtiliikettä. Sen voisi aloittaa vaikka suomalaisesta korruptiosta, joka on viime aikoina noussut ansiokkaasti keskustelun aiheeksi. Suomalainen korruptio on väärin ja siihen on puututtava aktiivisesti ja säälimättä.

Me tarvitsemme parempaa korruptiota.

Suomalaisen korruption leimallinen piirre on, että sen hyödyt valuvat ainoastaan rikkaan eliitin taskuihin. Suomalainen ministeri junailee itselleen uraanirahaa sisäpiirikaupoilla tai turkisrahaa perinteisin menetelmin, mutta mitä tekee pienipalkkainen konstaapeli, tullivirkamaies tai televisiolupatarkastaja? He raportoivat jokaisenpikkurikkeenkin esimiehelleen! Tässähän ei ole mitään järkeä. Tilanne on kestämätön ja omiaan ruokkimaan tuloerojen kasvua ja vallan keskittymistä.

Tarvitsemme työväenluokkaista korruptiota. Miksi antaisimme hyödyn hyvävelijärjestelmistä valua ainoastaan jo valmiiksi rikkaille ja vaikutusvaltaisille, kun jokainen meistä voisi parantaa myös omia tulojaan katsomalla läpi sormien, unohtamalla merkata sen tai tämän pikkurikkeen, tilapäisesti kadottamalla käsityksensä ties minkäkin normin sitovuudesta? Sopivasta summasta, toki.

Korruptio on myös voimautumista. Laki sitoo poliisin, tullimiehen, turvatarkastajan, sosiaalilautakunnan esittelijän käsiä. Vapautumalla näistä estoista yksilö saavuttaa huomattavasti enemmän vaikutusmahdollisuuksia ympäristöönsä, huomattavasti enemmän kyvykkyyttä edistää agendojaan ja huomattavasti rautaisemman aseman yhteiSsössään. Ja juustoa leivän päälle.

Jos kerran suomalaiset ministerit voivat säätää itselleen lisätuloja, mikseivät suomalaiset duunarit ja pienvirkamiehet toimisi samoin? Ottakaamme oppia vanhoista sivistysmaista, Venäjältä ja Italiasta

Kohti suomalaisen korruption uutta kukoistuskautta!

9/11

Oikeastaan en aio kirjoittaa mitään terrori-iskuista enkä edes Allendesta – tai ehkä vähän, kuitenkin.

Ihminen (tai minä ainakin), tuppaa usein ajattelemaan itsestään hivenen moraalisesti korkeammin kuin monesta kanssaeläjästään. Sitä kummastele vaivautuneena, miksi toiset riitelevät käsittämättömien epäfaktojen parissa Wikipediassa, kirjoittavat uudestaan toisten artikkeleja ja riitelevät käsittämättömyyksistä.

Itse ajattelee olevansa faktoihin perustava ja sivistynyt, ehkä koulutettukin ihminen.

Ja kuitenkin, välillä napsahtaa.

Tämän päivän kunniaksi halusin laittaa fäbäriin muutaman videolinkin, Allendelle-kappaleen Chilen tapahtumien muistoksi ja Alicia Keysin ja Jay-Z:n Empire State of Mindin New Yorkin settien takia (laitoin nämä videot nyt tuonne alas, vaikka ei niillä niin väliä.) Välillä tehdessä julkisia ulostuloja (mun fb lasketaan julkiseksi tässä yhteydessä) iskee hirveä epävarmuus. Piti mennä Wikipediaan tarkistamaan, että puhuinhan nyt varmasti Allendesta, olihan se kuolinpäivä varmasti oikein, tiesinhän, mistä puhuin. Ehkä tämä kumpuaa siitä faktasta, että usein, että puhun olematta täysin varma faktoista.

No. Tämän Wikipedia-sivun introkappale oli melkoisen ristiriidassa oppimani todellisuuskäsityksen kanssa. Itse olin oppinut pitämään Salvador Allendea Etelä-Amerikan ensimmäisenä vasemmistolaisena (tai marxilaisena) presidenttinä, joka oli valittu valtaansa demokraattisesti ja jolla oli muutenkin nk. hyvä meininki. Lainaan tässä alla tämän mainitun introkappaleen:

He adopted the policy of nationalization of industries and collectivization. His policy of collectivization resulted in expropriation of lands and crop production dropped, amidst strikes by the far-right Patria y Libertad and CIA opposition under the Nixon administration. Protests were held in Chile against Allende’s rule. The Supreme Court criticized Allende for subordination of the judicial system to serve his own political needs and the Chamber of Deputies requested the military to restore laws in Chile. After this request by the Chamber of Deputies, General Augusto Pinochet deposed Allende in a coup d’état on September 11, 1973 and this ended the Popular Unity government. During the air raids and ground attacks that preceded the coup, Allende gave his last speech where he vowed to stay in the presidential palace. The same day, Allende committed suicide.

Kyllähän tässäkin mainitaan ne elementit, joille olen itse antanut painoa – CIA, Nixonin hallituksen painostus, Augusto Pinochetin johtama vallankumous. Kuva vain maalataan aika erilaisin sävyin. Tässä Allende johtaa maan lakkoihin ja putoavan tuotannon maailmaan, maan hallintoelimet kritisoivat presidentin toimia ja pyytävät armeijaa palauttamaan rauhan – minkä armeija tekee niin kuin vain armeija sen osaa. Jopa presidentin kuolinsyy on eri tavalla. Meilläpäin on aina ollut selvää, että CIA epävertauskuvallisesti murhasi Allenden.

Luettuani ylläolevan tekstin ensimmäinen reaktioni oli kirjoittaa uusiksi koko introteksti, vastaamaan “asioiden todellista laitaa”.

Virhe.

Varmasti Wikipedian teksti on aivan oikein. Varmasti äärioikeistolaiset lakkoilivat saatuaan marxilaisen presidentin (ajatelkaa! montako absurdiutta mahtuu lauseeseen! Ei miellä vuonna 2010 enää!), varmasti voi olla, että Allende teki lopulta itsemurhan. Tai sitten ei. Tiedäpä siitä, Wikipediassa tekstissä on selittelyn makua. Ei minulla ole yhtään “perustetta” kirjoittaa, että CIA rahoitti koko vallankaappauksen, de facto murhautti Allenden, nosti Pinochetin valtaan ja piti tämän siellä seuraavat pari vuosikymmentä. (Tai ehkä löytäisin jostain jotain nettilinkkejä, mutta pointti säilyy.)

Oli jännittävää kohdata oma tunteellinen, vahva reaktio tosiasiatulkintaan. Wikipediassa oleva tulkinta on väärin, vaikka en tiedäkään varsinaisista faktoista mitään.

Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, että elämänohjeena voisi ainoastaan pyrkiä eroon tästä tunteesta ja pyrkiä etsimään kaikelle “wikipediaa paremman lähteen”. Kyse on solidaarisuudesta ja solidaarisuuden rakentamisesta. Vuonna 2010 sanaa solidaarisuus ei ole olemassakaan. Sitä ei ole olemassa julkisuudessa, ei päätöksenteossa, se ei kelpaa argumentiksi kellekään.

Solidaarisuus edellyttää aatteellisuutta, ja voi olla, että aatteellisuus kaipaa narratiiveja. Narratiivit taas muodostuvat tulkinoista todellisuudesta. Toiset tulkinat perustuvat todellisuuteen enemmän, toiset vähemmän. Mutta ehkä olisi kuitenkin tärkeää, että sellaisia voisi jotenkin edes rakentaa. Että voisi hyvillä mielin kirjoittaa Wikipedia-artikkelin sävyn hiukan toisenlaiseksi. Jokainen teksti vahvistaa jotain ideologiaa ja heikentää toisia. Ehkä meillä on oikeus taistella solidaarisuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta, vaikka se tarkoittaisikin yhtä ankeaa wikipediasotaa lisää.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=RbQc3FqUNyc]

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=0UjsXo9l6I8]
(Tähän liittyen, tämä taitaa olla jonkinlainen New Yorkin ylpeydenpalautus vuoden 2001 jälkeen. Sen verran tässä fiilistellään nimenomaan sitä silhuettia, joka näyttää nyt taas täyteläiseltä eikä enää raiskatulta. Ja myös, eivät sen 60 miljoonaa youtube-katsojaa selity pelkästään tarttuvalla kertsillä tai Alicia Keysin… silmillä.)

Lukukausimaksut ja kouluttamattomien oikeudet

Haluan nyt kirjoittaa yhden argumentin pois alta. Lukukausimaksujen puolustajat esittävät aina välillä oikeudenmukaisuuteen ja ennen kaikkea köyhemmän kansanosan etuun vetoavan argumentin: kannattaa olla lukukausimaksut, koska silloin ne, jotka saavat koulutuksesta (taloudellista) etua itselleen, myös maksavat sen. Muuten kouluttamaton tai vähemmän koulutettu kansanosa (nk. “työväenluokka”) maksaa “eliitin” koulutuksen.

Näin ensi näkemältähän tämä näyttää siltä, että saattaisi toimiakin. Verotus kerää rahaa nin Jampalta sorvin äärestä kuin Mikaelilta, joka juuri viimeistelee avosydänleikkaustaan.

Tämän oikeudenmukaisuuden palan saavuttamisen ei kuitenkaan vaadita lukausimaksuja. Meillä on jo tällä hetkellä käytössä keino koulutuksen hinnan kohdistamiseksi taloudelisesti menestyneempään kansanosaan.

Sen nimi on progressiivinen tuloverotus.

Järjestelmä toimii kuin junan vessa. Ne, jotka kouluttavat itsensä pitkälle, tulevat noin tilastollisesti maksamaan tuloistaan paitsi absoluuttisesti enemmän, myös isomman osan takaisin yhteiseen rahalaariin. Nimenomaan taloudellista hyötyä ajatellen järjestelmässä on sekin nerokas puoli, että jos jollekin raukkaparalle käykin niin, että pitkän koulutuksen jälkeen päätyykiin huonompipalkkaisiin hommiin, häntä ei rankaista lisäsivistyksen hankkimisesta. Järjestelmän ainoat häviäjät ovat todella hyväpalkkaiset kouluttamattomat, joiden sitten katsotaan ihan vaan palkkansa perusteella olevan velvoitettuja kaikenlaisiin yhteiskunnallisiin velvollisuuksiin. Toisaalta, nämä lienevät useimmiten miehiä ja vielä useammin autoista pitäviä miehiä (kunhan nyt veikkailen), joten ehkä he voivat sitten ajatella kustantavansa enemmän tieverkon ylläpitoa omilla veroillaan.

Tämän järjestelmän yksi ominaisuus on, että se kannustaa yrittämään kouluttautumista, sillä siihen liittyvät taloudelliset riskit ovat pieniä, mahdollinen palkinto iso ja maksumieheksi joutuu vasta, jos ihan oikeasti jotenkin hyötyy.

Noin lopullisena ongelmana seisoo toki se, että tarpeeksi hyvin tienaavat pullahtavat systeemstä jos eivät ulos, niin ainakin sen ulkolaidoille siirtyessään pääomaverotuksen piiriin. Mutta se on ihan toinen keskustelu.

Mikä maksaa – paljonko maksaa?

Korkeakoulujen maksullisuutta vastustava facebook-ryhmä kerätä lotkautti hiukan päälle vuorokaudessa 23 000 jäsentä. Aika paljon. Koska ryhmän otsikossa on syyttävä sormi joka osoittaa kohti Kokoomusta, on ko. puolueen ja sen kannattajien keskuudessa syntynyt valtaisa halu saivarrella, ettei Kokoomus oikeasti kannata maksullista koulusta suomalaisille opiskelijoille. Katsotaanpa.

“Korkeakoulusäädöstöä olisi kuitenkin kehitettävä siten, että korkeakouluilla olisi mahdollisuus osallistua joustavasti liiketoimintaan sekä kohdentaa varojaan tuotteistamiseen. Työryhmän mielestä korkeakoulujen lukukausimaksut lisäisivät koulutusviennin mahdollisuuksia. Kysymys korkeakoulujen maksullisuudesta esitetään otettavaksi osaksi seuraavan hallitusohjelman valmistelua. ”

“Suomalaisen koulutusviennin edistämiseksi on pidettävä yllä toimivia kotimarkkinoita.”

“Suomessa koulutusala on kansallisesti rahoitettua julkista palvelua eikä sitä vielä kunnolla
tunnisteta julkisessa rahoituksessa liiketoiminnaksi edes ulkomaille suuntautuessa”

“Korkeakoulujen maksullisen toiminnan laajentaminen (ml. lukukausimaksut) lisäisi koulutusviennin mahdollisuuksia ja korkeakoulujen toiminnan resursseja. Yhteiskunnallisesti merkittävään kysymykseen maksullisuuden laajentamisesta on otettava kantaa seuraavaa hallitusta muodostettaessa.”

“Samojen maiden [Australia, Uusi-Seelanti] kokemukset ovat osoittaneet, että korkeakoulujen maksullisen toiminnan mahdollisuus (ml. lukukausimaksut) on ollut merkittävin yksittäinen tekijä korkeakoulujen aktivoimisessa kansainväliseen vientitoimintaan ja myös vientitoiminnan avulla uusien taloudellisten resurssien hankkimiseen.”

“Korkeakoulujen maksullisen toiminnan laajentaminen otetaan osaksi seuraavan hallitusohjelman valmistelua.”

(lainaukset OPM:n raportista ja siitä kirjoitetusta tiedotteesta).

Joka voi noiden lainausten jälkeen tulla eteeni vakavalla naamalla sanomaan, että “Opetusministeriö ei ole esittänyt lukukausimaksuja“, saa kyllä jonkun Mikael Lilius-erikoismitalin kultaisten lehvien ja Mannerheimin sääriluiden kera.

Raportissa kohdissa, joissa lukukausimaksuista puhutaan, ei rajata niitä koskemaan ainoastaan EU/ETA-maiden ulkopuolelta tulevia opiskelijoita. Tällä hetkellä yliopistojen on mahdollista myydä tilauskoulutusta ja periä ainakin tutkinoonjohtavista maisteriohjelmista maksuja EU/ETA-maiden ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta. Mitä mahtaa tarkoittaa “maksullisen toiminnan laajentaminen (ml. lukukausimaksut)” tässä kohtaa, ellei lukukausimaksuja? Mihin muuhun suuntaan sitä voisi laajentaa?

Lisäksi mikäli tässä raportissa oltaisiin haluttu olla ottamatta millään tavalla kantaa kotimaisten opiskelijoiden koulutuksen maksullisuuteen, se olisi onnistunut helposti. Olisi tarvinnut ainoastaan puhua ulkomaisille opiskelijiolle suunnatuista lukukausimaksuista yleisesti lukukausimaksujen sijaan. Raporttissa ei suinkaan oteta kantaa ainoastaan koulutuksen ulkomaille suuntautuvaan myyntiin, vaan painotetaan myös “vahvojen sisämarkkinoiden olevan kysynnän perusta”.

Asiat eivät tapahdu sattumalta. Tällä hetkellä valtiohallinnon  työryhmät pohtivat ja kohta ehdottavat toisen tutkinnon maksullisuutta (Tanskanen, joka ei halua olla “ulkopuolinen” yliopistolla)  ja ylipäätään kandin jälkeisten opintojen maksullisuutta. Koko  ajan pedataan tietä entistä maksullisempaan koulutusjärjestelmään. Tässä rapotissa vaaditaan yliopistoille yleisesti laajempaa oikeutta maksulliseen toimintaan. Koulut saisivat siis itse päättää maksullisuudestaan. Käytännössä puhe lienee Aalto-korkeakoulusta.

(Hauskana [tai siis erittäin surullisena] välihuomautuksena, olenko minä ainoa, jonka mielestä nämä sivut tuovat aivan mieleen nämä sivut?)

Summa summarum: kokoomuslaisen valtiosihteerin laatima, kokoomuslaisen miinisterin tilaama raportti esittää, että korkeakouluille pitäisi antaa suurempi valta maksullisuuden, ml. lukukausimaksujen käyttämiseen. Raportin fokus on koulutusviennissä, mutta myös sisämarkkinat huomioidaan. Missään kohtaa (tätä raporttia) ei rajata kotimaisia opiskelijoita maksujen ulkopuolelle, puhutaan ainoastaan “julkisrahoitteisesta yliopistosta” Suomen korkeakoulujärjestelmän hyvänä puolena.

Loppu on poliittista peliä. Samalla tavoin kuin Suomi voi vallan mainiosti olla EU:n jäsen allekirjoittamatta Maastrichtin sopimusta voi Suomi ottaa käyttöön lukukausimaksut ulkomaisille opiskelijiolle niiden valumatta myös suomalaisten opiskelijoiden iloksi ennen pitkää. Kokoomuspoliitikot sanoutuvat nyt julkisesti irti näistä omista ehdotuksistaan, mikä on toki ihan somaa. Minkään arvoisena sitä ei kuitenkaan tule pitää, sillä jostakin nämä ehdotukset syntyvät.

Onko lukukausimaksurahat säästössä?

Suomen korkeakoulujärjestelmän tulevaisuus taitaa olla sitten selvitetty. Heljä Misukan luotsaama opetusministeriön työryhmä ehdottaa lukukausimaksuja korkeakouluihin koulutusviennin helpottamiseksi. Hesarin uutisesta ei suorastaan käy ilmi, hakeeko Misukka oikeutta periä nimenomaan koulutusviennin yhteydessä lukkukausimaksua, vai ylipäätään kaikilta halukkailta. Voipi olla, ettei tällä kysymyksellä ole sinänsä mitään väliäkään – tilanne, jossa toiset maksavat paljon ja toiset eivät mitään hajoaa joka tapauksessa nopeasti. Voin esittää veikkauksen, mihin suuntaan se hajoaa.

Olenko ainoa, jonka mielestä koko operaation logiikka on hiukan kummallinne? Että lukukausimaksut tekevät koulutuksesta sinänsä haluttavampaa? Itse olen jotenkin antanut kertoa itselleni, että yliopistot eivät usko lukukauimaksuista voivan tulla millään tavalla merkittävää tulonlähdettä yliopistoille – kysymys on imagopuuhastelusta. Minkälaisia ulkomaisia opiskelijiota me haluamme? Haluammeko keskinkertaisia ja maksukykyisiä vai lahjakkaita varallisuudesta riippumatta?

Miten olisi sellainen malli, jossa opiskelu Suomessa olisi ilmaista, mutta kriteerit ulkomaalaisille opiskelijoille olisivat kovat? Sisäänpääsy olisi vaikeaa, mutta sisään päästyään olisi opiskelu ilmaista ja järkevää.

Tässä ajatuksessa on yksi ilmeinen ongelma – se edellyttäisi niin laadukasta korkeakoulutusta, että joku oikeasti lahjakas haluaisi tulla tänne kylmän ja pimeään kärsimään. Kyllähän Californiaan menee huonompaankin kouluun – saati niihin loistaviin.

En myöskään tiedä, miksi haluaisimme kerätä sellaista ok-perusporukkaa ulkomailta sillä kustannuksella, että kotimainen ok-perusporukka jäisi enemmän pois yliopistoista. Näin lähes varmasti kävisi, jos opiskelulla olisi aiempaa rankempi hintalappu.

Hallinnossa trendi tuntuu olevan koulutukse ja luokka-aseman yhä tiukempi yhteensitominen. Valtiovarainministeriö on jo pitkään haikaillut “koulutuksen investointiluonteen” selkeämpää esilletuomista – siis ajatuksen siitä, että koulutus on yksilön investointi itseensä eikä yhteiskunnan investointi itseensä. Mikäli Misukan raportti on indikaattori Opetusministeriön tulevasta linjasta, ollaan muutamien vaalien päästä tilanteessa, jossa meillä on sekä lukukausimaksut että lähinnä lainasta koostuva opinto”tuki”.

Onneksi minä valmistun sitä ennen – tämähän tuntuu olevan koko systeemin eetos. En usko stipendijärjestelmiin. Mikäli tämä on kehityssuunta, tulevat köyhemmistä perheistä tulevat lahjakkaatkin nuoret entistä todennäköisemmin valitsemaan jonkun toisen vaihtoehdon, toisen maan tai amk-tutkinnon.

Ja miksi nimenomaan muutamien vaalien päästä? Koska Bob Helsinki lienee edelleen Suomen paras mainostoimisto, ja se lienee ainoa asia, jolla on mitään merkitystä.