Continuous Re-contextualization of the City

pienempi_gifu

I, together with an awesome team (Jussi Nuortimo Noora Laak, Jukka Itälä, Jussi Ukkonen) took part in the Next Helsinki -competition. This essay was part of our competition entry, and was written by me with contributions from Jussi Nuortimo.

Burning Platform is a platform for large-scale art installations / communal events / popular happenings. The platform is enabled by a flexible grid of 44 pylons with water, electricity, and relevant technical installations. In essence, Burning Platform is a museum without a museum that engages the city in a state of continuous transformation. View full entry!

Burning platform

A vibrant, livable and proud city cannot just reinvent itself without acknowledging its history. The fabled Times square remodel of the 1990s rebuilt the place with elements that already were quintessential to the NY way of living

When applied to Helsinki: a successful reimagining of Helsinki builds on the elements that constitute Helsinki.

Continous re-contextualization

The purpose of art is to recontextualize the things we see in our everyday lives. After Dalí, the image of the rotary telephone or a mundane wall clock were never the same, after Magritte, a pipe was never just a pipe.

Urban design has similar relation to the visual and urban experience. Buildings, and especially museums and other containment vessels for art, aim at re-contextualising the urban experience. For outsiders, this might even be possible: one cannot think of Sydney without the opera or Bilbao without the G. For locals, they are hollow attractions, places designed for someone else. After 15 years of rain and the mundane, even the flashiest attraction becomes a backdrop.

The Burning Platform reconceptualizes the museum by altogether removing the barriers between the museum and the city, by blending these in creative chaos. These temporal large-scale public works comment, annotate and enrichen the notable places in vicinity. One cannot compete or replace the allure of the stunning waterfront. But one can annotate and recontextualize it.

As a site for art and popular happenings, The Burning Platform allows for the continuous reimagining and rethinking of the historical center of Helsinki. Because the site is in a state of flux, the normal relations spatiality creates are transformed. The Burning Platform aims to disrupt the calcified notions of ownership of places in cities. A temporal instance of happening (happenstance) can, merely by existing, reframe the buildings and space around it. Thus, we empower people to question the established power relations they are subject to by the cities.

By placing art works of huge, even unprecedented size to the already thick semiotic mesh that includes the Finnish Industry Federation, Palace of the President of the Republic, the main Orthodox and Lutheran churches, head offices of a traditional pulp and paper company and the City hall of Helsinki, we create openings for ruptures, recontextualizations and new meanings. By making the exhibitions part of the cityscape, we invite all the citizens and visitors to take part in these semiotic openings.

kanyeThe central and monumental location of the South Harbor, together with the massive scale of public art happenstances afforded by the Burning Platform, makes it possible to re-imagine the whole monumental central Helsinki as a place for experiences. These experiences are not built for tourists – by being temporary and ever-changing, they create scenery and experiences for Helsinkians and visitors.

When the Kiasma museum for contemporary art was built in Helsinki in the late 1990s, it created a controversy by establishing itself as the backdrop for the rider statue of Marshal Mannerheim, the quintessential Finnish war hero. Many commentators thought that building a museum right behind the statue would somehow diminish the value of it. Naturally, what happened was the complete opposite of that. Kiasma museum accents and highlights the statue, makes it stand out and live.

Having a place for temporary but large scale exhibitions of both art and popular culture, we can have a similar iterative process for the whole monumental waterfront of Helsinki. The happenstances create unique relations with the built environment surrounding it. Some buildings will be aggrandized in worth, other will be diminished. Some buildings will be proven able to create meaningful relations with different conceptions of large-scale public art, others won’t.

The materiality of the instances in the the Burning Platform is by definition temporal. With the advent of true virtual reality we can preserve a snapshot of time/space – an instance. Through the use of VR headsets and immersive sensory deprivation, it is possible to enter these instances; they are modeled as the exact replica of their material counterpart, yet still different; in a different space, unfettered by the constraints of physics. The art changes as perspective becomes a choice. The virtual space also transcends geography. Combined with with unlimited copies and frozen time, this virtual turns the concept of a local, inherently temporal space in its head, making time a mere axis in the spatial archive. And when perspective becomes a choice, the semiotic mesh of the urban environment can also be chosen, replayed, varied, reimagined. The same happenstance can be experienced elsewhere.

Since the space is open for meanings and interpretations, the projects can easily transgress notions of “art space”, even “public art space” or “community art space”. We create possibilities. The space can be used to everything from high Art installations to open Restaurant day -food carnival bbq feasts to community art pieces to kanye West preaching from the crane.

One transformation is certain. Burning Platform uses scale and position to recreate the Market Place as the optimal art experience vantage point. Ironically, this makes the whole waterfront area more accessible and interesting for citizens, fights back the tourist-y kitch vendors.

marcoScale constructs the the experience of the city. The Burning Platform breaks the scale of urban experience.The rupture in scale repositions the experience of urban dweller. A building breaks the scale only once. To have something that you cannot familiarize yourself with… to have something that requires the at the same time requires the attention of all citizens yet blends in the cityscape… is to create a continuous reconceptualization of the meaning of the city, open for everybody.

Future is a process

Future is fluid: a design, building or even a concept that tries to bring a leap to the future will always stay as a testament to the time when it was conceived. Although a temporal Burning Platform is more future proof than a static museum, it is still very much the image of the 2010s Helsinki, with new- found international pride and the dangerous and sexy spontaneity of the Restaurant day.

City is a living and evolving thing, where every structure has a lifespan. This applies to possibilities and happenstances – world has a limited energy for temporal art platforms. Once experiences become dull, once physicality and spatiality are spent, the Burning Platform can be abandoned – filled with terminals, cars or buildings, whatever people then find necessary.

Screenshot 2015-05-09 14.10.17

Miten #vaikkaolennainen avasi metsäalan

Screenshot 2015-05-06 11.45.00Ennen sosiaalista mediaa ja sen tuomaa kaikkialle ulottuvaa viestinnän tulvaa organisaatioiden mainetyön keskeinen tarkoitus oli toivoa, että mitään ikävää ei tapahdu. Panostettiin siihen, että joko ikävät asia unohtuvat, tai toimittajia voitiin painostaa jättämään kirjoittamatta niitä. Varsinaiseen julkiseen reagointiin ryhdyttiin, kun oli varmaa, että nimi oli jo menossa lehteen. Viimeistään tänään tämä aika on jäänyt Suomessa lopullisesti historiaan.

22 tuntia sitten Laura Kulmala (en tunne) jakoi Facebookissa kuvan, jossa kertoi joutuneensa härskin syrjinnän kohteeksi työnhaussa – jonka syyksi vielä suoraan sanottiin hakijan sukupuoli. Eräs metsäalan yritys oli todennyt, ettei “näihin hommiin ole ollut tapana palkata naisia”.  12 000 jakoa Facebookissa ja trendaava häshtägi #vaikkaolennainen. Kulmala ei halunnut itse nimetä yritystä – mikä alalla on aivan ymmärrettävää. On käsittämätöntä, että tällaista edelleen tapahtuu vuoden 2015 Suomessa.

Kirsi Pihan ja Ellun kanojen teesi on ollut, että nykyään pitää tarttua viestintäkriisin paikkoihin mahdollisuutena. Näin varsinkin, mikäli kriisi ei kohdistu omaan firmaan. Ensimmäisenä apajalla oli UPM (joka toki ei vielä tässä tilanteessa tiennyt, että päivityksessä mainittu firma ei ollut UPM):

Screenshot 2015-05-06 11.52.29

Hieman myöhemmin Metsä Group päivitti Twitterissä, että kyseessä oli heidän tehtaansa. Yhtiö myös pahoitteli.

Eli siis yksi viraalisti levinnyt kuva ja hashtag sai todennäköisesti koko suomalaisen metsäteollisuusalan kiinnostumaan syrjivistä työhönottokäytännöistä, etsimään kyseessä olleen tehtaan ja pahoittelemaan. Myöskään Metsä Group ei lähtenyt toivomaan että kriisi ei osuisi heihin, vaan toimi rohkeasti. Tällä todennäköisesti on lopulta positiivinen vaikutus heidän maineeseensa.

Ja vaikka ei olisikaan: vaikka Kulmala olisi itse pitänyt yrityksen nimen salaisuutena, kyllä se olisi esiin lopulta vuotanut. Sellainen on sosiaalisen median ja maineen luonne. Olkoot organisaatio kuinka salainen, kaikki on nykyään läpinäkyvää. Jostain muurin raosta puikahtaa ulos pieniä twiittejä.

Tarina ei vielä kerro, mikä metsäyhtiöistä lopulta Kulmalan palkkaa. Koska myöskään 12 000 jakoa omalle työnhakuilmoitukselleen vuorokaudessa ei ole huono diili – varsinkaan kun Kulmala osoitti lojaaliuttaan olemalla osoittelematta Metsää ja keskittymällä puihin.

Maailma siis todella muuttuu, twiitti kerrallaan.

Absurdi lama eli Sattumia ja Kom-melluksia

Tämä teksti käsittelee lopulta Kom-teatterin uutta näytelmää, mutta intro lipsahti perusteellisehkoksi.

356320_origAbsurdi on vaikea kirjallisuuden ja taiteen laji. Kuka tahansa osaa kirjoittaa, että Ivan Ivanovits kiskaisi Stepan Stepanovitsiä käkättiin yhtäkkiä, täysin ilman ennakkovaroitusta, jonka jälkeen he jatkoivat matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämä ei vielä ole erityisesti taidetta tai edes erityisen absurdia – onpahan vaan sattumus.

Sattumien suurin mestari on itseoikeutetusti Daniil Harms, jonka Sattumissa tapahtuu pinnalla juuri tämän tyyppisiä asioita. Seuraa sitaatti.

Sininen vihko n:o 10

Olipa kerran punatukkainen mies, jolla ei ollut silmiä eikä korvia. Hänellä ei liioin ollut hiuksia, joten häntä sanottiin punatukkaiseksi tietyin varauksin.
    Hän ei pystynyt puhumaan, koska hänellä ei ollut suuta. Edes nenää hänellä ei ollut.
    Hänellä ei ollut käsiä eikä jalkojakaan. Eikä vatsaa, selkää tai selkärankaa eikä edes sisälmyksiä. Hänellä ei ollut yhtään mitään! Joten on epäselvää, kenestä on kysymys.
    Taitaa olla parasta, ettemme puhu hänestä enempää.

Teksti on toki hyvä pintatasollakin – se on täynnä pieniä maukkaita asioita – sekä hyvin absurdi, sillä kertoja ikäänkuin hukkaa kertomuksensa kohteen kesken kertomusta. Itse olen aina ajatellut, että tällä proosanpalalla on myös syvempi merkitys. Daniil Harms eli ja kirjoitti Neuvostoliiton ensimmäisinä vuosikymmeninä. Hänen tarinoissaan kertomuksen henkilöt katoavat kesken tarinan ja sitten on parempi, ettei heistä puhuta sen enempää. Tai sitten päähenkilö saattaa ilmoittaa jotakin seuraavan kaltaista, kuten Sattumassa Kapusiinimunkki:

Lapsista tiedän aivan varmasti, että heitä ei tarvitse lainkaan kapaloida vaan heidät pitää tuhota. Sitä varten minä järjestäisin kaupunkiin keskuskuopan, jonne heidät heitettäisiin. Ja jotta kuopasta ei alkaisi levitä mädän hajua, sinne voitaisiin viikoittain kaataa sammuttamatonta kalkkia.

30-luvun neuvostoliitossa puhe Keskuskuopasta jonne lapset heitetään ja päälle sammuttamatonta kalkkia oli absurdi vitsi lähinnä siksi, että se oli pakko ottaa absurdina vitsinä. Muuten rupeaisi itkettämään tavalla, joka ei heti ottaisi loppuakseen.

2557335_orig

Lauri Maijalan toinen(?) ohjaus Kom-teatterin taiteellisena johtajana on näyttämösovitus Daniil Harmsin Sattumista. Lauri Meri kirjoitti näytelmästä seuraavasti Helsingin Sanomissa:

Kom-teatterin lavalla veri lentää, oksennus roiskuu ja ripuli raikaa, mutta temmellys on jokseenkin hajutonta ja mautonta. (…) Ennen kaikkea esitys julistaa, että osataan sitä meillä Kom-teatterissakin. Peruukit, viikset, sukupuoliroolit ja esitettävien hahmojen olemus vaihtuvat yhtä vinhaa tahtia kuin näyttämöllä esitetyt sattumukset. (…) Katsojan aika kuluu rattoisasti näyttelijöitä tunnistaessa, ja välillä laskuissa menee sekaisin tapahtumiin sotkeutuvien luonnollisen kokoisten nukkejen takia. Ehkä esityksellä ei ole tarkoituskaan olla sen erikoisempaa viestiä. Onhan tässä kohta kesäkin tulossa.

Absurdin pinta on absurdia ja Komin kohellus on kohellusta, mutta merkitys löytyy jostain oksennuksen ja paskan, väkivallan, seksin ja naurun tuoltapuolen. Tällä kertaa Maijala on rakentanut merkityksen muutamalla selkeällä mutta hienovaraisella viitteellä, jotka ovat Meriltä menneet ohi.

Tai hienovaraisella ja hienovaraisella. Koko näytelmän puvustus on, Oskari Onnista lainatakseni, tribuutti Pultti-Boysille, aina super-rasistista nunnuka-hattua ja hassua murretta myöten. Näytelmän alussa kuullaan katkelma Sepi Kumpulaista, lopussa Loton vanhaa tunnaria. Samaan aikaan mummelit odottavat vuorojaan odotushuoneessa ja sen saatuaan hyppäävät ikkunasta ja Kapusiinimunkki haaveilee keskuskuopasta.

Näillä viilloilla Kom ja Maijala kytkevät 90-luvun laman, nyky-taantuman ja alkuajan Neuvostoliiton absurdiudet osaksi samaa pakettia. Absurdin kokemus syntyy maailman mullistuessa nopeammin kuin mihin ihmisen todellisuusvastaanottimet pystyvät mukautumaan. Absurdin kokemus syntyy siitä, että se, mitä pidimme erottamattomana ihmisarvona, ei sitä olekaan. 20- ja 30-luvun Neuvostoliitossa synnytettiin paitsi uutta yhteiskuntaa, myös uutta ihmistä – eikä siinä prosessissa paljoa yksittäisten ihmisten tai perheiden henki painanut.

1990-luvun lama synnytti paitsi Pultti-Boysin ja muun aivan luokattoman huonon, rasistisen ja kämäisen sketsiviihteen, myös uuden Suomen. 1980-luvun laajentuvasta vasemmistovetoisesta hyvinvointivaltiosta siirryttiin massatyöttömyyteen ja avoimempaan yhteiskuntaan – täynnä mahdollisuuksia mutta myös epätasa-arvoa. Muutos ei toki sellaisenaan vertaudu Neuvostoliiton syntyyn, mutta jokin Suomi purettiin ja uusi suomalainen ihminen synnytettiin.

Maijalan edellinen ohjaus Komissa, Vallankumous, oli ehkä pakollinen kasarisukupolven kommunistin läpikäynti omasta positiosta suhteessa “vuoden 1918 tapahtumiin”. Moninainen, mutta selkeän vasemmistolainen. Ehkä Maijala etenee kronologisesti? Sattumia tekee lähtökohdiltaan pesäeroa Neuvostoliittoon ja autoritaristis-absurdistiseen vasemmistoon, mutta myös kysyy: mikä on nyt absurdia? Mikä muuttuu nopeampaa kuin todellisuuden havaitsemiskyky? Mikä on samaa kuin 1990-luvun lamassa?

Ehkä esityksellä ei ole tarkoituskaan olla sen erikoisempaa viestiä. Onhan tässä kohta kesäkin tulossa.

Kuvat Kom-teatteri.

Pohjois-Korea on uusi natsikortti

koreakorttiNatsikortti on vanha internet-nimitys sille tilanteelle, kun jotakin asiaa vähän epäreilusti verrataan natseihin tai hienovaraisesti vihjataan, että keskustelukumppani saattaa todellisuudessa ollakin Hitler.Natsit ja Hitler ovat kätevä äärimmäinen metafora, sillä a) kaikki ovat sitä mieltä, että natsit olivat ns. ikäviä ihmisiä ja b) natsit syyllistyivät äärimmäisiin hirmutekoihin sekä tavallaan hyvin tyylikkääseen graafiseen suunnitteluun. Keväällä 2015 natsikorttia olennaisempi ilmiö suomalaisessa poliittisessa keskustelussa on kuitenkin Pohjois-Korea -kortti.Pohjois-Korea -korttia heiluttavat (yleensä) oikeistolaiset, jotka haluavat hienostuneella retoriikalla kritisoida tiettyjä kollektiivisia käytäntöjä, joita suomalaisesta yhteiskunnasta toki löytyy. Tai siis mitä tahansa piirrettä Suomessa, josta he eivät pidä – peruskoulusta veroasteeseen.
Tässä alla muutama tuoreehko tyylinäyte:
“Suomen kokonaisveroprosentti on toiseksi korkein maailmassa Pohjois-Korean jälkeen. Kiristäminen ei tuo enää valtiolle tuloja, vaan vähentää niitä. Tässä ei ole ekonomisteja kuunneltu yhtään.”
Suomen julkinen sektori bkt:sta mitattuna on maailman suurimpia. Suomi on samassa kokoluokassa Pohjois-Korean, Kuuban, Valko-Venäjän, Kiribatin, Tuvalun ja Marshallsaarten kanssa. Seura ei todellakaan imartele. Seuraava eduskunta ja hallitus voisivat ottaa julkisen sektorin pienentämisen ja byrokratian karsimisen yhdeksi päätavoitteistaan. Kovalla kädellä. Koko vaalikauden ohjelmalla. Velkarahalla ei kannata leikkiä rikasta miestä. Ei ainakaan, jos seura ei ole Pohjois-Koreaa, Kuubaa tai Valko-Venäjää parempaa.
Peruskoulun yhteiskunnallisen opetussuunnitelman pohjaksi päätettiin näet ottaa kolme kulmakiveä: 1) riippumattomuus politiikassa, 2) omavaraisuus taloudessa ja 3) itseluottamus kansallisessa puolustuksessa. Tai no, nuo olivat Pohjois-Korean Juche-aatteen kulmakivet, mutta hyvin ne vastaavat peruskouluihmisen ajattelumaailmaa.
Vielä ihmeellisempi savotta tulee Aarikan mukaan uusista säädöksistä, joiden mukaan alkoholin mainostaminen pitää kitkeä sosiaalisesta mediasta. – Tämä on kuin Pohjois-Koreasta, Aarikka luonnehtii kitkerään sävyyn. 
– Minut on erotettu Pohjois-Korean tyyliin. Ei virkamiestä voi Suomessa erottaa laittomasti. Valtuusto otti valtavan riskin tehdessään näin, Mäkelä sanoo.
Tämän retorisen strategian suurin ongelma on se, että siinä ei ole YHTÄÄN MITÄÄN JÄRKEÄ. Kerrataanpa muutama fakta Pohjois-Koreasta.Pohjois-Korea on suljettu diktatuuri, jonka yhteiskuntajärjestelmä on sotatila/fasistinen pseudokommunismi, jonka olemassaolo perustuu koko kansan de facto aivopesemiselle ja joka elää äärimmäisessä köyhyydessä ja usein nälänhädässä. Yhteiskunnan keskeisiä toimijoita lapsenkasvoisen hirviödiktaattorin lisäksi on armeija, jonka varaan koko maa oikeastaan rakentuu. Pohjois-Korean asukkailla ei ole pääsyä internetiin tai minkäänlaista vapaata tiedonvälitystä. Pohjois-Korean bruttokansantuotteen per asukas arvioitiin vuonna 2011 olevan noin 1800 dollaria.
Suomi puolestaan on demokaattinen vapaa markkinatalous, jossa on korkeahko… äh, miksi edes vaivautua tämän pidemmälle. Jokainen suomalainen tietää, että yhtään mikään Suomessa tapahtuva asia ei vertaudu yhtään millään tavalla mielekkäästi Pohjois-Koreaan. Pohjois-Korea -kortin käyttäminen on lähinnä helpoin tapa vaikuttaa täydelliseltä idiootilta, vähän kuten jos minä sanoisin, että Lasse Laatunen ja Aki Kangasharju varmaan syövät lapsia aamupalaksi ja pitävät iltaisin salaa Hitler-viiksiä.Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö joku vertaus voisi pitää paikkaansakin. Suomalaiset miehet muistuttavat merkittävällä tavalla pohjoiskorealaisia miehiä – kaksi kättä ja kaksi jalkaa, ja molemmat voivat lisääntyä sekä suomalaisten että pohjoiskorealaisten naisten kanssa. Samoin Pohjois-Korean taloudelle voidaan arvioida erilaisia tunnuslukuja ja sanoa, että Suomi on tässä suhteessa näihin lukuihin – mutta ei sekään yleensä mitään kerro.

Ehkä kaikkein pahinta on kuitenkin suomalaisen virkamieskontrollin ja sääntelyn vertaaminen Pohjois-Koreaan. Kun sanotaan, että oluen ulkomainonnan kieltäminen on vähän kuin Pohjois-Koreassa, verrataan siis mainonnan sääntelyä keskitysleireihin, murhiin, tahallisiin nälänhätiin ja koko kansan aivopesuun.

Lopuksi kätevä muistisääntö: Meinaatko verrata Suomea Pohjois-Koreaan?
a) en -> hyvä, oikein tehty!
b) kyllä -> Huono! Älä tee sitä! Ainoastaan natsit vertaavat Suomea Pohjois-Koreaan.

edit: Olinkin jo unohtanut tämän Uschanovin kolumnin, jossa pohditaan, että olisiko Suomea sittenkin viisaampaa verrata Etelä-Koreaan. 

Sosialidemokratian moraalinen selkänoja ja Vartiaisen käännös

Juhana_VartiainenJuhana Vartiaisen loikatessa SDP:stä Kokoomukseen särkyi jotain sellaista, mitä ei saa enää koskaan ehjäksi. Juhana Vartiainen menetti moraalisen selkärangan puhuessaan hyvinvointiyhteiskunnan pelastamisesta.

Tiedättehän: kun sosialidemokraati sanoo, että tärkeintä on puolustaa hyvinvointivaltiota, niin ellei hänen nimensä ole Kari Rajamäki tai Mikael Jungner, ihmiset noin yleensä uskovat puhujaan. Kun kokoomuslainen sanoo, että tärkeintä on puolustaa hyvinvointivaltiota, kaikki tietävät, että oikeasti tämä ei ole puhujan mielestä tärkeintä, vaan usein puhuja jopa tarkoittaa, että hyvinvointivaltiota pitää pyrkyiä romuttamaan niin paljon kuin kehdataan ja nopeasti.

(Kaikki puolueaktiivit kuulevat politiikan puheen eri tavalla kuin kaikki muut maailman ihmiset. Toki tämäkin kirjoitus on tietystä positiosta käsin kirjoitettu.)

Vaikka Vartiainen ei ollutkaan vasemmistopiireissä (tai edes demareiden keskuudessa) erityisen suosittu, sosialidemokraattina hän kuitenkin esitti moraalisen haasteen vasemmistolaisille kuulijoilleen: jotta hyvinvointivaltio voidaan pelastaa, pitää tehdä rakenteellisia uudistuksia, lisätä työvoimaan kuuluvien määrää ja sitten elvyttää kaikki töihin, tässä järjestyksessä. Tämä on toisille ikävän kuuloista puhetta, mutta se on jossain määrin uskottavaa, sillä sosialidemokraattina voidaan ajatella, että Vartiainen todella on huolissaan hyvinvointivaltiosta. Että jos joku sosialidemokraatti todella on tätä mieltä, ehkä asiaa on edes harkittava.

Yksi tapa mieltää politiikkaa on ajatella, että puolueet pyrkivät rakentamaan asemaansa yhteiskunnan moraalisena selkärankana. Koska elämme moniarvoisessa yhteiskunnassa, ei mikään puolue voi omia ”moraalista selkärankaa” sinänsä, vaan eri puolueet pyrkivät olemaan moraalin esimerkkejä kukin omalla tavallaan.

Kiitos työväenliikkeen perinnön ja hyvinvointivaltion osittain satunnaisenkin rakennushistorian sosialidemokraattien vahvin moraalinen selkäranka liittyy nimenomaan suomalaisiin hyvinvointirakenteisiin ja niiden puolustamiseen. Halusimme tai emme, sosialidemokraateilla on vahvin moraalinen asema hyvinvointivaltion tai jopa suomalaisten hyvinvoinnin puolueena. Tätä asemaa voi sitten käyttää monella tavalla – Lipponen venytti käsitettä pitkälle. Toisaalta varsin universalistisen hyvinvointimoralismin vastaiset kannanotot näyttävät aina falskeilta, SDP:n lähihistorian alhaisin hetki on varmasti onneksi lyhyeksi jäänyt ”maassa maan tavalla”-populismi.

Moraalisten selkärankojen kautta saadan yksi näkökulma siihen, miten omituinen puolue kokoomus on nykyään. Kokoomus ei nimittäin historiallisilta juuriltaan ole suinkaan mikään markkinaliberaali pienyrittäjien puolue. Kokoomuksen vahvin moraalinen selkäranka löytyy tietystä suoraselkäisestä isänmaallisuudesta, jota on aikanaan puolueelle edustanut armeija ja rojalismi, aikanaan ei-sosialismi ja neuvostovastaisuus, aikanaan eurooppalaisuutena ja amerikan ihailemisen näkynyt länsimielisyys. Kokoomuksella on (osittain historiallisesti) vähän ongelmia pro market / pro business -erottelun kanssa: kannattajakunta ja isot tukijvat edustavat sitten kuitenkin pikemminkin isoja yrityksiä kuin kasvuyrityksiä. Tämä näkyy myös Maria Petterssonin oivassa kuukausiliite-jutussa Arto Merisalolsta ja Kehittyvien Maakuntien Suomen hustleri-äijistä. Kokoomuksen työtä ja yrityksiä -linja ei siis ole moraaliselta viestiltä olekaan niin vahva tai selkeä kuin voisi kuvitella. Keskusta ei tässä mielessä ole moraalinen puolue, vaan paketoi itseensä useita vastakkaisia mielipiteitä, ”tavallisuutta ja normaaliutta” sekä ei-kaupunkilaisuutta.

Ajatellaanpa nyt uudestaan: kokoomuksen kansanedustajaehdokkaan Juhana Vartiaseen mielestä jotta hyvinvointivaltio voidaan pelastaa, pitää tehdä rakenteellisia uudistuksia, lisätä työvoimaan kuuluvien määrää ja sitten elvyttää kaikki töihin, tässä järjestyksessä.

Puoluevaihdon myötä Vartiaisen moraalinen haaste on kadonnut kokonaan. Nyt Vartiainen on enää yksi leikkauksia ja vyönkiristyksiä vaativista oikeistolaisista miehistä muiden joukossa. Kukaan ei enää usko sitäkään vähää, että mitään elvytystä olisi koskaan tulossa, vaikka Vartiainen itse saisikin niistä päättää. OIkeistolaisten taloustieteilijöiden mielestä kun koskaan ei ole juuri oikea aika sille, vaikka teoria niin välillä sanoisikin.

Tai ehkä tämä kaikki kirjoittamani on masturbatoris-nekrofiilistä menneisyyden tavoittelua. Ehkä Vartiaisen Käännös ei olekaan moraalisen selkänojan menettämisen merkki, vaan pikemminkin Uuden Moraalin Kauden (#UMK15) merkki. Ainakin Vartiaista kuunnellaan mediaeliitin keskuudessa – joka tutkitusti on kokoomuslaistunut merkittävästi viimeisen 20 vuoden aikana. Ehkä SDP:n asema hyvinvointivaltion moraalisena selkärankana on mennyt. Joka tapauksessa vasemmiston ajattelua Vartiainen ei enää haasta samalla tavalla.

Toisaalta pitää myös muistaa vanha helsinkiläinen sananlasku: sinne minne ei mene kiskoja, ei voi mennä raitiovaunulla.

Selittääkö tämä mullistava psykologinen löydös, miksi yrittäjät vihaavat veroja? 

Verotuksesta valittava yrittäjä on aina omituinen näky. Pitkään ihmettelin, miksi aikuiset ihmiset jaksavat valittaa veroista niin paljon? Tuntui aivan kuin he olisivat pitäneet jokaista ansaitsemaansa euroa ennen veroja ikäänkuin omanaan – vaikka oli selvää, että Suomessa bisneksen tekemisen hintana ovat tietyt verot, että veroihin menevät rahat ovat vain läpivirstauseriä firman tilillä. Ja tässä maassa verot ovat vieläpä (pääosin) tasapuolisia, ennakoitavia ja kaikki joutuvat niitä maksamaan. Jossain päin maailmaa nämäkin asiat ovat vallan toisella tasolla.

Pohdin, että miksi nähdä veroista julkisesti valittamisen vaiva, kun saman tarmon voisi käyttää myös uusien asiakkaiden hankitaan tai prosessin kehittämiseen tai kulujen karsimiseen tai strategian kirkastamiseen tai johonkin tällaiseen? Varsinkin kuin laskevat verot koskisivat koko toimialaa, jolloin yksittäinen valittava yrittäjä ei oikeastaan hyötyisi siitä ollenkaan?

Tosimaailma tarjosi tähän lopulta vastauksen. Teimme yrityksemme kanssa TULOSTA vuonna 2013! Maksoimme palkkoja! Työllistimme! Olimme YHTEISKUNNAN SELKÄRANKOJA!

…ja totta kai melko huonoja kaikenlaisissa veroasioissa. Varasimme tillille rahaa erilaisten verojen ja maksujen maksamiseen. Olimme arvioineet erään veron reippaasti yläkanttiin, ja yhtäkkiä meillä olikin vähän enemmän rahaa tilillä kuin olisi pitänyt. Suloinen voiton tuntu! Emme kuitenkaan olleet mitään tahvoja, joten jätimme tilillemme makaamaan vähän ylimääräistä odottamaan lopullisen verotuksen valmistumista.

Pikakelaus vuoden 2015 alkuun, ja saan verovirastolta tiedon, että pitäisi maksaa 300 euroa nyt mielellään heti verotillle. Sitä vitutuksen määrää! Minun kovalla työlläni ansaitsemiani vähiä pennosia oltiin viemässä hyysääjävaltion ahnaisiin kitusiin! Fasismia! (Tässä kappaleessa liioittelen.)

Behavioralistinen taloustiede, tarkalleen ottaen nobelisti ja lentokenttäkirjallisuuden sankari Daniel Kahneman (yhdessä Amos Tverskyn kanssa) auttaa meitä ymmärtäämään, mistä yrittäjän VERORAIVO johtuu. Yrittäjät eivät nimittäin maksa veroja samalla tavalla kuin kuolevaiset palkansaajat. Palkansaaja ei koskaan näe maksamiaan veroja – jos joskus menee yli, tulee mätkyjä tai palautuksia mutta se varsinainen bruttopalkka ei koskaan lävähdä tilille.

Yrittäjät taas saavat KAIKEN SEN SULOISEN RAHAN näennäisesti itselleen. Rahan psykologia on sellainen, että läpivirtauseriä ei okeasti ole olemassa. Kahnemanin ja Tverskyn tutkimuksista on peräisin käsite loss aversion, olkoot suomeksi vaikka menetyksen välttely. K ja T havaitsivat, että satasen menettäminen tuntuu kaksi kertaa niin pahalta kuin mitä satasen tienaaminen tuntuu hyvältä. Ihmiset eivät totisesti pidä rahan menettämisestä. Tämä ei ole ”rationaalinen” reaktio, eikä mahdu perinteiseen taloustieteeseen sellaisenaan – jopa päin vastoin, siinä käsitteistössä nimenomaan satanen on satanen, menetti sen tai sai.

Rationaalinen yrittäjä (tai rationaalinen Apunen) siis ymmärtäisi, ettei se 300 euroa ollut hänen missään vaiheessa, että se vain sattui odottamaan eteenpäinsiirtämistään hänen tilillään. Koska pään sisällä läpivirtauseriä ei tosiaan ole olemassa, vaan jokainen veroina maksettu satanen KIRPAISEE ja se kirpaisee kovaa, koska se tuntuu menetykseltä. Tällä raivolle voi sitten keksiä myöhemmin keksiä rationalisointeja, joista osa voi ihan paikkansapitäviäkin.

Kirpaisukin on kuitenkin aina niin suhteellista. Oikeassa elämässä minä kaivoin esiin verkkopankkitunnukset esiin,maksoin sen verohippusen ja iloitsin jäljellejäävästä rahasta ja tulevasta uudesta bisneksestä. Veroilla pidetään Suomen kaltainen yhteiskunta pyörimässä.

(Mutta kyllä se rahan menettäminen silti harmitti!)

Kansalaisaloitteen paradoksi

Kuva: Kirby / Kendal Uguen
Kuva: Kirby / Kendal Uguen

Politiikan teon analysoinnissa ja ymmärryksessä tulee usein esiin kaksi ääripäätä, “pelin pelaaminen” ja “yhteisten asioiden hoitaminen”. Toinen puoli painottaa valtataistelua, lehmänkauppoja ja makkarantekoa, toinen ajatuksia, järkeviä ratkaisuja ja konsensusta. Toinen ääripää on superkyyninen ja likainen, toinen naiivi ja teennäisen enkelimäinen.

Käytännössä politiikassa on vähän kustakin. Varsinkin eduskunnasta löytyy makkarantekijöitä ja enkeleitä, eri instituutioista vähän eri suhteissa. Jos jättää politiikanteossa valtasuhteet kokonaan huomiotta, ei saa koskaan mitään aikaan. Jos jättää ideat ja ajatukset väliin ja keskittyy junttaamiseen, on sieluton hirviö.

* * *

Kansalaisaloitteen idea on, että sillä voidaan vaikuttaa eduskunnan agendaan. Eli että voidaan saada eduskuntaan käsittelyyn lakialoite, jos riittävän suuri osa kansasta niin haluaa. Tämän ajatellaan antava kansalaisille suoraa valtaa vaikuttaa asioihin.

Käytännössä kuitenkin jotta varsinaista suoraa valtaa olisi, pitäisi kansanedustajien äänestää aloite tai jotkin sen osat laeiksi. Tämä synnyttää hassun paradoksaalisen tilanteen. Jotta kansalaisaloite olisi mielekäs poliittisen vaikuttamisen keino, pitäisi mielellään olla tilanne, jossa a) 101 kansanedustajaa olisi valmis äänestämään jonkin lain puolesta, MUTTA samaan aikaan b) hallitus tai yksikään eduskunnassa istuva kansanedustaja ei halua itse kyseistä aloitetta tehdä.

Tämä tilanne ei ole suinkaan mahdoton – esimerkiksi tasa-arvoisen avioliittolain kanssa saattaa käydä juurikin näin. Voi olla aloitteita (todennäköisesti juuri liberaali-konservatiivi-akseliin liittyviä), joiden hallitusohjelmaan tuominen on mahdotonta, mutta joita tilaisuuden tullessa ja “omantunnon kysymyksen” kyseessäollessa enemmistö kannattaa. Käytännössä se on kuitenkin äärimmäisen harvinainen. Eduskunnassa ei juuri hyväksytä edes yksittäisten kansanedustajien lakialoitteita, vaan ainoastaan hallituksen (tai kolmikannan) valmistelemia aloitteita. Hallitusohjelmaan asioiden saaminen onkin sitten mutkikkaampi prosessi. Varsinkin vaikeissa monipuoluehallitusneuvotteluissa pienikin puolue voi estää asoiden etenemisen (vrt. KD ja avioliittolaki).

Tekijänoikeusaloite on erittäin hyvä esimerkki aloitteiden hankalasta poliittisesta roolista. Käytännössä lievemmällä tekijänoikeuspolitiikalla ei ole juurikaan poliittisia ystäviä. Niinpä tällaisella aloitteella ei ole, eikä tule koskaan olemaan, minkäänlaisia läpimenomahdollisuuksia.

Ehkä kuvaavaa on, että lakimuutokset kaadettiin tällä kertaa teknisin perustein. Siitä ei pidä vetää sen kummempia johtopäätöksiä kuin että se oli helpointa ja sellaisen lausunnon taakse saatiin kaikki puolueet yksimieliseksi vähimmällä vaivalla. Jatkossa kaikilta laeilta tuskin vaaditaan samanlaisia teknisyyksiä – osa hallituksenkin esityksistä täyttää vaatimukset paremmin, osa huonommin. Eduskunta voi Suomessa tehdä vähän mitä lystää, näin lainsäädäntömielessä.

Missään nimessä ei pidä ajatella, että parempi tekninen osaaminen ja vaikutusten arviointi helpottaisivat kansalaisaloitteiden läpimenoa. Jäljet johtavat sylttytehtaalle. Sellaiset politiikantekemisen muodot, jotka eivät huomioi laisinkaan politiikkaa pelinä, eivät tule koskaan olemaan erityisen vaikuttavia. Lait menevät läpi, jos niiden takana on puolueiden riittävä tuki, muuten eivät. Kansalaisaloitteet sinänsä keskittyävät politiikkaan yhteisten asioiden hoitamisena eivätkä huomioi valtaa millään tavalla. Jos halutaan lisätä suoraa demokratiaa, siihenkin on parempia tapoja.

* * *

Kansalaisaloitteet eivät kuitenkaan missään nimessä ole turhia. Ne toimivat erinomaisesti näyttävien vaikuttamiskampanjoiden kärkinä, mahdollistavat käytännössä addressien keräämisen lataamisen suuremmalla merkityksellä. Tahdon2013-kampanja on lobannut ja väsännyt itsensä läkähdyksiin, ja osittain juuri sen takia aloitteella on suuremmat läpimenomahdollisuudet.

Prometheus-leirit: Heikolla jäällä luistelun taito

Näin kivaa oli Protussa!
Näin kivaa oli Protussa!

(Kirjoitin tämän tekstin Otavan Opiston ja Otavan Opiston Osuuskunnan Oppikirja-kirjaan, jossa käsiteltiin järjestötoiminnassa oppimista. Toimin aikanaan monta vuotta Protun hallituksessa, jäsenlähden päätoimittajana ja yhdistyksen varapuheenjohtajana. Kokemus oli mahtava ja aika rankka – vaikka en ole enää moneen vuoteen ollut missään tekemisissä järjestön kanssa, aina välillä yhtäkkinen helpotus laskeutuu ylleni, kun ymmärrän, etten ole enää mukana.)

Kaiken minkä osaan ja tiedän, olen oppinut Prometheus-leiritoiminnassa. Opin improvisoimaan, keksimään ja huolehtimaan. Opin, että hyvät ideat ovat halpoja ja hyvät toteutukset harvinaisia. Opin kysymään isoja kysymyksiä ja laittamaan liian nuoria ihmisiä liian vaikeiden haasteiden eteen. Opin rakastamaan ja käyttämään rakkautta polttoaineena. Ja samalla, kuin itsestään, taisin oppia aika paljon elämästä, metafysiikasta ja universumin rakenteesta.

Prometheus-leirit ovat 15-vuotiaille suunnattuja uskonnottomia aikuistumisleirejä. Joka kesä yli viidelläkymmenellä leirillä uiminen, saunominen ja yleinen telmiminen rytmittävät filosofisen keskustelun ja identiteettipohdintojen jatkuvaa virtaa.

Leirejä vetävät, suunnittelevat ja tukevat vapaaehtoiset nuoret ja aikuiset. Kun tehtävänä on tuottaa viiden teinin ja kahden aikuisen voimin sekä mukavaa kesäleiriohjelmaa että aikuistavaa, syvällistä keskustelua viidelletoista 15-vuotiaalle kokonaiseksi viikoksi, oppii väistämättä luistelemaan heikoilla jäillä melko luottavaisin mielin.

Koko Protu-toiminta on lähtökohtaisesti kasvatuksellista. Toiminnan tarkoituksena on johdattaa nuoria ihmisenä kasvamisen tärkeiden kysymysten äärelle: kysyä kysymyksiä, ei antaa vastauksia. Mallia voisi kutsua yhteisoppimiseksi. Oppiminen jatkuu läpi koko toiminnan, ja siihen osallistuvat sekä ne, joille ohjelmaa tehdään, että sen tekijät.

Heikoilla jäillä luisteleminen on vaarallista puuhaa, sillä koskaan ei oikein tiedä, kuinka tukeva pinta jalkojen alla oikeastaan on. Luistelu ei onnistu, ellei sitä ole ensin vähän harjoitellut. Välillä myös kova vauhti antaa suojaa: pahimpien ongelmakohtien yli voi lennähtää ja etsiä parempaa jalansijaa.

Tämä kaikki yritetään kouluttaa tuleville leirinvetäjille muutaman viikonlopun koulutuksissa. Vaikka tarjolla on myös laarikaupalla teoreettisia ja käytännöllisiä työkaluja leirien vetämiseen, käytännössä näiden koulutusten viesti on, että rohkeasti tekemällä kaikki yleensä menee vähintäänkin siedettävästi. Ja vaikka ei menisikään, huomenna on aina uusi päivä.

Protu-leireille on olemassa omat, selkeät rakenteensa ja toimintaniksinsä, mutta leirillä ollaan joka tapauksessa yksin nuorten kanssa. Ja toisinpäin, myös leirille tulleet nuoret ovat yksin elämän ja maailman isojen kysymysten kanssa. Jokainen leiri on siis sen näköinen, miltä sen tekijäporukka haluaa sen näyttävän. Tämä on mahdollista, koska myös varsinainen määränpää eli aikuisuus on melko lavea maali.

Pienten mokien virta vie eteenpäin

Kun olin ensimmäistä kertaa kouluttamassa tulevia leirinvetäjiä, olin 17 vuoden kypsässä iässä ja ollut itse kerran aikaisemmin leirillä. Olin osallistunut yhden päivän mittaiseen kouluttajakoulutukseen ja käyttänyt yhden illan viikonlopun suunnitteluun. Tämä ei ollut poikkeuksellista.

Käytännössä kaikki Protu-toimintaan osallistuvat tavalla tai toisella myös kouluttavat muita. Kouluttajat pysyvät nöyrinä: ei pääse syntymään illuusiota ylimaallisesta asiantuntemuksesta ja tiedon hierarkisesta jakautumisesta.

Protun toinen kivijalka onkin toistuva liian nuorien ihmisten laittaminen liian vastuullisiin asemiin toiminnan suunnittelussa ja kehittämisessä. Tyypillistä on, että Protun hallituksen jäsenistä iso osa on alle 20-vuotiaita. Näissä vastuuasemissa jatkuu sama heikoilla jäillä luistelu. Isossa mittakaavassa karavaani kuitenkin kulkee eteenpäin. Syntyy lähes katkeamaton virta pieniä mokia, sekalaista säätämistä ja tarpeettomia mutkikkuuksia. Haasteet ovat liian suuria, mutta koska yleensä niihin ryhtyvät eivät itse sitä tiedä, kaikki sujuu riittävän sulavasti.

Tämän takia yhdistyksen toiminta on raskasta, perinpohjaista ja hyvin, hyvin kasvattavaa. Järjestöä johtavien nuorten into ja idearikkaus ylittävät usein selkeästi sitoutumisen ja hallinnollisen kiinnostuksen.

Koko toiminnassa olennaista on käsien saveen laittaminen: vaikka idea olisi kuinka hyvä, sen toimiminen riippuu täysin siitä, saako tämän joka suuntaan kimpoilevan massan ihmisiä puhuttua oman ideansa taakse. Muodolliset päätökset ovat toki tärkeitä, mutta eivät takaa vielä mitään. Tämä opetus kantaa kaikkiin muihinkin organisaatioihin. Päätöksiä tärkeämpää on innostuminen ja esimerkki.

Koko johtamisen käsite saakin Protussa erilaisen sisällön. Kiihkeitä ja filosofisesti suuntautuneita nuoria ei voi johtaa päätöksillä. Jokaisen ajatuksen takana oleva rakenne on osattava perustella ja tarvittaessa puolustaa muita hyvin perusteltuja ideoita vastaan. Näin toimii organisaatio, jonka polttoaine on intohimo.

Protu-toiminnassa oppiminen tapahtuu ryhtymällä liian haastaviin tehtäviin liian nuorena, mutta luottavaisessa ja kannattelevassa ilmapiirissä. Sitä tukee mahdollisuus toteuttaa matkan varrella syntyneitä ideoita ja suhteellisen korkea toleranssi pienille virheille. Improvisointi ja maaston hyödyntäminen pitävät luistelijan pystyssä vähän heikommillakin jäillä. Ja ennen kaikkea, oppiminen ei lopu koskaan. Siinä vaiheessa kun tuntuu, että itse ei osaa olla enää avoinna oppimiselle, on aika jatkaa matkaa muualle.

Protu-oppimisen resepti

  1.   Ilman valtaa ei tapahdu oikeaa oppimista

Vasta kun asioita voi oikeasti myös mokata, syntyy todellista oppimista ja vastuunkantamista. Tästä seuraa, että välillä asiat menevät pieleen ja tulipalojen sammutteluun voi kulua enemmän aikaa kuin olisi hyvä. Samalla oppimistulokset ovat loistavia.

  1.      Väljät raamit ja uskallus improvisoida

Yleinen raamien antaminen ja tukeminen ovat tehokkaampia tapoja innostaa ja lietsoa ihmisistä esiin luovaa energiaa kuin tarkkojen ohjeiden antaminen. Tämä tarkoittaa improvisoinnin suuren määrän hyväksymistä ja ottamista osaksi toimintaa.

  1.     Nuoriin voi luottaa

Nuori ikä ei yleensä ole kovin hyvä syy olla valitsematta ihmistä vastuulliseen tehtävään. Myös nuoret toimijat selviävät kovienkin vastuutehtävien edessä yllättävä hyvin ja keksivät tuoreita ideoita.

  1.     Anna tilaa, älä ole tulppa

Omaehtoisen oppimisen pitäisi olla innostavaa kaikille siihen osallistujille. Silloin kun tuntuu, että oma rooli siirtyy kohti tiedon jakamista ja paremmin tietämistä, kannattaa ruveta suunnitellusti vähentämään omaa osallistumistaan ja antamaan tilaa muille. Jos erehtyy luulemaan olevansa korvaamaton, on oikeasti tulppa joka estää seuraavien sukupolvien osallistumisen.

Muistioita vasemmistolibertaarista yhteistyöstä

Yksi suomalaisen oikeiston nousevista virtauksista on libertaarius. (He varmaan itse mielellään kutsuisivat itselään liberaaleiksei, mutta se sana ei enää tarkoita mitään.) Libertaareille politiikan ylin arvo on vapaus, ja vapauden toteutumismekanismi on ennen kaikkea markkinatalous. Mitä enemmän asiat ovat hintamekanismin päätettävissä, sitä tehokkaammin vapaus toteutuu yhteiskunnassa. Tämä on epäilemättä karrikoitu kuvaus, mutta välttäköön se tämän argumentin pohjaksi.

Voisi luulla, että nykymallin isoon valtioon luottavilla punavihrellä on melko vähän yhteistä tämän väen kanssa – ja niin onkin, mikäli mennään periaatteellisiin kysymyksiin. Politiikan konkreettisessa suorittamisessa on kuitenkin melko harvoin kyse syvistä periaatteista, vaan pikemminkin siitä, mistä pienistä politiikka-asioista päästään yhteisymmärrykseen. Usein syyt ja seuraukset menevät sekaisin: jokin ratkaisu sopii yhdelle puolueelle, koska se on ideologisesti oikean suuntainen, ja toiselle puolueelle, koska tuottaa sellaisen vaikutuksen, johon tähdätään.

Tässä siis seitsemän ideaa, joiden varaan yhteinen toimintaohjelma punavihreiden ja libertaarien välillä voitaisiin rakentaa. Tämä ei ole ehdotus, tämä on ehkä enemmän ajatusharjoitus ideologisesta eläytymisestä ja pohdinta keinojen ja päämäärien suhteesta. Yritys ottaa selvää, ovatko poliittiset ideologiat jana vai ympyrä.

Suomalainen politiikka rakentuu väistämättä kompromisseille. Kaikesta pilkkaamiseta huolimatta myös Kataisen ykkönen sai kuitenkin aikaan kaikenlaista – vaikka mukana olivat keskustaa ja perussuomalaisia lukuunottamatta kaikki. Jälki ei ehkä ollut priimaa tai ideologisesti koherenttia tai edes hyvin valmisteltua – mutta jotain tapahtui. Puoluepolitiikka ja hallitustoiminta kuitenkin on se prosessi, jossa ideologiat muuttuvat laeiksi. Jos huomion kiinnittää päämäärään eikä taustalla olevaan ideologiaan, syntyy jännittäviä kompromisseja.

Jos libertaarien ja punavihreiden välillä löytyy näin paljon mahdollisia suorituksia, niitä löytyy varmasti kaikkien muidenkin yhdistelmien väliltä. Tämä puoluepolitiikan ominaisuus on juuri se, joka ajaa monet pois siitä.

Otetaan ensin ilmeiset alta pois:

1: Tasa-arvoiset avioliitto- adoptio- ja kaikki mahdolliset lait

Jos tärkeänä premissinä on vapaus ja valtion mahdollisimman suuri puuttumattomuus, niin ei kai valtio silloin saa sanella kenen kanssa menee naimisiin?

2.Kirkon ja valtion suhde ja verotusoikeus

Selvää pässinlihaa, ainoa kohta Forssan ohjelmasta, jota ei tullut toteutettua. Punavihreissä on varmaan jopa enemmän tätä vastustavia – ja on totta, että sillä voisi olla myös negatiivisia vaikutuksia. Mutta yhtienen sävel.

3: Perustulo tai negatiivinen tulovero

Tämä on vähän mutkikkaampi juttu. Kaikki punavihreät kannattavat perustuloa, ja suurin osa suoraselkäisen ideologisesti libertaareista myös. Ei mielivaltaa, ei kyykyttämistä, ei vaihtelevansuuruisia kannustinloukkuja – negatiivisen tuloveron voi jopa yhdistää toiseen libertaarifantasiaan, kiinteään tuloveroprosenttiin, ja silti saada aikaan progressiota verotukseen.

Libertaareissa on myös se siipi, jonka mielestä köyhät saavat ihan vaan hajota omaan köyhyyteensä, mutta ehkä heitä sitten kuitenkin on vähemmän.

Tosin perustulomalleissa aina suurin ongelma on se josta ei puhuta – raha. 300 euron perustulo ja 900 euron perustulo tuottavat radikaalisti toisistaan poikkeavat yhteiskuntamallin. Suuruudesta olisi vaikeaa päästä yhteisymmärrykseen.

* * *

Seuraavat ovatkin sitten vähän hatarammalla pohjalla, mutta ainakin jotenkin perustelvissa.

4: Ulkopolitiikka (poislukien kehityspolitiikka) ja armeijan rooli

Libertaarit yleensä lähtevät siitä, että armeija ja poliisi ovat se minimi, mikä valtion pitäisi tuottaa – että niitä tarvitaan turvaamaan omistusoikeus, ja kaikki muu sitten seuraakin siitä. Tämä argumentti ei ole aukoton, mutta oletetaan se nyt tässä.

Selvää kai kuitenkin on, että kukaan libertaari ei voi pitää armeijaa “tärkeänä miesten kouluna” tai “kansakunnan moraalin selkärankana” – ajatella, että sillä olisi konkreettista pelotetehtävää suurempaa merkitystä. Punavihreistä suurin osa on pasifisteja ja haluaisi pohjimmiltaan eroon armeijasta.

Tästä on varmasti löydettävissä yhteinen sävel. Armeija minimikokoon, jolla voidaan kuvitella järjestettävän riittävän uskottava puolustusshow. Minkäänlaisia hyökkäysfantasioita tai Nato-operaaioihin osallistumisia on vaikea uskoa libertaarin voivan kannattaa, joten ulkopolitiikan suurissa linjoissa suomalainen konsensus (neuvottelu, ei sotiminen) saavutetaan varmaankin melko helposti.

5: Aluepolitiikka

Punavihreät ovat pääasiassa kaupunkilainen ja kaupunkien merkitystä korostava porukka. Suomessa asuntojen hinnat, työpaikat ja muuttovirrat kertovat ihmisten noin keskimäärin haluavan asua kaupungissa, tai ainakin sen välittömässä läheisyydessä. Punaviherlibertaaria aluepolitiikka olisi selvästi tämän kehityksen tukeminen ja alueellistamispuuhastelun lopettaminen. Kahnauksia tulisi siitä, pitääkö ihmisten antaa asua ympäryskunnissa vai voiko heitä ohjata kaupunkimaiseen asumiseen, mutta eiköhän sekin onnistuisi.

6: Yritystuet

Oikeastaan tämä on aika no-brainer. Vasemmisto ei halua tukea suuryrityksiä, koska se on epäilyttävää, liberbertaarit eivät halua tukea suuryrityksiä, koska se on epäilyttävää. Saa suorittaa.

7: Ruuhkamaksut

Kaikkein pahimpia kahnauksia tässä yhteistyössä oikeasti varmasti aiheuttaisivat palvelutuotannon järjestäminen ja yhteisten resurssien yksityistämiset. Niihin suhtautuminen on usein lähes päinvastaista.

Kuitenkin muutama sellainen julkinen resurssi on, jonka liikakäytöstä koituu punavihreiden mielestä niin paljon haittaa, että laskun laittamista käyttäjille oltaisiin hyvinkin valmiita harkitsemaan. Varmasti keskeisin tällainen ovat tiet.

Helsingin punavihreät ajavat kiihkeästi ruuhkamaksuja – ja oikeastaan sen pitäisi upota suoraselkäisen kapitalistin maailmankuvaan varsin hyvin. Kaupungilta ja valtiolta pois teihin käytetty raha, ja oikeasti käytön mukaan tapahtuva laskutus joka paikassa tapahtuvalla “ruuhkamaksutuksella”. Näillä kerätyillä rahoilla sitten kunnostetaan teitä jne. Tällöin tieresurssin markkinahinta asettuu oikeaksi, vain käyttäjät maksavat niistä – ja käytännössä autoilu kallistuu ja vähenee. Profit!

(Käytännössä tämä ei menisi näin, koska libertaariin fantasiaan kuuluu vahva auto ja horisonttiin syöksyvä moottoritie amerikkalaisen vapauden lihallistumana, ja vasemmistolaisten mielessä on se köyhä yh-äiti, jonka pitää körötellä skodalla kaupungin toiselle puolelle kolmeen työhönsä, ja johon tämä uudistus KAIKKEIN KOVIMMIN iskisi.)

* * *

Näyttää melko hyvältä, eikö? Monessa asiassa olisi hyvinkin yhteisymmärrystä. Käytännössä koko homma toimisi tahmeammin, sillä harva libertaari (tai myöskään muu ihminen) on oikeasti näin suoraselkäisen ideologinen, ja toisaalta kaikki punavihreä eivät ole kaikissa kohdissa valmis hyväksymään markkinaohjauksen lähtökohdaksi, vaikka se tuottaisikin “oikean” tuloksen. Tässä tekstissä en ehdottanut tällaista yhteityötä, vaan miettiä, misäs asioissa se olisi mahdollista. Mielestäni libertarismi on lähtökohtaisesti siinämäärin puusilmäinen ideologia, että tällaisetkin yhteistyöt olisivat varmaankin vaikeita.

Puhe kolmelle sepälle

kulkuepuhe(Tämä puhe pidettiin Filosofisen tiedekunnan 96. promootiossa yökulkueessa Kolmen sepän patsaalle. Promootio on hassu juhla – vähän niinkuin joku olisi lukenut 1800-luvun tyttökirjallisuutta ja aproksimoinut, että hauskan täytyy olla tällaista. Mutta silkassa absurdiudessaan myös oikeastaan ihan siisitä.)

Arvoisat yön kulkijat! Hyvät kanssapromovnedit, seuralaiset, promoottorit, rector magnificus ja kaikki muut paikalle osuneet merkkihenkilöt!

Arvoisat kolme seppää!

Alussa on aina tyhjää.

Tai ei tyhjää, vaan avaraa.

Kaikki se, mikä tulee olemaan, on kytevässä hiilessä – niin tiivisti, että se on vielä muodotonta. Ensimmäinen hikikarpalo nousee otsalle.

Seppä punnitsee vasaraa kädessään ja jännittää kimmoisat lihaksensa.

ENSIMMÄINEN ISKU

Kreikkalaisten seppä Hefaistos ei ollut mikään kaunis mies, päin vastoin. Toveriensa nöyryyttämä, rikottu ja pilkattu halvalla pantu. Mutta takoa Hefaistos osasi. Kaiken sen, millä me työstämme maailmaa, Hefaistos takoi. Hefaistos antoi Hermeelle siivet, Agamemnonille vallan sauvan, Erokselle eli Amorille jousen ja nuolen.

Hefaistos oli se sana, joka halkaisi Zeun kallon ja kätilöi Athenen, jonka seppelettä tänään kannamme.

TOINEN ISKU

Hehkuva rautamötikkä makaa alasimella vastaanottavaisena. Se on muodoton, karkaisematon. Sen tuleva tarkoitus asuu ainoastaan sepän mielessä. Möhkäleen pitää kestää suuri kuumennus ja monta iskua ennen kuin se on valmiina kohtaamaan maailman.

KOLMAS ISKU

Suomalaisten seppä Ilmarinen oli tekijäpoika. Kun Sepolla oli tylsää, tämä ei jäänyt ihmettelemään, vaan takoi itselleen kokonaisen taivaankannen ja maailman. Kun seppo tarvitsi myötäjäisrahoja, Ilmarinen pisteli menemään ja takoi ikuista vaurautta jauhavan Sammon. Ja kun tuli yksinäistä, Sepi painui pajaansa ja kilkutteli kasaan itselleen kultaisen naisen.

NELJÄS ISKU

Hehkuva möhkäle valittaa tustakasta. Se ei jaksaisi enää! Rauta ja hiili huutavat armoa vasaran alla. Mutta sepän vakaa käsi ei anna sitä. Esineellä on tehtävänsä ja tulevaisuutensa maailmassa. Seppä ei päästä sitä karkuun.

VIIDES ISKU

Sekä Hefaistos että Ilmarinen petettiin monta kertaa – rakkaudessa ja muuten. Olympos-vuorelta pudotettu susiruma ja rampa Hefaistos oil yleinen naurun aihe, mutta ilman hänen joustaan ei Amor olis tehnyt taikojaan. Vaikka Ilmarinen jäi yksin, tämän taonnat pitivät Kalevalan tarinan käynnissä. Pieni murukin kirjokannesta riitti antamaan lupauksen tulevasta.

KUUDES ISKU

Tulevaisuus on tämä yö, se on vasaran isku kuumaan rautaan. Se on kuplii ja kiehuu, se on vielä vailla selvää muotoa, mutta jokin se on. Siihen ei voi koskea, mutta sitä voi vielä muokata. Seppä nostaa sen ilmaan, pyörittää, tarkastelee.

SEITSEMÄS ISKU

Ja sitten suhahdus – kuuma rauta lasketaan kylmään veteen. Höyry täyttää tilan, näkökyky katoaa. Nopea jäähdyttäminen telkeää hiilikarbidit raudan sisään ja muuttaa sen teräkseksi. Esineen muoto on valmis ja pysyvä. Se on koulittu, rakkaudellta tehty, valmistettu täyttämään tarkoituksensa ja paikkansa maailmassa. Se on kaunis ja tosi jos se toimii. Siihen sitoutuneen on paras osaaminen ja suurin rakkaus.

Me emme kuitenkaan saas olla tuo esine.

VIIMEINEN ISKU

Kun karkaisu on suoritettu, seppä pyyhkii hien otsaltaan ja poistuu pajasta. Työn jäljet jomottavat hauiksissa, valmis esine tuo tyytyväisyyttä. Mutta tämän kolmannen sepän mieli ei enää ole valmiissa esineessä, sepän mieli hakee jo huomisen muotoa ja seuraavan työn päämäärää.

Tämä kolmas seppä olemme me.