Vaalianalyysiä

Kirjoittelin Facebookiin muutaman statuksen nopeaa vaalianalyysiä, jotka yhdistin ja puhtaaksikirjoitin tähän merkintään. Vaalit ja niissä menestyminen on hyvin hyvin mutkikas ilmiö, joten mikään tässä kirjoitettu ei kai lopulta varsinaisesti “selitä” mitään, mutta tarjoaa yhden näkökulman pohdintoihin. Saatatte huomata, että varsinaisista “teemoista” tai käydystä “keskustelusta” ei juuri puhuta. Tämä ei ole vahinko. En näissä vaaleissa toiminut kenenkään tukiryhmässä.

1) Punavihreä keitos

Eurovaaleissa 2009 Vasemmistolla oli huonoin lista ja historiallisestikin hyvin sekava meininki.  Tämä myös näkyi surkeana tuloksena. Koska vasemmistolla ja vihreillä on jokin määrä yhteisiä äänestejiä, tämä helpotti vihreiden kampanjointia niissä vaaleissa merkittävästi. Vasemmisto romahti, vihreät tekivät historiallisesti yhden kovimmista tuloksistaan. Silloin vihrellä oli hyvä lista ja moni ehdokas teki ison budjetin kampanjaa.

Nyt 2014 vihreät ovat olleet 7 vuotta hallituksissa, joiden politiikka ei nyt 1:1 ole vastannut vihreiden äänestäjien toiveita (eipä se kai koskaan), ja kärkiehdokas Hautala oli enemmän hakemassa itselleen mielekästä jatkoa kuin tekemässä puolueen kampanjaan (tai näin voidaan päätellä ennakkoilmoituksen 10 000 kampanjabudjetista, joka varmaankin on yksi läpimenneiden pienimmistä).

Vasemmisto lähti näihin vaaleihin aivan erilaisesta tilanteesta kuin viisi vuotta sitten. Vaikka hallituksesta poistumista ei välttämättä ajoitettu eurovaaleja ajatellen, niin kyllä siitä selväsit hyötyä oli. Lisäksi ehdokaslista oli eri tavalla jämäkkä. Listan kärjet, Li Andersson ja Merja Kyllönen, kalastivat hyvin eri suunnilta. Kyllönen teki vielä Hautalaakin halvemman kampanjan, mutta pääsi käytännössä ainakin Kainuussa koko maakunnan yhteisen ehdokkaan asemaan. Ehkä tässä nyt rakentuu samanlaista positioita, joka EJ Tennilällä oli puolueen ehdokkaista – vaikka muuten kyse onkin hyvin erilaisesta figuurista.

Lilmiö onkin sitten oma asiansa. Li Andersson on ollut jo muutaman vuoden yksi Suomen näkyvimpiä poliitikkoja – häntä on rutiininomaisesti jo pitkään haastateltu pikemminkin muiden puolueiden puoluejohtajien kuin nuorisojärjestöjen johtajien kanssa samoissa jutuissa. Li oli monella äänestysalueella  jopa kaikkein suosituin poliitikko – jääden sekä Helsingin että Varsinais-Suomen vaalipiireissä ainoastaan Alex Stubbin taakse. Näkyvyyden lisäksi vaikuttaa erittäin hartaasti, antaumuksella ja suurella tukijajoukolla tehty kampanja, johon myös käytettiin aika paljon (eli noin 30 000) rahaa.

Toisaalta kyse on myös punavihersiirtymästä. Alle vuosikymmenen sitten Vihreät nuoret ja opikselijat oli vielä yksi Suomen merkittävistä autonomi-vasemmistolaisten radikaalien keskittymistä. Tätä nykyä radikaalimmat järjestön piiristä tulevat kannanotot ovat pikemminkin anarkokapitalistisia – vaikka tämä ei järjestön yleistä linjaa vastaakkaan. Nuoret vihreät ehdokkaat eivät rakentaneet hallituskritiikin varaan, vaan ovat kauluspaitaisia taloustieteiden opiskelijoita. Mikä ei toki ole huono asia sekään, mutta on selvää, ettei Lille myöskään ollut saman profiilin kilpailijaa.

(Tämä liittyy toki myös siihen, että Vinolla on ollut 7 puheenjohtajaa sinä aikana, jonka Li on ollut Vasemmistonuorten puheenjohtaja. Tämä antaa tiettyä etulyöntiasemaa. Toki se on helpompaa, koska Vanu voi maksaa puheenjohtajalleen oikeaa korvausta, toisin kuin Vino.)

Niinpä siis nyt vihreillä ei pitäisi olla loputonta syytä ripotella tuhkaa hiuksiin – vuonna 2009 vihreiden ja vasemmiston yhteinen äänestäjäkunta muodosti matalalla roikkuvan hedelmän, joka oli helppo poimia. Tällä kertaa ei. Ehkä myös yleinen mediailmasto oli suopiollisempi – mediailmaston muutos on vienyt mediasta ilmastonmuutoksen. Vaikka kyseessä onkin toki iso kannatuksen putoaminen. Tai jos tuhkan ripottelua haluaa jatkaa, voi miettiä miten voisi vielä hyödyntää Haavistohuumaa tai muita presidentinvaaleissa opittuja asioita. Tai pohtia, että mitä johtopäätöksiä voi vetää siitä, että ainoana hallituspuolueena kokoomuksen kannatus ei mainittavasti kärsi hallituksen harjoittamasta politiikasta. Myös Heikki on analysoinut näitä.

Kaiken kaikkiaan niin kauan kuin paikat liikkuvat lähinnä vasemmiston ja vihreiden välillä erilaisissa vaaleissa, eivät punavihreät tavoitteet edisty.

2) SDP

Valitettavasti se paikka, jossa edistystä tapahtuu, on vasemmiston ja vihreiden äänimäärän suhde SDP:hen – SDP:n kustannuksella. Vaikka mepeissä päädytäänkin samoihin lukuin, on vasemmiston ja vihreiden yhteenlaskettu kannatus (18,6%) noin kolmanneksen korkeampi kuin SDP:n (12,3%) näissä vaaleissa. Hypoteettisessa tilanteessa, jossa Vas ja Vihr olisivat olleet vaaliliitossa, olisi Li Andersson pudottanut Miapetra Kumpula-Natrin valittujen joukosta, hyvin pienellä vertailulukujen erolla (107261,7 vs. 106105,5, kiitos Jarno!)

Tämä on synkkää, niin synkkää. Tähän mennessä on tuntunut siltä, että ilman mielekästä sosialidemokraattista puoluetta Suomessa on vaikeaa tehdä edistyksellistä politiikkaa. Toivottavasti meillä on kohta taas mielekäs ja menestyksellinen sosialidemokraattinen puolue.

Mutta toisaalta – SDP:n kampanjamateriaalit olivat puistattavan hirveät, ehdokaslista kohtalainen, panos keskusteluun hankala, puheenjohtaja vaihtunut, suhde vaikkapa eurokriisiin… no, sana “haastava” lienee kaunein, mitä täsäs yhteydessä voi käyttää.

Nämä ovat asioita, jotka ovat täysin korjattavissa. Ehkä Antti Rinne korjaa ne?

3) Keskusta ja perushommat.

Myös edelliseen liittyen, kuten Tapio Laakso sanoo, koskaan ei pidä ennustaa yli satavuotiaan puolueen kuolemaa. Keskustan menestyksen edessä on pakko ottaa hattu pois päästä. Vastoin yleistä demografista ja modernisaatiokehitystä koskevaa haaveilua, niin se keskusta vaan porskuttaa. Kahdessa vuodessa (ja toki aivan eri vaaleissa) kannatus on lisääntynyt melkein 8 prosenttia. Sipilä tosiaan teki sen minkä lupasi, eli meni ja haki kaikki Soinin pillin perässä perussuomalaisiin tanssineet takaisin – ja teki sen jopa ilman typerää kansallistunteen ja implisiittisen rasismin yritystä.

Myös hatunnosto suvereenille kolmilla korteilla pelaamiselle. Pieni naljailu sikseen, ihan mukavasti mahtuivat sekä Väyrynen, Rehn että Jäätteenmäki listalle – ja saivat kaikki aivan todella hyvin ääniä. Rehn ja Väyrynen vieläpä käytännössä saman verran. Sehän on erinomaisen omituista, mutta näköjään toimii todella hyvin.

Keskustan kampanja ei näkynyt Helsingissä käytännössä ollenkaan – mikä onkin varmaankin oikein ja järkevää.

Samalla keskustan menestys ja PS:n valitut mepit tukevat analyysiä Perussuomalaisista ennen kaikkea maskulinistipuolueena. Alex, Paavo V. ja Olli taisivat olla vaalien ainoita isolla kauhalla menestyksekkäitä miesehdokkaita – Jussi H-a:ta ja Sampo T:tä lukuunottamatta. Mutta tosiaan, myös “rötösherrat kuriin” -puolue persuissa sai paljon vähemmän ääniä. Sampo Terho ja Halla-Aho on sama tyyppi ja saman suoraselkäisen “maahanmuuttokriittisen” ja hyvin hyvin oikeistolaisen blokin edustajia. Tekisi mieli sanoa, että tämä rasistikonservatiivipuolue sai 2011 eduskuntavaaleissa vanhan SMP:n äänestäjiä mukaansa todella paljon, mutta sitten Sipilä haki ne takaisin.

Eli 2011 keskusta oli täysin lyöty ja maassa ja perussuomalaiset juhlivat raadolla, 2014 perussuomalaiset ovat merkittävästi pienempi  puolue ja keskusta vaalivoittaja siinä ainoassa oikeassa merkitysessä – eli eniten paikkoja saanut puolue.

4) Alex

Stubbin uskomatonta menestystä tuntuu turhahkolta edes yrittää erityisesti selittää. Valmiiksi eritätin suosittu poliitikko, hallitsee mediaa suvereenisti – ja teki (kuulemma, koska ennakkoilmoituksiahan kokoomuksessa ei harrasteta) toista sataa tuhatta maksaneen vaalikampanjan. Suomen suosituimman poliitikon mantteli ei varmaankaan haittaa myöskään kokoomuksen puheenjohtajakilpailussa.

5) RKP

Ehkä meidän kaikkien, jotka emme puhu toisena äidinkielenämme ruotsia, pitäisi vain takoa päähämme, että gallupeista viis, RKP:n osuus tulee aina olemaan vakio – ja että eurovaaleissa tämä vakio-osuus on yksi paikka. Vaikka sen tavallaan ei pitäisi olla ja vaikka kaikki gallupit näyttivät, että tämä paikka tulee olemaan epävarma. Ei se ollut, oli hyvin selkeä homma. Aivan samalla tavalla kuin vuonna 2009.

6) Yleisesti

Hesarin arvokartta ja vaalikonetesti kertovat, että noin yleisellä tasolla suomalaiset mepit ovat aika liberaaleja – ja ollakseen näin oikeistolaisia, hyvin hyvin vasemmistolaisia. Konservatiivioikeisto-ruudussa ovat ainoastaan perusmiehet, ja ylipäätään konservatiivipuolella heidän lisäkseen ainoastaan Paavo V. Tämä sinänsä on aina pitänyt paikaansa – eurovaalit houkuttelevat esiin ihmisiä, jotka ovat toimineet politiikassa melko pitkään ja pehmenneet, ja toisaalta eurooppa-asioista kiinnostuneita eli lähtökohtaisesti liberaaleja (ilmeisin poikkeuksin). Toisaalta myös EU on tehnyt ihmisistä pehmoja.

(En julkaise nimettömiä kommentteja, elleivät ne ole briljantteja.)

Liberalismin muistoa kunnioittaen

Kolumni julkaistu Ylioppilaslehdessä.

Nostetaan lasi menehtyneen ystävän muistolle. Pitkään sinnittelit kuluneena ja käytettynä, et vielä kuolleena mutta et enää elävänäkään. Lopulta vapaus koitti, oli aika päästää irti. Hyvästi liberalismi, oli ilo tuntea sinut.

Nykyään sana liberalismi voi tarkoittaa mitä tahansa. Siksi se ei tarkoita enää mitään (kuten myös viime Ylioppilaslehden Elina Lepomäestä kertoneessa jutussa ilmeni).

Liberalismi tarkoittaa toisille huumeita, homoja ja myöhään valvomista, toisille se antaa perusteen ajaa matalaa verotusta tai yhtä hyvin hyvinvointivaltion purkamista. Amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa sana liberal tarkoittaa suunnilleen vasemmistolaista. Meillä Suomessa klassinen liberalismi taas on usein käytännössä konservatismia: Matti Apunen, käsitteen nimeen vannova elinkeinoelämän propagandisti, toivoi toissa vuonna Imagen haastattelussa kodin, uskonnon ja isänmaan arvonpalautusta.

Hyvinvointivaltioon liberalismilla on onneksi selkeä kanta: vahvas
ti sekä puolesta että vastaan! Suomalainen hyvinvointivaltio on rakennettu liberaalin sosiaalidemokratian periaatteella siten, että ihmiset olisivat mahdollisimman riippumattomia vanhemmistaan, lapsistaan tai suvuistaan – vapaita. Siksi meillä on päiväkodit, vanhainkodit ja aimo nippu erilaisia sosiaalitukia. Osa liberalisteista sen sijaan haluaa purkaa näitä rakenteita yksilönvapauden ja -vastuun nimissä.

Vielä sekavammaksi homma menee, jos yrittää erotella puolueita liberalismia mittatikkuna käyttäen. Ainoastaan Kristillisdemokraatit on urheasti konservatiivinen puolue. Liberaaleiksi julistautuvat ainakin RKP ja vihreät, 
ja kokoomuksessa on paljon talousliberaaleja. Myös SDP:n periaateohjelma rakentuu Ranskan vallankumouksen vapaudelle, veljeydelle ja tasa-arvolle – aivan kuten klassinen liberalismikin. Vasemmistoliiton periaateohjelman mukaan vapaus on yksi puolueen kolmesta ydinarvosta. Keskusta taas kuuluu europarlamentissa liberaaliryhmä ALDE:hen ja jopa perussuomalaisten nuorisojärjestö ilmoittautuu ”kansallisliberaaliksi”.

Samaan aikaan libertaarit ja ”klassiset liberaalit” ovat kuitenkin sitä mieltä, ettei eduskunnasta löydy yhtään liberaalia kansanedustajaa.

Liberalismi ja vapaus ovat kaikkia poliittisia puolueita ja kantoja määrittäviä superarvoja. Liberalismi on tehnyt tehtävänsä, sen on aika kuolla. Kasvakoon sen mullasta hedelmällisem- piä käsitteitä.

Kuinka demokraattista on osallistuminen?

(Julkaistu myös Sosiologia-lehden blogissa).

Elämme uuden osallistumisen kulta-aikaa. 1990-luvun plösöstä kuluttajakansalaisesta olemme siirtyneet yhteiskuntaan aktiivisesti osallistuvan asiantuntijatoimijan aikaan. Kaupunkitapahtumat kukkivat ja hallinnon demokratisoituminen edistyy.

Tästä huolimatta tiedämme melko vähän siitä, miten kaikki tämä osallistuminen todella vaikuttaa demokratiaan. Sosiologia-lehden numerossa 1/2014 ilmestyneessä artikkelissani ”Oma etu ja yhteinen hyvä paikallisessa kiistassa tilasta” koetan mennä osallistumisen sloganeita syvemmälle ja ottaa selvää, miten ihmiset oikeasti osallistuvat omista asioistaan päättämiseen, kun siihen annetaan mahdollisuus.

Helsingin Etelä-Haagan alueelle kaavoitettiin noin 700 asuntoa lisää. Kaavamuutoksen yhteydessä asukkailla oli oikeus lähettää mielipiteensä kaupunkisuunnitteluvirastolle. Etelähaagalaiset lähettivät yli sata mielipidettä alueensa kaavamuutoksesta. Kuten arvata saattaa, tällaiseen nippuun mahtuu kaikenlaista – valittavasta kininästä hyvin argumentoituun paatokseen.

Useimmiten lähidemokratiasta puhuttaessa korostetaan deliberaation ja neuvottelun merkitystä: että keskustelemalla ja argumentoimalla löytyy paras mielipide, joka sitten toteutetaan. Tämän taustalla on ajatus yhteisestä hyvästä politiikan päämääränä: että kaikki mielipiteitä antavat kansalaiset ja muut toimijat pyrkivät rakentamaan hyvää kokonaisuutta. Näin melkein puolet haagalaisista tekikin: mielipiteissä vedottiin alueen historiaan ja perinteiseen ulkomuotoon, lapsille vaarallisiin ruuhkautuviin katuihin ja moniin muihin asioihin, tavoitteena rakentaa kaikille parempaa kaupunkia.

Tämä ei kuitenkaan ole ainoa demokratiakäsitys, joka näistä mielipiteistä kumpuaa. (Uus)liberalistisen perinteen mukaisessa demokratiakäsityksessä sillä, pyritäänkö yhteiseen hyvään, ei oikeastaan ole mitään väliä. Jos jokainen tarpeeksi huutaa, niin ne ideat, joita vastustetaan vähiten, todennäköisimmin toteutetaan. Tällä tavalla lopputuloskin on eniten yhteisen hyvän mukainen, jos tätä demokratiakäsitystä on uskominen. Noin 40% haagalaisista joko ei perustellut mielipidettään millään tavalla, tai vetosi suoraan rakentamisen aiheuttamiin joko taloudellisiin tai maisemallisiin tappioihin. Koska myös nämä kuitenkin ovat demokraattisen prosessin osasia, on luontevaa ajatella näiden mielipiteiden perustuvan liberalistiseen käsitykseen.

Näiden kahden demokratiakäsityksen ja osallistumisen tavan välillä on suurempi ero kuin aluksi voidaan ajatella olevan. Oikeastaan kyse on siitä, mitä varten osallistumismahdollisuus on olemassa. Onko se olemassa, jotta kaikkien mielipide tulee prosessissa kuulluksi, vai jotta äänekkäimmät saisivat äänensä kuulumaan vielä paremmin?

Mikäli pelkkä perustelematon mielipiteen ilmaiseminen riittää ja todella vaikuttaa tulevaan kaupunkiin, on tavallaan kaikki kaavamuutoksen yksityiskohdat alistettu huutoäänestykselle. Toki myös tässä on hyviä puolia: silloin todella voidaan konkreettisesti vaikuttaa oman lähiympäristön kehitykseen. Toisaalta yhteisen hyvän rakentaminen ja neuvotteleminen vaatii usein enemmän panostamista ja on helpompaa koulutetummille.

Molemmilla mielipiteen tyypeillä on vaikutusta kaavoitukseen. Toisaalta yhteisen hyvän argumentoijat saivat muutettua suunnitellun leikkipuiston sijaintia, toisaalta yksi hyvin äänekkäästi lisärakentamista vastustanut taloyhtiö sai estettyä ”maisemansa pilaavan” kerrostalon rakentamisen. Siihen jätettiin tyhjä kohta.

Osallistumisen mahdollisuuksien lisääminen ei siis lainkaan välttämättä tee prosessista keskustelevampaa tai moniarvoisempaa, mutta antaa mahdollisuuden monenlaiselle vaikuttamiselle. Seuraava kysymys tutkittavaksi onkin, ketkä tätä mahdollisuutta oikeasti käyttävät.

Teksti perustuu Sosiologia-lehdessä 1/2014 julkaistuun artikkeliin “Oma etu ja yhteinen hyvä paikallisessa kiistassa tilasta”.

Kaappikellojen aika

“Suomessa ei koskaan ole ollut naispresidenttiä. Voiko se olla sattumaa? Jatketaan listaa: Suomessa on ollut 37 pääministeriä. Kaikki hekin miehiä. Ja 32 ulkoministeriä. Hekin miehiä. Kolmantena tärkeänä ministeriönä pidetään valiovaranimisteriötä. Myös kaikki 45 ensimmäistä valtiovarainministeriä ovat olleet miehiä.” (Kauranen & Saarikoski: Kolmas kierros, 1994.)

Äänioikeuden 2000-luvulla saavuttaneelta on saattanut  jäädä suomalaisen politiikan suurin muutos helposti huomaamatta. Vuonna 1994 todellakin oli niin, että valtakunnan politiikan tärkeimmät paikat olivat kaikki yksinomaan miesten miehittämiä. Elisabeth Rehnin tappioon päätynyt presidentinvaalikampanja oli lähimpänä naisten murtautumista tämän lasikaton läpi. 1990-luvun loppupuolella ja 2000-luvulla naiset ottivat ainakin hetkeksi haltuun kaikki nämä aiemmin peniksille varatut ykköspaikat.

Ruutu HS:n Kuukausilitteen Pääkaupunki -sarjakuvasta vuodelta 2005. Tarmo Koivisto, Jouni K. Kemppainen, Mikko Vienonen.

Tarja Halosesta tuli ensin ulkoministeri 1995, sitten presidentti 2000. Anneli Jäätteenmäki pääsi vallan huulille lyhyellä pääministeriydellän 2003, jolle Mari Kiviniemi tarjosi loppukaneetin 2010-2011. Jutta Urpilaisesti tuli ensimmäinen naispuolinen valtiovarainministeri vuonna 2011. Suurimmalla osalla puolueista on 2000-luvulla ollut naispuheenjohtaja.

80-luvun lapselle tämä kaikki on ollut normaalia – sen vallankumouksellisuus piti ymmärtää erikseen lukemalla katkeraa vaalikirjaa 1990-luvulta, jossa Kauranen ja Saarikoski syyttelevät demarinaisia Ahtisaaren äänestämisestä, kun olisi ollut nainenkin tarjolla!

Viimeisen kahden kymmenen vuoden jälkeen on selvää, että nainen voidaan valita mihin tahansa tehtävään suomalaisessa politiikassa, muutaman oikeistopuolueen puheenjohtajuutta lukuunottamatta (näyttöjä odotetaan – ja koska Janne Vapaavuori ottaa kokoomuksen puikot nyt käsiinsä, saadaan varmaan odottaa melko pitkään).

Tämä ei tietenkään tarkoita, että näin aina tehtäisiin. Politiikassa suuri osa ideologisista ja taktisista kysymyksistä jollain tavalla kietoutuu henkilönimityksiin: mitä osaa puolueesta kukakin edustaa, minkälaista kuvaa puolueesta halutaan antaa, ketä pidetään sopivana ohjailtavana. Kuukausiliitteessä oli aikanaan sajakuva, jossa demarien puheenjohtajaksi valittiin Eero Heinäluoman sijaan kaappikello. Tämä ampuu demareiden kannatuksen taivaisiin. 

Elina Grundström ounasteli Hesarissa, että kuljemme kohti uutta kaappikellojen aikaa. Setäkaipuu selvästi kutittelee  –  muuta selitystä Juha Sipilän kansansuosiolle on vaikea keksiä. (Tai toisaalta, ehkä se on  helppoa: ei tarvitse kuin katsoa hallituksen toimintaa ja Timo Soinin superhumoristilauman kohellusta.) Varteenotettavat naisehdokkaat kokoomuksen puheenjohtajiksi ovat harvassa ja Jutta Urpilaisen palli heiluu.

Toisin oli silloin, kun Kiviniemi, Urpilainen ja Sinnemäki valittiin puolueidensa puheenjohtajiksi. Demareiden kaappikellojen (Lipponen. Heinäluoma) jälkeen oli selvää, että naispuheenjohtajalla oli hyvä profiloitua uutena ja raikkaana puolueena, samoin korruptoituneen äijäkerhon jälkeen keskustassa oli Kiviniemelle hyvä rako. Nämä eivät missään nimessä olleet ainoita tai edes tärkeimpiä syitä, miksi kyseiset henkilöt nousivat johtoon, mutta varmasti auttoivat.

Grundström ounastelee vakavien setämiesten vetoavan jatkuvan kriisilässytyksen runtelemaan kansaan – ja on varmasti oikeassa. Sipilä on “uskottava”, Vapaavuori “kova” ja Urpilaista haastava Rinne “sosialidemokraatti”. Tämä ei kuitenkaan taaskaan palaudu sukupuoleen, vaan Urpilaisen kohdalla enemmän vaikuttanevat monet peräkkäiset hävityt vaalit ja pohjimmiltaan Lipposen jälkeen hukassa ollut poliittinen kurssi. Sama kävi Vihreillä ja keskustalla:ministerivaihdoksia (Hautala -> Haavisto) tärkeämpää on puolueen puheenjohtaja, ja siinä hommassa Anni Sinnemäelle ja Mari Kiviniemelle jaettiin erittäin huonot kortit. Vihreät olivat tehneet epäonnistuneen toivioretken ydinvoimamyönteiseen porvarihallitukseen ja keskusta sikaillut vaalirahoja (kuten muuten myös kokoomus, mutta jostain syystä kukaan ei osannut pitää sitä erityisen tuomittavana). Molemmille seurasi historiallinen vaalitappio, ja sellaisten jälkeen puoluejohtajia usein vaihdetaan.

Oma kysymyksensä on, miten eri tavoin naisia ja miehiä mediassa ja puolueiden sisällä kohdellaan. Pekka Haavisto on ministerinä tehnyt pääpiirteittäin hyvin samanlaista politiikkaa kuin Heidi Hautala, mutta mediakäsittely on ollut täysin päinvastaista. Siinä missä Hautalaa oltiin naulitsemassa ovenpieliin joka viikko jokaisesta pikkuasiasta, on Haavisto selvinnyt valtioyhtiöiden irtisanomisista ja telakkatilauksista kohauttamalla olkiaan ja hymyilemällä, vailla mediajahdin häivääkään. Tämä ei ole sattumaa. Voidaan miettiä, olisiko mies selvinnyt niistä fakseista, jotka kaatoivat Jäätteenmäen.

Joka tapauksessa Jutta Urpilainen joko voittaa Antti Rinteen tai sitten ei; ja se joko johtuu sukupuolesta tai sitten ei. Varmaa on ainoastaan, että kerran vapautettua naissukupuolta ei saa enää takaisin pulloon. Trendit, imagot ja vaalitappiot tulevat ja menevät – välillä ne nostavat ja suosivat nuoria naisia, jossain vaiheessa tulee uskottavien mummeleiden aika, nyt tahdin taitaa taas hetken määrää kaappikellon heiluri.

Miten vietin itsenäisyyspäiväni

Tämä blogimerkintä käsittelee osallisuuttani 6.12. tapahtuneisiin Kiakkovierasjuhliin Tampereella, joka kiitos Perussuomalaisten, on ilmeisesti kiinnostavaa.

Minulla ei ollut mitään tekemistä tapahtuman tai sen varsinaisten järjestäjien kanssa enkä tunne heitä tai tiedä keitä he ovat. Olen saanut tietoni  tapahtuman tarkoituksesta, järjestelyistä ja kulusta median ja tapahtuman verkkosivujen kautta. Poliittisen sosiologian tutkimusryhmämme verkkosivut löytyvät täältä.

Olen ollut aikaisemmin aktiivinen järjestössä, joka järjesti paikalle bussikyydin Helsingistä, muttei oman ilmoituksensa mukaan osallistunut muuten tapahtuman järjestelyihin. Tiedon paikkansapitävyydestä minulla ei ole harmainta aavistusta, sillä en enää ole ollut mukana järjestön toiminnassa. Sitoutumattoman vasemmiston edustajistoryhmä on muusta yhdistyksestä erillinen toimija, eikä ollut missään tekemisissä bussikyydin tai tapahtuman kanssa.

Sitoutumattoman vasemmiston lisäksi olen toiminnut aktiivisesti HYYssä, partiolippukunnassa, Protussa, oppilaskunnan hallituksessa, Teatteriyhdistys Mysteerissä ja ollut töissä Greenpeacella ja Aalto-yliopiston ylioppilaskunnalla. Ainakin.

Itsenäisyyspäiväni vietin kuten se kuuluukin: söin hyvin ja katsoin televisiota. Tuntematon sotilas lähetettiin niin myöhään, etten jaksanut sitä loppuun asti.

(kommentoin lauantaina 7.12. tapahtumia Helsingin sanomille ja Ylelle.)

Toiset porsaat ovat tasa-arvoisempia kuin toiset

Kuva: Christina Care.
“Pyrimme siihen, että luomme lisäarvoa, ja toimintamme vaikuttaa myönteisesti läheisiin ja yhteiskuntaan niin hoidon ja hoivan laadun kuin taloudenkin näkökulmasta.” –Attendo

Verotus on oikein. Tästä on eri mieltä korkeintaan muutama korkeaverenpaineinen libertaari. Koko meidän yhteiskuntamallimme rakentuu sen varaan, että vähän tasataan. Tai vähän enemmänkin, että kaikille riittää.

No, toisiahan tämä ei tietenkään koske. Mitä rikkaampi henkilö, sitä kovemmaksi kasvaa houkutus suunnitella ja jemmata hieman enemmän omaan taskuun.  Viime vuosien ällöttävimpiä ilmiöitä on ollut, että “terveydenhuoltomarkkinalla” ollaan haistettu veroporkkanoiden himoittava tuoksu. Lääkäreiden jos keiden pitäisi – saamansa maksuttoman 180 000 euron koulutuksen jälkeen  – ymmärtää, että yhteiskunta tekee rahoilla jotain kaikkia hyödyttävää.

Samalla kun Suomen terveydenhuoltojärjestelmä ollaan avattu markkinoille eli lääkäripalvelujen tuottamista ulkoistettu yksityisille toimijoille, ovat nämä yksityiset toimijat ruvenneet minimoimaan maksamiensa verojen määrää. Kun osittain pakosta (eli lääkärien ylivertainen työmarkkina-asemasta johtuen) ja osittain vapaaehtoisesti (markkinavetoinen ideologisuus) yksityiselle lääkäripalvelulle avautuu uudenlaisia tilaisuuksia, nämä samat lääkärit rupeavat irtisanoutumaan yhteiskuntasopimuksesta ja optimoimaan omia verojaan.

Katsotaanpa tarkemmin. Esimerkiksi bisneksenteosta käyköön Attendo (os. MedOne).

Attendon bisnesmallin ydin on, että lääkärit eivät suinkaan ole töissä tällä veroparatiisista omistetulla kasvottamalla korporaatiolla. He ovat oikeastaan sijoittajia – omistavat oman holding-yhtiön kautta pienen palasen Terveyden Tuottajat -nimistä yritystä, jonka kautta Attendo-keikat tehdään. Ja kyllä, jos omistaa, voi työstään ottaa rahaa palkan sijaan palkankaltaisena suoritteena, osinkona tai vastaavana.

Attendon Suomen toimitusjohtaja Pertti Karjalainen todella elää kuten opettaa. Melkein käy sääliksi hänen vaatimaton 17000 euron vuositulonsa, eli noin 1400 euron kuukausitulonsa. Onneksi köyhäintalolta vältytään nipin napin, kiitos 300 000 euron pääomatulojen. Nämä ovat olleet viime vuodet suhteellisen vakaat, joten voimme olettaa, että ehkäpä pääomatulot eivät tule nerokkaasta osakesijoittamisesta, vaan esimerkiksi vastineena toimitusjohtajan työsuoritteesta. Tällaisia vastikkeita kutsutaan tavallisten kuolevaisten ollessa kyseessä palkoiksi. Pääomatulon veroprosentti on 30 tai 32, 300 000 euron palkkatuloista  huomattavasti enemmän. Pääomatuloista kun ei mene asuinkunnalle senttiäkään. Espoo (tai muu nimeämätön kunta Uusimaalla) kiittää Karjalaista.

Mutta ei vähä mitään. Attendon lääkäri-omistajat ovat vain kuorrutus kakussa. Koko firman verot on nimittäin järjestelty vähän usemman mutkan kautta. Saattaa toki olla, että on olemassa täysin looginen ja järkevä syy, miksi omistus sijaitsee Luxemburgissa ja Jersey-saarilla (molemmat veroparatiiseja) ja miksi palveluja tarjoava yritys ei oikein tahdo tehdä voittoa niissä maissa, joissa se toimii, vaan pikemminkin makselee korkeaa korkoa emofirmoiltaan ottamille lainoille.

Yleensä tämä looginen ja järkevä syy on yhteiskunnalle maksettujen verojen minimointi.

Surullisinta on, että Attendon veronkierto on “uutinen” sanan laimeimmassa merkityksessä – koko kuvio oli tiedossa viimeistään vuonna 2011, jolloin Verohallinto suunnitteli tällaisten porsaanreikien tukkimista.

Senkään suhteen ei mennyt aivan putkeen. Samaan aikaan kun yksityiset lääkärifirmat yksityistämisiä ja ammattikunnan poskettoman hyvää työmarkkina-asemaa hyväkseen käyttämällä lapioivat miljoonia veroparatiiseihin ja omiin taskuihinsa ohi kotikuntiensa, verottaja on löytänyt tärkeämpää tekemistä.

Veronkierto ja harmaa talous otetaan vakavasti Suomessa armon vuonna 2013, joten verottaja on päättänyt laittaa aikapankki– ja talonrakennustalkootoiminnan verolle. Omakotitalojen talkootoiminta ja aikapankeissa tapahtuva oravannahkakauppa ovat siis nämä keskeiset harmaan talouden ongelmat.

Kerrataan.

Jos haluan vaikka soittaa mummelille kitaraa ja saada vastalahjaksi tuoreita keksejä, joudun maksamaan veroja. Jos taas haluan perustaa terveydenhoitoyrityksen ja rakentaa mummelille vanhainkodin yhteiskunnan maksamana, maksan veroja erittäin vähän – tai jos olen oikein fiksu, en lainkaan.

Toiset porsaat ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Haluan poliitikkoni verisinä

(Julkaistu Ylioppilaslehdessä 1.11.2013)

Heidi Hautalan eron yhteydessä kokoomuslainen kansanedustaja Timo Heinonen vaati kaikkia Greenpeaceen kytkeytyneitä poliitikko- ja pihalle Arkadianmäeltä. Ajatus on absurdi, mutta paljastava. Moni nimittäin ajattelee, että nimenomaan kytkyttömyys tekee hyvän poliitikon. Päinvastoin. Tällainen politiikkakäsitys kieltää päättäjiltä veren, sydämen ja seksin.

Politiikan on oltava veristä. Kyse on erilaisten, keskenään ristiriidassa olevien etujen kamppailusta, jossa ”parasta” vaihtoehtoa ei ole. Minä haluan eduskuntaani kokoomuslaisia, jotka ovat perillä elinkeinoelämästä – jopa niin hyvin, että osaavat olla sen kanssa eri mieltä. Minä haluan demarini tanakoin ay-kytköksin enkä luota vihreään poliitikkoon, joka ei ole tiiviissä dialogissa ympäristöjärjestöjen kanssa. Poliitikon kytkökset ovat kuin verisuonisto, joka kuljettaa uusia ajatuksia systeemiin.

Politiikan on tultava sydämestä. Kieltämäl
lä poliitikoilta suhteet kansalaisyhteiskuntaan kiellämme heiltä omatunnon ja valtioltamme sielun. Minä haluan poliitikkoni periaatteellisina. Haluan vasemmistolaisia, jotka ovat panneet itsensä likoon paremman maailman puolesta, haluan RKP:läisiä, jotka elävät kaksikielistä kulttuuria todeksi. Haluan sellaisia poliitikkoja, joille mielipiteet ja toiminta eivät ole riippuvaisia kansanedustajuudesta.

Heille kansanedustajuus on vain yksi vaunu maailmanparannuksen junassa. Ilman heitä eduskuntamme koostuisi ainoastaan entisistä urheilijoista ja suojakaasuun pakatuista broilereista. Asiaansa uskovaa päättäjää ei voi ostaa ruskealla kirjekuorella.

Politiikan on oltava seksikästä.
Puolueet tilaavat ennen jokaisia vaaleja yhteisen kyselytutkimuksen, joiden pohjalta kaikki vaalikampanjat suunnitellaan. Tämä tuottaa lussua, todellisesta maailmasta ja sen konflikteista vieraantunutta keskiarvojen politiikkaa.

Maailma ei mahdu galluppiin. Ristiriidat, kamppailut ja niiden uudet muodot saavat ilmaisunsa Facebookissa ja kansalaisjärjestöissä. Mikäli poliitikot sanoutuvat kytkyttömyyden nimissä irti tästä kaikesta ja luottavat Taloustutkimuksen lukuihin, voimme olla varmoja, että tulevaisuus hukataan vanhojen valtarakenteiden alle.

Jostain syystä Suomessa politiikka nähdään yhteisten asioi
den hoitamisena, johon eivät saisi sotkeutua kansalaisjärjestöjen tai eturyhmien intressit. Säästäkää minut tällaisilta perversseiltä hygieniafantasioilta ja antakaa poliitikkoni verisinä, sielukkaina ja seksikkäinä.

 

Banaaninlastaajien maa

(Julkaistu kolumnina Ylioppilaslehdessä 6.9.2013)

2000-luvun piti olla Suomen kukoistuksen vuosituhat. Nokiasta virtasi maito ja hunaja. Koululaiset täyttivät monivalintatehtäviä ja todistivat, että Suomen peruskoulu on maailman paras. Pääsimme viimein eroon vaatteisiimme kiusallisesti tarttuneesta Itä-Euroopan tuoksusta. Halusimme olla Euroopan Japani ja Yhdysvallat.

Kunnes tultiin 2010-luvulle. Nyt maamme uudet painopisteet ovatkin koulutuksen ja huipputeknologian sijaan alkutuotanto, halpatyövoima ja koulutustason laskeminen. Nämä ovat niitä ”rakenteellisia uudistuksia”, joita meistä manataan esiin kuin saatanaa kuoripojasta.

Usko alkutuotantoon lähtee jefe-gallerian ylimmältä hyllyltä, kuten banaanivaltiossa kuuluukin. Presidentti Niinistön mukaan kaivosteollisuus on uusi Nokia. Sauli on tosissaan, sillä hän on itsekin sijoittanut rahojaan Talvivaaraan. Kaivosyhtiö käyttää sellaista biokasaliotusprosessia, jota ei ole vielä saatu toimimaan missään muualla maailmassa. Mutta meillä se onnistuu, ehkä!

Posiva sen sijaan haluaa haudata puolet Euroopan ydinjätteestä Suomen kallioperään nikkaroimaansa Onkaloon – tämä on banaanivaltion käsitys palvelutuotannosta.

Lisäksi käynnissä on liuta sosiaalisia uudistuksia, joilla Suomesta saadaan uskottavasti korkeintaan Euroopan Liberia.

Urpilainen, Katainen, EK ja Akava vaativat lähes yksissä tuumin yleistä ansiotason laskua, jotta suomalainen teollisuus muuttuisi kilpailukykyisemmäksi. Samaan aikaan Valtion taloudellista tutkimuslaitosta johtava Juhana Vartiainen ja vihreä tilastomaahinen Osmo Soininvaara kaipaavat Suomeen lisää matalapalkkatyötä. Valtiovarainministeriö puolestaan haluaa muuttaa opintotuen opintolainaksi, ja näkee siitä väistämättä seuraavan koulutustason laskun oikeastaan ihan hyvänä asiana.

Yksittäin tarkasteltuina jokainen näistä ehdotuksista on vain ajatus tuhansien muiden joukossa. Mutta yhdessä niistä muodostuu uusi uljas suunta koko Suomelle. Laskekaamme koulutustasoa, panostakaamme halpatyövoimaan, hautokaamme muiden ydinjätteet kallioperäämme. Hylätkäämme kaikenlainen haihattelu yliopistoissa ja startupeissa ja ryhtykäämme toimeen!

Kyllä Suomesta näillä eväillä banaanivaltion saa.

Mitä sinä olisit valmis uhraamaan?

Kestävyysvaje vaatii uhrauksia. Me, (Eranti, Nuortimo, Saloniemi) laadimme oman suosikkilistamme syksyn tulevista uhrauksista. Nämä me olisimme valmiita uhraamaan.

1. Vuohia, kanoja, suolia. Sekä poltto- että veriuhreina
Näinä kohtalon hetkinä pelissä on sekä talous että kilpailukyky. Mitä on muutaman vuohen elämä niiden rinnalla? Jos kerran yhteisöveron alennus saattaa parantaa kilpailukykyä, miksei myös musta magia? Ainakin sitä harjoittaessa pysyy omatunto puhtaana verrattuna valtion hallituksen kehysriiheen.

2. Elinkeinoelämän keskusliiton ja Suomen yrittäjät
Meidän on tehtävä vakavia päätöksiä. Meidän on kannettava vastuu. Näinä kovina aikoina meidän on tarkkaan harkittava, onko meillä enää varaa Elinkeinoelämän keskusliittoon ja Suomen yrittäjiin.
Tämä todella sattuu meihin kaikkiin henkilökohtaisesti, olemmehan yrittäjiä, mutta olemme valmiit osallistumaan talkoisiin. Olemme valmiit asettamaan meille kaikille henkilökohtaisesti tärkeiden instituutioiden tulevaisuuden vaakalaudalle hyvän tavoitteen tähden. Tämä uudistus ei ole mitään nappikauppaa. Laskujemme mukaan EK:sta ja Suomen Yrittäjistä luopumalla maahamme voitaisiin hankkia noin 2775 keskoskaappia vuodessa.

Miksi vastustat keskoskaappeja?

3. Työurien pidentämisen alkupäästä
Meidän on tehtävä vakavia päätöksiä. Meidän on kannettava vastuu. Näinä kovina aikoina meidän on jne. Työurien pidentäminen alkupäästä on monelle tärkeä aihe, ja siihen tulee koskea vain äärimmäisen tarpeen ollessa kohdalla. Me emme esitä työurien pidentämiseen alkupäästä kajoamista, mutta välillä on tehtävä ratkaisuja, jotka ovat paitsi vaikeita myös raskaita. Niinpä olemme valmiita keskustelemaan avoimesti työurien alkupäästä pidentämisen uhraamisesta.

4. Leikkauslistat
Tällaisina rankkoina aikoina meillä ei vain ole varaa leikkauslistojen kaltaiseen hyväosaisten paremmuudentunnetta ruokkivaan ylellisyyteen. On tehtävä rankkoja päätöksiä jotta voisimme säilyttää valtion ja elämänmuotomme. On uhrattava leikkauslistat, heittää ne herramme avonaisena odottavaan kitaan.

5. Valuvian rakennemuutoksien kynnettävät sarkat
Myös tämä syvältä sattuva kirpaisu meidän on vain kestettävä. Olemme pitkin hampain valmiita uhraamaan impotentit, tarpeettomiksi käyneet, tehonsa menettäneet paskat maalaisvertaukset. Belphegor, anna veistä lähemmäksi.

6. Kakkarat
Kannettaessa vastuuta meidän täytyy kyetä uhraamaan myös innovaatioita. Vaikka sielumme huutavat tuskasta, olemme valmiita asettamaan erilaiset valtiontalouden tasapainoa säätelevät kakkarat mustalle säästön alttarille. Olemme varmoja, että innovaattorit olisivat samaa mieltä.

7. Sieluja
Tämä voi kuulostaa rankalta, mutta on päivänselvää etteivät kaikki juurikaan käytä sielujaan. Tässä edustamme maltillista, keskitien sieluja uhraavaa faktiota, sillä emme halua uhrata KAIKKIA sieluja. Voiko kukaan oikeastaan sanoa että investointipankkiireilla olisi kovinkaan paljon käyttöä sieluilleen? Tai suuryritysten johtajilla? Emme usko, että tämän uhrauksen vaikutukset edes sieluistaan yhä nauttivien investointipankkiirien vähälukuiseen joukkoon olisivat kovinkaan dramaattiset. Järjestelmä on huonokuntoinen jo valmiiksi, älkäämme antako sen linkuttaa eteenpäin. Kaikkien on osallistuttava uhritalkoisiin.

8. SOTE-sektori
Kuntien menoista yli 60 prosenttia kuluu sosiaali- ja terveysmenoihin. On selvää että näin iso yksittäinen sektori ei kertakaikkiaan nykyisessä taloustilanteessa voi olla olemassa. Lopettamalla sosiaali- ja terveysmenot kokonaan saavutetaan siis kuntien menoissa lähes välittömästi 60 prosentin lasku. Emme halua juustohöylätä, vaan rakenteellisesti kehittää kuntia. Tämä on rankka uhraus, mutta näinä vaikeina aikoina meidän kaikkien on oltava valmiita tekemään osamme näissä toivotalkoissa.

9. Suuret ikäluokat
Kansallisissa säästötalkoissa jokaisen on tehtävä osansa. Emme halua tehdä tästä maasta oleskeluyhteiskuntaa, jossa osa väestöstä on toimettomana tulonsiirtojen varassa. Jokaisen on tehtävä osansa! Lisäksi vastikkeettoman rahan saaminen on tunnetusti passivoivaa ja huonoa työllisyyspolitiikkaa. Ajat ovat vaikeita, mutta vaikeistakin ratkaisuista on voitava keskustella. Suurten ikäluokkien uhraamiseen saatetaan tosin tarvita jokin tavallista keittiöveistä jykevämpi välinen, esimerkiksi moottorisaha tai painevesuri, mutta kuka sanoi, että uhrausten tekeminen olisi helppoa?

10. Talvisota
Suomen Talvisotaa on käyty keskeytyksettä 30.11.1939 alkaen, eikä loppua näy.  Meillä ei enää kertakaikkiaan ole varaa käpertyä menneeseen ja jo takanapäin oleviin loiston päiviin. Miten koskaan voimme oppia kurottamaan eteenpäin, jos suurimmat saavutuksemme ovat talvelta 1939-1940? Vaikka Talvisota kuuluukin suomalaisen yhteiskunnan kantaviin rakenteisiin, on meidän katsottava avoimesti kaikkia vaihtoehtoja – jopa Talvisodan lopettamista.

Helsingissä 23.8.2013

Veikko Eranti
Jussi Nuortimo
Tuomas Saloniemi

(merkinnän kuva: Conradth / Flickr.)

Kososen konserniohjaus ja näppärä valtio

“Kun ministeriöt pannaan ruotuun, valtionhallinnosta tulee pääministerin johtama virtaviivainen konserni, joka toteuttaa hallituksen strategiaa tehokkaasti, tuottavasti ja turhia kyselemättä. Joku insinööri voi olla vilpittömän innostunut, mutta minua hirvittää. Valtionhallinnossa on parantamisen varaa, mutta en silti tahdo, että Suomea johdetaan kuin Nokiaa.”

Kuva: Sitra

Näin kirjoitti Elina Grundström vuonna 2010 kaupptieteen tohtorin, Sitran yliasiamiehen Mikko Kososen pyrkimyksestä uudistaa suomalaista demokratiaa kohti notkeampaa ja reagointikykyisempää eli näppärämpää mallia. Vuoden 2013 syksyn kääntyessä alkuun lausahdus aiheuttaa vielä alkuperäistä ajankohtaa kalmaavampia värähdyksiä sielun perukoilla. Mikko Kosonen nimittäin haluaa edelleen “uudistaa politiikan”, sillä “Suomi ei toimi”. Mutta eipä toimi Nokiakaan.

Kososen käsitys demokratian uudistumisesta pitää sisällään lyhykäisyydessään pääministerin vallan kasvattamisen, pysyvän ministeriörakenteen rikkomisen ja etujärjestöajattelun lopettamisen. Puolueiden roolista Kosonen ajattelee seuraavaa:

“Vanhojen ideologisten asetelmien sijasta puolueet joutuisivat miettimään, millaisia arvopohjaisia ratkaisuja ne tarjoavat eduskuntavaaleissa kansan valittavaksi. Puolue voisi keskittyä esimerkiksi viiteen keskeiseen teemaan, joita se sitoutuisi ajamaan, jos pääsisi hallitukseen.”

Näissä ajatuksissa ei sinänsä ole mitään, mitä Sitra ei olisi tuonut julki jo 2010 raportissaan Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.

Tohtori, yliasiamies Kososelle ei voi sanoa muita terveisiä kuin että tervetuloa meille Kruununhakaan käymään vaikka vain yksi johdantokurssi mistä tahansa valtiotieteellisestä aineesta, poislukien kansantaloustiede ja tilastotiede. Sen jälkeen voi sitten esitellä näitä valtio-opillisia ajatuksia uudestaan. Tällainen ajattelu on joko täysin alkeellisen tietämätöntä demokratiasta ja valtionhallinnosta tai täysin häikäilemättömän ideologista. (Joku voisi myös kertoa minulle, miten ideologiat ja “arvopohjaiset ratkaisut” eroavat toisistaan, ja ylipäätään miten monipuoluejärjestelmässä valitaan se suunta, johon järjestelmää kehitetään.)

Kyllähän tätä vuoden 2013 epäsikiöhallitusta muodostettaessa kaikki olivat yksimielisiä, että eurokriisi, sote-uudistus ja kuntamurha ovat niitä teemoja, joita hallitus sitoutuu ajamaan. Kaikki valtapuolueet vain halusivat ajaa niitä eri suuntiin, joista osa oli keskenään päinvastaisia ja osa kaikesta päätellen sojotti kohti viidettä tai kuudetta ulottuvuutta.

Valtiota on mahdollista johtaa kuin konsernia, mikäli eletään joko yksi- tai kaksipuoluejärjestelmässä. Sellaisissa maissa kuten Iso-Britannia tai Kiina, kaikki valta luontevasti ja huomattavasti pienemmillä ongelmilla keskittyy voittajan käsiin. Kun päähallituspuolue joko on ainoa hallituspuolue, ainoa puolue ylipäätään tai muuten vaan nauttii käytännössä absoluuttista valtaa, on näppäryyspolitiikalle paljon tilaa.

Niinpä ei olekaan mitään yllättävää siinä, että Kosonen Suomen kuvalehden jutussa haikailee mallia briteissä “pääministerin kanslian vetämästä strategiaprosessista.” Vielä vuonna 2008 Kosonen ihannoi suoraselkäisesti Singaporea ja Etelä-Koreaa ja niiden kykyä “integroidun konsernijohtamisen mekanismeja” hyödyntäen nostaa itseään ylöspäin globaalissa kilpailussa. Sanomattakin on selvää, että näiden maiden poliittinen järjestelmä on hitusen erilainen kuin Suomen.

Kosonen on entinen strategisen johtamisen tutkija ja Nokian strategiajohtaja, joten Suomen politiikan mallin hakeminen konserninjohtamisesta ei ole yllättävää. Jotain opittavaa julkisella sektorilla ja sen johtamisella näistä varmasti onkin. Esimerkiksi Sitran yirtys oppia Viron It-strategiasta on oikeasti kunnioitettavaa. Opin on kuitenkin tultava edes hitusen suomalaiseen demokratiaan soveltuvammiksi paloiksi pureskeltuina. Eikä se integroitu konsernijohtaminenkaan aina niin helppoa ole, edes liike-elämässä. Vielä 2008 Kososen oli helppo antaa haastattelulja, joissa kehuttiin Nokian strategista ketteryyttä ja hehkuteltiin, miten “Nokia on ainut merkittävä mobiilimaailman toimija, joka pystyy kilpailemaan Googlen ja Microsoftin kanssa.

Sehän meni hyvin.

Kirjoitin vuosi sitten seuravan analyysin liittyen Sitran edelliseen demokratiankehittämisavaukseen:

“Demokratia ei ole yhteisten asioiden hoitamista eikä pelkkää mukavaa yhteistä tekemistä. Demokraattisessa yhteiskunnassa valta kuuluu kaikille ja kaikille taataan mahdollisuus käyttää sitä. Niinpä demokratian ytimessä on – ja on aina oltava – vastakkainasettelu. Mikäli suomalaisilla ei olisi erimielisyyksiä vallan ja resurssien käytöstä, ei meillä olisi myöskään tarvetta demokratialle.”

Tähän ei lisättävää. Kiinassa ei ole tarvetta demokratialle.

Kiitokset Tuukka Ylä-Anttilalle oikoluvusta ja Jussi Nuortimolle näppärän valtion käsitteestä.