Sata äitilinjaa Suomesta rautakaudelta 1800-luvulle

Tänään perjantaina julkaistiin Suomen tähän asti mittavin muinais-DNA-tutkimus. Tutkimusta on ollut toteuttamassa Sugrige-projekti, jossa työskentelen, yhteistyössä saksalaisen Max Planck -instituutin kanssa. Tulokset paljastivat, että Suomen väestön geeneissä on tapahtunut varsin radikaalejakin muutoksia viimeisten runsaan tuhannen vuoden aikana: Etelä-Suomessa ovat rautakauden lopun jälkeen selvästi yleistyneet sellaiset geenimuodot, jotka on muualla Euroopassa liitetty maanviljelysväestön saapumiseen. Suomeen ne näyttävät tulevan ensimmäisenä Karjalan suunnasta. Tutkimus on kokonaisuudessaan vapaasti luettavissa Scientific Reports -lehdestä.

Tutkimuksessa oli mukana yli sata vainajaa kaikkiaan kymmeneltä paikkakunnalta lähinnä eteläisestä Suomesta (Kuva 1). Varhaisimmat yksilöt olivat Isonkyrön Levänluhdasta ja ajoittuvat keskiselle rautakaudelle (300–800 j.a.a.). Muita pääasiassa rautakautisia kohteita olivat Euran Luistari ja Hollolan Kirkkailanmäki, keskiaikaa edustivat Mikkelin Tuukkala sekä Hiitolan Kylälahden Kalmistomäki rajantakaisesta Karjalasta. Nuorimmat kohteet – Pälkäne, Porvoo, Renko, Turku ja Hamina – ulottuivat keskiajan lopulta 1800-luvulle saakka. Yhteensä noin kaksi kolmasosaa tutkituista yksilöistä oli rautakautisia tai keskiaikaisia, loput myöhäisempiä.

Näiden yksilöiden perimäainesta eli DNA:ta eristettiin luista ja hampaista, jotka on alunperin löydetty arkeologisissa kaivauksissa. Vaikka Suomi on aikoinaan asutettu pian jääkauden jälkeen, happamassa maaperässä ei ole täällä säilynyt juuri pariatuhatta vuotta vanhempaa luumateriaalia, jota voitaisiin geneettisesti tutkia. Yksilömäärältään näin suurta muinais-DNA-tutkimusta ei myöskään ole aiemmin julkaistu Suomesta. Löytöpaikoistakin vain Levänluhtaa oli ennestään tutkittu geneettisesti.

Kuva 1. Kartta tutkittujen kohteiden sijainnista. Mustalla merkityt kohteet ovat rautakautisia ja keskiaikaisia, harmaalla merkityt historialliselta ajalta. Kartta on muokattu alkuperäisjulkaisusta (CC BY 4.0).

Tutkimuskohteena äitilinjat ja haploryhmät

Tutkimuksessamme keskityttiin hyvin pieneen osaan perimästä: äidiltä jälkeläisille periytyvään mitokondrion DNA:han. Mitokondrio-DNA eli mtDNA muodostaa nk. äitilinjoja: jokainen meistä on perinyt omansa äidiltään, äidinäidiltään, äidinäidinäi… ja niin edelleen. Eri ihmisten erilaisia mtDNA-muotoja kutsutaan haplotyypeiksi. Keskenään läheisiä haplotyyppejä, jotka poikkeavat toisistaan vain muutaman DNA-emäsparin verran, käsitellään geneettisen väestöhistorian analyyseissa usein yhdessä, ns. haploryhminä.

Rautakautiset kohteet erosivat eniten

Kokonaisuutena muinaisaineistossa nähdyt mtDNA-haploryhmät eivät juuri poikenneet nykysuomalaisista. Niissä näkyi kuitenkin vaihtelua ajan saatossa sekä eroja tutkimuspaikkakunnalta toiselle. Kaikkein selvimmin erot näkyivät rautakautisten löytöpaikkojen välillä. Levänluhta oli omaleimaisin: siellä lähes joka kolmannella tutkitulla oli haploryhmä, joka on yleinen nykysaamelaisilla. Toisaalta sieltä löytyi runsaasti myös haploryhmiä, jotka ovat nykysaamelaisilla harvinaisia tai puuttuvat kokonaan. Hollolan yksilöt taas muistuttivat haploryhmiltään mm. aiemmin tutkittuja Skandinavian ja Baltian metsästäjä-keräilijöitä. Tuukkalan ja Hiitolan yksilöt puolestaan olivat lähellä nykysuomalaisia sekä monia Euroopan muinaisia maanviljelijäväestöjä, ja Luistari oli haploryhmiltään niiden ja Hollolan välissä.

Idän ja lännen ero näkyi – ja hämmästytti

Keski-Euroopan muinais-DNA-tutkimuksista tiedetään, mitkä mitokondrio-DNA:n haploryhmät ovat olleet yleisiä sikäläisillä metsästäjä-keräilijöillä (haploryhmä U:n eri muodot) ja mitkä puolestaan myöhemmillä maanviljelyskulttuureilla (haploryhmä H, joka on myös nyky-Euroopan yleisin). Haploryhmät eivät toki ole määränneet entisajan ihmisten elinkeinoa kuten eivät nykypäivänäkään: eri muodot vain ovat kulkeneet ihmisten mukana, kun esimerkiksi maanviljelyksen harjoittajat ovat vuosituhansien kuluessa levittäytyneet pohjoista kohti.

Suomen rautakautisissa ja keskiaikaisissa yksilöissä nähtiin U- ja H-haploryhmien määrissä selvä maantieteellinen jako: metsästäjä-keräilijätyyppinen U oli yleisempi lännessä ja viljelijätyyppinen H idässä. Samanlainen itä–länsi-ero näkyy myös nykyväestön äitilinjoissa, mutta yllättävää kyllä päinvastoin kuin muinaisaineistossa, sillä erityisesti U-haploryhmä on nykyään selvästi yleisempi Itä- ja Pohjois-Suomessa kuin Länsi-Suomessa.

Haploryhmä H saapui ehkä idästä

Aineistomme perusteella näyttää siltä, että Suomessa muutos U-haploryhmästä H-haploryhmään – metsästäjä-keräilijätyyppisistä viljelijätyyppisiin – on tapahtunut varsin myöhään, Etelä-Suomessakin vasta rautakauden loppupuolella. Lisäksi H-haploryhmä vaikuttaa levittäytyneen ensin Itä-Suomeen. Se voi tosin olla myös tavallaan näköharhaa, sillä Länsi-Suomesta tutkimamme kohteet olivat aavistuksen varhaisempia kuin Itä-Suomen H-pitoiset havainnot. Idän Tuukkalan ja Hiitolan kanssa suunnilleen samaa aikaa edustaa lännestä lähinnä vain Hollola. Siellä kuitenkin nähtiin yli 60 prosentilla yksilöistä haploryhmä U, mikä tukee H:n itäistä saapumissuuntaa.

Sitä geneettinen aineisto ei tietenkään pysty kertomaan, missä määrin H:n saapuminen ja leviäminen on kenties liittynyt maanviljelyksen yleistymiseen, sillä Suomessa maanviljelykseen ovat periaatteessa voineet liittyä aivan eri haploryhmät kuin muualla Euroopassa.

H yleistyi lännessä, U säilyi pohjoisessa

Entä miksi nykypäivään tultaessa U- ja H-haploryhmien yleisyysalueet vaihtuvat päinvastaisiksi rautakauteen ja keskiaikaan nähden? Siihen lienee kaksi syytä. Ensinnäkin H-haploryhmät yleistyivät ennen pitkää myös lännessä – tämä näkyy Länsi-Suomen kohteissa keskiajan lopulta lähtien selvästi.

Toiseksi erityisesti Itä-Suomen osalta tässäkin on kyseessä eräänlainen näköharha. Itä-Suomen muinaisnäytteet olivat kolmelta paikkakunnalta, pohjoisimpana Mikkelistä. Tässä selvästi etelään painottuvassa otoksessa näkyi enemmän H- ja vähemmän U-haploryhmiä, kun sitä verrattiin nykyväestöön koko Itä-Suomen alueelta. Tämä ei ole yllättävää vaan itse asiassa oletettavaa, jos H-haploryhmä on aikanaan levinnyt voimakkaimmin lähinnä Etelä-Suomen alueelle mutta pohjoiseen paljon vähemmän.

 

Kaiken kaikkiaan Suomen geneettinen menneisyys, jopa viimeisten vajaan kahdentuhannen vuoden ajalta, vaikuttaa paljon monitahoisemmalta kuin pelkkää nykyväestön perimää tutkimalla olisi osannut arvata – ainakin äidinpuoleisen perimän osalta. Lähitulevaisuudessa perimänlaajuiset muinais-DNA-tutkimukset (samankaltaiset kuin Levänluhdasta on jo julkaistu) toivottavasti valottavat Suomen väestöhistoriaa vielä lisää.

 

Alkuperäinen julkaisu:

Sanni Översti, Kerttu Majander, Elina Salmela, Kati Salo, Laura Arppe, Stanislav Belskiy, Heli Etu-Sihvola, Ville Laakso, Esa Mikkola, Saskia Pfrengle, Mikko Putkonen, Jussi-Pekka Taavitsainen, Katja Vuoristo, Anna Wessman, Antti Sajantila, Markku Oinonen, Wolfgang Haak, Verena J. Schuenemann, Johannes Krause, Jukka U. Palo, Päivi Onkamo. Human mitochondrial DNA lineages in Iron-Age Fennoscandia suggest incipient admixture and eastern introduction of farming-related maternal ancestry. Scientific Reports 9: 16883 (2019). doi:10.1038/s41598-019-51045-8

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *