Promoottori Arto Mustajoki liikuttui, svengasi ja nautti promootiotunnelmasta. Tässä tuoreeltaan juhlan jälkeen kirjoitetussa tekstissä promoottori muistelee, mitä kevään promootiosta jäi parhaiten mieleen.
Kolmen päivän juhlaputki on ohi. Filosofisen tiedekunnan 96. promootio on nyt historiaa. Kaikkien mukana olleiden mieliin se on jättänyt unohtumattoman jäljen. Tiedän, että nyt sunnuntaiaamuna minun pitäisi kiireen vilkkaa tarttua promootion takia tekemättä jääneisiin töihini, mutta en saa niistä otetta, ennen kuin palaan vielä promootion tunnelmiin.
Minuuttia ennen kun promoottorin piti perinteisten menojen mukaisesti poistua tanssiaisista, varagratista Hanna Hannus kysyi, mikä on päällimmäisenä muistona mielessä. Hetki oli tunteikas enkä sen vuoksi osannut sanoa mitään. Nyt muutama tunti myöhemmin olen ehtinyt kaivaa esiin muistipaikkojeni sisältöä tarkemmin.
Ehkä voimakkain mielikuva promootiosta on esteettisen kauneuselämyksen kokeminen. Olin läsnä kaikissa tilaisuuksissa, ainoana vaimoni kanssa sekä seppeleensitojais- että miekanhiojaispäivällisillä. Puheen pitäjänä pääsin kaikkilla ihailemaan koko juhlapukuista ja juhlamielistä salia. Taisin useamman kerran sanoa spontaanisti: onpa upea näky.
Aktissa promoottorilla on erilainen näkökulma saliin kuin muilla. Hänen eteensä aukeaa koko sali. Tohtoripoloneesia ja franseesia seurasin parvekkeelta, josta näkyy hyvin kuvioiden muodostuminen. Harvoin näkee niin kaunista ja ehyttä franseesia. Maailma näyttää yllättävän erilaiselta ja paljon juhlavammalta myös kantotuolista, joka on 160 senttimetrin korkeudella lattian pinnasta. Promootion esteettinen nautinto syntyy hienoista asuista, juhlavasta musiikista, arvokkaasta tavasta liikkua, ennalta määrätyistä tapahtumista ja niissä ilmenevästä inhimillisestä variaatiosta.
Toinen promootiosta mieleen jäänyt elementti ovat puheet. Niitä oli paljon, mutta ei yhtään liikaa. Kaikkein viimeisin on parhaiten mielessä. Yliairut Tiina Sikanen punoi tanssiaisissa promootion langat vielä kerran taidokkaasti yhteen ilmaisten itseään kolmella kielellä raikkaasti ja sujuvasti. Aivan uskomaton suoritus ihmiseltä, joka oli jo usean päivän ajan ollut aamusta iltaan vastuullisessa tehtävässä ohjaamassa airuiden toimia. Minkäänlaista väsymystä ei Tiinassa näkynyt.
Puheiden kavalkadin aloitti osaltani yleisen seppeleensitojan äidin Kirsti Longan hauska ja samalla syvällinen tervehdys Marinassa. Se loi promootioni alkutahdit. Heti perään sain kuulla toisen hykerryttävän esityksen miekanhijoaisissa. Sen piti Anto Leikola, yksi neljästä paikalla olleista riemutohtorista. Huikea yksilösuoritus oli myös ultimusmaisterin puhe isänmaalle aktissa. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Puheita joita mielellään luen vielä promootiokirjasta.
Yksi kohokohta oli M.A. Nummisen puhe Kaivohuoneen parvekkeelta. Hän otti yleisön maagiseen otteeseen jo ensimmäisillä lauseillaan sanomalla: ”Yhteiskunta palvelee meitä, mutta sitä pitää myös vastustaa”. M.A. kuvasi puheessaan monipuolisia yliopistollisia juuriaan, onhan hän opiskellut kymmentä eri ainetta, joista vain ”tähtitiedettä ei ole pystynyt hyödyntämään työssään”. Kuulijakunnasta kuului vaimea huokaus, kun M.A. totesi, että toinen sivistyksen muoto on sydämen sivistys, ”jonka voi saavuttaa vasta 50 ikävuoden jälkeen”. Sitä ei opita yliopistossa vaan elämässä. Numminen on yksi niistä yhteiskunnan suurista vaikuttajista, joista kirjoitin 90-luvulla Yliopisto-lehden kolumnissa otsikolla TITSO (= työelämään ilman tutkintoja siirtynyt opiskelija).
Monenlaisia yksityiskohtia on jäänyt mieleen. Kun astuimme vaimoni kanssa saliin, jossa oli miekanhiojaispäivällinen jo hyvässä vauhdissa, oli kuin olisimme törmänneet iloisen puheensorinan muodostamaan seinään. Silloin ajattelin, että tämä promootio ei voi mennä pieleen, jos jo tässä vaiheessa on näin hyvä meininki.
Hienosta laivaretkestä jäivät mieleen laulujen ja slovenilaisen Union-oluen lisäksi Asko Parpolan näyttämät valokuvat vastaavalta retkeltä 50 vuotta sitten. Kuvissa tanssittiin muun muassa letkajenkkaa. Niissä näkyi myös legendaarinen Antero Manninen, joka kertomusten mukaan pyöritti silloin yksin yliopiston keskushallintoa ja jonka ”oikea paperi yhdellä käden liikkeellä keskeltä isoa pinoa” -tempun Asko oli omin silmin nähnyt.
Torstain aktiharjoitus jännitti minua etukäteen. Se toi mieleeni omat kokemukseni 24 vuotta sitten juhlamenojen ohjaajana. Viisisataa ihmistä pitää saada parissa tunnissa ymmärtämään prosessin päälinjat ja tietämään oman paikkansa kulkueissa. Kaarle Hämeri hoiti kuitenkin homman suvereenisti. Ilman tiukkaa ohjeistusta ja kuria harjoituksesta ei tule mitään.
Hätkähdyttävä yllätyksen koimme tanssiaisissa. Vähän ennen puoltayötä promootiotoimikunta ympäröi gratistamme. Ympyrän keskelle oli ujuttautunut myös hänen sulhasensa, joka Emman ällistykseksi polvistui hänen eteensä ja kosi häntä. Niin gratista sai puolen tunnin välein ensin perinteisen muistolahjan eli kellon ja sitten sormuksen sormeensa.
Poistuminen tanssiaisista pitkää ja tiivistä miekkakujaa pitkin oli uskomaton kokemus. Elämäni hienoin ulosmarssi.
Promootioiden yksi kantava voima on yliopiston protokollapäällikko Anton Eskola. Hän on kävelevä tietosanakirja promootioasioissa ja monessa muussakin. Häneen luotin kaikessa. Yritin eri lähteistä varmistaa, pitääkö mies hansikkaita käsissään kätellessään. Netistä löytyy tähän kysymykseen erilaisia vastauksia. Antonin vastaus oli yksiselitteinen: kätellessä ei koskaan.
Antonin vastuulla on myös promootiomaterikkelin toimittaminen. Häntä avusti Jukka Relas promootiotoimikunnasta. Matrikkelin laatiminen on uskomaton tehtävä: valtavasti yksityiskohtia joitten kaikkien pitäisi olla oikein. Tällä kertaa kirja oli myös ulkoasultaan kaunis. En ollut muistanut, että matrikkeliin tulee myös promoottorin artikkeli. Sen pitäisi olla tieteellinen mutta siten kirjoitettu, että kaikki pystyvät sen ymmärtmään. Kun jouduin pusertamaan tekstin muiden kiireiden ohessa parissa viikossa, ajattelin, että tuskin sitä koskaan kukaan lukee. Mutta jo promootioillallisilla arkkipiispa kommentoi artikkelia – oli lukenut sen aktin aikana.
Promootion onnistumiseen vaikuttavat monet eri tahot. Kunniatohtoreista huolehtivat promootiosihteerit ja isäntäperheet. Aktin sujumisessa on vahtimestareilla suuri merkitys. Jännitin ennen aktia oikeastaan eniten sitä, saavatko kaikki oman tohtorihattunsa ja miekkansa. Kun pistin hattua kunkin tohtorin päähän ja ojensin miekkaa, yritin hänen ilmeistään päätellä, onko varustus hänen omansa. Vasta kun kaikki olivat saaneet hattunsa ja yhtään ylimääräistä ei jäänyt jäljelle, saatoin lopullisesti huokaista helpotuksesta.
Vaikka promovendit tulevat näennäisesti valmiisiin puitteisiin, he viime kädessä tekevät itse juhlansa. Heillä on hauskaa, jos he itse osaavat luoda oman henkilökohtaisen promootionsa. Kuulin kun yksi promovendi seuralaisineen olivat aloittaneet retkipäivän kuohuviinin nauttimisella Tuomiokirkon portailla. Kuulosti romanttiselta.
Mieleenpainuva ja hätkähdyttävä oli kohtaaminen toissapromootion promoottorin Mirja Saaren kanssa. Lähetin hänelle sähköpostiviestin viikkoa ennen promootiota ja pyysin häntä lounaalle, jotta olisin voinut vielä kuulla hänen kokemuksistaan. Sain heti vastuksen: ”Olen Meikussa tutkimuksessa ja huomenna on Kirurgilla rintäsyöpäleikkaus. Mutta voidaan hyvin puhua puhelimessa tänään iltapäivällä. Milloin sinulle sopisi soittaa? Olen kotona puolen päivän jälkeen. Mieliala ok.”
Ajattelin, että kun kerran hän itse tarjoaa apuaa, voin tarttua tähän mahdollisuuteen. Hän käänsi minulle muutaman lauseen ruotsiksi ja varmistin puhelimessa joidenkin avainsanojen ääntämisen. Siis: dóktor mutta doktúurär, majistrar, insíngniärna. Mirja osallistui myös aktiin reippaalla mielellä. Kävin halaamassa häntä ennen aktia, kun hän oli muiden yliopistolaisten joukossa valmistautumassa kulkueeseen. Halauksessa oli monenlaista tunnetta.
Aktissa pidettyyn promoottorin puheeseen tosin kohtalon puuttui ikävällä tavalla. Käsineet osoittautuivat hankalaksi sivujen siirtämisessä. Niinpä minulta jäi puheesta yksi sivu väliin. Huomasin sen ja paikkasin tilannetta osittain siten, että olin lukevinani paperista osan sivun tekstiä, vaikka kerroin sen ulkomuistista. Ilmeisesti kukaan kuulijoista ei huomannut mitään outoa, mutta huonoksi onneksi väliin jääneellä sivulla oli ruotsinkielinen kappale, jota en uskaltanut vetää lonkalta ja niin se jäi kokonaan pois.
Mirja Saari kertoi etukäteen, että akti sujuu loppujen lopuksi nopeasti eikä ole mitenkään erityisen raskas. Näin oli. Vaikemmat vaiheet olivat ensimmäiset sata maisteria ja viimeiset 30 tohtoria. Muuten svengaava musiikki vei mukaansa. Voimaa sai myös pienestä hymystä, jonka yritin saada esiin promovoitavilta hymyilemällä itse.
Olin valmistautunut aktiin hyvin. Edellisenä viikonloppuna nostelin parisataa puupölliä pinoon. Olin hankkinut hyvät kengät, aktissahan ei tarvitse olla epämukavissa lakeerikengissä. Minulla oli lentosukat jalassa, jotka tukevat aivan eri tavalla jalkaa kuin silkkisukat. Olin kuullut huhun, jonka mukaan promoottorille varataan konjakkiryyppy parnassolle. Koska en tiennyt, oliko tämä vain legenda, salakuljetin paikalle ennen promootion alkua 50 gramman votkapaukun, sitä kun ei erota silmillä vedestä. Se oli uupumisen varalta, mutta sellaista hetkeä ei tullut. Kun aktin lopuksi yleisön katseet olivat suunnatut puhetta isänmaalle pitävään ultimusmaisteriin, otin symbolisesti tuon paukun ukrainalaista votkaa.
Ihan freesinä en toki koko aikaa ollut. Pienikin väsymys näkyy ensimmäisenä vieraissa kielissä. Latina taisi mennä suht hyvin, mutta paikoin muissa vieraissa kielissä oli pientä takeltelua. Olen varma, että kunniatohtoreiden esittelyssä sana professor tuli äännetyksi samalla tavalla kaikilla neljällä kielellä ja ääntämiseen saattoi vaikuttaa alitajuisesti vielä venäjä, jota ei ollut kielten joukossa.
Huvittavin (ja ikävin) moka tapahtui kunniatohtori Chris D. Thomasin kohdalla, josta tuli Professor of conversation biology vaikka hän on Professor of conservation biology. Luulen, että aniharva huomasi virheen. Kun kaikki ei mene putkeen ja harmitus yrittää jälkikäteen iskeä, ajattelen Kiira Korpea. Vaikka harjoituksissa kolmoislutz onnistuu erinomaisesti, kilpailutilanteessa hän voi lennähtää pyllylleen pelkästään sen vuoksi, että keskittyminen herpaantuu hetkeksi. Hänellä keskittymistä tarvitaan vain neljä minuuttia, promoottorin pitää olla skarppina kolme ja puoli tuntia.
Kun monisatapäinen ihmisjoukko (parhaimmillaan yli 700) liikkuu paikasta toiseen, syö ja juo, on suuri riski, että aikataulut pettävät. Oli hämmästyttävää, kuinka hyvin kaikki kuitenkin toimi. Siitä suuri kiitos niille toimikuntalaisille, officianteille ja airuille, jotka olivat tästä vastuussa.
Monet kysyivät tanssiasillan aikana, aionko ilmestyä vielä Senaatintorille valeasussa, mikä on sallittua, ehkä toivottavaakin. Sanoin, että jos tulen, niin tulen aidosti incognito sellaisessa asussa, että minua ei tunnista. Ilmeisesti kukaan ei minua siellä huomannut.
Paluu arkeen alkoi kangerrellen. Päätimme vaimoni kanssa lähteä kohti Juupajokea heti ensimmäisellä junalla. Niinpä kömmimme asemalle melkoisessa unenpöpperössä vähän ennen kahdeksaa – saadaksemme huomata, että kyseinen juna ei kuljekaan sunnuntaiaamuna. Niin odottelimme asemalaiturilla kaksi tuntia Paula sudokuja tehden ja minä tätä juttua kirjoitellen. Kello kolmelta pääsimme kuitenkin jo saunaan ja uimaan.
Yliopiston johto oli sopivasti järjestänyt kaksipäivisen seminaarinsa maantaiksi ja tiistaiksi Hyytiälään. Näin minun ei tarvitse lähteä huomenna kahdeksalta Helsingistä vaan puoli 11 Juupajoen toiselta laidalta. Torstaina menen Maltalle konferenssiin, jossa pidän esitelmän aiheesta Why is miscommunication more common in everyday life than in lingua franca conversation. Ehkä se conversation lipsahti aktissa puheeseesi juuri tästä otsikosta.
Vaikka elämä jatkuu tiiviinä, promootion kauniit muistot pöyrivät kauan mielessäni. Tämän muistelukirjoituksen tarkoitus oli raivata tilaa aivoistani, jotta pystyisin edes vähän keskittymään muihinkin asioihin. Vaimonikin tuntui viihtyneen, kun ehdotti, että pitää laatia kunto-ohjelma, jotta selviäisimme hyväkuntoisina vuoteen 2032 asti. Silloin olisi mahdollista osallistua promootioon riemutohtorina. Siihen on enää 18 vuotta.
Teksti: promoottori Arto Mustajoki
Kuvat: Mikko Virta