Kalevala pähkinänkuoressa. Tarkasta ja päivitä tietosi!

Kalevala on jokaiselle Suomessa peruskoulunsa käyneelle tuttu jo lapsuudesta, mutta siihen liittyy silti useita virheellisiä tai ainakin epätarkkoja käsityksiä. Koska nämä ajatukset toistuvat säännöllisesti ja elävät sitkeästi ihmisten mielissä, Päivystävä folkloristi kokosi usein toistettuja Kalevala-väitteitä yhteen nippuun.

Väite: On vain yksi Kalevala.

Lönnrot rakensi Kalevalaan vaiheittain, prosessina. Ensimmäinen versio Kalevalasta oli 1833 ilmestyneet pienoisrunokokoelmat Lemminkäinen, Väinämöinen ja Naimakansan virsiä. Seuraavana vuonna 1834 ilmestyi niin sanottu Alku-Kalevala eli Runokokous Väinämöisestä, jota seurasi taas 1835 ensimmäinen varsinainen Kalevala, Vanha Kalevala, joka koostuu noin 12000 säkeestä. Nykyisin tuntemamme Kalevala on 1849 ilmestynyt laajennettu laitos, Uusi Kalevala, jonka säemäärä kasvoi noin 23 000 säkeeseen. Lönnrotin viimeisin Kalevala-työ oli 1862 ilmestynyt Kalevalan lyhennetty laitos koulukäyttöä varten.

Väite on siis tarua.

Kuva: Siria Kohonen

Väite: Kalevala on suomalaisen kansankulttuurin tuotos.

Nykypäivänä Kalevala tosiaan usein kuvataan suomalaisuuden symboliksi, mutta se ei tarkoita, että runot olisivat alkujaan suomalaisia tai että tämä väite olisi historiallisesti tosi. Ensinnäkin, teoksen pohjana käytetyt runot kerättiin Suomen kaupungeista katsottuna periferisiltä alueilta, joiden asukkaat tuskin mielsivät itseään suomalaisiksi. Valtio ei ylipäätään ollut etenkään maaseudun asukkaiden parissa tuohon aikaan asia, jonka kautta identiteettiä pääsääntöisesti rakennettiin. Samastuminen ja erottuminen tapahtuivat ennemmin paikallisesti ja alueellisesti. Kansankulttuuri ei myöskään ollut yhtenäistä tai yksiarvoista runojen keruualueilla. Kalevalan pohjalla näkyvät runot olivat enimmäkseen karjalaisen kulttuurin tuotoksia ja tämä kulttuurialue levittyy niin Suomen kuin Venäjän alueelle, jos asiaa haluaa katsoa nykyisiä valtioiden rajoja vasten. 

Kalevalan lähteenä oli toki suullinen kansanrunous, eli kansan laulamat ei kirjalliset runomuotoiset kertomukset, mutta lopullisena tuotoksena Kalevala ei heijasta pelkästään kansankulttuuria. Idea Kalevalasta vallitsi yliopistopiireissä ja kansallisromantiikkaa haalivan sivistyneistön parissa jo pitkään ennen Lönnrotin keruutyön aloittamista. Folkloristi Lauri Honko onkin todennut: “Kalevalasta tiedettiin, mitä se oli, ennen kuin tiedettiin, mitä siinä oli.” Kerätessään Kalevalan lähderunoja ja kootessaan niistä eepoksen, Lönnrot toteutti sivistyneistön päämääriä ja tulkitsi runoja näistä lähtökohdista.

Väite on siis enemmän tarua kuin totta.

Kuva: Siria Kohonen

Väite: Lönnrot kokosi Kalevalan keräämistään runoista.

Nykykäsityksen mukaan kerääminen tai kokoaminen ei tuo tarpeeksi selvästi esiin Lönnrotin omaa tuottavaa toimintaa eepoksen luojana. Vaikka Kalevalan säkeistä vain 3 % on todettu olevan Lönnrotin omasta kynästä (eli niille ei ole osoitettavissa vastinetta kansanrunostoaineistossa), on Lönnrotin toimitustyö ollut varsin aktiivista tekstien muokkaamista. Yhtenäistä kertomusta muodostaessaan Lönnrot valitsi ja yhdisteli keräämiään säkeitä tavoilla, joilla niitä ei ollut suullisessa perinteessä esitetty.

Väinö Kaukosen laajan säeanalyysin mukaan Kalevalan säkeistä vain noin 33 % esiintyy alkuperäisten lähderunojen mukaisessa asussa ja yhteydessä. Näitä osioita on esimerkiksi samporunoissa. Jopa puolessa Kalevalan säkeistä kieliasua, runomittaa tai muita kielellisiä muotoja on muokattu alkuperäisestä, ja 14 %:lla säkeistä ei ole varsinaista vastinetta lähderunoissa ollenkaan. Kaikesta tästä huolimatta Lönnrot on rakentanut osiot soveltaen kansankertomusten aineksia. Esimerkiksi Aino-kertomusta ei sellaisenaan kansanrunoissa tunneta, vaan Kalevalan kertomuksessa Ainosta yhdistyvät kansanrunot kilpalaulannasta, Vellamon neidosta ja hirttäytyneestä neidosta. 

Suomalaisuutta ja suomalaisperäisyyttä korostaessaan Lönnrot myös “siivosi” lähderunoista pois esimerkiksi venäläisyyteen ja (ortodoksis-)kristillisyyteen viittaavia kerrostumia.

Toki itse suulliseen runolauluperinteeseen on olennaisesti kuulunut, että laulajat yhdistelevät säkeitä ja teemoja omilla tavoillaan. Omassa toimitustyössään Lönnrot rinnastikin itsensä tällaiseen runonlaulajaan, vaikka hänen tapansa yhdistellä aihelmia ja säkeitä olikin selvästi mittavampaa kuin lähderunojensa laulajilla.

Väite on siis totta ja tarua.

Kuva: Viliina Silvonen

Väite: Kalevalan runot ovat suomalaisia.

Kalevalan pohjalla olevaa runokulttuuria on esiintynyt niin nykyisen Itä- kuin Länsi-Suomenkin alueella, mutta Lönnrotin aikaan kalevalamittainen runous ja etenkin eeppinen runous eli vahvemmin idässä Savon ja Karjalan alueilla. Kalevalan materiaali on siis enimmäkseen idässä kerättyä. Myös inkeriläinen runokulttuuri on vaikuttanut Kalevalaan. Nykypäivänä on aiheellista pohtia, missä määrin runoja pitäisi määritellä pääasiassa karjalaisen kulttuurin kautta erillään kansallisista projekteista. Tähänkään väitteeseen ei ole tarjota yksiselitteistä vastausta, mutta runot eivät ainakaan ole pelkästään ja yksinomaan suomalaisia. 

Väitteeseen ei ole yksiselitteistä vastausta.

Kuva: Andrew M. Butler (CC BY-NC 2.0)

Väite: Kalevalan runot ovat muinaista perua.

Kalevalamitta on nykykäsityksen mukaan saanut muotonsa noin 200–550 jaa., ja runoaiheita on vanhemmassa tutkimuksessa ajoitettu rautakaudelle asti. Nyky-ymmärryksen mukaan suullinen perinne ei kuitenkaan elä tyhjiössä, vaan se muuttuu ja elää ympäröivän maailman mukana sekä vaihtelee esityskerrasta toiseen. Käsitys ja ajatus kansanrunouden muinaisuudesta vallitsi jo 1800-luvulla kerääjien mielissä. Kansanrunojen keruukampanjointiin kuului idea siitä, että syrjäisiltä seuduilta on vielä löydettävissä parempaa ja aidompaa muinaisuutta kuin kaupungeista, koska syrjäseutujen ihmisten ajateltiin elävän pysähtyneemmässä ajassa. Kerääjien mielissä Karjala edusti juuri tällaista paikkaa. Ajatus oli romantisoiva ja idealistinen, mutta myös alentava ja alistava – toiseuttava.

On myös aiheellista miettiä, esitettiinkö akateemiselle vieraalle erilaista perinnettä kuin tutuille oman yhteisön piirissä. Lisäksi laajaan Lönnrotin kokoamaan aineistoon mahtuu hyvin eri-ikäisiä runoja. Näitä kutsutaan runouden kerrostumiksi. Ei ole siis syytä olettaa, että Lönnrotin hyppysiin päätynyt materiaali olisi toistunut aikojen alusta asti samanlaisena, vaikka aihelmilla ikää olisikin.

Väitettä voi siis pitää totena; muinaista perua on, mutta itse runomuistiinpanoihin tallentuneet eli keräystilanteessa esitetyt runot eivät ole muinaisia.

Kuva: Siria Kohonen

Väite: Runonlaulajat lauloivat Kalevalan runot ulkomuistista.

Kansanrunot eivät ole muodoltaan kiinteitä ja muuttumattomia eivätkä Kalevalan runot suoraan runonlaulajilta eepoksen kansien väliin koottuja, kuten jo edellä on tulut ilmi. Runonlaulaja tuottaa eli sepittää runoa esityshetkessä perinteisiä malleja seuraten. Kertomuksen perusjuoni ja tarinan vaiheet ovat samat ja toistuvat, mutta itse runo saa joka esityksessä uuden muodon. Esittäjä ei siis laula runoa ulkomuistista kokonaisuutena, vaan ikään kuin kertoo tutun kertomuksen omin sanoin uudelleen. Tällainen muistinvarainen, perinteisiä ilmaisuja käyttävä ja niiden varassa varioiva, tekstiä improvisoiden tilanteessa tuottavat esittäminen on jokseenkin kaiken suullisen perinteen tausta. Samaa runoilutapaa jatkaa nykyaikana esimerkiksi freestyle rap.

Väite ei ole totta.

 

Aarre Aaltosen veistämä patsas Ilmatar ja sotka Sibeliuksen puistossa Helsingissä. Kuva: Siria Kohonen

Totta taikka tarua – entä sitten?

Vaikka Kalevala ei olekaan muinaista karjalaista (saatikka suomalaista) runoutta, joka olisi vuosisatoja siirtynyt suusta suuhun muuttumattomana, on Kalevala – ja kalevalamittainen runous laajemminkin – saanut suomalaisessa kulttuurissa tiettyjä erityisiä kansallisia merkityksiä. Näiden kulttuurin kannalta tärkeiden merkitysten rinnalla on kuitenkin hyvä pitää esillä sitä tosiasiaa, että eepoksen maailma on yhdenlaisen ideologian seurauksena syntynyt monimerkityksinen ja rikas teos. Siitä riittää ammennettavaa aina tutkimuksesta taiteeseen ja se elää niin juhlapuheissa kuin sananparsissa.

Kirjoittaja: Päivystävä folkloristi (Tuukka Karlsson, Siria Kohonen, Viliina Silvonen, Oona Simolin)

Lisää Kalevalasta voit lukea esimerkiksi Tuukka Karlssonin tekstistä Kalevalan jäljillä. 

 

Vihaan Kalevalaa – eli mitä?

”Mistä hitosta siinä Kalevalassa oikein on kyse?” Tämä kysymys heitettiin Päivystävälle folkloristille twitterissä viime syksynä. Tällä kertaa aihetta tarkastellaan nykylukijan näkökulmasta. Kalevala kalskahtaa kaukaiselta; se kaipaa tulkintoja, jotka resonoivat nykyajan kanssa.  

Viime viikolla päätin antaa vanhalle, vuosiksi unohdetulle, tutulle mahdollisuuden innostaa jälleen (lähestyvät festarikeikatkin mielessä) ja laitoin Ismo Alangon uutukaisen soimaan.

Ja sieltähän pärähti: Vihaan Kalevalaa.

Riemu tulvahti mieleeni ja hymy levahti kasvoilleni oitis; kunnollista punkasennetta Siekkareiden tapaan! Ja aihekin sopivasti provosoiva ja kansanrunoustieteilijän – joiksi meitä folkloristeja vielä muutama vuosikymmen sitten kutsuttiin – mieltä kiihdyttävä.

Kalevalasta ja sen merkityksestä, siihen suhtautumisesta ja sen tulkinnoista, jalustalle nostamisesta ja sieltä pudottamisesta on saatu viime aikoina lukea mediassa muun muassa Juha Hurmeen ja Tuomari Nurmion Kalevala-prokkiksen puitteissa. Otaksun, että päivystäjäkollegoideni kanssa olemme yhtä mieltä, että Kalevalasta pitää puhua monipuolisemmin: käsityksiä kansalliseepoksestamme on uudistettava ja laajennettava.

Tässä tekstissä en kuitenkaan kommentoimaan tätä keskustelua syvemmin, sen aika on toiste. Tämä teksti on punkrockille ja viha-rakkaussuhteelle Kalevalaan.

Ääneen lausuttuja vaiettuja totuuksia

Vihaan Kalevalaa -biisin nimeen samaistuu uskoakseni monet suomalaiset ainakin jossain määrin. Pakkolukemista koulussa. Tunkkasia pölyttyneitä sivuja kirjaston kirjassa. Viisisävelinen tylsä melodianpätkä musiikintunnilta. Käsittämätöntä kieltä. Massiivisia kultakauden mestareiden maalauksia. Sinfonista kansallisromantiikkaa. Kuviteltua menneisyyttä. Kuivakka, epämääräinen juhlapäivä helmikuussa. Jokakodin kirjahyllyntäyte siinä Raamatun vieressä.

Kaikki muistavat Väinämöisen olevan vanha ja viisas. Joku seppä takoi Sammon, joka oli jokin ihmekone, josta tapeltiin. Aino pakenee vanhaa miestä. Paidaton nuorukainen kiroaa metsässä. Joku noukittiin Tuonelan virrasta. Pohjolassa on julma vanha akka.

Sitä, mitä Kalevalan tarinoiden ytimissä on, mistä ne todella kertovat, ei välttämättä kovin moni koulukalevalanlukija ole tarkemmin tuumaillut. Eikä se haittaa; miksi olisi? Nykyaikana Kalevala ei houkuttele. Se tuntuu kaukaiselta.

Silti jonkinlainen mielipide aiheesta useimmilla varmaankin on, ja vihdoin myös vihaajat saavat sanoa omansa reilusti ääneen. Mielipiteet perustunevat juuri näihin koulun ja kulttuurimme luomiin mielikuviin, joita yllä hahmottelin ja joihin Alangonkin biisin viha tuntuisi liittyvän.

”Kalevala vituttaa”
”se on äidinmaidossa juotettu, koulussa päähän pakotettu”
”tuotettu sisään taiteena”
”Väinämöinen on perseestä”
”Sampo sekä Ilmarinen kusettavat kansaa”
”koko vitun Pohjolan väki on kaikki täysiä kusipäitä”

Mikä Kalevalassa vituttaa?
Akseli Gallen-Kallelan Kullervon kirous tussipiirroksena
Akseli Gallen-Kallela – Kullervon kirous (Museovirasto)

”Raamatun ja Kalevalan sadut samaa sarjaa” – niinpä! Kertomuksia, jotka on kursittu kasaan monista lähteistä. Kertomuksia, jotka ovat aikojen saatossa kulloisessakin kerrontatilanteessa saaneet uusia tulkintoja ja joihin ihmiset ovat eri aikoina liittäneet erilaisia merkityksiä. Samalla tavalla nykyaika vaatii uusia tulkintoja ja merkityksiä, uusia tapoja käsitellä näitä kertomuksia.

Tulkitsen, että viha juontaa juurensa erityisesti tunteeseen tai ajatukseen, että Kalevala käsittelee vain menneisyyttä. Näin koko teos tuntuu vieraalta. Kalevala ja kalevalaisuus liitetään vanhaan, perinteiseen suomalaisuuteen yhä, vaikka varsinaisesti fennomaanien jalanjäljissä ei enää astellakaan. (Tähän väliin muistutuksena, että valtaosa Kalevalan taustalla olevasta runostosta on karjalaista perua, joten niiden suomalaisuudesta voi olla montaa mieltä – keskustelua kulttuurisesta omimisestakin on käyty). Kalevalaisuudessa nähdään jotakin ylevää menneisyyttämme. Sitä ei varsinaisesti koeta tärkeäksi nykyhetkelle. Osasyynä lie sekin, ettei tämä kalevalaisuus oikein avaudu kenellekään, mistään ei selviä, mitä se oikeastaan on.

Resonanssia nykyaikaan

Kansanrunous (jonka eräänlaiseksi osaksi Kalevalan tässä lasken, vaikka varsinaiset kansalta tallennetut runot ovatkin Suomen Kansan Vanhat Runot -julkaisussa) ja kansanperinne yleisemminkin elää liikkeestä – sisällön, muodon ja merkitysten muovautumisesta uudelleen ja uudelleen. Siksi on jo korkea aika tarttua etsimään nykymaailman kanssa resonoivaa Kalevalaa ja kalevalaisuutta. Tätä kohtauspintaa ja uusia tapoja käsittää ja nähdä Kalevala ovat etsimässä niin tutkijat kuin taiteilijat. Tavoitteena kaikilla tuntuu olevan lisätä ymmärrystä ja tietoa ”kalevalaisesta” kansanperinteestä, sen merkityksistä ja mahdollisuuksista.

Uudistaminen on hyvä aloittaa vihaamalla. Sen kautta puretaan ylevää menneisyyttä(mme), ja siten päästään itse asiaan. Mitä muuta kuin mänspleinaavia partasuita, machoilevia antisankareita, traagisia kohtaloita tai julmia vanhoja akkoja Kalevala voisi antaa?

Erikoisen kieliasun ja vertauskuvallisten ilmausten lomaan kätkeytyy paljon tietoa ja taitoa elämästä ja maailmanmenosta. Mitä kaikkea rikas ja monipuolinen kansanrunous voikaan antaa nykyajalle, nykykulttuurille ja ennen kaikkea tulevaisuudelle? Luulenpa, että vain taivas on rajana, kun tätä ruvetaan penkomaan!

 

Tutkimustuloksia ja syksyn KalevalaFestiä mediahuomioineen odotellessa suosittelen kuuntelemaan Ismo Alangon Vihaan Kalevalaa – mukana on sopivasti häivähdys sankariheviä ja reipasta polkkaa.

 

**
Tätä tekstiä luonnostelin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa, Kalevalaa, poetiikkaa ja riimejä käsittelevien esitelmien lomassa, Lönnrotin ynnä muiden Seuran entisten esimiesten ja merkkihenkilöiden silmäin alla. Tuntuu oikein sopivalta paikalta.

(Ei markkinointiyhteistyötä kenenkään kanssa.)

Lisää aiheesta:

Kriittisesti Kalevalaa ja kalevalaisuutta tarkasteleva Omistajuus,  kieli ja kulttuuriperintö – Kansanrunousideologiat Suomen, Karjalan tasavallan ja Viron alueilla -hanke

Ka­le­va­la ja ka­le­va­lai­suus ovat yhä po­liit­ti­sia työ­ka­lu­ja

Kriittinen editio, kommentaarein ja sanaselityksin Kalevalan joistakin runoista: Avoin Kalevala

Juha Hurmeen ja Tuomari Nurmion KalevalaFest-hanke.

 

 

Kalevala-vinkit vaalikevääseen

Päivystävä folkloristi tarttui Kalevalaan ja luki sitä näin vaalikevään kunniaksi poliittinen argumentointi mielessä. Mitä kaikkea Kalevalalla voitaisiinkaan perustella ajassamme? Tässäpä siis Päivystävän folkloristin pro tips vaalikevääseen. Koska Kalevala on ollut suomalaisen identiteetin rakentamisen projekti, voi näitä esimerkkejä vapaasti käyttää myös vaaliretoriikassa. ”Näin meillä on aina tehty!”

[Teksti sisältää kärjistyksiä ja huumoria – paikoin satiiria. Teksti saattaa sisältää jäämiä värittyineistä mielipiteistä.]

Vanhustenhoito

Vanhustenhoidon hiuksia nostattavat laiminlyönnit ovat olleet viime aikoina syystäkin uutisissa. Kyseessä ei ole kuitenkaan millään tapaa uusi ongelma – ei nimittäin helppoa ollut vanhalla Väinämöiselläkään! Väinö syntyi valmiiksi vanhana, mutta Kalevan maiden vanhustenhuollon surkean tilan takia joutui ajelehtimaan vuosia meressä. Eikä häntä mitenkään ilomielin ja avosylin yhteisönsäkään kohdellut – sitten kun hän sen pariin pääse. Milloin oli nuoremmat uhittelemassa ja vähättelemässä vanhan tietoja ja taitoja, ja lopulta vaka vanha sysätään koko yhteisön ulkopuolelle. (Runot 1– 2, 3–4, 50.)

Neuvola ja synnykysen jälkeinen masennus

Mitä ilmeisemmin neuvolatoimintakin oli kriisissä, koska Ilman impi jätti potran pojan heti oman onnensa nojaan. Raskauskin tuntuu olevan vaikea, mutta kylläpä Ilman impi siitäkin selviää, tosin masennuksen merkkejä on havaittavissa. (Runo 1.) Samaan todettakoon, että Kalevala osoittaa suoraan, miten ehdottoman tärkeää hyvä ja kattava ehkäisyvalistus on; Marjatta menee metsään, syö puolukan ja hupsista vaan, sieltähän se lapsi sitten putkahtaa – seuraukset ovat kohtalokkaat. (Runo 50.)

Ilmastonmuutos

Ilmastonmuutos koskettaa meistä jokaista – niin myös Kalevalassa. Varoittavan esimerkin tarjoaa Louhen ja Pohjolan kohtalo. Kun voitontavoittelu ajaa muun edelle ja taistelu Sammosta kärjistyy, jää Pohjolan väelle (tulevista sukupolvista puhumattakaan) luu käteen. Pohjolalle ei jää rikkaudesta muruakaan. Rikkauksissa möyrivällä Kalevalan väellä taas vitsaukseksi tulevat Louhen lähettämät kostotoimenpiteet (muun muassa tauteja ja pimeyttä). Ei tarvitse olla Pohjolan Homeros tai kovin kummoinen Sherlock huomatakseen ilmiselvän allegorian: ahneuden aikaansaama ilmastonmuutos tuo muassaan mullistuksia ja kaikki häviävät! Niin pitkälle emme mene, että väittäisimme katastrofit torjuvan Väinämöisen olevan symboli puhdasta energiaa tuottavalle fuusiovoimalle. Mutta toisaalta… (Runot 37, 42–48.)

Alkoholi

Viimeisimpiä muutoksia alkoholilakiin tehtäessä kuului huolestuneita äänenpainoja höllennysten seurauksista. Mitä sitten kertonee Lemminkäisen tapaus: ollessaan kuokkavieraana Pohjolan pidoissa, Lemminkäinen unohtaa “myyttiset” eurooppalaiset juomatavat, tankkaa hieman liikaa olutta ja tappaa pitopaikan isännän. Epäilemme tosin, että edes alkoholimonopoli ja myyntiaikarajoitukset eivät olisi riittäneet suitsimaan lieto Lemminkäisen kiivaanpuoleista luonnetta. Siitä todisteena ei tarvitse kuin mennä lähimpään rytmimusiikkia tarjoavaan ravitsemusliikkeeseen ja suorittaa empiiristä havainnointia valomerkin aikoihin. (Runot 26–27.)

Vahvat naisjohtajat

Kovasti Kalevalassakin vanhat miehet uhoavat ja tietävät, ovat neuvomassa nuorempia. Vaikka yllä on Väinämöistä kovasti ylistetty, ei hän suinkaan ole Kalevalan ainoa viisas ja mahtava toimija. Vähintään yhtä mahtava on Louhi Pohjolan emäntä. Hänen tietonsa ja taitonsa asettuvat Väinön rinnalle; tai paremminkin niitä vastaan. (Runot 42–49.)  Vaikka Louhi näyttäytyy kalevalaisten näkökulmasta julmana ja kylmänä, on hän omiaan kohtaan huolehtivainen; kuka tahansa ei vävyksi kelpaa, karsinta on kova. (Runot 8–9, 13–15, 18–19.) Näissä kisoissa heikosti käy useille, myös Lemminkäiselle, tuolle Kalevalan gigololle. Hän päätyy mahdottomia tehtäviä toteuttaessaan Tuonelaan, josta äiti pelastaa. Näinpä tämänkin Kalevalan korskean uroon takaa paljastuu huolehtiva, määrätietoinen nainen. (Runot 12–15. Katso kohukuvat!)

Seksuaalinen häirintä

Naimakaupoista päästään pakkoavioliittoihin ja seksuaaliseen häirintään. Ainon kohtalo ei tunnetusti ole kovin korea: iäkästä ahdistelijaa pakoon hukuttautumalla. (Runot 3–7.) Tässä tekstissä emme tähän tarkemmin tartu: vuodentakaista kohua ruoti puhtoiseksi Vähäisissä lisissä folkloristiikan professori Lotte Tarkka.

Syrjäytyminen ja vääjäämätön tuho

Eräs aikamme suurista yhteiskunnallisista ongelmista on syrjäytyminen. Erityisesti nuoret, koulun kesken jättävät miehenalut, ovat vaarassa jäädä kaikkien tukiverkkojen ulkopuolelle. Tuloksena voi olla liuta tragedioita. Jos työtä saadaankin, heikoksi jäänyt työmoraali ja huonot tavat tekevät suoriutumisen mahdottomaksi, aivan kuten kävi jo Kullervolle. Ei ihmekään, jos peltohommat menevät päin prinkkalaa, hoidettava lapsi kohtaa ennenaikaisen loppunsa ja paimenessa ei ole kivaa – etenkin, kun perintöpuukko katkeaa ilkeän pomon eväisiin ujuttaman kiven vuoksi. Lopussa odottaa insesti, turmio ja itsemurha. (Runot 31–36.)

Tiede ja tutkimus

Turmiolta pelastaa tieto. Tavallaanhan Kalevala pohtii tarkasti sitä, kuka on suurin, kenellä on valta. Vastauksena on tietenkin mahtava, kaiken tietävä ja taitava Väinämöinen – vaiko kuitenkin Louhi? Sammon takojana Ilmarinenkin pärjää taistossa melko hyvin, muttei yllä kärkisijoille. Kuten ilmastokysymyskin paljastaa: rikkaus ei korvaa tiedon tärkeyttä, innovaatiot ja ymmärrys eivät synny rahasta. (Runot 1–50.)

Lähteiden tarkastamiseen tai ihan muuten vain innokkaille tiedoksi, että Kalevala on kokonaisuudessaan verkossa.

 

Lönnrotin Kalevala ja kansan runous

Kalevalalla luodaan siis käsitystä ikiaikaisesta kansamme tavasta toimia – hyvässä ja pahassa. Erityisen tärkeää on kuitenkin muistaa, että edes kansa, joka kalevalaista runoutta on laulanut, ei ole tällaisinaan tarinoita tuottanut, vaan Kalevala on Elias Lönnrotin kirjoittama, kansanrunoudesta aiheita ja tarinoita ammentama kaunokirjallinen teos.

Kansan parissa runot ovat syntyneet monenlaisiin tarkoituksiin; ne ovat eläneet yhteisössä niin  viihteenä, ajankuluna kuin osana rituaalista toimintaa.

Kalevalan perustana olevat kansan parista tallennetut runot ovat nekin avoimesti netissä luettavissa Suomen Kansan Vanhat Runot -sivustolla. Ja luettavaa riittää: Kalevala on teoksena noin viisi hyllysenttimetriä, SKVR kirjasarjana vie kaksi hyllymetriä.

Aiheesta lisää Heidi Haapoja-Mäkelän artikkelissa Ka­le­va­la ja ka­le­va­lai­suus ovat yhä po­liit­ti­sia työ­ka­lu­ja.

 

Kalevalan päivä
  • 28. helmikuuta
  • Elias Lönnrot on allekirjoittanut niin sanotun Vanhan Kalevalan esipuheen Kajaanissa 28.2.1835.
  • Nykyisin tuntemamme Kalevala on vuoden 1849 uudistettu versio.
  • Helsingin yliopiston Savo-Karjalaisen osakunnan jäsenet viettivät Kalevalan päivää jo vuonna 1865.
  • Epävirallinen liputuspäivä Kalevalan päivä on ollut vuodesta 1950 saakka.
  • Viralliseksi liputuspäiväksi ja suomalaisen kulttuurin päiväksi Kalevalan päivä vahvistettiin vuonna 1978.
  • Lisää eepoksen historiasta ja vaiheista Kalevalaseuran sivustolla 

 

Kalevalan jäljillä

Päivystävältä folkloristilta kysyttiin Twitterissä ”mistä hitosta siinä Kalevalassa oikein on kyse”. Nyt se selviää!

Suomea rakentamassa

Timo Kilpiäisen kysymys Kalevalan olemuksesta on hyvä. Itse en tutki Kalevalaa, vaan niin kutsuttua kalevalamittaista runoutta – kansanrunousaineistoa jonka pohjalta Kalevala on koottu. En siis ole varsinaisesti Kalevalan asiantuntija, mutta pyrin vastaamaan mahdollisimman kattavasti.

Mitä tulee itse kysymykseen, lyhyt vastaus on, että Kalevala on Elias Lönnrotin kokoama eepos. Pidempi vastaus taas on, noh, pitkä.

Elias Lönnrot. Wikimedia Commons.

Kalevalan synty ja siihen johtaneet vaiheet kiinnittyvät oleellisesti eurooppalaisen nationalismin nousuvaiheeseen 1800-luvulla ja oikeastaan jo edeltävällä vuosisadalla. Suomi ei (silloinkaan) ollut irrallaan muusta Euroopasta tai maailmasta, vaikka eräissä piireissä tähän myyttiseen lintukodon aikaan haikaillaankin. Toki Suomea ei valtiona vielä tuolloin ollut olemassa kuin pilkkeenä joidenkin ylemmän luokan sivistyneistön edustajien silmäkulmissa, mutta tässä yhteydessä on helpompaa puhua Suomesta kuin ”maantieteellisestä alueesta ja väestöstä joka myöhemmin tunnettiin konstruktiona nimeltä Suomi”.

”Tehdäänpäs pojat eepos”

1800-luvun alkuvuosikymmeninä eräissä sivistyneistön all male panel -piireissä alkoi muotoutua haave kansallisen suomalaisen identiteetin luomisesta. Tässä päämäärässä homeerista esimerkkiä seuraava oma suomalainen eepos oli loistava keino nostaa rakenteilla oleva kansakunta muiden sivistysvaltioiden joukkoon ja korostaa sen omaa, muista erottuvaa identiteettiä. Kuten folkloristi Anna-Leena Siikala on todennut, vuonna 1835 ilmestynyt Kalevala oli kokonaisen sukupolven pyrkimysten tulos. (Vuonna 1835 ilmestyi niin sanottu Vanha Kalevala ja 1849 täydennetty uusi versio, jota useimmiten tarkoitetaan nykyään Kalevalasta puhuttaessa; yhteensä Lönnrot julkaisi viisi eri laajuista versiota Kalevalasta).

Materiaali Kalevalaan kertyi suurelta osin Elias Lönnrotin Venäjän Karjalaan suuntautuneilta kenttämatkoilta, tosin aineistoa tuli myös suuriruhtinaskunnan rajojen sisältä sekä Inkeristä. Kansanrunousmateriaalia käyttäen Lönnrot muokkasi jatkuvajuonisen eepoksen sekä lisäili hieman omiaan. Vaikka vain kolme prosenttia Kalevalasta on Lönnrotin itsensä sepittämää, hän yhdisteli ja muokkasi runoainesta saavuttaakseen yhtenäisen eepoksen tunnun.

Kalevalassa Ilman impi laskeutuu mereen, jossa tuuli tekee hänet raskaaksi. Tämän jälkeen sotka munii munia immen polvelle ja munien särkyessä ne muodostavat maan, taivaan ja taivaankappaleet. Kun impi on uinut alkumeressä kolmekymmentä vuotta, Väinämöinen syntyy.

Näin siis Kalevalan mukaan. Sen sijaan esimerkiksi Uhtualla Vienan Karjalassa tiedettiin varsin hyvin maailman syntyneen kotkan munasta, joka vieri mereen Väinämöisen polvelta. Uhtualaisten mielestä meressä siis ajelehti Väinämöinen, jonka Lappalainen Kyyttösilmä oli sinne ratsun selästä ampunut. Runolaulajasta riippuuen maailman luo särkyneistä kotkan munista joko Väinämöinen tai kotka itse. (Eräässä runossa Lappalainen lausuu luomissanat.)  Kyllä on Kalevalan Ilman impi jotain ihme hapatusta!

Myyttiä vai historiaa, vai kenties molempia?

Kalevalan (tai oikeammin sen pohjamateriaalin) historiallisuus tai myyttisyys on ollut kiihkeän keskustelun kohteena lähes viime päiviin saakka. Toisin sanoen kyse on ollut siitä, kuvaavatko kansanrunot ja niin ollen Kalevala todellisia historian tapahtumia, kuten esimerkiksi Lönnrot itse, Matti Klinge 1984 ja ilmeisesti Risto Pulkkinen 2014 katsoivat, vai onko kyse mytologiasta.

Klinge sijoitti Kalevalan tapahtumat Suomen länsirannikolle ja ruotsalaiseen viikinkimaailmaan, kun taas Pulkkinen spekuloi löytäneensä myyttisen Pohjolan Pohjois-Karjalasta siellä esiintyvien paikannimien pohjalta. Folkloristin näkökulmasta kumpaakaan väitettä ei voi pitää perusteltuna. Yhdistelemällä sopivia lähteitä ilman kontekstia voidaan toki löytää moniakin paikkoja kansanrunouden tapahtumille. Usein taustalla ovat kansalliset tai muut ideologiset syyt.

Se, että esimerkiksi joltakin alueelta löytyy runsaasti Louhi-elementin sisältäviä nimiä, ei kuitenkaan kerro kadonneesta naisten valtakunnasta tai Pohjolan paikasta – varsinkaan kun päätelmiä tehdään Lönnrotin kokoamaa Kalevalaa historiallisena lähteenä käyttäen tai eriaikaisia ja toisiinsa liittymättömiä tekstejä yhdistellen, jättäen samalla sekä kielentutkimuksen että folkloristiikan tutkimustulokset huomioimatta. Toisaalta kuvatut näkemykset kertovat myyttien kerroksellisuudesta ja siitä kuinka ne herättävät yhä uusia näkemyksiä ja tunteita.

Kalevalan tapahtumia ja sankareita kannattaa lähestyä myyttisenä historiana: tapana yhdistää historiaa ja mytologiaa sekä luoda silta menneisyyden ja nykyisyyden välille. Suullisissa yhteisöissä, joissa kalevalamittainen runous oli käytössä, myytti ja historia olivat rinnasteisia, vaikkakin eri tavalla assosiaatioita luovia malleja – ne eivät asetu samalla tavalla vastakkain kuin usein nykyisessä länsimaisessa käsityksessä. Kuten Anna-Leena Siikala on asian muotoillut, historiallisista tapahtumista kertova materiaali muokataan sopimaan vanhoihin myyttisiin malleihin ja yhteisön vaiheita voidaan käsitellä myyttisten kuvien kautta.

Myyttinen historia yhdistää käsitykset maailman alkuajoista ja yhteisön historian tapahtumista. Kuten folkloristiikan professori Lotte Tarkka kuvaa, se on prosessi joka yhdistää historiallisen myyttiseen ajatteluun ja myös oikeuttaa toimintatapoja – kyse on ikiaikaisten myyttisten kuvien ja nykyhetken toisiinsa sulautumisesta. Myyttinen historia omaksuu paitsi uskomusmateriaalia, myös historiallista ja maantieteellistä todellisuutta. Myyttihistorian kannalta tämän- ja tuonpuoleisen välinen raja ei ole kiveen hakattu – vienalaisessa kansanrunoudessa Pohjola oli samaan aikaan tuonpuoleinen ja yhteisön naapurissa sijainnut paikka.

Yhteisön tasolla esimerkkinä mainittakoon vienan karjalainen Vuokkiniemen pitäjä ja sen yhteisössä Sammolle annetut merkitykset. Lotte Tarkka näyttää, kuinka myyttinen Sampo-runo tarjosi yhteisölle selityksen vaurauden epätasaiselle jakautumiselle – syynä oli Sammon hajoaminen mereen myyttisessä menneisyydessä. Maanviljelykseen liittyvissä rituaaleissa Sampo-runon tapahtumia kerrattiin ja pyrittiin tuomaan aikojen alun tapahtumat nykyhetkeen. Näin elinkeinojen tuottavuus ja ihmisen osa kosmoksessa vahvistettiin.

Uusi sarja tulille

Kalevala ei ole muinaisista suuruuden ajoista kertova kadonnut ja uudelleen löydetty eepos. Sen sijaan se on hieno kaunokirjallinen teos, yksi esitys itämerensuomalaisesta mytologiasta. Seksiä, väkivaltaa, ihmissuhdedraamaa ja valtapelejä – minulla olisi ehdotus HBO:lle jahka Game of Thronesin viimeinen kausi on ilmestynyt!