Erilaiset avioliittokäsitykset yhdistyvät nykyhäissä

Kesähäät Joutsenon emäntäkoululla. Kuva: Aarne A. Mikonsaari 1976 / Lappeenrannan museot (CC BY-NC-ND 4.0).

Keskikesällä moni pari toivoo viettävänsämeidän näköisiä häitä”. Perinteentutkijan silmin nykyiset hääjuhlat ovat kiinnostava sekoitus yksilökeskeistä romantiikkaa ja toisenlaisten avioliitto- ja sukupuolikäsitysten kaikuja.

Juhannushäät tuntuvat olevan nykyaikana melko harvinainen tapaus, suorastaan sitä kuuluisaa katoavaa kansanperinnettä. Koska iso osa pareista järjestää kuitenkin suuren päivänsä kesäkuukausina, on nyt erinomainen aika tarkastella suomalaisia häitä.

Kuten niin usein perinteiden kohdalla, joudumme toteamaan nykyään itsestäänselvältä tuntuvan käytännön iältään suhteellisen nuoreksi. Kansatieteilijä Ilmar Talven mukaan kesähäiden suosio alkoi kasvaa vasta 1800-luvulla ja esimerkiksi vuosina 1866–1910 suosituin hääkuukausi oli edelleen joulukuu. Häiden vieton ajankohdan valitsemiseen vaikuttaa muun muassa konkreettiset työn järjestämiseen liittyvät seikat: juhliminen lienee ennen ollut helpompi järjestää satokauden ulkopuolella, nykyään menojamme määrittää työpaikan lomakalenteri.

Folkloristin silmin häihin liittyviä valintoja ohjaa itse asiassa liuta tekijöitä. Jokaisella on mielikuvia siitä, millaisia elementtejä sisältyy hääriittiin. Nämä mielikuvat voivat pohjautua esimerkiksi edellisiltä sukupolvilta saatuun tietoon, omakohtaisiin kokemuksiin, viralliseen opetukseen sekä viihteen ja median kuvastoon. Häihin yhdistetyt elementit ovat myös eri-ikäisiä ja liittyvät itse asiassa hyvin erilaisiin aviokäsityksiin.

 

Sinua vain: romantiikka dominoi nykyhäitä

Nykyiset perhehäät ovat spektaakkeli, jonka suunnittelu voi olla usean vuoden harrastus. Juhlan halutaan ilmentävän hääparin mieltymyksiä ja yhteistä historiaa. Aino Maria Luotonen kuvailee sosiologian alan gradussaan, miten häiden suunnittelusta on tullut hääparin ohjaama prosessi, jossa konsultoidaan suvun lisäksi tai sijaan yhä laajemmin ystäviä ja kollegoita sekä turvaudutaan mediaan ja internetiin. Folkloristi voisi kutsua tätä vertikaalisten vertaisryhmien roolin kasvamiseksi.

Aikamme häissä on läsnä ajatus romantiikasta ja parin yhteen liimaavasta rakkaudesta. Folkloristi Mari Hatakka erittelee väitöskirjassaan elämäkerta-aineiston pohjalta heterosuhteisiin kuuluvaa romanttista diskurssia eli puhetapaa. Tällöin rakkaus nähdään elämää suurempana ja yksilön olemassaolon merkityksellistävänä kokemuksena.

Romanttiseen puhetapaan kuuluu myös ainutlaatuisuuden idea, joka erottaa juuri tämän ihmissuhteen muista ja toisaalta tukee kristillistä ajatusta avioliitosta kuolemaan asti kestävänä virallistettuna suhteena. Häissä ainutlaatuisuutta rakennetaan esimerkiksi puheissa: bestman ja kaaso saattavat kertoa, miten erityinen suhde hääparilla on. Sydänkoristeissa lukee forever. Avioliiton tunteellisten puolien korostuminen lienee seurausta siitä, että instituutio ei määritä enää yksilöä suhteessa yhteiskuntaan ja yhteisöön samalla tavalla kuin esiteollisessa Suomessa, jossa parinvalintaa ohjasivat romantiikan lisäksi käytännölliset seikat.

 

“Vaimoa ei pidä valita silmillä vaan korvilla“ – hivenen verran pragmatiikkaa

Romanttiseen diskurssiin kuuluu ajatus oikean ihmisen löytämisestä ja kahden aikuisen ihmisen vapaaehtoisesta sitoutumisesta. Toisaalta samaan aikaan nykyhäissä elää kerroksia, jotka heijastelevat toisenlaisia käsityksiä avioliitosta ja parisuhteesta.

Hatakka havaitsi väitöskirja-aineistossaan kansanperinteen diskurssin, jossa mies ja nainen muodostavat ensisijaisesti toimivan yksikön. Sen tehtävä on perustaa yhteinen toimiva koti tulevien sukupolvien kasvattamista varten. Hatakan mukaan tähän puhetapaan liittyvät oleellisesti ajatukset siitä, mitä ominaisuuksia on hyvällä aviomiehellä tai -vaimolla. Jos romanttisessa diskurssissa parinvalinnan perusta on henkinen yhteys, on kansanperinteen lähestymistapa pragmaattinen. Jotta kunnollinen perhe-elämä on mahdollista, on puolison tullut olla esimerkiksi raitis, työteliäs, rikas tai riuska. Standardeja on voitu asettaa perinteen kuten sananlaskujen sekä sukulaisten ja ystävien neuvojen kautta. Sielujen sympatiasta viis kun sopiva kandidaatti kerran löytyy, ei yrittämisestä pidä hevin luopua.

Myös Satu Apo kuvailee suomalaisten talonpoikien avioliiton solmintaa ekonomisena järkivalintana. Esimerkiksi 1700-luvulla papiston edustaja on todennut talonpojille olevan “kyllin että he saavat jongun ihmisen muotoisen luondokappalen, kellä olis lehmä ja lammas, leviä selkä, tukevat hartiat ja vahvat käsivarret” (Heikinmäki 1981). Samalla on toki muistettava, että romanttisilla tunteilla on ollut paikkansa parinvalinnassa aina, mutta niiden merkitystä ei ole pidetty samalla tavalla avioliiton perustana kuin tänä päivänä.

Edellä kuvattu pragmaattinen avioliittokäsitys heijastuu nähdäkseni esimerkiksi näihin kakunkoristeisiin, joissa sulhot ja morsiamet estävät toisiaan lähtemästä pitämällä kiinni nilkoista ja paidankauluksista käsin ja ongenkoukuin.

Jotkut häiden perinteiseksi mielletyt elementit kantavat mukanaan historiallisia kaikuja, jotka eivät istu kovinkaan hyvin nykyiseen maailmanmenoon. Otetaan esimerkiksi vaikka morsiamenryöstö, joka imitoi tosimaailman käytäntöä kaapata nainen morsiameksi vastoin tahtoaan. Vastaavia esimerkkejä ovat morsiamen luovuttaminen isältä sulhaselle, joka on merkinnyt naisen siirtymistä isältä sulhasen sukuun, tai kimpun heitto, joka tekee selväksi avioliiton haluttavuuden aviottomuuteen nähden.

Kun näitä käytäntöjä toistetaan, ne voidaan perustella perinteiksi, joita toistetaan vain jatkuvuutta tuovina elementteinä. Kun perinnettä jatketaan ihan sen itsensä vuoksi ja sivuutetaan siihen liittyvät arvot tietoisesti tai tiedostamatta, puhutaan arkikielessä usein symboliarvosta. Näin romanttinen narratiivi ei rikkoudu, mutta häiden tunnusomaisia piirteitä voidaan kuitenkin toistaa.

 

Persoonallinen ja perinteinen limittyvät

Naimisiinmeno on ollut aiemmin ennen kaikkea siirtymäriitti. Matti Sarmelan mukaan tämän tehtävä oli siirtää nuori aikuinen avioituneiden ja siis sosiaalisesti täysivaltaisten aikuisten ryhmään. Lisäksi hääjuhlat toimivat kahden suvun ja myös muun yhteisön lujittajina.

Nykyään avioliitto ei ole yhteiskunnallisesti ja yhteisön jäsenyyden kannalta yhtä tärkeää kuin ennen. Perusturvastakin huolehtivat paikallisyhteisön sijaan viralliset organisaatiot. Hääjuhlasta on tullut siis yhä enemmän paikka toteuttaa itseään ja ehkä myös rakentaa parisuhdetta “meidän jutun” luomisen kautta. Samaan aikaan häissä elää vahvasti perinnetietoinen taso, joka ammentaa romanttisen diskurssin ulkopuolelta ja menneistä pragmaattisemmista ajoista. Se on ehdottoman hyväksyttävää, siirtymäriittien kohdalla myös väistämätöntä. Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan: jos kutsut häihisi vieraaksesi folkloristin, hän saattaa teidän näköisenne juhlan lisäksi nähdä myös jatkuvuuksia ja läikähdyksiä vähemmän romanttisista aviokäsityksistä.

Menneiden sukupolvien avioliitto-ohjeisiin voi tutustua myös kansainvälisessä Matti Kuusi (M6) -sananlaskutietokannassa, josta löytyy oma osionsa avioliittoa käsitteleville sananlaskuille (mm.:  “Avaa molemmat silmät ennen kuin menet naimisiin, sen jälkeen ummista toinen”) kohdasta G Yhteisöelämä – G5 Avioelämä.

 

Lähteet

Apo, Satu 1995: Naisen väki. Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Hatakka, Mari 2011: Nainen, mies, rakkaus, seksi: Heterosuhteen kulku, kulttuurinen malli ja sitä selittävät diskurssit kahden omaelämäkerta-aineiston valossa. Väitöskirja, folkloristiikka, Helsingin yliopisto. Luettavissa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/24373

Heikinmäki, Maija-Liisa 1981: Suomalaiset häätavat. Talonpoikaiset avioliiton solmintaperiaatteeet. Helsinki: Otava.

Luotonen, Aino Maria 2008: “Oikeat häät”. Yksilöllisten elämysten etsintä kollektiivisissa häärituaaleissa. Pro gradu -tutkielma, sosiologia, Helsingin yliopisto. Luettavissa: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/18186/oikeatha.pdf?sequence=2&isAllowed=y

Sarmela, Matti 2007: Suomen perinneatlas. Luettavissa: https://sarmela.net/_files/200000119-45fe446f8c/Suomen%20perinneatlas-2.pdf

Talve, Ilmar 1979: Suomen kansankulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

 

Itseilmaisu somessa muuttuu – ja tallentuu arkistoon

Arkistot tuovat yleensä ensin mieleen menneisyyden, mutta myös tästä hetkestä taltioidaan jatkuvasti erilaisia asioita. Esineiden ja ympäristön muokkaamisen lisäksi ihmisistä jää mittava digitaalinen jälki.

Kansalliskirjasto taltioi verkkoon tuuttaamaamme sisältöä keräyssuunnitelman mukaisesti. Verkosta avoimesti löytyvät .fi- ja .ax-päätteiset sivustot tallennetaan vuosittaisessa Suomi-keräyksessä, jota täydennetään teemakeräyksillä. Verkkoarkistoon on tehty teemakeräyksiä esimerkiksi vuoden 2011 miesten jääkiekon maailmanmestaruudesta, Kauhajoen ja Jokelan koulusurmista, saamen kielestä ja Suomi24-keskustelufoorumista.

Verkkosivukokoelmaa täydennetään sosiaalisen median aineistoilla. Miltäköhän aikamme some-kulttuuri mahtaa näyttää lukijalle viidenkymmenen, sadan tai vielä pidemmän ajan kuluttua?

Tulevaisuuden folkloristi voisi tarkastella ainakin kerronnan tapoja, jotka muovautuvat sosiaalisessa mediassa kanavakohtaisesti. Esitän seuraavassa muutamia huomioita ilmaisun tavoista joissakin sosiaalisen median kanavissa. Samalla tavalla kuin perinteen sisältöön vaikuttaa sen lajityyppi, voi kanavan ajatella määrittävän omakohtaista kerrontaa.

Twitter

Twitterissä tyypillinen tapa esittää ja tuottaa verkkominäänsä on minä myös minä -rakenne, jolla kuvataan kirjoittajan tilannetta, jossa suunnitelmat ja minäkuva eivät kohtaa käytännön toteutusta. Näissä twiiteissä kirjoittaja luo itsestään inhimillistä kuvaa: tilanne, jossa itselle tehty lupaus ei pitänytkään, on kaikille tuttu ja luo myös kirjoittajasta tunnun samanlaisena erehtyväisenä tallaajana kuin lukijakin.

Samalla rakenteella voidaan osoittaa myös tilanteita, joissa jonkun muun argumentoinnissa tai käyttäytymisessä huomataan epäjohdonmukaisuutta. Toimijana näissä on usein jokin laveasti määritelty ihmisryhmä, johon kirjoittaja ei miellä itsensä kuuluvansa (esim. miehet, naiset, oikeisto, vasemmisto, konservatiivit, liberaalit).

LinkedIn

LinkedIn on uraihmisten some, jossa julkaistaan pitkiäkin päivityksiä. Kiireisellä, uraa luovalla somepedolla ei kuitenkaan ole aikaa tutkia tekstiä siltä varalta, että se olisi jotain itseä kiinnostavaa. Tekstin teema on tuotava esiin napakasti esiin yhden rivin koukulla, joka saa lukijan jatkamaan pidemmälle. Alkuun voidaan sijoittaa myös provokatiivinen väite tai kiinnostusta herättävä repliikki.

Instagram

Instagramissa visuaalinen kerronta on tietenkin kaikki kaikessa ja teksti sille alisteista. Visuaalisen aineiston analyysi ei kuulu omaan asiantuntemukseeni, mutta viimeisen 20 vuoden esteettisen kulttuurin muutosta voi ihailla esimerkiksi vertaamalla Suomen suosituimpien Instagram-tilien listaa  ja kuvia internetarkeologiaprojekti Irc-Galleria-blogissa.  

Instassa kuvallisuus korostuu myös tekstirintamalla: emojeita vilisee, eikä niillä välttämättä ole kummoista informaatioarvoa. Matkalle lähtöä kuvaavaan päivitykseen voidaan laittaa lentokone, jäätelökuvaan liitetään mielikuvituksellisesti tötterö. Tulevaisuuden folkloristeilla onkin työtä näiden viestinnällisten tarkoitusten analysoinnissa.

Facebook

Somemaailman dinosauruksessa Facebookissa tyylejä on yhtä monenlaisia kuin käyttäjiä. Joitain suuria kehityskulkuja voi kuitenkin havaita. Kanavan alkuaikoina kanava ohjasi kirjoittamaan kolmannessa persoonassa: “Matti Meikäläinen on matkalla töihin.” Jälkeemme tulevat internetarkeologit huomaavat siis ison kerronnallisen taitteen siinä, kun kerronta onkin vaihtunut ensimmäiseen persoonaan ja kertojia voivat yksityishenkilöiden lisäksi olla yritykset, urheiluseurat ja erilaiset kansalaisliikkeet.

Facebookin osalta on jo pitkään puhuttu nuorten ikäluokkien joukkopaosta. Osasyynä tähän on kanavan suosio vanhempien ikäluokkien keskuudessa. Erilaisia sisältöjä on aina varattu eri ikäryhmien käyttöön, ja siksi on ymmärrettävää, että samaa meemiä ei välttämättä haluta jakaa niin Sirkka-tädille kuin luokkakavereille. Saman ongelman kanssa painivat monet aikuiset, joilla on kavereina kollegoita, ystäviä tai vaikka oppilaita.

Sukupolvikuilu ei tietenkään rajoitu vain Facebookiin vaan liittyy kaikkeen verkossa tapahtuvaan kommunikaatioon.  Vanhemmat sukupolvet eivät aina ole nuorten näkökulmasta kompetentteja verkkoviestijöitä. Emojien ja meemien käytöllä on omia koodistojaan, ja seinälle läväytetty kiusallinen viesti voi saattaa nuoren itsensäkin naurunalaiseksi. Siksi äidin ja vaarin kanssa voi olla mukavampi harjoitella emojeiden merkityksiä vaikka WhatsAppin kautta.

Kaikki some-kanavat vaativat omanlaistaan kerrontaa. Kun jollekin kanavalle ominaista tyyliä käyttää runsaasti, voi huomata tarkkailevansa ympäristöään tietynlaisten some-lasien läpi. Millaisen kuvan tai nasevan twiitin tästä tilanteesta saisi? Näin ilmaisun muoto vaikuttaa myös kokemukseemme: millaisia havaintoja teemme ja mitä hetkistä muistamme.

Lue lisää

Kansalliskirjaston verkkoarkisto: http://verkkoarkisto.kansalliskirjasto.fi/va/

Kansalliskirjaston verkkoaineistojen keräyssuunnitelma 2017-2021: https://www.kansalliskirjasto.fi/fi/verkkoaineistojen-kerayssuunnitelma-2017-2020

Kuva: Anthony Kelly (CC BY 2.0)

”Vaikka onkin kaukainen, satain vuotten takainen”

Joulu on juhla, jonka suhteen jokainen on kokemusasiantuntija: mitä ruokia kuuluu syödä, millä tavalla lahjat jaetaan – vai annetaanko niitä ollenkaan – ja mitä joulunpyhinä kuuluu tehdä. Folkloristin silmin tarkasteltuna jouluun liittyy paljon puhetta perinteiden aitouden tunnusta eli autenttisuudesta, jota perustellaan usein toimintatavan iällä: näin meillä on aina tehty! On selvää, että tästä huolimatta ei ole olemassa yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa viettää perinteistä joulua. Kyse on ennen kaikkea subjektiivisesta kokemuksesta, joka on monen tekijän summa.

Jouluun tiivistyy jotain sellaista, joka on tuttua muidenkin perinteiden kohdalta: puhutaan perinteiden aitoudesta ja siitä, että aito perinne on vaarassa kadota ja loppua. Jokainen on varmasti saanut itsensä kiinni ajattelemasta, että jokin asia ei ole kuin ennen. Kuvitellussa entisajassa saatetaan muistaa tarpeen mukaan verkkaisen makusteleva elämäntahti, pitkät kesäpäivät tai musiikki, joka oli ihmisten eikä koneiden tekemää.

Onkin jännittävää, että riippumatta muistelijan iästä ja elämänkokemuksista peräpeilistä näkyy usein asioita, joita luonnehtivat vakaus, ennustettavuus ja merkityksellisyyden kokemus. Miksi lapsuuden joulut sitten saattavat tuntua nykyisiä aidommilta? Entä mihin on mennyt joulun sanoma?

 

Ennen oli kaikki kunnollista: perinteinen vs. moderni

Folkloristiikan piirissä perinteen on analysoitu olevan vastinpari modernille. Perinne on niin sanotusti modernin ajan Toinen ja moderni on siis olemassa sitä kautta, että se ei ole perinteistä. Jotta tiedämme mikä on uutta, meidän pitää osata tunnistaa mitä on ollut sitä ennen. Missä moderni lisääntyy, siellä perinteinen katoaa. Perinne osoittaa, että tuolta me olemme tulleet, mutta täällä me nyt olemme.

Sillä että perinne määritellään modernin vastakohdaksi, on kuitenkin myös seurauksensa. Professori Pertti Anttonen kirjoittaa teoksessaan Tradition Through Modernity (2005), että määrittelytapamme vuoksi perinteet ovat olemuksellisesti vaarassa kadota – tai sitten tunnistamme perinteiksi vain ne käytänteet, jotka ovat jo kuolleet tai vähintään uhattuina. Jos sanomme jonkun perinteen olevan niin sanotusti voimissaan, kyse on todennäköisesti sellaisesta asiasta kuin juhlatavasta, ruokalajista tai käsityötaidosta. Monilta osin moderni elämä rakentuu eteenpäin menemisen, edistyksen ja vanhasta luopumisen varaan. Tulevaisuutta linjaavissa papereissa ei puhutakaan yleensä perinteestä yhteisön jatkuvuuden ja identiteetin perustana, vaan tämän tehtävän on saanut sana kulttuuriperintö.

 

Oi lapsuuden joulut!

Moderni elämä laukkaa siis hurjaa kyytiä eteenpäin, ja ihmisen osa on pitää harjasta kiinni. Moderniin ideologiaan kuuluu, että vanhat tavat ja käytänteet pitää olla valmis arvioimaan ja tarvittaessa hylkäämään. Tälle edistyksen ihanteelle kuuluu kiitos paljosta, mutta ehkä juuri se saa ihmiset myös kaihoamaan toisinaan, etenkin vuosittaisjuhlien aikaan, niin paljon entiseen.

Tämä kaipuu toiseen aikaan kertoo ehkä siitä, että elämään sisäänkirjoitettu ennakoimattomuus ja sopeutuminen ei ole moderneimmallekaan ihmiselle ongelmatonta. Tästä hetkestä arvioituna voi tuntua, että ennen tulevaisuus oli selväpiirteistä ja merkityksellistä.

Ehkä siksi myös entisaikojen joulut voivat näyttää jotenkin erilaisilta kuin nämä nykyiset. Niin on kuitenkin tainnut olla aina. Tässä tyylinäyte elokuvasta Miracle on 34th Street (1947): joulupukki kertoo mainosalalla työskentelevälle äidille joulun sanoman unohtumisesta (toim. huom. on tuskin sattumaa, että kyyninen naishahmo, joka on kasvattanut lapsensa olemaan uskomatta joulupukkiin, on sijoitettu työskentelemään markkinointitehtävissä kapitalismin kätyrinä).

Kuvassa joulupukki ja nainen, joulupukki sanoo: "Joulu on mielentila. Juuri se on unohtumassa."

Koska joulun sanoma on siis todistettavasti ollut vaarassa peittyä modernin elämän ja kapitalismin kylkiäisenä syntyneen lahjaromun alle jo ainakin 70 vuotta, ei ehkä ole syytä huoleen. Joulun vieton tavat voivat muuttua, mutta juhla on silti yhtä aito ja merkityksellinen kuten aina ennenkin – viimeistään kiikkustuolista muisteltuna.

Lähteet

Anttonen, Pertti: Tradition through Modernity. Postmodernism and the Nation-State in Folklore Scholarship. Luettavissa: https://oapen.org/download?type=document&docid=617196

Kuva: Juha Jernvall, Helsingin kaupunginmuseo (CC BY 4.0)

Kekri, halloween, pyhäinpäivä – mikä kumma?

Hyvää kekriä, halloweeniä ja pyhäinpäivää! Suomessa omanlaiseksi perinteekseen on muodostunut näiden loka- ja marraskuun vaihteeseen sijoittuvien juhlien välisen suhteen ihmettely: miten ja milloin kutakin juhlaa vietetään? Päivystävä folkloristi ei tartu sen syvemmin tähän problematiikkaan, sillä tietoa aiheesta on olemassa oivallinen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran verkkosivusto.

Sen sijaan folkloristisessa tarkastelussa on muutamat usein toistuvat väitteet, joita näihin juhliin liittyen tavataan toistella. Otsikkojen lainaukset ovat peräisin Vauva.fi-sivun keskustelufoorumilla käytävästä keskustelusta.

“Halloween ei kuulu Suomen alakouluihin”

Usein kuulee, että halloween ei kuulu Suomeen. Vastaavia kiistoja käydään toki milloin minkäkin perinteen kohdalla. Usein tähän kuulumiseen yhdistetään tulkintoja siitä, mikä on suomalaista kulttuuria, ja samalla puhutaan väistämättä siitä, ketkä ovat tai eivät ole suomalaisia.

Etenkin koulussa kulttuuriperinnöstä tulee herkästi poliittinen kysymys – yhtenä esimerkkinä perinteeksi muodostunut (sic) keskustelu Suvivirrestä. Tämä osoittaa, miten näennäisesti menneisyyteen liittyvä puhe onkin oikeasti tulevaisuuden tekemistä. Mikä on eteenpäin siirtämisen arvoista, mitä meidän tulisi unohtaa? Nämä ovat isoja kysymyksiä, joten ei ihmekään että ne herättävät keskustelua. Argumentointi ei saisi kuitenkaan jäädä sen varaan, että jonkin ilmoitetaan ykskantaan kuuluvan tai olevan vierasta “suomalaisuudelle”.

“Mun mielestä tänne ei tarvita enää yhtään kaupallista juhlaa lisää”

Kaupallisuus asetetaan usein vastakohdaksi aitoudelle. Sharon Macdonald on kirjoittanut teokessaan Memorylands (2013), että kaupallisuuden asettaminen vastakohdaksi aidolle kulttuuriperinnölle on ominaista nimenomaan länsimaiselle käsitykselle kulttuuriperinnöstä. Ajattelemme hanakasti, että aitoja asioita ei voi ostaa rahalla. Samoin koetaan herkästi, että kaupalliset vuotuisjuhlat ovat väljähtäneitä ja menettäneet aidon olemuksensa, perimmäisen viestinsä. Folkloristille tämä on itsessään tärkeä huomio. Kiinnostavaa on myös se, miten kaupallisuus lopulta muuttaa juhlaperinteitä.

“Kekriä pitäisi juhlia. Tietävätkö nykylapset edes mikä on kekri?”

Halloweenin kohdalla siirrytään usein myös keskustelemaan kekristä. Perinteestä, jolla oli suuri merkitys agraariajan Suomessa – alkoihan kekristä lomaviikko ja se sijoittui symbolisesti sadonkorjuun jälkeiseen aikaan, jolloin suuri työurakka oli saatu päätökseen. Huolehtiminen kekrin asemasta tuontijuhlien rinnalla heijastaa yhtä perinteelle ominaista ulottuvuutta. Perinne on aina vaarassa kadota, loppua ja unohtua, mikäli sitä ei vaalita.

Kekri on toisaalta näyttänyt viime vuosina myös henkiin heräämisen merkkejä, joskaan kekrin merkitys ei ehkä aukea helposti nykyaikana. Vuoden työurakan saaminen päätökseen oli itsessään toki iloinen asia, mutta samalla sadon onnistuminen oli elinehto. Kekriin liittyvä vapaa-aika ja siihen liittyvät karnevaalihenkiset kekripukit voidaan ajatella myös varaventtiilinä, jonka kautta etenkin palvelusväki ja nuoret pystyivät paitsi huvittelemaan, myös kääntämään arjen hierarkkista työjärjestystä uuteen uskoon.

Kekritapahtumia järjestetään nykyään mitä erilaisimmilla ohjelmanumeroilla varustettuna. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kekrisivustolla kuvaillaan osuvasti näin: “Nykyaikainen kekrin vietto ei kuitenkaan ole voinut välttää ottamasta vaikutteita pyhäinpäivästä ja halloweenista, ja joissakin tapauksissa ovat kaikki kolme sekoittuneet yhdeksi juhlaksi, jossa nousevat esiin sulassa sovussa sadonkorjuu, naamioituminen ja vainajien muistaminen.”

Nykyisen muotoinen pyhäinpäivän, kekrin ja halloweenin sekoituksen voi oikeastaan nähdä käsittelevän kaikkia elämän osa-alueita. Silloin voi muistaa edesmenneitä, irtautua arjen normeista naamiaisissa ja pysähtyä miettimään elämän ja kuoleman jatkuvaa vuoropuhelua luonnossa. Päivystävä folkloristi neuvookin seuraajiaan nauttimaan loppusyksyn juhlarikkaasta sesongista juuri itselle sopivimmalla tavalla!

Perinnettä ja perintöä halkomassa

Kun kuulet puhuttavan perinteestä, perinnöstä tai kulttuuriperinnöstä, pysähdy ja kysy, kuka puhuu ja kenen suulla.

Pikkutyttö täyden sienikorin kanssa, mustavalkoinen valokuva
Rosenberg, Harald: Tyttö ja sienisaalis. Espoon kaupunginmuseo

Päivystävä folkloristi ei ole toistaiseksi juuri pohtinut blogeissaan folkloristiikan tutkimuskohdetta. Helsingin yliopiston verkkosivuilla muotoillaan näin: ”Folkloristiikka tarkastelee kommunikaatiota epävirallisessa, instituutioiden ulkopuolisessa toiminnassa. Lisäksi analysoidaan niitä yhteiskunnallisia puitteita, jotka tuottavat perinteeksi tai kulttuuriperinnöksi käsittämiämme ilmiöitä.”

Alaa vähemmän tuntevalle voi tulla yllätyksenä, että tähän määritelmän mahtuu paljon muutakin kuin Kalevalan ja sananlaskujen penkomista.

Folkloristi voi tutkia esimerkiksi perheessä eteenpäin siirtyviä tietotaitoja, omaelämäkerrallista muistelua tai somessa esiintyviä meemejä. Folkloristi voi kysyä esimerkiksi, mitä samankaltaisuuksia ja eroavaisuuksia voidaan löytää kahden eri kylässä esitetyn uskomustarinan tai eri perheissä kerrottujen sotamuisteluiden välillä. Siis: mitä me siirrämme toisillemme eteenpäin, mikä muuttuu matkalla ja mitä asioita kerrotaan hämmästyttävän samankaltaisina eri aikoina ja eri paikoissa.

Päivystävän folkloristinkin kiinnostuksen kohde on siis, miten ihmiseläin käyttää ja muokkaa niitä pieniä palasia, jotka muodostavat kulttuureita alueille, kansallisvaltioihin tai harrastajaryhmiin. Näitä palasia voidaan nimittää perinteiksi.

Perinnettä vai perintöä?

Ensimmäisessä päivystäjän vuorossani haluan kuitenkin jatkaa sanojen halkomista vielä askelen mitan pidemmälle, tutkimuskohteeni kun on oikeastaan kulttuuriperintö ennemmin kuin perinne. Folkloristiikan alan ja kulttuuriperinnön tutkimuksen (joka siis on oma alansa) sekä oman pohdintani tuloksena olen päätynyt hahmottamaan eron karkeasti ottaen näin:

Kulttuuriperintö toimii perinnettä useammin virallisissa asiayhteyksissä. Kun kuulet sanan kulttuuriperintö, pysähdy miettimään, minkä puolesta ja mitä vastaan puhuja argumentoi.

Tähän on parasta ottaa potilasesimerkki.

Suomi ratifioi vuonna 2013 Unescon yleissopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta. Käytönnössä sopimusta toteutetaan muun mualla kokoamalla Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloa, vastinetta maailmanperintöluettelolle, mutta tällä kertaa listaan etsitään paikkojen ja rakennusten sijaan esimerkiksi tapoja, taitoja, juhlia ja suullista perinnettä.

Yle uutisoi 30.9. Suomen Ladun kampanjoivan jokamiehenoikeuksien lisäämiseksi tähän Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Yle asettui tukemaan aloitetta parin viikon mittaisella Mennään metsään -kampanjalla, jossa muun muassa pyydettiin suomalaisia ilmoittamaan metsäkäyntejään. Kahdessa viikossa käyntejä kertyi Ylen laskurin mukaan komeat 775 996 kappaletta.

Perinteen ja kulttuuriperinnön erotusdiagnoosia voisi hahmotella tämän potilasesimerkin kautta esimerkiksi näin:

Perinne on sitä, kun merja tai matti lähtee keräämään sieniä Saarijärvellä. Hänen vanhempansa ovat ehkä opettaneet hänelle sienilajikkeista, kertoneet, miten mitäkin niistä tulisi käsitellä, ja jakaneet reseptejä. Ehkä sienestäjämme on kuullut myös tietoa hyvistä apajista joko vanhemmiltaan (tällöin perinne on siirtynyt vertikaalisti) tai muilta sienestäjiltä (tällöin perinne on siirtyy horisontaalisesti). Voisimme puhua merjamatin kohdalla perinteisistä tiedoista ja taidoista, jotka liittyvät sienestämiseen kulttuurisena käytäntönä ja laajemmin suomalaisen kulttuurin tapoihin käyttää metsää.

Kulttuuriperintöä sienestäminen (tai jokamiehenoikeudet) on silloin, kun virallinen taho – kuten Yleisradio – puhuu siitä kulttuuriperintönä tai perinteenä. Silloin kulttuurissa jatkuneesta käytänteestä tulee itsetietoista ja tavoitteellista. Yle kirjoittaa Mennään metsään -kampanjansa tarkoituksesta näin: ”Suomen valtio on sitoutunut suojelemaan Unescon listalla olevia perinteitä. Jokamiehenoikeuksista ei ole yhtenäistä lainsäädäntöä, joten Unescon lista olisi vahva lisäsuoja jokamiehenoikeuksille.”

Vaikka näennäisesti puhutaan perinteestä, tulkitsevat folkloristin silmäni tämän kampanjan kulttuuriperinnön rakentamiseksi. Kulttuuriperintöä tehdessä muutetaan yksittäisten merjamattien metsäkäynnit numeroiksi, mielellään suuriksi sellaisiksi. Sitten on mahdollista esittää metsässä oleminen yhteisesti jaettuna tapana, joka voidaan linkittää suomalaisuuteen. Kun ilmiötä nimitetään kulttuuriperinnöksi, syntyy sen ympärille myös moraalinen velvollisuus suojeluun. Näin kulttuuriperintö voi toimia myös poliittisena käsitteenä ottamalla kantaa siihen, mitä pitää säästää (ja mitä ei).

Käsittele varoen

Tätä ei pidä ymmärtää väärin: päivystävä folkloristi toivoo myös jokamiehenoikeuksien säilyvän Suomessa! Perinteen ja kulttuuriperinteen käyttäminen omien tarkoitusperien edistämiseen ei myöskään ole automaattisesti negatiivista tai tuomittavaa, vaan sitä on tehty aina ja kaikkialla, muun muassa osana kansallisvaltioiden nikkarointia.

Suomessa kansalliseen heräämiseen kuului muun muassa yhteisestä kulttuurista ja menneisyydestä todistavan perinteen kerääminen – tästä tunnetuimpana esimerkkinä Kalevala. Kaikki perinne ei kuitenkaan kelpaa kulttuuriperinnöksi: esimerkiksi Lönnrötin keräämä aineisto sisältää paljon lempeen ja naimaonneen liittyvää materiaalia, jota ei kansakunnan rakentamiseen haluttu käyttää.

Tutkijana ja päivystäjänä kehotan lukijaa valppauteen aina, kun kuulet puhuttavan perinteestä, perinnöstä tai kulttuuriperinnöstä. Kysy ainakin, keiden perinteestä tai perinnöstä puhutaan ja kenen suulla. Pysähdy miettimään, mitä tällä puhunnolla tavoitellaan. Kriittisyyttä ei tarvita vain someajan valeuutisten tunnistamisessa, vaan myös vanhojen materiaalien ja historian perkaamisessa.