Kalevala 2.0 – Tarkkailijana Kalevala-klubilla

Päivystäjä Siria Kohonen lähti joulukuussa 2019 tekemään huomioita Kalevala-klubille. Pekko Käppi & K:H:H:L:n, Juha Hurmeen ja Kalevalan ydinfysiikkaa -teatteriryhmän show oli osa Hurmeen ja Tuomari Nurmion Kalevala elävänä tai kuolleena -hanketta.

© Kirppu Saukkonen

Viime vuoden keväällä, huhtikuussa 2019, Juha Hurme ja Tuomari Nurmio julistivat uuden Kalevala elävänä tai kuolleena -hankkeen alkaneeksi. Nettisivuillaan Hurme ja Nurmio kuvailevat hankkeen tavoitteeksi tehdä ”monitaiteellinen, -kulttuurinen, ja -tieteellinen yllätyshyökkäys kalevalaisen kansanperinteen kimppuun.” Tähän mennessä hankkeen puitteissa on pidetty useita teatteri- ja musiikkitapahtumia, ja siitä on ilmestynyt yksi musiikkialbumi. Joulukuussa 2019 päätin lähteä katsomaan Kalevala elävänä tai kuolleena -klubi-iltaa Helsingin G Livelabiin. Illan musiikkipuolesta vastasi Pekko Käppi & K:H:H:L ja dramaturgisesta puolesta Juha Hurme & Kalevala Ydinfysiikkaa -teatteriryhmä.

Koko Kalevala elävänä tai kuolleena -hankkeen taustalla vaikuttaa voimakkaana oletus siitä, että Kalevalaa pidetään nykypäivänä yleisesti tylsänä, uinahtaneena, paikoilleen jääneenä ja liian seremoniallisena. Hurmeen ja Nurmion tavoitteena onkin antaa Kalevalalle ”riittävä sähköshokki, jotta saadaan aktivoitua sen erittäinkin elävänä säilynyt ydin”. Kukin hankkeessa mukana oleva taiteilija tulkitsee sitten haluamallaan tavalla, mikä ja missä se ydin on, inspiroituu siitä ja yhdistää omaan taiteelliseen tuotantoonsa. Lopputulokset ovatkin hyvin moninaisia.

Tiedostan, että folkloristiikan tutkijana en ole tämän projektin varsinaista kohdeyleisöä: tunnen Kalevalan ja sen taustoja, tutkin kansanperinnettä ja olen näistä asioista jo lähtökohtaisesti kiinnostunut. Minua ei tarvitse tutustuttaa aiheeseen eikä siitä tarvitse tehdä minulle mielenkiintoista. Kuitenkin juuri tämän ansiosta pystyn arvioimaan illan ohjelmanumeroiden tapoja uudistaa ja uudelleentuottaa perinnettä. Seuraavassa pohdin ja reflektoin, millaisia kokemuksia klubi-ilta minussa herätti.

Pekko Käppi & K:H:H:L ja Kalevala musiikkina

Pekko Käppi & K:H:H:L:n keikan loppupuolella Käppi tarjoili yleisölle vihjeellisen tulkinta-avaimen, joka sitoi avoimesti musiikin illan teemaan: Käppi mainitsi kappaleen Kirohevonen edustavan ikään kuin Kalevalan metafysiikkaa, kuten jollain lailla kaikki yhtyeen kappaleet. Tulkinnat väitteen sisällöstä jäivät kuulijoiden vastuulle.

Jouhikkojohtoisen kansanmusiikki-rockin keikalla Kalevala-yhteydet eivät toki muutoinkaan olisi yllättäviä piirteitä. Käpin suomirock hengittää perinteistä kansanmusiikkia, jolla on ilmeinen liitos runolauluun ja sitä kautta Kalevalaan. Käpin lausunto herätteli kuitenkin pohtimaan sitä, missä yhtye näkee tämän eepoksen ytimen olevan.

Keikka koostui Käpin uusimmasta tuotannosta kolmelta eri levytykseltä: keväällä 2019 ilmestyneeltä K:H:H:L:n Väärä laulu -albumilta, Kalevala elävänä tai kuolleena -yhteislevytykseltä sekä loppuvuonna 2019 Käpiltä ilmestyneeltä soololevyltä Finnish Folk Songs vol. 1. Aiheiden puolesta selkeimmin Kalevalaan viittasivat yhteislevytyksen kappaleet Aino ja aiemmin mainittu Kirohevonen, mutta Kalevala-vaikutteet menivät vieläkin syvemmälle ja ilmenivät monipuolisemmin myös itse musiikissa.

Suurin osa keikalla esitetyistä lyriikoista on sanoittaja Toni Tapanisen käsialaa, ja Käppi onnistuu musiikissa saamaan sanat ja rytmin elämään. Keikan aikana mieleeni tuli erään muusikkoystäväni kanssa käymäni keskustelu. Tämä sanoi, ettei suomi toimi sanoituskielenä rytmisesti, ja minusta tämä oli suoraan sanottuna paskapuhetta. Tapanisen ja Käpin yhteistyö vahvistaa, että taannoinen mielipiteeni oli oikein. Suomen kielessä rytmisyys rakentuu erilailla kuin esimerkiksi englannissa, ja hyvää suomenkielistä musiikkia tehdessä tämä tulisi ottaa huomioon. Tapaninen ja Käppi ovat näin tehneet.

Yksi tärkeimmistä Pekko Käppi & K:H:H:L:n yhteyksistä kansanperinteeseen ilmeneekin juuri tässä: myös Kalevalaan virallisesti sitoutumattoman Väärä laulu -albumin kappaleet saavat aikaan kokonaisvaltaisen runolaulutunnelman, vaikka sanoitukset eivät kalevalamittaa noudatakaan. Täydellisimmin sanoitusten, rytmien ja musiikin yhteistyö ilmeni keikan päättäneessä hittikappaleessa Ikoni. Musiikin ja sanoitusten kehämäisyys ja toisteisuus tuottivat suorastaan hypnoottisen tunnelman.

Kuva: Siria Kohonen
Kalevala ydinfysiikkaa – Juha Hurmeen teatteripaloja

Kalevala ydinfysiikkaa -ryhmän teatteripalat koostuivat lyhyistä elävöitetyistä aihenostoista ja monologeista, joilla pureuduttiin eri teemoihin Kalevalassa ja kertomusperinteessä. Nämä toimivat paljon epätasaisemmin kuin illan musiikkiosuus. Toisinaan Hurme ja näyttelijät onnistuivat kuoriutumaan hyvin mielenkiintoisiin ja yllättäviinkin lopputuloksiin kansanperinteen kerrostumien läpi. Toisaalta joidenkin aiheiden käsittelytavat tuntuivat ennemminkin elähtäneiltä, pahimmillaan jopa kiusaannuttavilta.

Parhaimmillaan Hurme ja Kalevala ydinfysiikkaa -ryhmä oli esimerkiksi heittäytyessään kulkuenäytelmätyyliin esittämään Tapanin virren kohtauksia ja käsitellessään erilaisia hybridiolentoja Kalevalassa. Tällaisena hybridinä esitettiin esimerkiksi Louhen metamorfoosi suureksi kotkaksi, jonka kynnet on tehty viikatteista ja kuokan kuolioista, ja siivet ja pyrstö haaksirikkoutuneen purren osista. Suhteellisen yksinkertainen idea lukea runomuotoisia kuvauksia ja imitoida aihetta tanssimaisin liikkein herätti iloa ja naurua, ja tällainen olentojen mekaanista rakentumista korostava kuvaus toimi oivana vertauksena nykypäivän pohdintoihin ihmisten mekaanisesta korjailusta. Esimerkiksi kaltaistani roolipelinörttiä juuri vaihtunut kyberpunkin vuosi 2020* herättelee pohtimaan sitä, missä vaiheessa tekonivelien rinnalle totunnaisiksi kehon parantelutavoiksi alkaa tulla suurempiakin mekaanisia ruumiinosia ja kybertekniikkaa, kuten esimerkiksi vahvempia ja kestävämpiä raajoja tai kameran objektin kaltaista tekniikkaa suoraan silmän verkkokalvolle. Ydinfysiikka-ryhmän esitys esitti kysymyksiä siitä, oliko samantapaista pohdintaa myös kansanperinteen myyttisessä ja vertauskuvallisessa kontekstissa.

Paikoin Hurmeen ja Kalevalan ydinfysiikkaa -ryhmän aihenostot eivät kuitenkaan olleet kovin eteenpäinkatsovia. Esimerkiksi käsitellessään itkuvirsiä Hurme ja karjalaiseksi itkijäksi eläytynyt näyttelijä korostivat toisaalta kunnioittavasti, että itkuvirsi on alkukantainen ja perimmäinen kansanrunouden  muoto, mutta toisaalta he loivat koomisen kuvan koko aiheesta. Yleisö nauroi hersyten, kun selkokieliset suomenkieliset ilmaisut esitettiin rinnakkain itkuvirsissä käytettyjen karjalaisten metaforien ja koristeellisten ilmaisujen kanssa. Tästä iällisen kaukaisuuden korostuksesta ja koomisesta esitysasusta tuli lähinnä toiseuttava vaikutelma. Kiusaannuin. Vaikka tällä tavalla mystifioitu itkuvirsiperinne varmasti jäi yleisön mieleen, tulin väkisinkin ajatelleeksi, ovatko etäännyttäminen, toiseuttaminen ja erittäin henkilökohtaisia tunteita kanavoivalle perinnelajille nauraminen kuitenkaan kovin hyvä keino tehdä kansanperinnettä tutummaksi nykysuomalaiselle yleisölle. Mielestäni tämä osuus ei palvellut aiemmin mainittuja Kalevala elävänä tai kuolleena -hankkeen tarkoitusperiä kovin hyvin.

Klubi-illan loppupuolella Hurme teatteriryhmineen teki vielä hatunnoston koko hankkeen toiselle nokkamiehelle, illalta poissaolleelle Tuomari Nurmiolle, kun he esittivät Nurmion kappaleen Krokotiili ja käärme vihjaillen sen yhteyksistä kansanperinteeseen. Tällä tavalla myös Hurmeen vetämään teatteriosuuteen saatiin sitä runolaulun/-lausunnan rytmisyyttä ja musiikillisuutta, jota ihailin kovasti Pekko Käppi & K:H:H:L:n osuudessa klubi-illasta. Krokotiili ja käärme -kappale toimi myös kontrastina muille teatteriryhmän osuuksille, joissa runot lausuttiin hyvin proosalliseen tapaan, jopa paperista lukien. Olen ehkä tässä suhteessa konservatiivi, kun sanon, että mielestäni rytminen ja edes jokseenkin melodinen esitystapa on paljon nautittavampi tapa kuunnella kansanrunoutta kuin vain paperista luettu esitys. Kiitokseni Hurmeelle siis myös tästä Krokotiilin ja käärmeen mukaan ottamisesta ohjelmistoon.

(kuva: Viliina Silvonen)
Taiteilijan vapaus tulkita

On myönnettävä, etten ennakkoon uskaltanut luottaa siihen, että esityksistä näkyisi kovinkaan syvää perehtyneisyyttä kansanperinteen tutkimukseen. Toisinaan Hurmeen medialle antamissa lausunnoissa hän on käyttänyt niin raflaavia ilmaisuja esimerkiksi runolauluperinteen iästä ja luonteesta, että ne ovat jo suorastaan epätarkkoja yksinkertaistuksia dynaamisista aiheista. Esimerkiksi Ylen KulttuuriCocktail-kolumnissaan Hurme toteaa: “99,9% parhaista laulajista oli jo kuollut jopa 1000 ja 2000 vuotta [Kalevalan runojen kokoamista] aikaisemmin”. Taiteen näkökulmasta tällaisia toteamuksia voidaan kukaties heittää vapaammin, mutta tutkimuksen näkökulmasta tällaisia arvotuksia ei voi tehdä. Muutos on luonteenomaista perinteelle: vuosisatoja aikaisempi runolaulu on varmasti ollut erilaista kuin 1800-luvulla perinteenkerääjien muistiin kirjaama, mutta paremmuudesta ei voida sanoa mitään, varsinkaan kun dokumentteja vanhemmasta perinteestä ei ole.

Epäilykseni olivat kuitenkin turhia. Sitä ei käy kiistäminen, etteikö Hurme olisi lukenut mies. Perehtyminen Kalevalan laulujen syntyhistoriaan, perinteen kerrostumiin ja monimuotoisiin sekoituksiin tuli ilahduttavasti esiin koko illan ajan, esimerkiksi nostamalla esiin eroja Vanhan ja Uuden Kalevalan** välillä.

Folkloristin kannalta mielenkiintoisinta joulukuisessa Kalevala-klubi-illassa oli ehkä kuitenkin se, kuinka Kalevalaa nykypäivänä luetaan ja tulkitaan. Missä se kuuluisa Kalevalan ydin nähdään 2020-luvulla? Vaikka Kalevala elävänä tai kuolleena -hankkeen esitykset eivät ole antaneet tähän suoria vastauksia, on taiteilijoiden tulkintojen seuraaminen ollut mielenkiintoista. Kukaties hanke pääseekin vielä jossain vaiheessa uuden folkloristisen tutkimuksen kohteeksi.

 

 

* Cyberpunk 2020 on vuonna 1990 ilmestynyt klassinen kyberteknologiaa ja dystooppisia tulevaisuuskuvia yhdistelevä roolipeli, jolla on edelleen kulttimaine harrastajien keskuudessa.

** Vanha Kalevala on Lönnrotin vuonna 1835 kokoama varhainen versio, kun taas Uusi Kalevala ilmestyi 1849 ja on nykyään tuntemamme Kalevala.

 

Seuraavat Kalevala-klubit G Livelabissa 5.2., 4.3. ja 1.4.2020.

 

Lue myös:

Kalevala pähkinänkuoressa. Tarkista ja päivitä tietosi!

Vihaan Kalevalaa – eli mitä?

 

Tarinoiden voima – kertomuksista, uskomuksista ja tiedostamisesta

Toistuva tarina mahtavasta verenseisauttajasta sai päivystävän folkloristin pohtimaan kertomusten voimaa ja vaikutusta ihmisten uskomuksiin.

Kuva: Aaron Burden on Unsplash

 

Satuinpa kerran vanhoja suomalaista kansanlääkintää koskevia arkistoaineistoja tutkiessani törmäämään erääseen tarinanpätkään. Se kuuluu näin:

Kerran oli yksi mies leikannut kirveellä jalkaansa niin että valtimokin oli poikki. Ne tulliit siit kiireesti meille ja pyysit että ”tule sie Klementtilän Jaakko sulkemaa se veri”. Äijä sanoi ”Mänkää kottii ja pankaa kääre ei se ennää yhtään vuuva verta, mie käskin sen seisattummaa.” Ja kun männiit kottii, niin se ei vuotanutkaa, ei yhtää haastoi sen miehen emäntä siit perästäpäin.

(SKS Koivisto. U. Mannonen 3586. S. Kana. 1937)

Kyseinen tarina löytyy Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinne- ja nykykulttuurin arkistosta, jonne se on talletettu vuonna 1937. Kertoja S. Kana on Karjalankannaksen Koivistolla tarinoinut näin Ulla Mannoselle, joka on kirjeenä lähettänyt tämän tarinan muiden kansanperinnetietojen kanssa arkistolle. Kertoja muistelee isoisäänsä Klementtilän Jaakkoa, joka on kuollut jo paljon aikaisemmin kertojan ollessa vielä nuori.

Yli 80 vuotta myöhemmin Mäntyharjulla, vuonna 2019, eräs mummo kertoo lapsenlapselleen tarinaa verenseisauttajasta, joka asui noilla tienoilla 1950-luvulla. Tämä Puustisena tunnettu mies sulki myös verta vuotavia haavoja sanoillaan. Kerran oli mies saatu puhelimen päähän, ja soittaja oli pyytänyt miestä tulemaan verta seisauttamaan, mutta Puustinen oli sanonut, että kyllä se veri seisoo, kun hän täältä etäältäkin käskee. Ja niin oli verentulo lakannut.

Tämä mummo, minun isoäitini, ei tuntenut tarinoita muista verenseisauttajista. Silti tarina muistuttaa kovasti yllä esitettyä arkistosta löytynyttä verenseisautustarinaa, joka on peräisin täysin eri paikasta, eri kertojilta ja eri ajalta. Molemmat edustavat tietäjätarinoihin kuuluvaa tarinatyyppiä verenseisauttajista. Näitä tarinoita on lukuisia ympäri Suomea, ja niissä mahtavimpien verenseisauttajien ei tarvitse edes nähdä potilasta saadakseen verentulon loppumaan loitsuillaan.

Muistelu ja tyyppitarina

Verensulkijoista kertovat tietäjätarinat ovat tyypillisiä kansanperinteen uskomustarinoita, kuten ovat esimerkiksi kertomukset ennustajista, kummituksista tai muista yliluonnollisuuksistakin. Molemmat tarinat vaikuttavat kuitenkin myös henkilökohtaiselta muistelulta: arkistosta löydetyssä tarinassa kertoja muistelee isoisänsä toimia, oma isoäitini taas muisteli entistä naapuriaan. Yleiset tarinatyypit ovat muotoutuneet yksilölliseksi kerronnaksi.

Kertomuksista ei käy ilmi, mikä suhde kertojalla itsellään on ollut kerrottuihin tapahtumiin, mutta koska tarinat noudattelevat yleistä tyyppiä, on todennäköistä, että nämä tilanteet ovat muualta kuultuja eivätkä henkilökohtaisesti todistettuja. Yleinen tarinatyyppi yhdistyy kertojan mielessä tuttuun henkilöön, mikä on tällaisille tyyppitarinoille jopa tavallista. Kertojat varioivat tyyppitarinoita omien tiedostettujen ja tiedostamattomien valintojensa mukaan, ja näin tyyppitarinoihin heijastuu erilaisia variaatioita, arvostuksia ja tulkintoja. Esimerkiksi kertojan henkilökohtainen suhtautuminen verenseisauttajan persoonaan vaikuttaa siihen, kuinka uskottavana kertoja esittää tämän parannusvoimat.

Varioiduissakin kertomuksissa on vaikutusvaltaa. Henkilökohtaisuuden yhdistyminen tyypillisyyteen tekee jo yleisesti mielenkiintoiseksi koetusta kertomuksesta entistäkin mieleenpainuvamman ja merkittävämmän – niin kertojalle itselleen kuin mahdollisesti myös kuulijoille. Mieleenpainuvilla kertomuksilla ja niiden välittämillä arvoilla ja sanomilla on vaikutusta kerrontaympäristöissään ja -yhteisöissään. Hyvät, vaikutusvaltaiset kertomukset jäävät mieleen, leviävät ja elävät omaa elämäänsä niin kuin esimerkiksi urbaanilegendat (nykytarinat).

Kertomusten voima uskomuksissa

Mummoni kertomaa verenseisauttajatarinaa pohtiessani mietin, uskooko mummoni sanoilla parantamiseen. Tällä tavoin muotoiltuna kysymys kuitenkin yksinkertaistaa asiaa. Ehkä oli vain olemassa hyvä kertomus, jonka mummoni oli oppinut mielessään liittämään naapurissa toimineeseen parantajamieheen. Kun kyseinen mies tuli puheeksi, heitti mummoni anekdoottina esille tämän tarinan. Mielekkään keskustelun kannalta hyvä tarina oli ehkä helpompi esittää kuin täysin faktoihin pohjautuva muistelu.

Uskomukset elävät monesti kertomusten myötä. Toisinaan kyse on esimerkiksi poliittisista uskomuksista, toisinaan uskonnollisuuteen liittyvistä uskomuksista. Termillä uskomus ei välttämättä tarvitse viitata yliluonnollisiin asioihin, vaan eräänlaiset uskomukset vaikuttavat myös normaalissa arkielämässä ihmisten toimintaan: esimerkiksi stereotypiat ovat uskomuksia toisista ihmisistä, ja ne vaikuttavat sosiaalisiin tilanteisiin.

Uskomusten kentässä voidaan erottaa toisistaan tietoiset ja tiedostamattomat uskomukset. Ihminen voi sanoa, ettei usko kohtaloon, ja tämän toteaminen on hänelle tietoista. Silti sama ihminen saattaa päästää suustaan, että ehkä jonkun työntekijän olikin vain tarkoitus saada potkut, jotta hän lopulta löytäisi unelmatyönsä. Tällaisia saattaa kuka tahansa päästää suustaan sen kummempia miettimättä.

Tiedostamattomat uskomukset tulevat usein esille nimenomaan puhetavoissa ja käyttäytymisessä. Toisinaan tiedostetut uskomukset noudattelevat tiedostamattomia, joskus eivät. Ja tiedostamattomia uskomuksia muokkaavat esimerkiksi juuri hyvät, mieleenpainuvat ja vaikutusvaltaiset kertomukset. Samaa voi toki tapahtua myös toisin päin.

Uskoako vai ei?

Palaan kuitenkin kysymykseen siitä, uskooko mummoni sanoilla parantamiseen. Voisin tietenkin kysyä häneltä suoraan. Se, mitä hän vastaisi suoraan kysymykseen, noudattaisi kuitenkin pääasiassa hänen tiedostamiaan uskomuksia ja totuttuja tapoja käydä tällaisia keskusteluja. Toki esimerkiksi äänenpainot ja sananvalinnat saattaisivat valottaa myös tiedostamattomia arvostuksia.

Tiedän kuitenkin mummoni esittäneen vakavahenkisessä keskustelussa kertomuksen, jonka vaikutusvallasta voi esimerkiksi sen yleisyyden vuoksi mennä takuuseen. Kertomus ei välttämättä muokkaa tiedostettuja uskomuksia, mutta se toimii silti kertojan mielessä – sillä on vähintäänkin tiedostamatonta vaikutusvaltaa, joka on edes hetken muokannut mummoni käsitystä entisestä naapuristaan, ja tällä tavalla tämä kertomus on vaikuttanut mummoni uskomuksiin. Esimerkiksi juorut toimivat samoin.

Kertomukset ja tarinat eivät ole ”vain” tarinoita. Kertomuksilla voidaan tehdä asioita, ja niillä voidaan käyttää vaikutusvaltaa kertojan ja kuulijan välillä – tahtomatta tai tahallisesti, onnistuen tai epäonnistuen. Ympäristöistään, yhteisöistään, kertojistaan ja kuulijoistaan riippuen kertomuksesta kuin kertomuksesta voi tulla yksi “parhaista kertomuksista”, jotka leviävät, muodostuvat varioituviksi tarinatyypeiksi tai muovaavat uskomuksia, joiden perusteella toimimme.

 

Ilmaisia taikakonsteja vaalijännittäjille!

Stressaavissa tilanteissa ihmisillä on usein taipumusta maagiseen ajatteluun ja käyttäytymiseen. Näiden avulla tyydytetään hallinnan ja ymmärtämisen tarvetta epävarmoissa olosuhteissa. Miten tämä näkyy vaalien alla?

Vaalikevät on kiihkeimmillään. Ensi sunnuntaina selviää tulevan eduskunnan kokoonpano, ja toukokuussa perässä seuraavat eurovaalit. Jännitys tiivistyy viimeistään ääntenlaskuiltana, mutta monien kädet tutisevat jo aikaisemmin. Miten äänestämäni puolue pärjää? Meneekö ehdokkaani läpi? Ei kai tuo toinen puolue saa kovin montaa paikkaa? Itse ehdokkaat taas pohtinevat, kuinka moni päättää äänestää juuri häntä. Onko se kuitenkaan tarpeeksi?

Kovimmat jännittäjät turvautuvat kenties jopa vaalitaikoihin – ihan vain varmuuden vuoksi. Miltä kuulostaisi esimerkiksi seuraavanlaiset konstit:

1. Jos ehdokas vaalipäivää edeltävänä yönä nukkuu eduskuntatalon/europarlamentin portailta haettu kivi tyynynsä alla, saa hän tarpeeksi ääniä tullakseen valituksi.

2. Jos juuri ennen äänestämistä kiertää valitsemansa puolueen puoluetoimiston kolme kertaa – ensin myötäpäivään, sitten vastapäivään ja lopuksi taas myötäpäivään – ja joka kierroksella sanoo yhdeksän kertaa: ”Hallitukseen!”, pääsee puolue seuraavaan hallitukseen.

3. Jos äänestyskopissa ehdokkaan numeroa lipukkeelle piirtäessä loitsii vimmatusti:

Ehdokkaani ehtamoinen

viisaan virren tuntevainen

mene mäelle mahtavalle

sopimusten solmijaksi

lakien lujittajaksi,

niin ehdokas tulee valituksi.

Maaginen ajattelu meissä

Edelliset vaalitaikaesimerkit ovat täysin hatusta vedettyjä, eikä Päivystävän folkloristin tiimillä ole tietoa tällaisten konstien käytöstä. (Jos sinulla on käytössä oma vaalitaikasi, ilmianna itsesi päivystäjille esimerkiksi Twitterissä!)

Tiedämme kuitenkin, että ihmiset ovat yleisesti taipuvaisia tietynlaiseen maagiseen ajatteluun. Maagista ajattelua voi yksinkertaistaen luonnehtia ajattelulogiikaksi, joka perustuu sellaisiin syy-seuraussuhteisiin, joita välitön arkikokemuksemme luonnonlaeista ei tue. Tällainen ajattelu tuntuu nostavan päätään erityisesti tilanteissa, jotka ihminen kokee uhkaavina tai erittäin stressaavina. Herkkyys tähän on kuitenkin yksilö- ja tilannekohtaista, ja toisinaan myös arkisemmat tilanteet herättelevät maagista ajattelua.

Ihmiset eivät siedä epävarmuutta kovinkaan hyvin. Ihmisillä on tarve elinpiirinsä, ympäristönsä ja niissä esiintyvien ilmiöiden ymmärtämiseen ja hallitsemiseen. Hyviä esimerkkejä nykypäivän maagisesta ajattelusta ja arjen ritualisoitumisesta saa helposti kilpaurheilun parista. Urheilija saattaa esimerkiksi pukea varusteensa päälle aina yhdessä ja samassa järjestyksessä, vaikka tälle ei varsinaisesti olisi tarvetta, tai pitää hyvän onnen alusvaatteita tai asusteita suorituksen aikana. Katsomossa taas faneista voi tuntua, että voittomahdollisuuksia ääneen epäilevä pilaa koko suorituksen, vaikka itse urheilija ei sitä kuulisikaan.

Maaginen ajattelu perustuu ajatusvinoumiin (bias), jotka nopeuttavat ja yksinkertaistavat ihmisten tiedonkäsittelyprosesseja ja päätöksentekoa. Epävarmoissa tilanteissa, joihin yksilö ei voi juurikaan vaikuttaa, voi olla houkuttelevaa ajatella, että esimerkiksi toistot, ääneen lausutut ilmaukset tai symbolien manipuloiminen voisivat kasvattaa yksilön vaikutusmahdollisuuksia. Joskus mielen analyyttinen/reflektiivinen ajattelu korjaa ajatusvinoumat, mutta toisinaan mieli ei jaksa lähteä näin pitkälle, ja maaginen ajattelu saattaa näkyä myös käyttäytymisessä. On pitkälti tilanteista ja yksilöstä riippuvaista, kuinka mielen ajatusmekanismit toimivat.

Vaalit ja uhkien hallinta

Useimmille ihmisille poliittiset vaalit tuskin ovat niin stressaavia tai elämää uhkaavia tilanteita, että ne aktivoisivat maagista ajattelua tai sen mukaista käyttäytymistä. Demokraattinen äänestäminen (toimiessaan) on ihmisten arkikokemuksissa varsin kaukana konkreettisista yksilön elämään ja elintasoon liittyvistä muutoksista – matka vaaliuurnalta vanhainkodin työvuorolistoihin on lopulta sangen pitkä. Kenties tilanne olisi eri, jos tietyllä tavalla äänestäminen uhkaisi tuoda isot miehet oven taakse kolkuttamaan. Toimivassa demokraattisessa äänestämisessä luontaiset stressireaktiot eivät syty niin herkästi kuin tilanteissa, joissa ihmisen oman toiminnan ja sen seurauksen suhde on välittömämpi.

Julkisessa keskustelussa vaaliteemoja kuitenkin käsitellään yksilönäkökulmasta ja vaaliteemoiksi nostetaan aiheita, jotka usein voidaan kokea stressaaviksi ja jollakin tapaa yksilön arkielämää koskettaviksi uhiksi. Esimerkiksi vanhustenhoidon, ilmastotoimien ja maahanmuuton ongelmia on ruodittu mediassa viime aikoina varsin paljon, ja huoli tulevaisuudesta painaa myös kotisohvilla. Äänestäminen itsessäänkin voi tyydyttää sitä olosuhteiden hallitsemisen tarvetta, joka stressiin liittyy.

Vaikka stressi ei oloa hallitsisikaan, kehotan Päivystävän folkloristin nimissä kaikkea kansaa uurnille, niin eduskuntavaaleissa kuin eurovaaleissakin. Ja jos jonkin vaalitaian siinä samalla suorittaakin, niin eipä siitä haittaakaan ole.

 

Lue myös Päivystävän folkloristin Kalevala-vinkit vaalikevääseen.

Maagisen ajattelun ja ritualisaation kognitiivisista teorioista lisää esimerkiksi katsausartikkelissani ”Suomalainen magiaperinne kognitiotieteellisestä näkökulmastaElore vol. 25 (1) / 2018. 130–143.

 

Yhdistelmänä ihmismielen ja kulttuurien tutkimus

Poikkitieteellisyys kulttuurien ja ihmismielen tutkimusalojen välillä on herättänyt keskustelua jo pitkään. Keskustelu on rantautunut myös folkloristiikan pariin.

Osallistuin viime syksynä norjalaisen tutkijakouluorganisaation ATTR:n (Authoritative Texts and Their Reception) seminaariin Trondheimissa. Seminaarin teemana oli kognitiiviset teoriat humanistisissa, teologisissa ja oikeustieteellisissä tutkimuksissa. Yhteen keskustelunaiheeseen tunnuttiin palaavan monta kertaa pitkin viikkoa: miksi ihmeessä tätä kannattaa tehdä? Keskusteluissa palattiin usein tutkijoiden kohtaamiin ennakkoluuloihin siitä, tarjoavatko kognitiiviset lähestymistavat kuitenkaan mitään hyödyllistä näille tieteenaloille?

Mieleeni palasi myös moni itsekin käymäni keskustelu. Oli lohduttavaa kuulla, että samoja kysymyksiä on pohdittu muissakin yliopistoissa, maissa ja oppiaineissa. Tässä puheenvuorossa avaan hieman näkökulmaani tähän tutkimusmenetelmälliseen keskusteluun käymällä läpi, mitä tällainen kognitiotieteiden (ja muiden kvantitatiivisten ihmismieltä tutkivien tieteiden) sekä kulttuurintutkimuksen yhdistäminen voi mahdollisesti olla ja mitä on esimerkiksi kognitiivinen uskontotiede, jonka parista minäkin tulen.

Ihmismieli ja kulttuurintutkimus

Pelkästään kognitiotieteistä puhuminen tässä yhteydessä on nykyään hieman harhaanjohtavaa. Tosiasiassa tämäntyyppisessä poikkitieteellisessä tutkimustavassa kulttuurintutkimukseen voidaan yhdistää yhtä lailla esimerkiksi evoluutiopsykologiaa tai neurotieteitä. Näissä keskittymispiste suuntautuu sen tarkasteluun, mitä ihmismielessä tapahtuu tietyissä tilanteissa ja miksi.

Kulttuurintutkimuksen eri lähtökohdissa pyritään usein esittämään vastauksia kysymyksiin, millainen tai mitä on jokin perinne, taiteenmuoto, uskomus, kielenkäyttötapa tai muu vastaava, miksi se on sellaista, ja millaisin (kulttuurisin) keinoin se tuotetaan. Näihin vastauksiin ihmismielen tutkimus ei voi useinkaan sanoa juuta eikä jaata. Sen sijaan mieltä tutkivasta näkökulmasta voidaan kysyä miksi ja miten nämä asiat tapahtuvat ihmisessä itsessään. Miksi ihminen tuottaa kieltä, perinteitä, taiteita, rituaaleja, mielipiteitä, retorisia keinoja, kirjallisuutta? Miten ihminen ne tuottaa? Joissain tapauksissa näihinkin kysymyksiin vastaamalla voidaan ymmärtää paremmin myös kulttuurisia sisältöjä.

Kun mielen tutkimuksen näkökulmasta tarkastellaan kulttuurista toimintaa, todetaan, että toiminta tapahtuu tiettyjen universaalien (tai kulttuurienvälisten) ihmisille tyypillisten mentaalisten prosessien sekä kulttuurikohtaisten mallien yhteistoiminnassa. Nämä mentaaliset prosessit ovat universaaleja, koska ne ovat helposti omaksuttavissa jo varhaisella iällä. Esimerkiksi jo alle parivuotiaat lapset eri kulttuureissa ymmärtävät, että toiset ihmiset vastaavat, kun niille puhutaan, mutta puut eivät ainakaan ihmisille tyypillisellä tavalla. Kasvaessaan lapset kuitenkin oppivat kulttuurisia malleja, joilla täydentää mielen prosesseja.

Kulttuurien spesiaalisuus

Kulttuurintutkimuksen kentällä yksi yleisimmistä kritiikin aiheista ihmismielen tutkimuksen näkökulmaa kohtaan on kritiikki reduktionismista eli siitä, että kulttuuripiirteet olisivat palautettavissa ihmismielen toimintaan. Kritiikin mukaan kulttuuri ”selitetään pois” tällaisella tutkimuksella. Koska mielen tutkimusnäkökulmasta kulttuuriset tarkastelukohteet – esimerkiksi vaikka rituaalinen käyttäytyminen – tulkitaan sellaisena toimintana, johon universaalit ihmismielen prosessit vaikuttavat, voidaankin väittää, että tällaisesta näkökulmasta iso osa tarkasteltavan kulttuurin ”spesiaalisuudesta” näin ollen ”katoaa”, kun niitä pyritään palauttamaan mielen toimintoihin.

Vastauksena kritiikkiin: totta, kyllä näin on. Mutta vain osittain.

Kun kulttuurintutkimuksessa teoreettisena lähtökohtana on ihmismielen toimintojen tarkastelu, on vaikea välttää ilmiöiden palauttamista mielen toimintoihin. Kuitenkin, kuten jo edellä kirjoitan, kognitio ei määritä kaikkea, vaan myös ihmistä ympäröivät vaikutteet osallistuvat kulttuuristen ilmiöiden muotoutumiseen. Esimerkiksi rituaalista käyttäytymistä löytyy ympäri maapalloa lukemattomien eri kulttuuritaustoista tulevien ihmisten keskuudesta (eli sitä voi pitää ihmismielelle tyypillisenä universaalina), mutta mitkä ovat niitä pieniä eroja erilaisten rituaalien välillä?

Eli vaikka mielen toimintoihin redusoimisella kulttuurisista ilmiöistä ”poisselitetäänkin” paljon, jotain jää kuitenkin jäljelle. Miten se sitten taas on spesiaalia?

Poikkitieteellinen paradigma

Yksi asia, mihin Trondheimin seminaarissa palattiin vielä viimeisessä loppukeskustelussakin, oli se, minkälaisessa tasapainossa kvantitatiivista ja kvalitatiivista tutkimusta yhdistetään. Kuten joku läsnäolija asian ilmaisi: “Kuinka kauan on sopivaa lähinnä “shoppailla” yliopistokaupassa sopivia metodeja omalle tutkimusaiheelleen? Missä vaiheessa voidaan alkaa puhua jo läheisemmin sulautuneesta poikkitieteellisestä tutkimusparadigmasta?” Kysymys liittyy oleellisesti tällaisen tutkimusnäkökulman uskottavuuteen.

Esimerkkinä esille nostettiin kognitiivisen uskontotieteen tutkimussuuntaus. Viimeistään 1990-luvulla kognitiotieteet alkoivat tarjota uusia näkökulmia uskontotieteellisiin ja antropologisiin keskusteluihin, mutta aluksi vain yksittäisinä tutkimuksina. Myöhemmin tästä näkökulmasta on kehittynyt varsin vakiintunut poikkitieteellinen paradigma. Vakiintuminen on lopulta vaikuttanut myös paradigman leviämiseen ja laajentumiseen ei pelkästään kognitiotieteellisistä teorioista kohti muita ihmismielen tieteenaloja, vaan samaa tutkimusnäkökulmaa käytetään nyt jo myös esimerkiksi Raamatun tutkimuksen ja folkloristiikan parissa.

Poikkitieteelliset tutkimuslähtökohdat herättävät aina keskustelua. Tasapainottelua tehdään monien asioiden välillä. Kysymys voi olla esimerkiksi siitä, kuinka säilyttää eri tieteenalojen keskeiset painotusalueet kahden tai useamman tieteenalan yhdistelmissä. Poikkitieteellisyys ei kehity ilman avointa keskustelua, jossa on tarpeeksi tilaa avarakatseisuudelle ja uusille näkökulmille.

 

Pohjoisen perukoilla tuntematonta tapaamassa

Myös päivystäjä Siria on tänä syksynä ollut tutkimusmatkoilla ulkomailla. Millainen on Tromssa folkloristille, yliopistolla työskentelevälle tutkijalle ja luontoa rakastavalle vaeltajalle?

Tromssa Fløyalta kuvattuna, gondolihissin asemalta. Kaupunki sijoittuu Tromsdalenin rannalle (alhaalla kuvassa), Tromsøyan saarelle sekä hieman Kvaløyan saaren itärannalle. (kuva: Siria Kohonen)

Kun lähtee Kilpisjärveltä kävelemään kolmen maan rajalle, ja sieltä jatkaa vielä päivämatkan luoteeseen Norjan puolta, muuttuvat maiseman tunturit vuoriksi.

Tämän tiesin etukäteen, olen noilla seuduilla ennenkin vaeltanut. Vaan Tromssaan en ollut kuunaan mennyt. Siellä on Jäämeren portti, väittävät. Tämän syksyn olen nyt täällä tutkijavaihdossa viettänyt tutustuen näihin Jäämeren rantoihin.

Tromssa ja folkloristi

Vaikka Tromssa sijaitsee vain noin 100 kilometrin päässä Suomesta, on tämä silti oma kulttuurinsa, joka on varsinkin helsinkiläiselle folkloristille uusi. Monet asiat saavat minut toteamaan: mitä ihmettä! Kun katson vähän ympärilleni, katson kohoavia vuoria, lyhenevää päivää ja iltaisia revontulia, huomaan totisesti, että tämä paikka on minulle uusi ja tuntematon.

Folkloristihan ei kuitenkaan moista kavahda, vaan toteaa tässä olevan oivallinen tilaisuus hypätä kansanperinteenkerääjän nahkoihin. Mitä tekisi esimerkiksi Samuli Paulaharju, tunnettu perinteen kerääjä, joka kiersi muun muassa Lapissa ja Ruijassa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä ja talletti perinnettä lukuisiin julkaisuihinsa?

Samuli Paulaharju menisi ihmisten pariin ja selvittäisi, mikä tämä tämmöinen kulttuuri oikein on. Ja erityisesti, mikä on tämä erityinen luonto, joka vyöryy vastaan jopa aamuisella työmatkallani, kun bussin ikkunasta näen viereisen saaren Kvaløyan huiput? Jo heti vierailuni alussa minulle alkoi muodostua oma erityinen suhteeni tähän ympäristöön, joten oli houkuttavaa ajatella, että sellainen on varmasti myös paikallisilla.

Innostunut folkloristi saattaa kuitenkin helposti astua “maisemadominanttiansaan”. Käytännössä kyse on siitä, että pitää kaikkia maisemaa dominoivia luonnonkohteita paikallisille pyhinä ja erityisinä ottamatta huomioon moniäänisiä tulkintoja.

Hyvänä esimerkkinä toimii suhtautuminen Tromsdalstindeniin, pohjoissaameksi Sálašoaiviin, Tromssan alueella mantereen puolella yli 1200 metriin kohoavaan vuoreen. Hyvin pian kuulin, että vuori olisi saamelaisille pyhä. Sitten kuulin, että vuori on myös suosittu urheilukohde. Viereisessä huoneessa työskentelevä tutkijakin aloitti lausahduksen sanoilla “joka kerta, kun kiipeän Tromsdalstindenille”. Ja sitten kuulin, että pyhyydestäkin on useampia tulkintoja: vuori on ollut pyhä menneisyydessä, mutta sen asema ei ole enää kristillistymisen jälkeen ollut sama kuin ennen, ja vasta viime vuosikymmeninä on pyhyyttä alettu jälleen korostaa. Asia nousi pinnalle, kun julkisuuteen tuli suunnitelmia rakentaa vuorelle laskettelurinteitä ja hiihtohissejä.

Pyhyyskään ei ole mustavalkoista.

Tromssa ja tutkija

En kuitenkaan saapunut Tromssaan tekemään kenttätöitä tai keräämään kansanperinnettä. Tulin tänne vaihtoon työstämään väitöskirjani teoriaosuutta paikallisen Raamatun tutkimuksen professorin ohjauksessa. Tutkin suomalaista historiallista kansanparannusta yhdistäen tutkimukseen sellaisia kognitiivisia teorioita, joita myös kyseinen professori on soveltanut varhaiskristillisten tekstien tutkimukseen.

Tromssan yliopistossa ei ole folkloristiikkaa oppiaineena. Sijoitukseni on Arkeologian, historian, uskontotieteen ja teologian laitoksella. Täällä minut niputetaan yhteen uskontotieteilijöiden kanssa, mikä tuntuu ikään kuin paluulta menneeseen: olenhan suorittanut maisterintutkintoni uskontotieteessä ja teologisessa tiedekunnassa.

Välillä täällä kuitenkin tuntuu siltä, että jonkun mystisen taustavaikuttajan mielestä olen valepukuinen Raamatun tutkija. Eräässä tutkijakouluseminaarissa päädyin olemaan kahden raamatuntutkimuksen esitelmän pääkommentoija, ja myöhemmin ajauduin pitämään luentoa magiasta Vanhan Testamentin maisteriopiskelijoille. Tällaisten ajautumisten myötä olen huomannut, kuinka paljon yhtäläisyyksiä on niissä keinoissa, joilla tutkitaan sekä Raamatun tekstejä että arkistoaineistoja. Molemmille historiallisen tekstin muodoille esitetään lopulta hyvin samanlaisia kysymyksiä: kuka tämän on kirjoittanut ja miksi, miten kirjoittaja (tai toimitustyö) vaikuttaa tekstiin, mistä näkökulmasta ja millä tavoin kirjoittaja peilaa kuvattuja tilanteita, millainen on perinne tekstin takana?

Tämä on pieni yliopisto. Täällä tällaiset eri oppiaineiden väliset kohtaamiset ovat helppoja. Samalla käytävällä minun kanssani työskentelevät niin teologit kuin historioitsijatkin, arkeologit taas seuraavalla, eivätkä kielitieteilijät ja sukupuolentutkijatkaan ole kaukana. Syömme yhdessä lounaita ja käymme kerran kuukaudessa laitoksen ”walk and talk” -ekskursioilla. Yksi monitieteellisyyden ja poikkitieteellisyyden haasteista on saada eri alojen edustajat tasa-arvoisesti saman pöydän ääreen tarpeeksi usein. Olen huomannut, että näitä haasteita helpottaa huomattavasti se, että eri alojen ihmiset ovat helpommin saatavilla.

Tromssa ja Siria

Palataan hetkeksi Tromsdalstindeniin. Vuori kutkutti uteliaisuuttani, joten päätin, että sinne on kiivettävä.

Lähdimme vierailulla olevan avopuolisoni kanssa matkaan eräänä syyskuisena aamupäivänä. Matkan kuljin iloisesti, kuljin hankalasti, olin innostunut, pelkäsin, itkin, kestin kipeytyviä jalkoja ja yritin torjua lähellä olevien äkkipudotusten aiheuttamaa korkean paikan kammoa. Pääsimme huipulle ja laskeuduimme myös onnistuneesti. Huipulla olin iloinen, ettei hiihtohissejä oltu rakennettu. Mikä uskomaton rauhan tunne! Tuulinen vuoren laki yhdistettynä siihen mahtavaan oivallukseen, että on omin jaloin jaksanut kiivetä paikalle, josta maisema näyttää kuin lentokoneesta katsoessa.

Minusta tuntui, että nyt olen sinut tämän erikoisen pyhän-tai-ehkä-pyhän vuoren kanssa, joka tuijottaa suoraan asuntoni ikkunaan. Ehkä alkaisin hiljalleen olla sinut myös tämän kulttuurin kanssa.

Kun sitten lokakuun lopussa palasin Tromssaan lyhyeltä Helsingin visiitiltä, havaitsin lentokoneen ikkunasta ensin vuorijonon keskellä yhden tutunmuotoisen valkonyppylän muiden huippujen yläpuolella. Sen takaa avautuivat Tromssan valot, ja tajusin, että tämä laskeutuminen on hyvin erilainen kuin silloin syyskuun alussa, kun tulin ensimmäistä kertaa tähän outoon kaupunkiin ja uuteen kulttuuriin.

Tuntematon, nyt me tunnemme.

Luminen Tromsdalstinden eli Sálašoaivi Tromssan keskustan satamasta kuvattuna. (kuva: Siria Kohonen)
Folkloristi jaksaa vielä kiivetä Tromsdalstindenin lakea. Huipulle ei ole enää pitkä matka. (kuva: Antti Nikolai Paukkonen)
Tromsdalstindenin huipun röykkiöltä katse itään. (kuva: Siria Kohonen)
Tromsøyan eteläkärki, ympäröivä vuono ja Kvaløya kuvattuna Fløyan huipulta. Gondolihissillä pääsee Fløyan laelle noin 400 metriin. (kuva: Siria Kohonen)
Jäämeren horisontti häämöttää Kvaløyalla. (kuva: Siria Kohonen)
Walk and talk -ekskursio Kvaløyalle. (kuva: Siria Kohonen)
Kvaløyan huiput kuvattuna eräänä aamuisena työmatkana bussin ikkunasta. (kuva: Siria Kohonen)
Etelän vuorenhuiput heijastuvat peilikirkkaan jäätyneen Prestvannetin pintaan Tromsøyalla. (kuva: Siria Kohonen)
Marraskuun aurinko sumun läpi Tromssan yliopistolta. (kuva: Siria Kohonen)

 

Magiaa roolipelaajien noppakäsissä

Roolipelaajat eivät harjoita magiaa pelkästään pelien sisäisissä maailmoissa vaan myös pelipöydän ääressä.

Legend of the Five Rings -roolipelin hahmolomake, noppia ja hahmojen liikkumista havainnollistava kartta.

 

Tapahtui kerran pelisessiossa: Pelihahmoni on vähällä saada osumaa vastustajan miekasta. Jos heitän nopalla viisi tai kuusi, onnistun väistämään iskun. Ravistan noppaa molempien käsieni muodostamassa kotelossa hermostuneesti. Ja puhallan noppaan juuri ennen kuin heitän sen pöydälle. Saan kuutosen.

Tai no, totta puhuakseni huijasin äsken vähän. Kyseessä ei ollut vain kerta. Puhallan noppiini aika usein. Joskus tulos on tavoitteideni mukainen, toisinaan ei.

Yleisten käsitysten mukaan roolipeleissä vain pelinsisäiset hahmot voivat harjoittaa taikuutta mutta itse pelaajat pöydän ääressä eivät. Pötypuhetta, sanon minä.

Pöytäroolipelit ovat pelejä, joissa pelaajat eläytyvät yhteen tiettyyn hahmoon, jonka tiedot heillä on erikseen lomakkeella – kaikki fyysisistä ominaisuuksista hahmon historiaan ja suhteisiin – ja peli etenee ohjaamalla hahmon toimintaa. Tunnetuin roolipelisysteemi lienee Dungeons & Dragons -fantasiamaailma haltioineen, velhoineen ja kääpiöineen, mutta vaihtoehtoisten maailmojen lisäksi roolipelit voivat sijoittua esimerkiksi tunnettuun historiaan, nykypäivään tai tulevaisuuteen. Arvioiden mukaan aktiivisia peliharrastajia on Suomessa noin 80 000.

Peleissä spesifioituja toimintoja, kuten vaikkapa piilopaikkojen etsimistä, retorista vaikuttamista tai taisteluhyökkäyksiä, määritellään hahmolomakkeessa annetun potentiaalin ja nopanheiton suhteella. Hyvällä nopanheitolla jopa potentiaalisesti surkea hahmo voi onnistua tekemisissään. Pelin juoni muodostuu yhden ulkopuolisen pelaajan, pelinjohtajan, suunnitelmista, joihin pelaajahahmojen tekemät valinnat, onnistumiset ja epäonnistumiset vaikuttavat.

Yhdellä nopanheitolla voi pöytäroolipeleissä saada aikaan eeppisiä onnistumisia mutta myös kriittisiä epäonnistumisia, jotka voivat johtaa jopa hahmon kuolemaan.

Olen harrastanut tällaista roolipelausta, tuttavallisemmin ropetusta, jo useamman vuoden ajan. Näiden lukuisten pelikertojen aikana olen havainnut monenlaisia tapoja, miten pelaajat suhtautuvat noppiinsa. Eräitä havaitsemiani toimintamalleja ovat:

1) Pidä aina omat nopat mukana. Lainanopat eivät yleensä heitä yhtä hyvin kuin omat.

2) Älä anna muiden koskea noppiisi. Ainakaan tärkeimpiin niistä, eli sellaisiin, jotka heittävät tilastollisesti usein hyvin.

3) Noppatulokseen voi myös pyrkiä vaikuttamaan ennen heittoa. Noppia voi esimerkiksi pitää heittojen välissä pöydällä tietyssä asennossa, jotta ne ymmärtävät, mikä puoli ylöspäin kannattaa laskeutua. Tai niihin voi puhaltaa ennen heittoa. Nopille voi myös pitää hyvin selkeäsanaisen puhuttelun tavoitelluista tuloksista. Kirosanat auttavat.

4) Epäonnistuneita noppia voi rangaista. Esimerkiksi vasaralla. Muut nopat voivat katsella.

Pelitilanteissa minusta tällaiset toimintatavat eivät ole vieraita, vaan ne kuuluvat peliin. Pelien jälkeen pieni magiatutkija minussa nostaa kuitenkin päätään. Emmekö me pelaajat nimenomaan pyri vaikuttamaan sattumaan maagisilla menetelmillä?

Magiaa voi määritellä monin tavoin. Suhteellisen yleisessä määritelmässä pysytään, jos sanotaan, että magia on menettelytekniikka, jolla pyritään vaikuttamaan elämän ja ympäristön muutoksiin ja joka perustuu tiettyihin läpinäkymättömiin kausaalisuhteisiin ja lakeihin ennemmin kuin esimerkiksi fysiikan lakeihin.

Persoonattomiin noppiin vaikuttaminen sosiaalisen vuorovaikutuksen tavoin ei perustu mihinkään selkeään tai läpinäkyvään tietoon siitä, miten tämä vaikuttaminen toimii. Epäselvää on myöskin, miksi noppien omistajuus tai puhaltaminen ennen heittoa vaikuttaisi siihen, miten tämä fyysinen ja säännönmukainen kappale pyörii pöydällä.

Tällä nopealla premissien ketjulla päädyn johtopäätökseen, että yllä esitetyt tavat toimia noppien kanssa kuvastavat magian harjoittamista.

Jos kuitenkin kysyn pelitovereiltani, uskovatko he, että on olemassa sellaisia kausaalisuuden lakeja, joita ei voi tieteellisesti mitata ja jotka voidaan valjastaa noppatulokseen vaikuttamiseen, uskoisin monen vastaavan vähintään välttelevästi ellei suoraan kieltäen. Monet pelaajat kuitenkin toimivat noudattaen tällaisia uskomuksia. Jollain tasolla he kokevat nämä uskomukset velvoittaviksi tai edes potentiaalisesti hyödyllisiksi, ja siksi he toimivat niiden mukaan.

Kyllä se on minusta edelleen magian harjoittamista.

Tärkeämpää on ehkä kysyä, mitä merkitystä sillä lopulta on, jos kutsun noppiin puhaltamista magiaksi? Folkloristin näkökulmasta tunnistan pelikulttuurissa eläviä uskomuksia, ja nimeän niitä suhteuttaakseni sitä muuhun folkloreen. Tunnistan eräänlaista kansanperinnettä, jota voidaan tarkastella erilaisista folkloristisen tutkimuksen näkökulmista, ja josta voidaan saada näin lisää tietoa.

Tunnistan tässä kuitenkin myös sellaista ajattelua ja käyttäytymistä, joka on aiemmin leimattu ei-länsimaiseksi, ei-moderniksi ja ei-maalliseksi. Hauskaa kyllä, että se esiintyy nyt nimenomaan länsimaisessa, modernissa ympäristössä ja varsin maallisten ihmisten keskuudessa.  

Tunnistan tässä mahdollisuuksia purkaa jumiutuneita käsityksiä siitä, että (länsimainen) ihminen toimisi pelkästään paremman, reflektoidun tietonsa varassa.