Laastaria myyteille

Havaintoni mukaan sanat ”myytti” ja ”murtua” kuuluvat yleisessä keskustelussa kiinteästi yhteen. Niin myös tässä kirjoituksessa, mutta nyt onkin aika murtaa myyttien murtamisen käytäntö!

Aina välillä lehteä lukiessa huomio kiinnittyy hyvässä tai pahassa johonkin toistuvaan ilmaisuun tai aiheeseen. Useimmiten verenpainetta (huonossa mielessä) nostavat asiatkin kuittaantuvat itsekseen suoritetulla mutinalla ja silmien pyörittelyllä – jäämättä kummittelemaan pidemmäksi aikaa mieleen. Mutta kun tietyn teeman tiheä toistuminen saa kuitenkin silmät verestämään liiallisen treenin takia ja kurkun käheäksi toistuvan ärähtelyn vuoksi, on aika tarttua näppäimistöön.

Myyttejä runnomassa…

Kuten ingressi paljasti, kyse on myyteistä. Tai ei itse asiassa niinkään myyteistä, vaan niiden kohtelusta. Ilman tilastollista analyysiakin voi huomata myyttien esiintyvän lehtikirjoituksissa lähes yksinomaan negatiivisessa valossa: myyttejä ”murretaan” kuin eräässä nimeltä mainitsemattomassa televisio-ohjelmassa konsanaan (ks. esim. Helsingin sanomat 22.12.2018, 21.3.2019 ja 21.4.2019).

Myyttien moniulotteisuudesta ja käsitteen määrittelyitä pakenevasta luonteesta kertoo se, kuinka monella eri tavalla myytit voidaan nähdä – myyttitutkija William G. Doty (2000) listaa yhdeksän yleisesti käytettyä määritelmää. Dotyn mukaan myytit voidaan nähdä ainakin

    • kirjallisina ja kerronnallisina välineinä
    • jumalista ja tuonpuoleisesta kertovina
    • ilmiöiden alkuperän selittäjinä
    • virheellisenä tai esitieteellisenä tietona
    • rituaalien sanallistettuina selityksinä
    • abstraktien ja yleisten asioiden konkretisoijana
    • yhteisöllisten kokemusten, uskomusten ja arvojen välittäjinä
    • henkisenä ilmaisuna
    • kulttuurin ideologisena viitekehyksenä

Kuten lista kertoo, näkemys myyteistä virheellisinä uskomuksina, jotka tulee murtaa ja korjata, on siis sinällään legitiimi. Protestini kohdistuukin kyseisen määritelmän ylivaltaan.

…ja niitä puolustamassa

Sen sijaan että myytit nähdään mediassa ja arkiajattelussa ainaisen nuijimisen kohteena, voisi olla hedelmällistä laajentaa näkökulmaa. Tähän avaimen tarjoaa muun muassa folkloristien Anna-Leena Siikalan ja Frogin omaksuma näkemys myyteistä symboleina. Teoriaa seuraten myytit ovat symboleita, jotka muodostavat, Siikalaa lainaten, kaleidoskooppisen verkoston. Frogin mukaan kyseiset symbolit ovat myös emotionaalisesti vaikuttavia – ne eivät ole ihmisille samantekeviä, vaan herättävät tunteita puoleen tai toiseen.

Wikimedia Commons, CC-BY-SA-3.0

Vertauskuva kaleidoskoopista johtuu myyttien luonteesta: verkoston muodostavat symbolit ovat samaan aikaan pohjimmiltaan sekä ikiaikaisen pysyviä että jatkuvassa liikkeessä olevia, saaden uusia määritelmiä sekä aika- että henkilötasolla. Toisin sanoen, se miten minä näen tätä kirjoittaessa jonkin myyttisen symbolin, voi erota huomattavasti siitä, miten sinä, arvon lukija, sitä tarkastelet.

Vaikka itsenäisyyspäivään on tätä kirjoittaessa vielä aikaa, esimerkin myyttisestä symbolista tarjotkoon tässä talvisota: historiallinen tapahtuma, jonka merkitykset ja tulkinnat elävät ja muuntuvat jaetussa kulttuurissamme. Toisaalta näkemyksemme voivat myös vaihtua ajan kuluessa. Voimme puhua myyttidiskursseista, eli myytteihin liittyvistä vuorovaikutuksen muodoista, joissa niitä käsitellään ja kiistetään tai vahvistetaan sosiaalisesti.

Kauas myytit karkaavat

Kun lehtiotsikko kertoo jälleen yhden myytin murtamisesta, se osallistuu myyttidiskurssiin eli tuottaa käsitystä myyteistä samalla kun puhuu niistä. Nähdäkseni lehtikirjoitus ei siis varsinaisesti murra myyttiä, vaan murtamisen sijaan ennemminkin osallistuu myyttien rakentamiseen ja niitä koskevaan ikuiseen yritykseen vangita myytit hallittavaan muotoon.

Myytit eivät elä ideoiden maailmassa, vaan saavat muotonsa ihmisten toiminnassa, jossa niitä määritellään. Ne ovat osa meitä, samalla ikiaikaisia ja muuntuvia.

Lukemista:

Doty, William G. 2000. Mythography. The Study of Myths and Rituals. Second Edition. Tuscaloosa ja London, The University of Alabama Press.

Frog. 2014. Mytologia on katsojan silmässä. Teoksessa Seppo Knuuttila & Ulla Piela (toim.): Ympäristömytologia. Kalevalaseuran vuosikirja 93. Helsinki, SKS.

Siikala, Anna-Leena. 2004. Kalevalaisen runon myyttisyys. Teoksessa Anna-Leena Siikala, Lauri Harvilahti, Senni Timonen (toim.): Kalevala ja laulettu runo. Helsinki, SKS.

 

(Aito) Siperia opettaa?

Veikkauksen asiakaslehti X julkaisee juttusarjaa jääkiekon KHL-sarjan kaupungeista Venäjällä. Siperiassa sijaitsevaa Novosibirskia koskeva artikkeli herätti ajatuksia myös folkloristin pään uumenissa.

En ole tutustunut mainittuun artikkelisarjaan kuin satunnaisesti, Facebookin juonikkaiden algoritmien ohjaamana. Lukemani juttujen perusteella kyseessä on kuitenkin varsin laadukas ja kiehtova sukellus kenties vähemmän tunnettuihin kaupunkeihin, kuten juuri siperialaiseen Novosibirskiin – olkoonkin, että taustalla kenties lymyää Veikkauksen motivaatio markkinoida vedonlyöntipelejään.

Novosibirskin alue. Wikimedia Commons: CC-BY SA 3.0

Jantso Jokelinin kirjoittama ja Touko Hujasen kuvilla varustettu matkakertomusten genreä edustava artikkeli luotaa Siperian radan varteen perustetun kaupungin historiaa ja nykyisyyttä ilmiöineen. Jutun perusteella kaupunki vaikuttaa kiehtovalta – mutta eräs kirjoituksessa toistuva teema herätti erityisesti joulukohmeiset aivoni. Kysymys on aitouteen ja siihen liitettyjen asioiden esiintymisestä artikkelissa. Aihe on hyvin laaja ja monitahoinen, mutta puran hieman ajatuksiani seuraavassa.

Kansansielun jäljillä

Jokelin katsoo Novosibirskin – ja samalla koko Siperian – edustavan jotain aitoa, kesyttämätöntä ja outoa. Edes julmat ja käsityöoluenhimoiset hipsterit eivät ole pilanneet tätä olennaista piirrettä:

”[…] Mutta toisin kuin monissa eurooppalaisissa kaupungeissa, Novosibirskissä vallitsevaa karunhurmaavaa erikoisuutta hipsterikulttuurin vääjäämätön leviäminen ei ole vähentänyt. Siperian jäinen ja järkähtämätön identiteetti saa pohtimaan, voiko sitä pilata oikeastaan millään. Massaturismin aiheuttamaan laimenemiseen se on liian kesyttämätön, aito ja outo. Siperiassa on jotain, joka pitää ansaita.”

Novosibirsk näyttää edustavan metonyymisella tavalla koko Siperiaa – osa edustaa kokonaisuutta, joka on jotain alkuperäistä ja turmeltumatonta, ”venäläisempää kuin Venäjä”, kuten Jokelinin lainaama matkakirjailija Colin Thubron kirjoittaa. Wikipediasta tirkistelemällä selviää, että Novosibirskin alue on ainakin etnisesti hyvin venäläistä: asukkaista yli 90% kuuluu valtaväestöön. Maantieteellisestikin kaupunki näyttää sijaitsevan jokseenkin keskellä Etelä-Venäjää. Mistään tuppukylästä ei varsinaisesti ole kyse: artikkelista selviää Novosibirskin olevan Venäjän kolmanneksi suurin kaupunki noin 1,6 miljoonalla asukkaallaan. Kaupunki sai alkunsa 1800-luvun lopulla Trans-Siperian rataa rakennettaessa ja kehittyi neuvostoaikana tiedekeskukseksi, joka veti väkeä puoleensa (silloisen poliittisen järjestelmän tuntien ei ehkä pelkästään vapaaehtoispohjalta).

Artikkelissaan Jantso Jokelin lähestyy paikkaa matkailutyyliseltä pohjalta: Jokelin ja kuvaaja Hujanen tutustuvat kaupungin maamerkkeihin ja toisaalta paikallisiin tarinankertojiin ja muihin esiintyjiin; tapaavatpa he “aidon siperialaisen” babushkankin. Jokelinin näkemys seuraa Colin Thubronia ja tiivistyy siihen, että Novosibirskissä vietetyt päivät ovat “melkein liian venäläisiä ollakseen totta”.

Koska koko Siperian väestöstä kuitenkin noin 10 % edustaa etnisiä vähemmistöjä (kiitos jälleen, Wikipedia) ja alueella elää runsaasti alkuperäiskansoja, herää kysymys siitä, miksi myyttinen aito venäläisyys löytyy juuri Siperiasta, eikä esimerkiksi Moskovasta tai Pietarista.

Parranpäristelyä periferiasta

Meidän näkökulmastamme Siperia symboloi ehkä monellakin tavalla periferiaa, vaikka paikallisilta kysyttäessä mielipide voisi olla toinen. Itse artikkelista ei juurikaan selviä, jakavatko paikalliset näkemyksen jonkinlaisesta venäläisyyden tiivistymästä. Rakennettu perifeerisyys mahdollistaa sekä positiivisten että negatiivisten mielikuvien sijoittamisen “sinne kauas”: meillä ei täällä modernissa maailmassa enää ole aitoa asiaa x, mutta Siperia on toista maata; sitä ei ole vielä modernien keskusten turmeltuneisuus saavuttanut.

Kuten kollegani Siria huomautti, kenties Siperiaan liitetyt mielikuvat edustavat myyttisen venäläisyyden kuvaa, jotakin osin jaettua, mitä tavoitella. Osin jaettua siksi, että myyttiset mielikuvat voivat olla hyvin pysyviä, mutta samalla kirvoittaa hyvin erilaisia näkemyksiä: niiden vahvistusta, kieltämistä ja sulautumisia. Toisin sanoen, esimerkiksi kaikki venäläiset tuskin  jakavat samaa mielikuvaa ja asennetta Siperiasta.

Näkemys tuo mieleen romantiikan ajan kansansielun etsinnän, joka usein kohdistui juuri kaupunkikeskuksista katsottuina periferioihin ja maalaisväestön pariin. Talonpoikien katsottiin säilyttäneen turmeltumattoman ja aitona menneisyydestä periytyvän kansansielun ja mentaliteetin, joita esimerkiksi kollektiivisena pidetty suullinen runous ilmensi.

Samankaltaisen esimerkin löytääkseen ei ole tarvetta rytyyttää junalla Siperiaan asti. Hyvin samoilta kuulostavilla sanankäänteillä on Suomessa erityisesti 1800-luvulla kuvattu Karjalaa, joka nähtiin kaikesta syrjässä olevana periferiana, jossa runonlaulajien äänet vielä kantavat muistoja menneisyydestä ja pintakiiltoinen sivistys ei ole ulottanut lonkeroitaan aitouden ympärille.

Aidosti monitahoista

Tilanpuute estää menemästä tässä syvemmälle keskusteluihin aitoudesta ja sen piirteistä – lisäksi Päivystävän folkloristin Oona tuntee aiheen paremmin; kenties saamme siis kuulla jossain vaiheessa tarkemmin aiheesta temaattisena jatkona jo ilmestyneelle joulukirjoitukselle? Tämän pohdiskelun pihvinä esitän kuitenkin sitä, miten näkemykset aitoudesta ja perinteisyydestä ovat säilyttäneet yllättävän paljon piirteitä, joiden teemat ovat toistuneet jo satoja vuosia sitten.

Nostalgisen menneisyyden ja autenttisuuden etsinnässä on selvästi jotain emotionaalisella tasolla vetoavaa ja pysyvää. Olisi helppo sanoa, että kyse on nykyhetken ilmiöstä, jossa muuttuvassa maailmassa etsitään kiinnekohtia ja kaivataan kuviteltuun aikaan, jolloin kaikki oli selkeämmin ja paremmin. Kyseessä on kuitenkin ilmiö, joka on esiintynyt jo pitkään, vaikka liittyykin monella tapaa modernisaatioon. Kuten folkloristi Pertti Anttonen on havainnut, menneisyyttä rakennetaan myös nykyhetkestä käsin.

Aitouden ja menneisyyden etsinnän kohteet ja muodot muuttuvat ajassa ja paikassa, muodostaen myyttisiä mielikuvia, joiden ydin pysyy samana pinnan muotoutuessa uudelleen. Vaikka tavoiteltuja asioita on kenties mahdotonta lopulta saavuttaa, ne muodostavat osan tiedostettua ja tiedostamatonta todellisuuttamme – kuten myytit yleensäkin.

X-Lehden artikkeli Novosibirskista on luettavissa osoitteessa https://www.veikkaus.fi/fi/x/kaukaiset-kiekkokaupungit-khl-novosibirsk.

Tässä kirjoituksessa käsitellyistä aiheista kiinnostuneille Pertti Anttosen teos Tradition Through Modernity (2005) on mainiota luettavaa ja vapaasti saatavilla SKS:n verkkosivuilta osoitteessa https://oa.finlit.fi/site/books/10.21435/sff.15/.

 

Kalevalan jäljillä

Päivystävältä folkloristilta kysyttiin Twitterissä ”mistä hitosta siinä Kalevalassa oikein on kyse”. Nyt se selviää!

Suomea rakentamassa

Timo Kilpiäisen kysymys Kalevalan olemuksesta on hyvä. Itse en tutki Kalevalaa, vaan niin kutsuttua kalevalamittaista runoutta – kansanrunousaineistoa jonka pohjalta Kalevala on koottu. En siis ole varsinaisesti Kalevalan asiantuntija, mutta pyrin vastaamaan mahdollisimman kattavasti.

Mitä tulee itse kysymykseen, lyhyt vastaus on, että Kalevala on Elias Lönnrotin kokoama eepos. Pidempi vastaus taas on, noh, pitkä.

Elias Lönnrot. Wikimedia Commons.

Kalevalan synty ja siihen johtaneet vaiheet kiinnittyvät oleellisesti eurooppalaisen nationalismin nousuvaiheeseen 1800-luvulla ja oikeastaan jo edeltävällä vuosisadalla. Suomi ei (silloinkaan) ollut irrallaan muusta Euroopasta tai maailmasta, vaikka eräissä piireissä tähän myyttiseen lintukodon aikaan haikaillaankin. Toki Suomea ei valtiona vielä tuolloin ollut olemassa kuin pilkkeenä joidenkin ylemmän luokan sivistyneistön edustajien silmäkulmissa, mutta tässä yhteydessä on helpompaa puhua Suomesta kuin ”maantieteellisestä alueesta ja väestöstä joka myöhemmin tunnettiin konstruktiona nimeltä Suomi”.

”Tehdäänpäs pojat eepos”

1800-luvun alkuvuosikymmeninä eräissä sivistyneistön all male panel -piireissä alkoi muotoutua haave kansallisen suomalaisen identiteetin luomisesta. Tässä päämäärässä homeerista esimerkkiä seuraava oma suomalainen eepos oli loistava keino nostaa rakenteilla oleva kansakunta muiden sivistysvaltioiden joukkoon ja korostaa sen omaa, muista erottuvaa identiteettiä. Kuten folkloristi Anna-Leena Siikala on todennut, vuonna 1835 ilmestynyt Kalevala oli kokonaisen sukupolven pyrkimysten tulos. (Vuonna 1835 ilmestyi niin sanottu Vanha Kalevala ja 1849 täydennetty uusi versio, jota useimmiten tarkoitetaan nykyään Kalevalasta puhuttaessa; yhteensä Lönnrot julkaisi viisi eri laajuista versiota Kalevalasta).

Materiaali Kalevalaan kertyi suurelta osin Elias Lönnrotin Venäjän Karjalaan suuntautuneilta kenttämatkoilta, tosin aineistoa tuli myös suuriruhtinaskunnan rajojen sisältä sekä Inkeristä. Kansanrunousmateriaalia käyttäen Lönnrot muokkasi jatkuvajuonisen eepoksen sekä lisäili hieman omiaan. Vaikka vain kolme prosenttia Kalevalasta on Lönnrotin itsensä sepittämää, hän yhdisteli ja muokkasi runoainesta saavuttaakseen yhtenäisen eepoksen tunnun.

Kalevalassa Ilman impi laskeutuu mereen, jossa tuuli tekee hänet raskaaksi. Tämän jälkeen sotka munii munia immen polvelle ja munien särkyessä ne muodostavat maan, taivaan ja taivaankappaleet. Kun impi on uinut alkumeressä kolmekymmentä vuotta, Väinämöinen syntyy.

Näin siis Kalevalan mukaan. Sen sijaan esimerkiksi Uhtualla Vienan Karjalassa tiedettiin varsin hyvin maailman syntyneen kotkan munasta, joka vieri mereen Väinämöisen polvelta. Uhtualaisten mielestä meressä siis ajelehti Väinämöinen, jonka Lappalainen Kyyttösilmä oli sinne ratsun selästä ampunut. Runolaulajasta riippuuen maailman luo särkyneistä kotkan munista joko Väinämöinen tai kotka itse. (Eräässä runossa Lappalainen lausuu luomissanat.)  Kyllä on Kalevalan Ilman impi jotain ihme hapatusta!

Myyttiä vai historiaa, vai kenties molempia?

Kalevalan (tai oikeammin sen pohjamateriaalin) historiallisuus tai myyttisyys on ollut kiihkeän keskustelun kohteena lähes viime päiviin saakka. Toisin sanoen kyse on ollut siitä, kuvaavatko kansanrunot ja niin ollen Kalevala todellisia historian tapahtumia, kuten esimerkiksi Lönnrot itse, Matti Klinge 1984 ja ilmeisesti Risto Pulkkinen 2014 katsoivat, vai onko kyse mytologiasta.

Klinge sijoitti Kalevalan tapahtumat Suomen länsirannikolle ja ruotsalaiseen viikinkimaailmaan, kun taas Pulkkinen spekuloi löytäneensä myyttisen Pohjolan Pohjois-Karjalasta siellä esiintyvien paikannimien pohjalta. Folkloristin näkökulmasta kumpaakaan väitettä ei voi pitää perusteltuna. Yhdistelemällä sopivia lähteitä ilman kontekstia voidaan toki löytää moniakin paikkoja kansanrunouden tapahtumille. Usein taustalla ovat kansalliset tai muut ideologiset syyt.

Se, että esimerkiksi joltakin alueelta löytyy runsaasti Louhi-elementin sisältäviä nimiä, ei kuitenkaan kerro kadonneesta naisten valtakunnasta tai Pohjolan paikasta – varsinkaan kun päätelmiä tehdään Lönnrotin kokoamaa Kalevalaa historiallisena lähteenä käyttäen tai eriaikaisia ja toisiinsa liittymättömiä tekstejä yhdistellen, jättäen samalla sekä kielentutkimuksen että folkloristiikan tutkimustulokset huomioimatta. Toisaalta kuvatut näkemykset kertovat myyttien kerroksellisuudesta ja siitä kuinka ne herättävät yhä uusia näkemyksiä ja tunteita.

Kalevalan tapahtumia ja sankareita kannattaa lähestyä myyttisenä historiana: tapana yhdistää historiaa ja mytologiaa sekä luoda silta menneisyyden ja nykyisyyden välille. Suullisissa yhteisöissä, joissa kalevalamittainen runous oli käytössä, myytti ja historia olivat rinnasteisia, vaikkakin eri tavalla assosiaatioita luovia malleja – ne eivät asetu samalla tavalla vastakkain kuin usein nykyisessä länsimaisessa käsityksessä. Kuten Anna-Leena Siikala on asian muotoillut, historiallisista tapahtumista kertova materiaali muokataan sopimaan vanhoihin myyttisiin malleihin ja yhteisön vaiheita voidaan käsitellä myyttisten kuvien kautta.

Myyttinen historia yhdistää käsitykset maailman alkuajoista ja yhteisön historian tapahtumista. Kuten folkloristiikan professori Lotte Tarkka kuvaa, se on prosessi joka yhdistää historiallisen myyttiseen ajatteluun ja myös oikeuttaa toimintatapoja – kyse on ikiaikaisten myyttisten kuvien ja nykyhetken toisiinsa sulautumisesta. Myyttinen historia omaksuu paitsi uskomusmateriaalia, myös historiallista ja maantieteellistä todellisuutta. Myyttihistorian kannalta tämän- ja tuonpuoleisen välinen raja ei ole kiveen hakattu – vienalaisessa kansanrunoudessa Pohjola oli samaan aikaan tuonpuoleinen ja yhteisön naapurissa sijainnut paikka.

Yhteisön tasolla esimerkkinä mainittakoon vienan karjalainen Vuokkiniemen pitäjä ja sen yhteisössä Sammolle annetut merkitykset. Lotte Tarkka näyttää, kuinka myyttinen Sampo-runo tarjosi yhteisölle selityksen vaurauden epätasaiselle jakautumiselle – syynä oli Sammon hajoaminen mereen myyttisessä menneisyydessä. Maanviljelykseen liittyvissä rituaaleissa Sampo-runon tapahtumia kerrattiin ja pyrittiin tuomaan aikojen alun tapahtumat nykyhetkeen. Näin elinkeinojen tuottavuus ja ihmisen osa kosmoksessa vahvistettiin.

Uusi sarja tulille

Kalevala ei ole muinaisista suuruuden ajoista kertova kadonnut ja uudelleen löydetty eepos. Sen sijaan se on hieno kaunokirjallinen teos, yksi esitys itämerensuomalaisesta mytologiasta. Seksiä, väkivaltaa, ihmissuhdedraamaa ja valtapelejä – minulla olisi ehdotus HBO:lle jahka Game of Thronesin viimeinen kausi on ilmestynyt!

 

Tutut, oudot, ihanat myyttirunot

Mikä saa uppoutumaan kalevalamittaisen runouden maailmaan ja herättämään pysyvän kiinnostuksen outoihin runoteksteihin? Yritän valaista asiaa omasta näkökulmastani.

Ainahan se on mielessä. Myyttirunous. Olen pähkäillyt ja kärvistellyt tämän ensimmäisen blogipostaukseni parissa siitä lähtien kun päätimme Oonan, Sirian ja Viliinan kanssa perustaa Päivystävän folkloristin. Tai tarkemmin sanoen olen lähinnä aktiivisesti vältellyt sen ajattelemista, koska luultavasti monelle lukijallekin tuttu tyhjän paperin kammo on ollut vahva.

Kun kollegani Viliina päätti äskettäisellä konferenssimatkallamme helpottaa ahdistustani ja ehdotti kalevalamittaisesta runoudesta kirjoittamista, totesin että vertaistuki on tässäkin asiassa korvaamatonta. Koska kyllähän oman navan ympärillä pyörivän asian, tässä tapauksessa väitöstutkimuksen, miettiminen vie suuren osan valveillaoloajasta. Ja tulee toisinaan myös uniin. Kiitos kysymästä, lääkitykseni on kyllä kunnossa, vaikka pätevälle tietäjälle olisikin toisinaan tarvetta…

Kuten lienee selvinnyt, tutkin Vienasta 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa kerättyä kalevalamittaista myyttirunoutta. Pidempiä virsiä sepustamatta kerron seuraavaksi mikä minut on vetänyt aiheen pariin: mikä näissä vanhoissa runoissa sitten niin kiehtoo, että niitä haluaa tutkia työkseen? Monikin asia, ja varmasti yhdellä jokin aivan toinen kuin toisella. Ymmärrän myös, jos jonkun mielestä pappa voi pysyä siellä arkistossa runojensa kanssa. Mutta koska pappa on päästetty irti arkiston uumenista (ja sitä paitsi suurin osa aineistosta on vapaasti saatavilla netistä), kerron miksi nämä vanhat runot ovat ehkä parasta ikinä.

Näitä runoja lukiessa tunnen samalla kertaa tuttuuden ja vierauden tunnetta. Myyttirunot ikään kuin raottavat ovea johonkin, jonka piirteitä tunnistan tai luulen tunnistavani, ja samaan aikaan pakenevat kaikkia tulkintoja; niiden ilmaisu vaihtelee herkän ja voimakkaan välillä. Juuri siinä piilee suuri osa niiden voimasta: kuten myytit itsessään, ne tulkitaan aina uudelleen, eri tilanteissa ja eri lähtökohdista. Niiden rikas metaforinen kieli kaikkine merkityksineen ei tyhjene yhteen tulkintaan, vaan mytologia on aina liikkeessä.

Annan D.E.D. Europaeuksen nimettömältä uhtualaiselta tietäjältä vuonna 1846 keräämän loitsun puhua puolestaan. Kun heikommat keinot eivät riitä, miksipä ei turvautua oman voimansa lisäksi käärmeiksi muuttuviin käsiin ja haudoista nostettujen vainajien apuun!

Runo alkaa tietäjän omakohtaisen luonnon nostamisella, joka mahdollistaa loitsun onnistuneen esittämisen. Jo alku meinaa saada ihon kananlihalle. Minulle sen ensimmäiset säkeet edustavat jotain ikiaikaista ja myyttistä, joka käy suoraan sisimpään – niissä on kaikuja jostain muinaisesta:

Nouse luontoni lovesta

Syntyni syvästä maasta

Ha’on alta haltiani

Vastuksia voittamah

Katehia kaatamah

Sotisia sortamahan

Koska omat voimat eivät välttämättä riitä, otetaan avuksi palavat käärmeet! Alla olevissa säkeissä tietäjä sekä aseistaa itsensä että suojautuu pahantahtoisilta voimilta:

Ei tässä sinä ikänä

Kyinä kynteni palavi

Käärmehinä omat käteni

Vasten näitä vastuxia

Kohtia näitä kohtuxia

Tinavöillä vyötelime

Kuollehilla käärmehillä

Elävillä moan maoilla

Lii’an voimat liitellytse

Huippukohdassa avuksi kutsutaan vielä Ukko ja vainajat…

Pahan tauit tartellutse

Hikeyty hivuksen latva

Asian päälle päästyäni

Oi Ukko utunen Ukko

Tuopa vanhoa väkeä

I’än kaiken istunutta

Kut’ on kauan maassa maannut

Viikon mullissa viruttu

Havusilla vuotehilla

Risusilla pääaloilla

…ja niin ongelma saa ratkaisun:

Niillä muinen lii’at liikku

Pahat tauit taantelihen

Ison saamilla sanoilla

Vanhemman varustimilla

(SKVR I:4, 16)[1]

Sisältö on kaukana leppoisasta tunnelmoinnista, mutta nimetön loitsun esittäjä on käyttänyt kieltä joka saa kauneudellaan kylmät väreet kulkemaan selkäpiihin. Siinäpä kontrasti! Tutkijana minussa herää palava halu päästä näiden tekstien ytimeen.

Yllä olevan kaltaisessa myyttirunossa yhdistyvät ikivanhat myyttiset mielikuvat ja niiden rituaalinen soveltaminen. Kun ne yhdistetään esteettisesti korkeatasoiseen runomittaan, ei itselläni ole muuta vaihtoehtoa kuin astua avatusta portista sisään kauneuden, outouden ja kiehtovuuden täyttämään valtakuntaan. Toivottavasti sinä, hyvä lukija, haluat seurata perässä.

[1] Osoitteesta skvr.fi löydät julkaistut kalevalamittaiset runot digitoituna.