Toisteisuuden lumo: itkututkija upoksissa jazzklubilla

Toisteisella musiikilla on hypnoottista voimaa. Teoreettisesti ja tutkimuksellisesti olen tarkastellut tätä karjalaisten itkuvirsien puitteissa. Käytännössä koin voiman viimeksi keskiviikkoa Aki Rissanen Trion lumoavan äänimaailman äärellä.

Aki Rissanen Trio G Livelabin hämärässä. Aki Rissanen, piano; Antti Lötjönen, kontrabasso; Teppo Mäkynen, rummut. (kuva: Viliina Silvonen)

 

Havahdun musiikin keskeltä. Toistuva, loputon rytmi, alati varioiva sävelmä ja hitaahko harmonia ovat vieneet minut mukanaan jonnekin ei minnekään, irti kaikesta ympärilläni ja mielessäni. Elävä musiikki on vallannut minut. Näin on käynyt ennenkin, ja se on ihanaa.

Sen lisäksi että musiikin valtaavuus on jo itsessään ihanaa, ovat tällaiset musiikin psykologiset vaikutukset äärimmäisen kiinnostavia. Olen päätynyt aiheen pariin itkuvirsien tunneilmaisua tutkiessani. Samalla olen huomaamattani ruvennut katsomaan kaikenlaisia asioita arjessani näistä näkökulmista; eikä tällainen yhtymäkohtien löytäminen ole mitenkään tavatonta kulttuurintutkijalle.

Olen pitkään pyöritellyt mielessäni musiikin valtaavuutta. Samoissa ajatuskeloissa ovat pyörineet itkuvirret ja jazz. Mielessäni ne asettuvat lähekkäin. Esitys syntyy ja elää hetkessä. Muuntelu, virtaavuus ja jonkinlainen ennalta-arvaamattomuus ovat molemmissa läsnä. Ja ennen kaikkea ne ovat molemmat valtaavaa musiikkia, upottavaa.

Haltioituminen ja myyttiset merkitykset

Rituaalisessa kansanperinteessä erityisen tilan saavuttaminen esityksen myötä on ollut keskeistä, jotta myyttiset merkitykset ja rituaaliset tehtävät pääsevät toteutumaan. Esityksen voimasta šamaani on langennut loveen, itkijä apeutunut. Armas Otto Väisänen kirjoittaa runollisesti hiljaisesta haltioitumisesta kuvatessaan menneisyyden soittajien ja laulajien keskittyneisyyttä. Nykyisin jotakuinkin samaan tilaan viitataan flow’lla.

Tällaisen esityksen haltioittavan tehon tai sanan voiman on tulkittu kumpuavan jostakin erityisestä itse esityksessä. Performanssiteorian klassikot Dell Hymes ja Richard Bauman puhuvat molemmat esityksessä tekstin nousemisesta uudelle tasolle esimerkiksi erityisen puhetavan tai muiden esityksellisten piirteiden myötä. Myös John Miles Foley näkee sanan voima syntyvän esityksessä, mutta hän nostaa esittämisen rinnalle perinteiseen ilmaisuun kytkeytyvät assosiatiiviset kulttuuriset merkitykset.

Keskeistä kaikille on se, että esitettäessä tapahtuu jotakin erityistä, jokin muuttuu ja muuttaa maailmaa. Keinot, joilla erityinen tila saavutetaan vaihtelevat esitysten välillä, ja suullisen kansanperinteen yhteydessä mukana on lähes poikkeuksetta musiikki.

Šamaani laulaa ja rummuttaa itsensä transsiin. Äänellä itkijä lietsoo omia ja muiden läsnäolijoiden tunteita muun muassa itkun ääniä jäljitellen. Runonlaulaja tai kanteleensoittaja voi esittäessään vaipua erityiseen tilaan, vaikkei myyttisiä yhteyksiä tai rituaalisia tehtäviä olisikaan täytettävänä. Myös kuulijat voivat päästä osaksi esityksen voimaa ja haltioituneeseen tilaan. Kansanrunostokin kertoo, miten Väinämöisen kanteleensoitto hurmaa kaikki elävät olennot.

Väinämöisen soitto, Robert Ekman, 1866. (Wikimedia Commons)
Aeropeansin siivin välitilaan

Aki Rissanen Trion levynjulkaisukeikalla on menossa toinen tai olisiko kolmas kappale. Olen suloisesti upoksissa, joten ei väliä. Aeropeans vie mennessään, lennättää jonkinlaiseen välitilaan. Rissasen onnahtavaksi mainitsema spiikki kertoo nimen viittaavan vaikka siihen, miten me suomalaiset olemme täällä lentoyhteyksien takana muusta eurooppalaisuudesta.

Aeropeans-kappale on ensi kuulemalta asti kuulunut suosikkeihini uudelta levyltä. Siinä on tilaa ja jotakin tuttuutta, mutta kuitenkin yllättävää. Kappale on tavallaan näennäisen yksinkertainen mutta kuitenkin äärimmäisen mutkikas. Siitä on vaikea saada kiinni. Se liikkuu yhtä aikaa nopeasti ja hitaasti, ryöpsähtelee ja rauhoittuu. Kokonaisuus etenee toisteisin elementein, jotka punoutuvat toisiinsa – vähän niin kuin itkuvirretkin.

Karjalaiset itkuvirret ovat rituaalista surua ilmaisevaa kansanrunoutta. Itkuvirsin välitettiin viestejä tuonpuoleiseen ja jo edesmenneille läheisille. Niiden avulla varmistettiin muun muassa vainajan pääsy tuonpuoleiseen, mutta yhtä lailla pyydettiin suojelusta avioliittoon tai kevennettiin suuria huolia mielen päältä. Tavallaan voi ajatella itkijän esittäneen itkuvirttä kuin tämän- ja tuonilmaisen rajamailla.

Esittäessään itkua itkijä sepittää eli improvisoi kokonaisuuden perinteisiä malleja noudattaen. Tasainen rytmi ja kertaava mutta jatkuvasti muunteleva laskevalinjainen melodiasäe luovat loputtoman tuntuisen kuulokuvan.

Samantapainen jatkuvuuden tuntu ja liike ovat läsnä Aki Rissanen Trion Art in Motion -levyllä. Musiikki on kerroksellista. Toisteisuus, yllättävät kuviot ja maalailevat sävyt punoutuvat, poukkoilevat ja seisahtuvat. Mieli liikkuu edestakaisin musiikin äärellä mutta ei karkaa eikä takerru mihinkään.

Aki Rissanen Trio: Art In Motion. (Edition Records, 2019)
Toiston myötä upoksiin

Toisteisella musiikilla on tutkimuksissa havaittu olevan luomoavaa, jopa hypnoottista voimaa. Muun muassa Elisabeth Helmuth Margulis on kirjoittanut mielen ja toisteisen musiikin välisyydestä. Toisto tekee kuullusta tuttua. Tällainen toiston tuoma tuttuus keventää esittämisen ja kuuntelun kognitiivisia prosesseja. Mitä tutumpaa musiikki kuulijalle on, sitä automaattisempia kognitiiviset prosessit kuuntelukokemuksen taustalla ovat, ja näin musiikki on ikään kuin helppo vastaanottaa.

Lisäksi toiston myötä huomio suuntautuu usein itse toistetusta muualle. Rituaalisessa toiminnassa toisto avaa uusia, arkisesta toiminnasta poikkeavia merkityksiä. Myös musiikissa toisto ohjaa tai vapauttaa huomion muualle, joko pintaa syvemmälle tai kenties itse musiikista sivuun tai ei minnekään. Sen sijaan, että kuultua lähestyisi analyyttisesti, nousevat muut kokemuksen tasot pintaan. Musiikkiin voi jäädä kellumaan tai antaa sen viedä kokonaan mennessään.

Musiikkipsykologit ovat todenneet, että musiikki on helpommin elettyä ja koettua, kun se on jollakin tapaa tuttua. Eletty musiikki taas koetaan miellyttävämmäksi kuin analyyttisesti eritellen lähestytty.

Se, miten musiikkia eletään, vaihtelee genren ja tyylin mukaan. Aki Rissanen Trion keikalla G Livelabissa yleisö kuunteli hipihiljaa ja keskittyneesti tai kuten minä musiikista lumoutuneena. Toiseen äärilaitaan menevä esimerkki toisteisesta eletystä musiikista löytyy reiveistä ja teknoklubeilta.

P.S. Ei kaupallista yhteistyötä, mutta kuunnelkaa nyt ihmeessä tuo levy. Se on kaikkinensa hieno ja sopivasti valtaava, suosikkibiisejä täynnä.

Aki Rissanen Trio. Art in Motion. 2019. Edition Records.
Bauman, Richard. 1984. Verbal Art as Performance. Prospect Heights, Ill.: Waveland Press.
Foley, John M. 1995. The Singer of Tales in Performance. Bloomington: Indiana University Press.
Hymes, Dell. 1975. “Breakthrough into Performance.” – Folklore: Performance and Communication, toim. Dan Ben-Amos & Kenneth S. Goldstein. 11–74.
Margulis, Elizabeth Hellmuth. 2014. On Repeat: How Music Plays the Mind. Oxford University Press. New York.
Väisänen, Armas Otto. 1943. “Laulu ja soitto kansanelämässä.” – Musiikkitieto 8.

 

Vihaan Kalevalaa – eli mitä?

”Mistä hitosta siinä Kalevalassa oikein on kyse?” Tämä kysymys heitettiin Päivystävälle folkloristille twitterissä viime syksynä. Tällä kertaa aihetta tarkastellaan nykylukijan näkökulmasta. Kalevala kalskahtaa kaukaiselta; se kaipaa tulkintoja, jotka resonoivat nykyajan kanssa.  

Viime viikolla päätin antaa vanhalle, vuosiksi unohdetulle, tutulle mahdollisuuden innostaa jälleen (lähestyvät festarikeikatkin mielessä) ja laitoin Ismo Alangon uutukaisen soimaan.

Ja sieltähän pärähti: Vihaan Kalevalaa.

Riemu tulvahti mieleeni ja hymy levahti kasvoilleni oitis; kunnollista punkasennetta Siekkareiden tapaan! Ja aihekin sopivasti provosoiva ja kansanrunoustieteilijän – joiksi meitä folkloristeja vielä muutama vuosikymmen sitten kutsuttiin – mieltä kiihdyttävä.

Kalevalasta ja sen merkityksestä, siihen suhtautumisesta ja sen tulkinnoista, jalustalle nostamisesta ja sieltä pudottamisesta on saatu viime aikoina lukea mediassa muun muassa Juha Hurmeen ja Tuomari Nurmion Kalevala-prokkiksen puitteissa. Otaksun, että päivystäjäkollegoideni kanssa olemme yhtä mieltä, että Kalevalasta pitää puhua monipuolisemmin: käsityksiä kansalliseepoksestamme on uudistettava ja laajennettava.

Tässä tekstissä en kuitenkaan kommentoimaan tätä keskustelua syvemmin, sen aika on toiste. Tämä teksti on punkrockille ja viha-rakkaussuhteelle Kalevalaan.

Ääneen lausuttuja vaiettuja totuuksia

Vihaan Kalevalaa -biisin nimeen samaistuu uskoakseni monet suomalaiset ainakin jossain määrin. Pakkolukemista koulussa. Tunkkasia pölyttyneitä sivuja kirjaston kirjassa. Viisisävelinen tylsä melodianpätkä musiikintunnilta. Käsittämätöntä kieltä. Massiivisia kultakauden mestareiden maalauksia. Sinfonista kansallisromantiikkaa. Kuviteltua menneisyyttä. Kuivakka, epämääräinen juhlapäivä helmikuussa. Jokakodin kirjahyllyntäyte siinä Raamatun vieressä.

Kaikki muistavat Väinämöisen olevan vanha ja viisas. Joku seppä takoi Sammon, joka oli jokin ihmekone, josta tapeltiin. Aino pakenee vanhaa miestä. Paidaton nuorukainen kiroaa metsässä. Joku noukittiin Tuonelan virrasta. Pohjolassa on julma vanha akka.

Sitä, mitä Kalevalan tarinoiden ytimissä on, mistä ne todella kertovat, ei välttämättä kovin moni koulukalevalanlukija ole tarkemmin tuumaillut. Eikä se haittaa; miksi olisi? Nykyaikana Kalevala ei houkuttele. Se tuntuu kaukaiselta.

Silti jonkinlainen mielipide aiheesta useimmilla varmaankin on, ja vihdoin myös vihaajat saavat sanoa omansa reilusti ääneen. Mielipiteet perustunevat juuri näihin koulun ja kulttuurimme luomiin mielikuviin, joita yllä hahmottelin ja joihin Alangonkin biisin viha tuntuisi liittyvän.

”Kalevala vituttaa”
”se on äidinmaidossa juotettu, koulussa päähän pakotettu”
”tuotettu sisään taiteena”
”Väinämöinen on perseestä”
”Sampo sekä Ilmarinen kusettavat kansaa”
”koko vitun Pohjolan väki on kaikki täysiä kusipäitä”

Mikä Kalevalassa vituttaa?
Akseli Gallen-Kallelan Kullervon kirous tussipiirroksena
Akseli Gallen-Kallela – Kullervon kirous (Museovirasto)

”Raamatun ja Kalevalan sadut samaa sarjaa” – niinpä! Kertomuksia, jotka on kursittu kasaan monista lähteistä. Kertomuksia, jotka ovat aikojen saatossa kulloisessakin kerrontatilanteessa saaneet uusia tulkintoja ja joihin ihmiset ovat eri aikoina liittäneet erilaisia merkityksiä. Samalla tavalla nykyaika vaatii uusia tulkintoja ja merkityksiä, uusia tapoja käsitellä näitä kertomuksia.

Tulkitsen, että viha juontaa juurensa erityisesti tunteeseen tai ajatukseen, että Kalevala käsittelee vain menneisyyttä. Näin koko teos tuntuu vieraalta. Kalevala ja kalevalaisuus liitetään vanhaan, perinteiseen suomalaisuuteen yhä, vaikka varsinaisesti fennomaanien jalanjäljissä ei enää astellakaan. (Tähän väliin muistutuksena, että valtaosa Kalevalan taustalla olevasta runostosta on karjalaista perua, joten niiden suomalaisuudesta voi olla montaa mieltä – keskustelua kulttuurisesta omimisestakin on käyty). Kalevalaisuudessa nähdään jotakin ylevää menneisyyttämme. Sitä ei varsinaisesti koeta tärkeäksi nykyhetkelle. Osasyynä lie sekin, ettei tämä kalevalaisuus oikein avaudu kenellekään, mistään ei selviä, mitä se oikeastaan on.

Resonanssia nykyaikaan

Kansanrunous (jonka eräänlaiseksi osaksi Kalevalan tässä lasken, vaikka varsinaiset kansalta tallennetut runot ovatkin Suomen Kansan Vanhat Runot -julkaisussa) ja kansanperinne yleisemminkin elää liikkeestä – sisällön, muodon ja merkitysten muovautumisesta uudelleen ja uudelleen. Siksi on jo korkea aika tarttua etsimään nykymaailman kanssa resonoivaa Kalevalaa ja kalevalaisuutta. Tätä kohtauspintaa ja uusia tapoja käsittää ja nähdä Kalevala ovat etsimässä niin tutkijat kuin taiteilijat. Tavoitteena kaikilla tuntuu olevan lisätä ymmärrystä ja tietoa ”kalevalaisesta” kansanperinteestä, sen merkityksistä ja mahdollisuuksista.

Uudistaminen on hyvä aloittaa vihaamalla. Sen kautta puretaan ylevää menneisyyttä(mme), ja siten päästään itse asiaan. Mitä muuta kuin mänspleinaavia partasuita, machoilevia antisankareita, traagisia kohtaloita tai julmia vanhoja akkoja Kalevala voisi antaa?

Erikoisen kieliasun ja vertauskuvallisten ilmausten lomaan kätkeytyy paljon tietoa ja taitoa elämästä ja maailmanmenosta. Mitä kaikkea rikas ja monipuolinen kansanrunous voikaan antaa nykyajalle, nykykulttuurille ja ennen kaikkea tulevaisuudelle? Luulenpa, että vain taivas on rajana, kun tätä ruvetaan penkomaan!

 

Tutkimustuloksia ja syksyn KalevalaFestiä mediahuomioineen odotellessa suosittelen kuuntelemaan Ismo Alangon Vihaan Kalevalaa – mukana on sopivasti häivähdys sankariheviä ja reipasta polkkaa.

 

**
Tätä tekstiä luonnostelin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa, Kalevalaa, poetiikkaa ja riimejä käsittelevien esitelmien lomassa, Lönnrotin ynnä muiden Seuran entisten esimiesten ja merkkihenkilöiden silmäin alla. Tuntuu oikein sopivalta paikalta.

(Ei markkinointiyhteistyötä kenenkään kanssa.)

Lisää aiheesta:

Kriittisesti Kalevalaa ja kalevalaisuutta tarkasteleva Omistajuus,  kieli ja kulttuuriperintö – Kansanrunousideologiat Suomen, Karjalan tasavallan ja Viron alueilla -hanke

Ka­le­va­la ja ka­le­va­lai­suus ovat yhä po­liit­ti­sia työ­ka­lu­ja

Kriittinen editio, kommentaarein ja sanaselityksin Kalevalan joistakin runoista: Avoin Kalevala

Juha Hurmeen ja Tuomari Nurmion KalevalaFest-hanke.

 

 

Tunteet ja tieteet – Affekti, emootio ja tieteidenvälisyys

Tutkin itkuvirsien tunteita ilmaisun ja performatiivisuuden näkökulmista. Keskeisiin kysymyksiini kuuluvat, miten tunnetila muuttuu esityksen edetessä ja miten se kuuluu itkijän äänessä. Tätä selvittäessäni olen päätynyt kulttuurintutkimuksen näkökulmista myös neurotieteiden puolelle. Lähtökohtien ja näkemysten moninaisuus on tuonut eteeni käsitteellisen ja teoreettisen ”tunnemylläkän”, jota tässä tekstissä paloittelen ja kokoan uudelleen. [Varoituksena mainittakoon heti aluksi, että oion tässä tekstissä mutkia urakkatyönä.]

Tunteita tutkitaan useilla tieteenaloilla ja näkemykset siitä, mitä tunteet ovat, vaihtelevat paljon. Kärjistäen voisi sanoa, että vastakkain ovat näkemykset tiukasti biologiaan palautuvista perustunteista ja sosiaalisen konstruktionismin ajatus tunteista täysin kulttuurisen ja sosiaalisen ympäristön tuottamina käyttäytymistapoina. Vastakkainasettelun taustalla on ajatus biologian univeraaliudesta ja kulttuuristen mallien ajallisesta ja paikallisesta vaihtelusta. Molemmat näkökulmat ovat täysin totta ja hyvin perusteltuja, lähtökohdat ja tavoitteet vain ovat erilaiset. Silti tuntuu, että näkökulmat törmäävät usein ja ovat yhteen sopimattomia useissa tutkimuksissa.

Tutkimuksessani – ja tässä blogiartikkelissani – etsin näiden yhtymäkohtia ja mahdollisia jaettuja näkemyksiä sekä koetan tulkita tunteita kokonaisuutena, jossa kulttuuriset, sosiaaliset, neurologiset, biologiset ja psykologiset puolet kohtaavat. Lähestyn siis tunnetta itkuvirren esittäjän ja itkuvirren välisenä systeeminä, jossa vaikuttavat niin kulttuuriset ja sosiaaliset tottumukset ja mallit kuin neurobiologiset ja fysiologiset prosessitkin.

Tunteiden tausta on moninainen kattaessaan niin neurobiologisia kuin kulttuurisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia. (CC.0)
Tunne-sanojen sekamelskaa

Suomen kielen sana tunne on varsin moniulotteinen ja sellaisenaan hankala tutkimuksen analyysivälineeksi. Arkipuheessa tunteen synonyymejä ovat mm. tuntemus, tunto, tuntu, mieli, mieliala, mielentila ja liikutus. Kukin näistä sanoista nostaa esiin hieman erilainen näkökulma tunteiden sekamelskaan. Tunne on yhtä lailla tunnetila/tunnekokemus (esim. niin sanotut perustunteet viha, pelko, inho, ilo/mielihyvä, suru ja hämmästys sekä monimutkaisemmat tunnetilat), tuntemus (fyysinen, tuntoaistiin perustuva, esim. kipu, lämpötila ja paine mutta myös asento) sekä epämääräinen alitajuinen ymmärrys jostakin asiasta (tunne, että jotakin tapahtuu; tunne, että jokin on oikein; oikeudenmukaisuuden tunto). Englanninkielisessä keskustelussa tunnetta vastaavat niin affect, emotion kuin feeling sekä mood, sense ja sentiment, joilla kaikilla on niin ikään eri merkitys ja joiden käyttö on samalla tavalla monitahoista kuin suomen vastineilla.

Tutkimuksessa tunteita tarkastellaan pääasiassa affekti- ja emootio-termien avulla; siinä missä tunne on yleinen erilaisia tuntemuksia ja aistimuksia tarkoittava sana, on affekti- ja emootio-termeille rakennettu eriytyneempiä merkityksiä. Näiden erilaisten tunne-käsitteiden välinen työnjako ei kuitenkaan ole yksiselitteinen. Eri tieteenaloilla, mutta myös tieteenalojen sisällä, niiden määritelmät eroavat toisistaan ja käyttö voi olla osittain päällekkäistä tai täysin ristikkäistä, käytetäänpä niitä synonyymisestikin. Osaltaan käsitteellinen sekavuus johtunee niin sanotusta affektiivisesta käänteestä (tutkimuksellisen kiinnostuksen kohdistuminen emootioihin ja affekteihin), joka eri aloilla on tapahtunut hieman eri aikoihin, eri tarpeista ja eri lähteisiin nojaten.

Kahden erillisen käsitteen, emootion ja affektin, tarpeellisuudesta on käyty keskustelua. Kumpikaan käsitteistä ei ole tyhjentävän selvärajaisesti määriteltävissä, ja jotkut tutkijat ovatkin päätyneet käyttämään vain toista näistä laajentaen sen merkityksen kattamaan koko tunneilmiön kirjoa, mikä on varsin perusteltua. Tutkimusasetelma vaikuttaa vahvasti siihen, minkälaisia käsitteitä on tarpeen ja järkevää käyttää. Toisaalta tällainen johtaa helposti joko siihen, että samasta asiasta puhutaan eri käsittein tai eri asiasta puhutaan samoin käsittein – etenkin jälkimmäinen aiheuttaa hämminkiä ja vastakkainasetteluja. (Toki näissä keskusteluissa ovat mukana myös tieteenfilosofiset suuntaukset ja perustavanlaatuiset näkemykset siitä, mitä oikeastaan on olemassa.)

Itse koen kaksi erillistä käsitettä tunnekokonaisuutta selventävänä. Eri käsitteiden tulokulmat tunteeseen ovat erilaiset, ja näiden myötä myös tutkimukselliset päämäärät eroavat. Emootion ja affektin käsitteiden avulla voidaan eritellä tunteen eri piirteitä tai puolia ja samalla tehdä näkyväksi, miten ne ovat toisiinsa punoutuneita ja keskenään vuorovaikutteisia. Kun käytetään kahta eri käsitettä, voidaan myös ylittää tieteenalarajoja ja välttää väärinkäsityksiä, kunhan käsitteet määritellään käytön yhteydessä.

Affekti ja emootio

[Nyt seuraa sitä mutkien suoristelua ja roisia yksinkertaistusta!]

Yleisesti voi ajatella, että affekti on jonkinlainen jäsentymätön ruumiillinen tila, asennoituminen tai kokemus, jolla on perusta neurobiologisissa prosesseissa. Se on välitön neurobiologinen ja/tai fysiologinen reaktio, tilan (olotila, mielentilan) muutos, jonka jokin ulkoinen tai sisäinen ärsyke aiheuttaa; jokin liikuttaa meitä. Esimerkiksi kyynel, ihon nouseminen kananlihalle tai koko kehon äkillinen jännittyminen. Emootio puolestaan on tällaisen tilan tunnistettu ja tulkittu muoto, joka voidaan nimetä esimerkiksi iloksi, suruksi, pettymykseksi tai säikähdykseksi. Emootiot ilmentävät yksilöllisen tunnekokemuksen lisäksi myös yksilön ja sosiaaliskulttuurisen ympäristön suhdetta, ja ne nähdään sekä ruumiillisina että sosiaalisina kokemuksina.

Affekti ja emootio eivät empiirisessä todellisuudessa ole toisistaan irrallisia, vaan ne vaikuttavat toisiinsa muun muassa aiempien kokemusten, sosiaalisten ja kulttuuristen mallien, kontekstien, arvoasetelmien sekä tulkintojen myötä. Niinpä affektin ja emootion erottaminen toisistaan arkielämässä ei ole tarpeen eikä välttämättä edes mahdollista, sillä kognitiiviset prosessit, joissa affektiivisia tiloja tunnistetaan ja tukitaan, ovat nopeita ja varsin automaattisia.

Niin sanottujen kovien ihmistieteiden – neurotieteiden, psykologian ja lääketieteenkin – puolella vastaavan tyyppinen erottelu tehdään kehollisten tunteiden ja tietoisten tunnekokemusten välillä. Mielenkiinnon kohde on yksilötasolla ja ihmisen sisällä; ja tarkastelussa ovat tunteiden syntyminen ja tunnistaminen neurotieteellisinä, biologisina ja fysiologisina prosesseina.

Kulttuurintutkimuksessa ja laajemminkin kaikkilla ihmisen toimintaa kulttuurisina ja sosiaalisina ilmiöinä tarkastelevilla aloilla keskeisenä ovat emootiot. Tunnetta lähestytään sekä yksilön kokemuksina, joissa heijastuu ympäröivä kulttuuri, että sosiaalisina, jaettuina kokemuksina, jolloin keskeistä on yksilöiden välisyys eli tunteiden välittäminen ja välittyminen. Tunteet (emootiot) näyttäytyvät osana kulttuurista ja sosiaalista todellisuutta ja sen tuotteina.

Vanha nainen istuu hirsitalon seinustalla käteensä nojaten. Ilme on surumielinen tai kaihoisa.
Grisan Vassi oli itkuvirsitaitaja, jonka etnomusikologi Armas Otto Väisänen tapasi Suojärvellä vuonna 1917. (A.O. Väisänen, Museovirasto, CC BY 4.0)
Tunnemylläkkä eli sosiaalis-kulttuuriset neorobiologis-psykologiset kokemukset

Mutta niin, puretaanpa tämä tunnemylläkkä: neurotieteellisen (biologisfysiologisen) ja sosiaaliskulttuurisen näkökulman yhdistäminen lähtee liikkeelle molempien tasojen ilmiöiden ymmärtämisestä ja jatkuu niiden asettamisella toistensa lomiin – mielikuva kerroksellisesta kudoksesta toimii itselleni.

Syntyäkseen tunne tarvitsee ärsykkeen, joka voi olla sosiaalinen, kulttuurinen tai fyysinen. Jotta jokin ärsyke saa meissä aikaan tunteita – liikuttaa meitä – on ärsykkeen oltava jollakin tavalla henkilökohtaisesti relevantti. Tämä henkilökohtaiseen kokemukseen perustuva näkökulma on samalla myös sosiaalinen: muutoksen aiheuttavat tekijät ovat joissain määrin aina sosiaalisia ja tulkinnat omista affektiivisista tiloista tehdään suhteessa sosiaaliseen ja kulttuuriseen ympäristöön. Itkuvirsissä keskeisimpänä surun syynä on eroon joutuminen itselleen rakkaimmista ihmisistä ja tutusta ympäristöstä, mikä useimmiten konkreettisestikin hankaloittaa tai ainakin muuttaa elämää.

Tunne on monitahoinen ilmiö, jolla on yhteydet keskushermostoon ja autonomiseen hermostoon sekä (osin näiden kautta) motoriseen ilmaisuun (kasvojen ilmeet, ääni ja eleet). Siten affektin ja/tai emootion aiheuttamat fysiologiset muutokset vaikuttavat ilmaisuun, joka tulkitaan sosiaaliskulttuurisessa kontekstissa. Esimerkiksi itkijän ääni värisee ja hengitys on paikoin haukkovaa, mikä tunnistetaan itkuisuudeksi ja tulkitaan merkiksi surullisuudesta. Osa fysiologisten muutoksen aiheuttamista merkeistä juontuu biologiaan, toiset ovat kulttuuristen mallien myötävaikutusta.

Psykologiassa on tarkasteltu muun muassa kasvojen ilmeiden tunnistamista eri kulttuureissa tunteiden ilmentämisen ja tunnistamisen kannalta. Niin sanottujen perustunteiden taustalla on havaittu tiettyjä kehon toimintojen muutoksia, jotka toistuvat samoina eri kulttuureissa. Aivotutkija, professori Lauri Nummenmaa kuvailee näitä biologiaan ja fysiologiaan palautuvia prosesseja, jotka eivät rajoitu vain aivoihin vaan kattavat koko kehon, tunteiden ”sormenjäljiksi”. Nämä ”sormenjäljet” ovat ainakin osittain mukana tunteiden tunnistamisessa yksilötasolla eli prosessissa ruumiillisista tuntemuksista tietoisiksi tunnekokemuksiksi, affekteista emootioiksi, sekä toisaalta tunteiden tunnistamisessa toisissa eli tunteiden välittämisessä ja välittymisessä, kommunikaatiossa.

Näiden näkökulmien myötä hahmotan tunteiden ruumiilliset prosessit eräänlaisena pohjana, josta kunkin kulttuurin piirissä tehdään tulkintoja kulloisessakin sosiaalisessa tilanteessa. Oman tutkimukseni kannalta tällainen ruumiillisiin prosesseihin perustuva puoli tunteista mahdollistaa tunnetilan kehityksen tarkastelun, sen, miten fysiologisilla toiminnoilla voidaan suggeroida tunteita. Tietoisesti tuotettu nyyhkytys ja värisevä äänenkäyttö, tietynlainen haukkova hengitystekniikka ynnä muu edesauttavat affektiivisen tilan, ruumiilliseen kokemukseen, koettuun mielentilaan perustuvan tunnetilan saavuttamista.

Sekä biologinen että kulttuurinen näkökulma ovat siis tärkeitä tunneilmaisua ja tunteita tarkasteltaessa. Omassa tutkimuksessani ja ajatuksissani nämä nivoutuvat eräänlaiseksi itkijän ja itkuvirren väliseksi suggestiiviseksi kehäksi.

 

Raapaisu helpohkosti lähestyttävää kirjallisuutta aiheesta

Ben‐Ze’ev, Aaron 2009/2010. The Thing Called Emotion. – The Oxford Handbook of Philosophy of Emotion. Oxford University Press, 2009. Oxford Handbooks Online. 2010.
Johnstone, Tom & Scherer, Klaus R. 2004. Vocal Communication of Emotion. – Handbook of Emotions, Second Edition [2000]. Toim. Michael Lewis & Jeannette M. Haviland-Jones. 220–235.
Nummenmaa, Lauri. 2016. Tunteiden neurobiologia.Lääkärilehti. 10/2016 vsk 71. 725–731.
Nummenmaa, Lauri. 2017. Mistä puhumme kun puhumme tunteista?Tieteessä tapahtuu 2/2017. 35–39.
Paasonen, Susanna. 2017. Affekti suhteina ja intensiteettinä.Tieteessä tapahtuu 2/2017. 42–43.
Salmela, Mikko. 2017. Affektiivinen käänne. Yksi vai monia? Käsitteellisiä ja metodologisia pohdintoja.Tieteessä tapahtuu 2/2017. 32–35.
Scheve, Christian von. 2017. Affekteista, emootioista ja tunteista.Tieteessä tapahtuu 2/2017. 40–41.
Wetherell, Margaret. 2012. Affect and emotion: A new social science understanding. London: SAGE Publications.
Wilce, James M. 2009b. Language and Emotion. Cambridge: Cambridge University Press.

Ja vielä meidän folkloristien helmi:
Timonen, Senni. 2004. Minä, tila, tunne. Näkökulmia kalevalamittaiseen kansanlyriikkaan. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Me folkloristit, muoto ja merkitys

”Kun te folkloristit olette niin vanhanaikaisia tuon formalisminne kanssa.” ”Teillä folkloristiikassa analysoidaan muotoa, mutta meillä ollaan eri tasoilla, syvemmällä.”

Olen muutamia kertoja törmännyt vastaavantyyppisiin muiden alojen piiristä lausuttuihin kommentteihin, joista kuultaa tietämättömyys siitä, mitä me folkloristit teemme. Tällaiset vähättelevän tuntuiset kommentit yllättävät minut joka kerta. Tunnen turhautumista, kun ulkopuolelta kommentoidaan, mitä ja miten teemme, kuitenkaan ymmärtämättä, mitä ja miten teemme.

Niinpä pyrin vastaamaan näihin kommentteihin; selventämään näkökulmastani muodon ja merkityksen (ilmaiuksen informaatiosisällön) liittoa ja yhteenkuuluvuutta.

– Vaikka avaukseni luo vastakkainasettelun meihin ja muihin, en halua rakentaa kuilua, vaan houkutella katsomaan avoimin mielin oman alan rajojen yli niin meiltä muille kuin muilta meille. Kiinnostusta ja ymmärrystä epäilyn ja ymmärtämättömyyden sijasta. –

Kansanrunoudentutkija, professori Kaarle Krohn.
Kansanrunoudentutkija, professori Kaarle Krohn, historiallis-maantieteellisen metodin isä. (Studio Alppila, Museovirasto – Musketti)

Yllä olevien sitaattien taustalla on oletettavasti vanhentunut käsitys alastamme: muinoin oppialaamme kutsuttiin vertailevaksi kansanrunoustieteeksi, jossa keskeisenä intressinä oli vertailla kansanrunojen eri versioita ja koettaa päästä oletetun alkumuodon jäljille. Tällaisesta alkumuotoajattelusta ollaan irtauduttu jo aikaa sitten, ja kaikkiaan näkökulmat ja tutkimusaiheet ovat laventuneet ajan ja kulttuurin muutoksen myötä.

Tutkimushistorian mittaan aiheita on lähestytty erilaisista näkökulmista, ja vallalla oleva oppisuuntauksemme ja ajattelutapamme, paradigmamme on matkan varrella käynyt läpi jo monta uudistusta – kuten millä tahansa tieteenalalla. Teoreettiset ja metodologiset ajattelutavat ovat koko aika liikkeessä; tulee uusia suuntauksia ja ajatuksia. Toiset niistä muuttavat alaa enemmän kuin toiset, mutta se on varmaa, että jatkuvassa liikkeessä ollaan.

Nykyisellään folkloristiikka kattaa alleen suuren kirjon erilaisia lähestymistapoja ja tutkittavia ilmiöitä, kuten blogimmekin osoittaa; kullakin meistä päivystäjistä on eri tutkimusaiheet, menetelmät ja intressit. Helsingin yliopiston verkkosivustolla folkloristiikkaa määritellään muun muassa kommunikaatiosta, omaehtoisesta ilmaisusta, menneen ja nykyisyyden välisyydestä ja historiallisesta jatkuvuudesta sekä maailmankuvan ja identiteetin muodostumisesta käsin.

Mutta niin, se muoto ja sen tutkiminen

Me folkloristit, tai paremminkin osa meistä, tarkastelemme rakenteita, kaavoja ja malleja, perinteisiä tapoja ilmaista, toistuvuuksia; sitä, miten mitäkin ilmaistaan. Emme kuitenkaan jää vain tähän muodon ja rakenteen tasoon, ”pinnalle”.

Sen lisäksi, että olemme selvittäneet, minkälainen muoto on, jatkamme tästä syvemmälle, ja selvitämme miksi muoto on tällainen ja miten se on merkityksellinen eli vaikuttaa välittyvään informaatiosisältöön. Tarkastelemme muotoa ymmärtääksemme, miten ilmaisun muoto ja rakenne ovat mukana merkityksenmuodostumisen kokonaisuudessa, osana prosessia; mikä muodossa on merkityksellistä.

Eli kun tutkin merkityksiä, niiden välittymistä ja välittämistä, lähestyn kokonaisuutta niin sanallisesta merkityssisällöstä kuin ilmaisutavasta, muodosta ja rakenteista, käsin. Itse sanallisen sisällön lisäksi muu ilmaisu ohjaa tulkintoja ja välittää viestiä eli merkitsee.

Sisältö + muoto = merkitys

Muoto ja merkitys kulkevat siis käsikädessä. Se, miten asia ilmaistaan, on aina tekemisissä viestin välittymisen kanssa. Meillä puhutaan muun muassa perinteenlajeista tai genreistä ja poeettisista piirteistä, jotka ohjaavat ilmaisua ja tulkintaa – kielitieteessä samantyyppisiä (tai jopa samoja) käsitteitä ovat esimerkiksi tekstilaji, tilanteinen vaihtelu ja puheen prosodiset piirteet.

Syvällinen ymmärtäminen – kokonaismerkityksen hahmottaminen nyansseineen – vaatii systeemien periaatteiden tuntemista. Näiden perusteiden tunteminen ehkäisee asioiden ohittamista itsestäänselvyyksinä ja siten estää virheellisiä, vinouttavia, yksinkertaistavia tai monimutkistavia tulkintoja.

Loppuun vielä simppeli esimerkki, jottei jäisi epäselväksi: ”Ei oo kaikki inkkarit kanootissa / muumit laaksossa / beduiinit karavaanissa / kielet kitarassa…” *

Kaikki tiedämme, ettei tässä ole kyse siitä, onko jossakin jotakin (kirjaimellinen sisältö). Tunnistamme ilmauksen varsinaisen merkityksen nimenomaan muodon – toistettavan kaavan – kautta.


*Kristiina Kortelainen on tehnyt tästä muotista (idiomikonstruktiosta) oivallisen tutkimuksen suomen kielen alalla.

 

Tervehyzii kentältä – Iloinen jälleenkuuleminen Petroskoissa

Kirjaimista piirtyy tuttu nimi. Parin viikon päästä kuulokkeissani napakalla tempolla juttelee tuttu ääni, laulava puherytmi ja vivahteikkaat äänenpainot. Kasvoilleni leviää riemuisa hymy – olen kohdannut vanhan tutun!

Sininen postilaatikko, potsta rossii
Terveiset Petroskoista tuo Venäjän posti. (Kuva: Viliina Silvonen)

Tämän syksyn olen ollut aineistonkeruumatkalla Petroskoissa – aivan tavanomainen kenttätyöreissu tämä ei kuitenkaan ole ollut, sillä tutkimusaineistoni ovat jo vuosikymmenet sitten kentällä tallennettuja arkistoäänitteitä. Minun kenttäni on siis arkisto. Ensin käyn läpi arkistolistat: etsin oikean alueen ja genreni eli itkuvirret. Seuraavaksi tilaan nauhat kuunneltavaksi ja aloitan urakan.

Nauhoilla kuulee itkuvirsien lisäksi jutustelua ja kerrontaa: useimmiten kenttähaastattelussa käydään läpi haastateltavan elämän vaiheita ja niiden myötä johdatellaan toivotun aiheen – itkuvirsien – pariin. Samalla ne tuovat nämä informantit lähemmäs minua. Haastattelutilanteen virittäminen ja luottamuksen rakentaminen ovat kenttähaastatteluissa aina tärkeitä ja erityisesti itkuvirsien kohdalla. Itkuvirret ovat erityinen genre siinä mielessä, että niiden esittäminen on ollut varsin raskasta niin henkisesti kuin fyysisesti, kun itkijä apeutuu ja toisinaan uppoaa syvälle suruunsa ja murheisiinsa. Itkuvirret ovat laulettua, muistinvaraista, osin improvisatorista runoutta, jota on esitetty muun muassa häissä ja hautajaisissa – erojaisriiteissä. Itkuvirsiin liittyy myös paljon myyttistä tietoa, ja genre on sekä kulttuurisesti että yksilökohtaisesti arkaluontoinen.

Toisinaan itkuja arkistonauhoiltakin kuunnellessa tulee varsin tungetteleva olo; olen jossakin kovin lähellä toisen ihmisen surullisimpia kokemuksia ja muistoja. Kuitenkin itkujen luoma kuva maailmasta ja sen järjestyksestä – itkujen välittämä myyttinen maailma – on lohdullinen ja lämminhenkinen: itkuvirsistä välittyy yhteisöllisyyden ja läheisten ihmissuhteiden valtava merkitys ja arvostus; päättymätön poeettinen yhteys tuonilmaisiin ja menneisiin sukupolviin.

Karjalaan vanhoja tuttuja tapaamaan

Suunnitellessani reissuani Petroskoin arkistoon mielessäni oli taustalla toive löytää lisää materiaalia itselleni läheisimmäksi käyneeltä itkijältä, Jeudokia Fedorovna Sofronovalta.

Toisena tai kolmantena päivänä arkistolistoja läpi käydessäni kyrillisistä kirjaimista hahmottuu tuttu paikannimi – ja kyllä, itkijä on Jeudokia Fedorovna. Ilahdun ja innostun, en malttaisi odottaa, että pääsen kuuntelemaan materiaalia ”omalta itkijältäni”. Lisäksi saan tietää, että hän on ollut elossa vielä 1983, jolloin tämä haastattelu on tehty.

Niin, hänestä on tullut ”minun itkijäni”. Hän on pro graduni pääinformantti – häneltä oli tuolloin saatavilla laajin aineisto – ja siten minulle tutuin. Mutta miten jostakusta täysin vieraasta, minua lähes 100 vuotta vanhemmasta karjalaisnaisesta on tullut minulle näin läheinen. Tiedän hänestä vain sen, mitä nämä pari tallennettua tuntia sisältävät: elämänhistoriaa, tietoja perheestä ja kuvauksia niistä surullisista tapahtumista ja elämän raskaudesta, joita itkuvirret käsittelevät.

Painan playtä. Kelanauhalta digitoitu tallenne mutruaa ja surisee, mutta onnekseni ääni tasaantuu pian. Haastattelu alkaa samalla kuviolla kuin aiemmin kuuntelemani: haastattelija kangertaa haastateltavan ”vaikean” sukunimen kanssa, johon kuuluu kipakka turhautumisen ja tuohtumuksen sekainen nimen korjaava vastaus. Jo tämä saa aikaan lämpimän tunteen sisälläni: ”Tervehdys vain, vanha tuttu. Ihanaa, ettet ole muuttunut juuri lainkaan!” Tallennustilanteiden välillä on kuitenkin 15 vuotta. Myös itse itkuissa on sama tuttu musiikillinen tyyli ja kiteytyneitä, perinteisiä tekstisäkitä, joista osa toistuu tismalleen samoina. Haastattelun loppupuolella Jeudokia Fedorovnan päättäväisyys ja temperamenttisuus tulevat taas ilmi: haastattelijat koettavat suostutella häntä itkemään vielä pari (tämä on tavallinen tapa), mutta saavat kärkkään, itsepintaisen vastauksen: ”Enembi en rubia.” ”En rubia, en rubia.” ”Äijäl tiiän, äijäl jo sanoin.” (Paljon tiedän, paljon jo sanoin.)

Mielikuvista muodostuva merkityksellisyys

Kaiken tämän myötä rupesin miettimään, miten jostakusta tuiki tuntemattomasta on tullut minulle jotenkin henkilökohtaisesti tuttu ja tärkeä, merkityksellinen. Kenties se on se tunne ja luottamus, se avoin tunteiden näyttäminen, joka välittyy äänitteeltä. Myös ne naurut ja kiivastumiset, joita jutustelun lomassa kuuluu. Mielikuvissani hän on nauravainen, itsevarma ja suhtautuu elämään positiivisesti; jollakin tapaa kuulen (tai haluan kuulla) hänen äänessään pienen pilkkeen silmäkulmassa.

Entä merkitseekö se, että tästä itkijästä on tullut minulle tärkeä ja merkityksellinen, jotakin hänelle? Tähän ei varsinaisesti vastausta voi saada, mutta se varmuus ja jonkinlainen ylpeys, jolla hän – kuten moni muukin – itkunsa tallenteelle esittää, viestii siitä, että hän kokee itkuperinteen, sen tallentamisen ja siten myöhemmille ajoille muistettavaksi jättämisen tärkeäksi (tai niin sen ainakin tulkitsen).

Mitäs muuta, Petroskoi?

(Varoitus: sisältää matkailumainontaa ja kritiikkiä historian kouluopetusta kohtaan)

Vanhan tutun kohtaamisen lisäksi Petroskoi toi monta uutta tuttavuutta: arkistonauhojen itkijöiden lisäksi toki paikallisia kollegoita ja naapureita.

Petroskoi on ollut oikein hyvä kotikaupunki tämän syksyn, ja tuntuu hieman haikealtakin palata Helsinkiin. Erityisesti tulee ikävä tätä vakkarikaffelaa – täytynee ryhtyä etsimään korvaavaa Helsingistä (vinkkejä otetaan vastaan: ei saa olla liian iso ja pitää olla sopivaa musiikkia, plussaa erikoissisustuselementeistä kuten sarvikuonon päästä tai mallinuken raajoista). Ääninen on suuri, keskusta viehättävä ja näppärä, jalkakäytävät kuoppaisia. Puistoalueita on aika paljon. Ja historian suomalaisyhteydet näkyvät.

Vierailu täällä on valaissut Karjalan ja Suomen yhteistä historiaa ja avannut silmäni sille, miten vähän Suomessa siitä puhutaan – ja ylipäätään Karjalasta tiedetään. Ei tätä – kuten ei montaa muutakaan – koulussa opetettu.

Kaikkiaan oivallinen reissu niin tutkimuksen, yleissivistyksen kuin uusien näkökulmienkin kannalta. Ja ihan matkakohteenakin voin suositella. Itseltänikin jäi vielä lähistön upeat patikointimaastot käymättä – täytynee siis palata.

Katukuva
Rautatieaseman edestä, Juri Gagarin aukiolta avautuu näkymä Ääniselle asti pitkin Prospekt Leninaa, Leninin katua. (Kuva: Viliina Silvonen)
Arkinen katukuva
Näkymä Leninin kadun puolivälin paikkeilta Ääniselle päin. (Kuva: Viliina Silvonen)
laatoitettu rantabulevardi, katulamppuja ja pilviä.
Rantabulevardilla on pituuttaa noin puolitoista kilometriä. (Kuva: Viliina Silvonen)
Etualalla kelelrtävälehtinen puu, joki ja vastarannalla lisää ruskaa.
Ruskaa Lososinka-joella Petroskoin keskustassa. (Kuva: Viliina Silvonen)
Perinteisiä hatullisia karjalaisia puuristejä aurinkoisella kirkkopihalla
Kižin kirkkopihan puuhautaristejä. Kižin museosaari on tunnettu puukirkoistaan ja kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon. Saarelle on matkaa Petroskoista 70 km. (Kuva: Viliina Silvonen)

 

Itku, rohkeus ja vapaus

Tunteiden ilmaisemisen sosiaaliset ja kulttuuriset säännöt ovat monimutkaiset. Kuka saa ilmaista tunteitaan, missä ja miten, ja ennen kaikkea, mitä tunteita? Ilo on sallittua ja haluttua. On kiva olla iloinen ja näyttää se. Sen sijaan suru ja pettymys kertovat, etteivät asiat ole kuten pitäisi ja toivoisi; ne paljastavat jotakin syvempää, ilmaisijan haavoittuvuuden.

Viime viikolla kymmenet, jopa sadat tuhannet suomalaiset katsoivat, kun miehet purkivat tunteitaan, repivät sisimpiään auki ja itkivät tv-ruudulla. Docventuresin The Work -dokumentti seurasi tunteiden tunnistamiseen ja ilmaisemiseen keskittyvää intensiivistä terapiaa, johon kokoontui eri taustaisia miehiä, vankeja ja siviilejä, kohtaamaan toisensa. Tunteiden pintaan päästäminen veti muut hiljaiseksi ja sanattomaksi niin paikan päällä kuin tv-ruutujen äärellä. Vaatii valtavasti rohkeutta kääntää tarkkaavaisuus ympäröivästä maailmasta sisäiseen maailmaan ja vielä enemmän sinne nimeämättömien, epämääräisten tunteiden ja tuntemusten sekaan.

Sekä The Workin miesten keskuudessa, Docventures-studion jälkipuinnissa että somessa yksi asia nousi selvästi esiin kommenteissa ja reaktioissa, joita näiden miesten tunteiden purkaminen herätti: kunnioitus. Kunnioitus sitä rohkeutta kohtaan, jota avautuminen vaati. Samalla siihen tuntui liittyvän kiitollisuutta luottamuksesta ja halua auttaa.

Vaikka emotionaalisuus ja herkkyys nähdään kulttuurissamme feminiinisinä ominaisuuksina – tai kenties juuri siksi – tässä maskuliinisuutta ihannoivassa pärjääjien maailmassa on kenen tahansa riskialtista näyttää suruaan tai pettymystään. On paljon helpompi ja mukavampi peittää nämä negatiiviset tunteet – jopa itseltään – kuin asettua katseiden alaiseksi tai käydä tutkimaan, mistä epämiellyttävä tunne kumpuaa.

Suru paljastaa asiat, jotka ovat kullekin keskeisimpiä ja todella merkityksellisiä. Useimmiten vain todella tärkeiksi koetut asiat saavat näyttämään surun toisille muissa kuin kulttuurisesti sallituissa tilanteissa; suru pääsee pintaan, kun se on niin suuri ja voimakas, ettei sitä jaksa enää peittää.

Yhteisöllinen, vapauttava itku

Folkloristina minua kiinnostaa tunneilmaisu kommunikaationa ja sen välittämät merkitykset, ja tietenkin tunteet ja perinne. Karjalaisessa kulttuurissa suurten surujen tai henkilökohtaisten murheiden purkamiseen oli kulttuurin ohjaama keino: itkuvirret. Naiset (niin, rituaalinen itkeminen oli naisten hommaa – kenties toiste enemmän tästä) esittivät näitä perinteistä ilmaisua noudattavia kaipuun ja ikävän ilmauksia siirtymäriittien osana mutta myös yksityisesti. Itkuvirret olivat ehdoton osa muun muassa hautajaisia, rituaalisten myyttisten funktioidensa lisäksi ne auttoivat koko yhteisöä käsittelemään kohdatun menetyksen. Itkijän äänellä itkiessä myös muut läsnäolijat liikuttuivat kyyneliin – aivan kuten katsojienkin silmät kostuivat nyt The Workin ääressä.

Kollektiivinen sureminen, tunteiden purkaminen yhdessä, luo yhteisöllisyyttä ja lähentää. Oman haavoittuvuuden paljastaminen vaatii turvallisuutta eli luottamusta siihen, että tulee hyväksytyksi omana itsenään kaikesta huolimatta. Toisaalta kollektiivinen sureminen oli ja on yhä tärkeä yhteisön järjestystä ja toimintakykyä ylläpitävä tekijä; ei voi jäädä suremaan loputtomasti ja patoamaan tunteita vain itsensä sisään – sieltä loppuu tila.

Tunteiden ilmaisu vapauttaa. Oli kyseessä sitten rituaalinen itkuvirsi menneen ajan karjalaiskylässä, kalifornialaisvankilan terapiapiiri tai oman sängyn nurkassa pimeässä yksin itketty suru, se vapauttaa mielen ja tekee tilaa muille tunteille ja ajatuksille, mahdollistaa siirtymisen eteenpäin. Kussakin kulttuurissa ja yhteisössä keinot tunteiden ilmaisuun ja tavat suhtautua siihen ovat erilaisia, ja folkloristin mieltäni kiehtoo se, miten tunneilmaisu ja sen saamat merkitykset muuttuvat ajassa ja mitä kaikkea muutoksen takana onkaan.

Epilogi

Docventuresin keskiviikkokeskustelussa radion puolella puhuttiin poikien lukutaidosta ja sen vaikutuksista kykyyn ilmaista tunteita: tietoisuus ja ajattelu ovat pitkälti kielellistä, ja koska pojilla on tyttöjä suppeampi sanavarasto, on heillä heikompi kielellinen kompetenssinsa tunnistaa, erotella ja sanoittaa erilaisia tuntemuksiaan ja tunteitaan (tällaiset kompetenssierot ovat toki yksilöllisiä eivätkä sukupuoleen sidottuja).

Viime kesänä oivalsin jotakin samansuuntaista jälleen itsekin: minun on suhteellisen helppo tunnistaa ja ilmaista tunteitani, osaltaan koulutukseni ansiosta, ja toisaalta siksi, että olen aina nauttinut runoudesta, sen metaforisesta ilmaisusta, joka pakottaa lukemaan uudelleen ja uudelleen, miettimään, mitä kaikkea tämä voisikaan tarkoittaa, ja joka kulloisessakin elämäntilanteessa voi saada hyvinkin erilaisia tulkintoja.

Mutta entä ystäväni, joka ei oikeastaan koskaan ole lukenut runoutta ja tulkinnut runojen monimerkityksisiä kielikuvia. Ristiriitaisten ja kummallistenkin tuntemusten ja tunteiden tunnistaminen, tulkitseminen ja niiden kanssa eläminen ei välttämättä ole hänelle yhtä helppoa. Saatikka sen seuraaminen, kun minä vieressä pengon tunteitani. – No, keinoja käsitellä ja ymmärtää on onneksi runsaasti! (Musiikista ja tunteista tulette kuulemaan tässä blogissa, sen vannon.)

Aivan lopuksi pieni runojen (ja tunteiden) salakielen lukutaitoa kehittävä pätkä, yksi suosikeistani:

Tähdet

Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.

– Edith Södergran, suom. Uuno Kailas

 

**
Docventuresin The Work -dokumentti katsottavissa yle areenassa joulukuun puoliväliin.