Räätälöity vaihtoehtojoulu ja muita ratkaisuja jouluahdistukseen

Tarvitseeko tehdä rosollia? Imelletty vai imeltämätön perunalaatikko? Onko joulukinkulla sellaisia arvoja, joita seitan ei voi korvata? Entä pahoittaako mummo mielensä, jos joku lapsenlapsista ei pkakaudukaan täyteen junaan ja meneekin jouluksi muualle? Pitäisikö joulukuusi jättää hankkimatta ilmastotekona?

Perinnejoulu. Perhejoulu. Mitä nämä tarkoittavat? Yleisesti perinteiseen ”oikeaan” jouluun tuntuu kuuluvan esimerkiksi perheen kokoontuminen yhteen, joulurauhan julistus, jouluevankeliumi, kuusi, tietyt jouluruoat, lahjat ja laulut sekä joulusauna.

Joulu perinteineen herättää tunteita. Joulun perinteet ja tavat voivat olla hyvin henkilökohtainen asia, sillä monet kokevat, että niiden noudattaminen synnyttää ”oikean joulun”. Toisille taas on merkityksellistä jättää noudattamatta näitä perinteitä.

Joulun viettoon liittyy paljon yleisesti tunnistettuja perinteitä, minkä myötä juhla kirvoittaa runsaasti myös refleksiivistä eli perinnettä itseään pohtivaa puhetta. Joulua, perinteitä ja merkityksiä pohditaan niin yksilöiden, perheiden kuin koko kulttuurin tasolla muun muassa mediassa. Tehdäänkö ne samat ruoat kuin aina ennen? Järkyttyykö mummo, jos kaikki lapsenlapset eivät ole paikalla joulupöydässä? Onko joulukinkulla sellaisia arvoja, joita seitan ei voi korvata? Entä joulukuusi – pitäisikö moisesta puiden kaatamisesta luopua näinä ilmastotietoisuuden aikoina? 

Joulu on juhlapyhä, joka tuo hetkeksi sosiaaliset, perinteitä rakentavat ja uusintavat prosessit pinnalle. Refleksiivinen puhe joulusta ja sen viettämiseen liittyvistä tavoista ja käytänteistä valaisee perinteellistämistä (traditilization). Perinteellistäminen sitoo tavat ja käytännöt menneeseen, joka nähdään arvokkaana. Perhejoulun tapauksessa juhlan osatekijät saavat merkityksensä yksilöllisten ja yhteisten arvioiden ja arvottamisten myötä, kun ne tunnistetaan perinteellisiksi ja vanhoiksi: “näin on aina joulua vietetty”. Tapojen toisteisuus ja ankkuroituminen johonkin vanhaksi ja alkuperäiseksi koettuun antaa niille arvovaltaa ja vaikuttavuutta. (Bauman 2004.)    

Räätälöity perinnejoulu 

Olipa kerran perhe, jonka jouluruokailuun kuului oleellisena osana lipeäkala. Viime vuosien aikana perheen jouluruokailun yhdeksi perinteeksi oli myös muodostunut lipeäkalan maun kauhistelu. Kerran eräs perheenjäsen otti ja kyseenalaisti ruoan paikan pöydässä. Miksi ihmeessä tätä laitetaan pöytään, kun kukaan ei lipeäkalasta välitä? Vanhempi sukupolvi vastasi, että lipeäkala oli ollut perheen isoäidille tärkeä osa joulupöytää, ja hän oli opettanut lipeäkalan valmistuksen jälkipolvilleenkin. Isoäidin kuoltua ei perheen joulupöydän ääreen tämän herkun ystäviä jäänyt, mutta lipeäkalaa valmistettiin tavan vuoksi, tottumuksesta. Seuraavana jouluna ei lipeäkalaa ollut enää tarjolla.

Perinteen kummastelu, refleksiivinen pohdinta, sai tradition näyttämään ontolta ja kaikessa hiljaisuudessa siitä luovuttiin. Perheen jouluperinne muuttui.

Räätälöidyissä perinnejouluissa totutuista käytännöistä säilytetään ne, jotka tuntuvat yhä tärkeiltä, ja häivytetään ne, joita ei koeta mielekkäiksi. Joulupöydän antimet muuttuvat ruoiksi, joista kaikki nauttivat eikä kaikkea ole pakko maistaa. Joululahjapaljouden sijasta joulumieltä halutaan jakaa ilman fyysisiä lahjapaketteja, materian tilalla on ajatus ja muistaminen. Ateistin joulussa evankeliumin ja enkeleiden rooli ei ole keskeinen, vaan tärkeämpää voi olla esimerkiksi läheisten kanssa yhdessä oleminen, saunominen ja hyvä ruoka.

Perinne elää ja uusiutuu sosiaalisessa toiminnassa, merkitykset siirtyvät ja mukautuvat ajan ja ympäristön muutoksiin. Joskus tradition edustamat arvot menettävät merkityksensä yhteisössä kokonaan, jolloin traditio katoaa – tai se muuttaa muotoaan, liittyy ja liitetään uusiin yhteyksiin ja merkityksiin.

Perinteet voivat saada myös uusia merkityksiä. Eräänkin päivystäjän perhejoulussa vieraili pitkään joulupukki, vaikka perhepiirissä ei lapsia ollutkaan. Joulupukin merkitys lahjoja tuovana jouluikonina ei ollut enää tärkeä, mutta jonkun perheenjäsenen pukeutuminen punanuttuun ja tekopartaan oli yksinkertaisesti omiaan herättämään sellaista naurua ja hilpeyttä, josta haluttiin pitää kiinni.

Muuttuvana tekijänä voi olla myös seurue, jossa joulua vietetään. Käsitykset perheestä ja siitä, ketkä perheeseen mielletään kuuluviksi, ovat muuttuneet ja muutoksessa. Ydinperhe ei enää ole itsestään selvä perusmalli, ja usein läheiset ystävät koetaan osaksi perhettä, niiksi itselleen läheisimmiksi ihmisiski vanhempien ja sisarusten rinnalla tai sijasta. Perinteinen perhejouluun voikin vanhempien, sisarusten ja sukulaisten sijasta kuulua ystävät.

Jouluntorjuntaa ja muita ratkaisuja vaikeaan jouluperinnesuhteeseen

”Ahdistaako juhla joka asettuu välille 24–26.12? Tarvitsetko pakopaikan? Antijoulu palvelee [paikassa] kyseisenä aikana. Olit sitten läheinen ystävä tai puolituttu, tervetuloa. – – Mihinkään ei ole pakko osallistua eli on ok nököttää kirjan parissa vierashuoneessa, vaikka varmasti jotain tehdäänkin (vaikka se olisi vain leffojen tuijottamista). Sauna lämpenee. – – Vaikka Joulu on kuinka Ovela, emme päästä sitä sisään, turvapaikalla on 20v kokemus jouluntorjunnassa.”

Tämä viesti kulki erään päivystäjän somessa tässä taannoin.*

Syyt ja motivaatio jouluntorjuntaan tai vaihtoehtoisiin jouluratkaisuihin vaihtelevat. Ne voivat olla kulttuurisia – jouluhan on pitkälti kristillisten länsimaisen kulttuurien juhla – tai henkilökohtaisia. Yhteiskunta ei pysähdy jouluksi, ja useat viettävätkin joulun työn parissa, joulupukki etunenässä. Perheen sosioekonominen asema voi pakottaa luopumaan perinteisestä jouluidyllistä, mutta yhtä lailla vaikeat joulumuistot saavat joulun tuntumaan vieraalta ja haluamaan irrottautua siitä. Toisaalta viikon loma vuoden pimeimpänä aikana houkuttelee monia ulkomaille aurinkoon.

Joulusta pakenemisesta ja vaihtoehtojoulusta varsin tunnettu esimerkki päivystäjien ikäpolvelle on Harry Potterin joulut Tylypahkassa. Päähenkilö Harry päättää jo ensimmäisenä lukuvuonnaan jäädä jouluksi Tylypahkaan, sillä joulumuistot kasvattiperheen luona ovat traumaattisia.

”Harry ei tosiaankaan ollut menossa Likusteritielle jouluksi. Professori McGarmiwa oli tullut edellisellä viikolla tekemään luetteloa oppilaista, jotka jäisivät lomaksi kouluun, ja Harry oli ilmoittautunut empimättä. Hän ei säälitellyt itseään ollenkaan: joulusta tulisi mitä todennäköisimmin hänen elämänsä siihen mennessä paras.” (Harry Potter ja viisasten kivi, s. 213)

Tylypahkassahan sitten käynnistyykin varsinainen joulularppi. Koulun henkilökunta haluaa varmistaa, että lapset, jotka eivät syystä tai toisesta pääse perhejoulun pariin, saavat mahdollisimman perinteisen joulun tästä huolimatta. Perinteitä noudattamalla tästä vaihtoehtoisesta joulusta pyritään tekemään mahdollisimman lämmin ja turvallinen – ”tavallinen” – joulukokemus lapsille.

Myös jouluntorjujien viestissä näkyy perinteitä: kokoonnutaan yhteen, luetaan, katsotaan leffoja ja saunotaan. Kuitenkaan mihinkään näistä ei haluta muodostuvan suorituspaineita, joita jouluperinteisiin helposti liitetään. 

Vaikeisiin joulumuistoihin samastuu varmasti moni. Joillekin perinteinen perhejoulu lahjoineen, kuusineen, herkkuruokineen ja turvallisine läheisineen ei ole koskaan ollut mahdollista, saati edes vaihtoehto. Joulu ja siihen liittyvät perinteet voivat ahdistaa, koska niiden näkyminen esimerkiksi mediassa muistuttavat niiden puutteesta. Myös tätä puolta joulusta voi käsitellä monin tavoin: oli se sitten vaihtoehtojoulu, täyskieltäytymistä joulusta tai tietoista perinteiden korostamista.

Perinteet ovat sosiaalisissa prosesseissa rakentuvia ja eläviä ilmiöitä, jotka luovat samalla sekä yhteenkuuluvuutta että ulkopuolisuutta; on meidän perinteet ja tavat, joita tehdään näkyviksi rajanvedoin ja erottumalla muista. Tässä mielessä joulu ei ole poikkeus: ihmisten näkemykset oikeasta tavasta viettää joulua eroavat toisistaan paljonkin. Perinne tarjoaa viitekehyksen, keinoja ja symboleja, joista voi ammentaa ja joita voi omaksua. Toisaalta samat resurssit mahdollistavat myös perinteen vastustamisen ja kiistämisen. 

Miten ikinä vietättekään tai olette viettämättä joulua, hyvät lukijamme, olkoon vuoden pimein aika ja pesäpäivät** teille levon, lämpimien ajatusten ja uusien unelmien täyttämää! – Joulupipareista jäi siirappi puuttumaan, joten päätimme lisätä sen tähän loppuun.

 

*Päivystäjillä on lupa viestin julkaisemiseen. Viesti on anonymisoitu.
**Kansanperinteessä pesäpäiviksi on kutsuttu vuoden pimeimpiä päiviä, jolloin aurinko on mennyt hetkeksi pesäänsä. 

Bauman, Richard. 2004. The World of Others’ Words: Cross-Cultural Perspectives on Intertextuality. Blackwell Publishing: Malden, MA.
Rowling, J. K. 1997. Harry Potter ja viisasten kivi (suom. Jaana Kapari). Tammi: Helsinki.

 

 

 

 

Kalevala pähkinänkuoressa. Tarkasta ja päivitä tietosi!

Kalevala on jokaiselle Suomessa peruskoulunsa käyneelle tuttu jo lapsuudesta, mutta siihen liittyy silti useita virheellisiä tai ainakin epätarkkoja käsityksiä. Koska nämä ajatukset toistuvat säännöllisesti ja elävät sitkeästi ihmisten mielissä, Päivystävä folkloristi kokosi usein toistettuja Kalevala-väitteitä yhteen nippuun.

Väite: On vain yksi Kalevala.

Lönnrot rakensi Kalevalaan vaiheittain, prosessina. Ensimmäinen versio Kalevalasta oli 1833 ilmestyneet pienoisrunokokoelmat Lemminkäinen, Väinämöinen ja Naimakansan virsiä. Seuraavana vuonna 1834 ilmestyi niin sanottu Alku-Kalevala eli Runokokous Väinämöisestä, jota seurasi taas 1835 ensimmäinen varsinainen Kalevala, Vanha Kalevala, joka koostuu noin 12000 säkeestä. Nykyisin tuntemamme Kalevala on 1849 ilmestynyt laajennettu laitos, Uusi Kalevala, jonka säemäärä kasvoi noin 23 000 säkeeseen. Lönnrotin viimeisin Kalevala-työ oli 1862 ilmestynyt Kalevalan lyhennetty laitos koulukäyttöä varten.

Väite on siis tarua.

Kuva: Siria Kohonen

Väite: Kalevala on suomalaisen kansankulttuurin tuotos.

Nykypäivänä Kalevala tosiaan usein kuvataan suomalaisuuden symboliksi, mutta se ei tarkoita, että runot olisivat alkujaan suomalaisia tai että tämä väite olisi historiallisesti tosi. Ensinnäkin, teoksen pohjana käytetyt runot kerättiin Suomen kaupungeista katsottuna periferisiltä alueilta, joiden asukkaat tuskin mielsivät itseään suomalaisiksi. Valtio ei ylipäätään ollut etenkään maaseudun asukkaiden parissa tuohon aikaan asia, jonka kautta identiteettiä pääsääntöisesti rakennettiin. Samastuminen ja erottuminen tapahtuivat ennemmin paikallisesti ja alueellisesti. Kansankulttuuri ei myöskään ollut yhtenäistä tai yksiarvoista runojen keruualueilla. Kalevalan pohjalla näkyvät runot olivat enimmäkseen karjalaisen kulttuurin tuotoksia ja tämä kulttuurialue levittyy niin Suomen kuin Venäjän alueelle, jos asiaa haluaa katsoa nykyisiä valtioiden rajoja vasten. 

Kalevalan lähteenä oli toki suullinen kansanrunous, eli kansan laulamat ei kirjalliset runomuotoiset kertomukset, mutta lopullisena tuotoksena Kalevala ei heijasta pelkästään kansankulttuuria. Idea Kalevalasta vallitsi yliopistopiireissä ja kansallisromantiikkaa haalivan sivistyneistön parissa jo pitkään ennen Lönnrotin keruutyön aloittamista. Folkloristi Lauri Honko onkin todennut: “Kalevalasta tiedettiin, mitä se oli, ennen kuin tiedettiin, mitä siinä oli.” Kerätessään Kalevalan lähderunoja ja kootessaan niistä eepoksen, Lönnrot toteutti sivistyneistön päämääriä ja tulkitsi runoja näistä lähtökohdista.

Väite on siis enemmän tarua kuin totta.

Kuva: Siria Kohonen

Väite: Lönnrot kokosi Kalevalan keräämistään runoista.

Nykykäsityksen mukaan kerääminen tai kokoaminen ei tuo tarpeeksi selvästi esiin Lönnrotin omaa tuottavaa toimintaa eepoksen luojana. Vaikka Kalevalan säkeistä vain 3 % on todettu olevan Lönnrotin omasta kynästä (eli niille ei ole osoitettavissa vastinetta kansanrunostoaineistossa), on Lönnrotin toimitustyö ollut varsin aktiivista tekstien muokkaamista. Yhtenäistä kertomusta muodostaessaan Lönnrot valitsi ja yhdisteli keräämiään säkeitä tavoilla, joilla niitä ei ollut suullisessa perinteessä esitetty.

Väinö Kaukosen laajan säeanalyysin mukaan Kalevalan säkeistä vain noin 33 % esiintyy alkuperäisten lähderunojen mukaisessa asussa ja yhteydessä. Näitä osioita on esimerkiksi samporunoissa. Jopa puolessa Kalevalan säkeistä kieliasua, runomittaa tai muita kielellisiä muotoja on muokattu alkuperäisestä, ja 14 %:lla säkeistä ei ole varsinaista vastinetta lähderunoissa ollenkaan. Kaikesta tästä huolimatta Lönnrot on rakentanut osiot soveltaen kansankertomusten aineksia. Esimerkiksi Aino-kertomusta ei sellaisenaan kansanrunoissa tunneta, vaan Kalevalan kertomuksessa Ainosta yhdistyvät kansanrunot kilpalaulannasta, Vellamon neidosta ja hirttäytyneestä neidosta. 

Suomalaisuutta ja suomalaisperäisyyttä korostaessaan Lönnrot myös “siivosi” lähderunoista pois esimerkiksi venäläisyyteen ja (ortodoksis-)kristillisyyteen viittaavia kerrostumia.

Toki itse suulliseen runolauluperinteeseen on olennaisesti kuulunut, että laulajat yhdistelevät säkeitä ja teemoja omilla tavoillaan. Omassa toimitustyössään Lönnrot rinnastikin itsensä tällaiseen runonlaulajaan, vaikka hänen tapansa yhdistellä aihelmia ja säkeitä olikin selvästi mittavampaa kuin lähderunojensa laulajilla.

Väite on siis totta ja tarua.

Kuva: Viliina Silvonen

Väite: Kalevalan runot ovat suomalaisia.

Kalevalan pohjalla olevaa runokulttuuria on esiintynyt niin nykyisen Itä- kuin Länsi-Suomenkin alueella, mutta Lönnrotin aikaan kalevalamittainen runous ja etenkin eeppinen runous eli vahvemmin idässä Savon ja Karjalan alueilla. Kalevalan materiaali on siis enimmäkseen idässä kerättyä. Myös inkeriläinen runokulttuuri on vaikuttanut Kalevalaan. Nykypäivänä on aiheellista pohtia, missä määrin runoja pitäisi määritellä pääasiassa karjalaisen kulttuurin kautta erillään kansallisista projekteista. Tähänkään väitteeseen ei ole tarjota yksiselitteistä vastausta, mutta runot eivät ainakaan ole pelkästään ja yksinomaan suomalaisia. 

Väitteeseen ei ole yksiselitteistä vastausta.

Kuva: Andrew M. Butler (CC BY-NC 2.0)

Väite: Kalevalan runot ovat muinaista perua.

Kalevalamitta on nykykäsityksen mukaan saanut muotonsa noin 200–550 jaa., ja runoaiheita on vanhemmassa tutkimuksessa ajoitettu rautakaudelle asti. Nyky-ymmärryksen mukaan suullinen perinne ei kuitenkaan elä tyhjiössä, vaan se muuttuu ja elää ympäröivän maailman mukana sekä vaihtelee esityskerrasta toiseen. Käsitys ja ajatus kansanrunouden muinaisuudesta vallitsi jo 1800-luvulla kerääjien mielissä. Kansanrunojen keruukampanjointiin kuului idea siitä, että syrjäisiltä seuduilta on vielä löydettävissä parempaa ja aidompaa muinaisuutta kuin kaupungeista, koska syrjäseutujen ihmisten ajateltiin elävän pysähtyneemmässä ajassa. Kerääjien mielissä Karjala edusti juuri tällaista paikkaa. Ajatus oli romantisoiva ja idealistinen, mutta myös alentava ja alistava – toiseuttava.

On myös aiheellista miettiä, esitettiinkö akateemiselle vieraalle erilaista perinnettä kuin tutuille oman yhteisön piirissä. Lisäksi laajaan Lönnrotin kokoamaan aineistoon mahtuu hyvin eri-ikäisiä runoja. Näitä kutsutaan runouden kerrostumiksi. Ei ole siis syytä olettaa, että Lönnrotin hyppysiin päätynyt materiaali olisi toistunut aikojen alusta asti samanlaisena, vaikka aihelmilla ikää olisikin.

Väitettä voi siis pitää totena; muinaista perua on, mutta itse runomuistiinpanoihin tallentuneet eli keräystilanteessa esitetyt runot eivät ole muinaisia.

Kuva: Siria Kohonen

Väite: Runonlaulajat lauloivat Kalevalan runot ulkomuistista.

Kansanrunot eivät ole muodoltaan kiinteitä ja muuttumattomia eivätkä Kalevalan runot suoraan runonlaulajilta eepoksen kansien väliin koottuja, kuten jo edellä on tulut ilmi. Runonlaulaja tuottaa eli sepittää runoa esityshetkessä perinteisiä malleja seuraten. Kertomuksen perusjuoni ja tarinan vaiheet ovat samat ja toistuvat, mutta itse runo saa joka esityksessä uuden muodon. Esittäjä ei siis laula runoa ulkomuistista kokonaisuutena, vaan ikään kuin kertoo tutun kertomuksen omin sanoin uudelleen. Tällainen muistinvarainen, perinteisiä ilmaisuja käyttävä ja niiden varassa varioiva, tekstiä improvisoiden tilanteessa tuottavat esittäminen on jokseenkin kaiken suullisen perinteen tausta. Samaa runoilutapaa jatkaa nykyaikana esimerkiksi freestyle rap.

Väite ei ole totta.

 

Aarre Aaltosen veistämä patsas Ilmatar ja sotka Sibeliuksen puistossa Helsingissä. Kuva: Siria Kohonen

Totta taikka tarua – entä sitten?

Vaikka Kalevala ei olekaan muinaista karjalaista (saatikka suomalaista) runoutta, joka olisi vuosisatoja siirtynyt suusta suuhun muuttumattomana, on Kalevala – ja kalevalamittainen runous laajemminkin – saanut suomalaisessa kulttuurissa tiettyjä erityisiä kansallisia merkityksiä. Näiden kulttuurin kannalta tärkeiden merkitysten rinnalla on kuitenkin hyvä pitää esillä sitä tosiasiaa, että eepoksen maailma on yhdenlaisen ideologian seurauksena syntynyt monimerkityksinen ja rikas teos. Siitä riittää ammennettavaa aina tutkimuksesta taiteeseen ja se elää niin juhlapuheissa kuin sananparsissa.

Kirjoittaja: Päivystävä folkloristi (Tuukka Karlsson, Siria Kohonen, Viliina Silvonen, Oona Simolin)

Lisää Kalevalasta voit lukea esimerkiksi Tuukka Karlssonin tekstistä Kalevalan jäljillä. 

 

Päivystävän folkloristin huomioita kesäretkiltä 

Parikkalan Patsaspuiston joogaavat patsaat

Tänä kesänä somessa lietsottiin suomalaisia reissaamaan kotimaan upeisiin kohteisiin esimerkiksi 100 syytä matkailla Suomessa -kampanjan nimissä. Hyvä niin, sillä nähtävää ja koettavaa riittää. Kulttuuriperintökohteita, kansallismaisemia, luontoa, taidetapahtumia, ITE-taidetta… Päivystäviä folkloristeja vieraili muutamissa kohteissa, jotka herättivät liudan kysymyksiä ja veivät jälleen syvälle kulttuuristen merkitysten ja kerrostumien uumeniin.

Paikkojen kulttuuriset merkitykset ja merkitysten jatkumot

Paikat keräävät muistoja, niihin kiinnittyy kokemuksia ja kokemuksista syntyneitä muistoja. On helppoa ymmärtää, miksi sukumökin rannat tai perinteiset, jokavuotiset kesätapahtumat ovat meille tärkeitä. Mutta miksi meihin vetoaa myös isompiin yhteisöihin liitetyt paikat ja niiden merkityskerrostumat kuten Kolin kansallismaisema?

Ajatus Kolista kansallismaisemana liitetään 1800-luvun lopun karelianismiin ja niin sanottuun taiteen kultakauteen. Järnefelt, Gallen-Kallela ja Edelfelt etunenässä matkailivat tuonne syrjäiseen kolkkaan, jonka luonto käsitettiin “vielä” villiksi ja vapaaksi. Koskemattomuus ei aivan pitänyt paikkaansa: todellisuudessahan alueella kaskettiin metsää ja elettiin kuten missä muualla tahansa. Oleellista tässä villin luonnon ajatuksessa taisi olla ajatus ihmisen suorasta yhteydestä maisemaan – ja että tässä yhteydessä tiivistyisi jotain suomalaisuudesta.

Päivystävä folkloristi vieraili Pohjois-Karjalassa muun muassa Kolin kansallismaisemissa. (kuvat: Viliina Silvonen)

Karelianistien mielenkiinto kohdistui periferiaksi koettuun Itä-Suomeen ja Karjalaan. Koskemattoman luonnon lisäksi Helsingistä katsottuna syrjässä asuvien ihmisten ajateltiin olevan lähellä luontoa ja vailla ulkopuolisia vaikutteita, jonkinlaisessa (kulttuurisessa) viattomuuden tilassa suojassa eurooppalaisten ajatusten ja tapojen vaikutuksilta.

Näiden kansallisromantiikan ajan retkien ja aatteiden myötä kansallismaisemat ovat yhä osa jotakin yhteistä tai ainakin yhteisenä pidettyä. Ne ovat koettua ympäristöä, materiaalia ja muistoja, ja niitä uusinnetaan erilaisten kulttuurituotteiden kautta. Vierailemalla Ateneumissa ihastelemassa taiteen kultakauden maalauksia asetumme osaksi pitkää jatkumoa, jossa kansallismaisemien käsitettä on rakennettu. Vaikka emme olisikaan samaa mieltä maisemien ja maalausten arvosta tai niihin liitetyistä mielikuvista, voi niiden kiistäminenkin uusintaa niille annettuja kulttuurisia merkityksiä.

Omaehtoista luovaa ilmaisua

Kansalliskohteiden vastapainoksi päivystäjiä vieraili myös ITE-taidekohteissa, jotka ovat osittain somen voimalla nousseet kotimaan matkailusuosikeiksi. Näitä eriskummallisia, ilmaisuvoimaisia taidekohteita on pitkin poikin Suomea, ja nämä edustavat jotakin täysin muuta kuin kansallismaisemat tai kansallisesti arvokkaaksi kohotetut kulttuuriperintökohteet. Ne ovat luovien yksilöiden itseilmaisua, kommentteja ja pohdintoja maailmasta.

Folkloristiikkaa voi määritellä omaehtoisia aineettomia kulttuuri-ilmaisuja tutkivaksi alaksi ja tässä mielessä ITE-kenttä osuu hyvin lähelle tyypillisiä tutkimuskohteitamme – vaikka onkin myös aineellista. Folkloristiikassa tarkastelussa ei ole itseilmaisuun liittyvät laatukysymykset, eikä yhtä teosta pyritä arvottamaan toisen yli. ITE-taiteilijoiden kokoelmat ovatkin kiehtovia juuri siksi, että ne toimivat taidemaailman instituutioiden ulkopuolella ja jopa irvaillen taiteen laatuun liittyville kysymyksille – ja sille, miten laadun arviointi toimii myös statuksen pönkittämisenä.

 

Parikkalan patsaspuisto on kansainvälisestikin tunnettu ITE-taidekohde, joka saa matkakohteena ehdottoman suosituksen Päivystävältä folkloristilta.

Patsaspuiston entistä sisäänkäyntiä reunustaa patsaiden jono. Yhteensä Veijo Rönkkösen (1944–2010) betonipatsaita on puistossa noin 560. (kuva: Viliina Silvonen)
Joogatarha-veistosryhmässä on 256 joogahahmoa eri asennoissa. (kuva: Viliina Silvonen)
Parikkalan Patsaspuiston patsas
Tuimakatseinen joogaaja kesäyössä. (kuva: Viliina Silvonen)
irvistävä patsas viinimarjapensaan seassa
Patsaspuisto huokuu satumetsän tuntua niittykukkineen ja marjapensaineen. (kuva: Viliina Silvonen)

**
Päivystävä folkloristi -blogissa neljän folkloristiikan väitöskirjatutkijaa tarkastelee perinne- ja kulttuuriperintökenttää viralliselta sekä anarkistiselta ja omaehtoiselta laidalta. Parhaiten pysyt kärryillä ajatuksenjuoksussamme seuraamalla tiliämme Twitterissä käyttäjätunnuksella @pfolkloristi. Päivystävältä saa myös kysyä mitä tahansa laveaan alaamme liittyvää!

Juttu on julkaistu NEFA-Helsinki ry:n (folkloristiikan ja kansatieteen ainejärjestön) Napakaira-lehdessä.

 

Pyhä Urho, suuri sankarimme!

Tänä lauantaina, päivä ennen irlantilaisten St. Patrickia, koko Suomen kansa juhlii Pyhää Urhoa, Suomen suojeluspyhimystä, joka pelasti Suomen viinisadon heinäsirkoilta. Näin on tehty ammoisista ajoista saakka.

Legenda kertoo, että ammoisina aikoina muuan Jussin ja Liisan viinitarhan valtasi suunnaton heinäsirkka-armada, joka mutusteli rypäleitä sitä vauhtia, ettei mitään näyttänyt jäävän jäljelle ja koko elanto oli uhattuna! Hädissään Jussi ja Liisa keksivät lähteä pyytämään apua metsän keskellä erakkona asuvalta Urholta — ja Urhohan autoi. Niilinvihreään rohdinpaitaan sonnustautunut mahtimies nousi, kohotti miekkansa ja lausui kumealla, kantavalla äänellään taianomaiset sanat: “Heinäsirkka, heinäsirkka mene täältä hiiteen!” Tämän hän toisti kolme kertaa, joista kolmanteen koko Suomen kansa yhtyi. Loitsu tepsi: heinäsirkat alkoivat oitis hyppiä suurena laumana Itämereen ja Suomen viinisato pelastui. Kiitollisena tästä Urho julistettiin pyhimykseksi. Koko Suomen kansa juhlii Pyhää Urhoa ja pelastunutta viinisatoaan joka vuonna maaliskuun 16. päivänä olutta juoden ja makkaroita syöden.

Tieto suojeluspyhimyksestä saattaa tulla monelle yllätyksenä täällä Suomessa, mutta amerikansuomalaisten keskuudessa Pyhän Urhon päivää juhlistetaan vuosittain. Itse asiassa koko Pyhä Urho on keksitty amerikansuomalaisten keskuudessa – Pyhää Urhoa, joka olisi urotekonaan pelastanut Suomen viinisadon, ei siis oikeasti ole ollut olemassa. Juhla kuitenkin tarvittiin, jotta karnevalistinen ilakointi ei jäisi irlantilaisten yksinoikeudeksi.

Yhdysvalloissa Pyhää Urhoa juhlitaan erityisesti Minnesotassa, mutta suojeluspyhimystä muistetaan myös Kanadassa. Nykyisin Suomessakin vietetään Pyhän Urhon päivää. Vuodesta 1987 lähtien Turun yliopiston folkloristit, kansatieteilijät ja uskontotieteilijät ovat juhlistaneet päivää kuvaelman merkeissä (hiiskuttua.utu.fi/2017/04/). Lisäksi Päivystävien folkloristien tiedossa on ainakin pari muuta Pyhää Urhoa juhlivaa porukkaa.

Pyhän Urhon päivän kuvalema Turussa maaliskuussa 2008. (Kuvat: Jarkko Kauppinen)
Keksitty perinne identiteettiä juurruttamassa

Pyhän Urhon päivää voidaan tarkastella keksittynä perinteenä. Historiantutkija Eric Hobsbawm määrittelee käsitteen tarkoittavan toistuvia käytäntöjä, joilla halutaan juurruttaa tiettyjä arvoja ja normeja. Linkki keksityn perinteen ja menneisyyden välille luodaan toiston sekä muista perinteistä muistuttavan olemuksen kautta.

Pyhän Urhon legendassakin on monia yhtymäkohtia iältään vanhempiin kertomuksiin. Maagisiin tekoihin kykenevä tietäjä on yhteisön ulkopuolella, metsässä asuva erakko, jonka puoleen käännytään vain suurimmassa hädässä. Loitsu saa voimansa myyttisen formulan, kolmen kerran toiston myötä. Ja muistuttaahan koko kertomus melkoisesti Raamatun kertomaa Mooseksesta ja Egyptin vitsauksista. Tähän suhteellisen nuoreen keksittyyn perinteeseen on siis kerätty kiteytyneitä, perinteisiä aineksia, jotka lisäävät sen niin sanottua aitouden tuntua ja uskottavuutta käyttämällä iäkkäämmistä perinteistä tuttuja toimijoita ja kerronnan tapoja.

Hobsbawm kirjoittaa keksityille perinteille olevan tilausta silloin, kun yhteiskunta ja elinolosuhteet muuttuvat radikaalisti eikä vanhojen perinteiden välittämät arvot ja toimintamallit enää toimi uudessa ympäristössä. Tällöin totuttuihin perinteen muotoihin voidaan istuttaa uusia sisältöjä, joiden avulla voidaan luoda yhteenkuuluvuutta ihmisryhmien sisälle tai vaikka pönkittää instituutioita. Tämän ajatuksen valossa Pyhän Urhon legendaa voi ajatella amerikansuomalaisten keinona vahvistaa taustaansa ja jäsentää identiteettiään suhteessa muihin ihmisryhmiin.

Pyhän Urhon patsas Menahgassa, Minnesotassa. (CC BY-NC 2.0)
Legendan monet lähteet

Pyhän Urhon legendan synnystä tiedetään, että 1950-luvulla kertomuksesta oli kaksi kilpailevaa versiota. Richard Mattsonin versiossa viinisatoa uhkasivat sammakot ja juhlapäivää vietetään 24.5., kun taas kenties yleisemmin tunnetussa Sulo Havumäen versiossa Urhon loitsu ajaa heinäsirkat mereen ja juhla ajoittuu maaliskuulle.

Onko kyseessä sama idea kahdessa paikassa yhtä aikaa vai yhden ja samaisen alkuidean tai alkukertomuksen erilaisiksi muotoutuneet versiot? Voihan olla, että joko Mattson tai Havumäki – tai jopa molemmat – ovat lisäilleet hyvään kertomuspohjaan hitusen omiaan, kun ei ihan koko kertomusta muistanut. Tällä tavoin perinne  – niin tiettyyn tarkoitukseen keksitty kuin luonnostaan kehkeytynyt  – usein muutenkin syntyy, elää ja muuttuu.

Täällä Suomessa ihmetystä saattaa herättää pelastunut viinisato; on tainnut amerikansuomalaisten mielikuvien Suomi näyttäytyä viininviljelylle suotuisampana tai muinainen alkukoti on haluttu muista syistä sellaisena esittää. Tällaisiin yksityiskohtiin ei kannata liiemmin tarttua… Samaten valveutuneita arvauksia siitä, miksi kyseessä on juuri Urho, voi kukin lukija tuumailla.

”Aito” perinne syntyy käytössä

Folkloristille perinteen “aitous” ei tässä(kään) tapauksessa ole oleellista. Pyhä Urho tiedetään yleisesti keksityksi legendaksi, se edustaa niin sanottua fakelorea. Toiston ja vuotuisen juhlinnan myötä siitä on kuitenkin tullut elävä perinne, yhteisön jakama ja tärkeäksi kokema tapa; osa yhteisön kulttuurista pääomaa. Yksi perinteiden merkityksistä onkin juuri niiden kyvyssä luoda yhteisöjä ja yhteenkuuluvuutta.

Pyhän Urhon tapaus osoittaa myös riemastuttavalla tavalla, että perinne ei ole pelkkää ulkoa opittujen tapojen ja fraasien toistelua, vaan myös luovaa kertomusmallien soveltamista uusiin käyttötarkoituksiin.

Riemuitkaamme siis Suomen viinisadon pelastumisesta ja juhlistakaamme sitä perinteisin menoin oluin ja makkaroin – myös vegaaninen versio käy!

Pyhän Urhon juhlintaa oluin ja makkaroin Turussa maaliskuussa 2008. (Kuva: Jarkko Kauppinen)

 

Termit haltuun (tai historiaan)
  • fakelore – keksitty, “epäpaito” perinne; termi ei ole juurikaan käytössä enää
  • folklorismi – keinotekoinen perinteen hyödyntäminen kaupallisesti vrt. approprioaatio; termi ei ole juurikaan käytössä enää
Aiheesta lisää

 

Kalevala-vinkit vaalikevääseen

Päivystävä folkloristi tarttui Kalevalaan ja luki sitä näin vaalikevään kunniaksi poliittinen argumentointi mielessä. Mitä kaikkea Kalevalalla voitaisiinkaan perustella ajassamme? Tässäpä siis Päivystävän folkloristin pro tips vaalikevääseen. Koska Kalevala on ollut suomalaisen identiteetin rakentamisen projekti, voi näitä esimerkkejä vapaasti käyttää myös vaaliretoriikassa. ”Näin meillä on aina tehty!”

[Teksti sisältää kärjistyksiä ja huumoria – paikoin satiiria. Teksti saattaa sisältää jäämiä värittyineistä mielipiteistä.]

Vanhustenhoito

Vanhustenhoidon hiuksia nostattavat laiminlyönnit ovat olleet viime aikoina syystäkin uutisissa. Kyseessä ei ole kuitenkaan millään tapaa uusi ongelma – ei nimittäin helppoa ollut vanhalla Väinämöiselläkään! Väinö syntyi valmiiksi vanhana, mutta Kalevan maiden vanhustenhuollon surkean tilan takia joutui ajelehtimaan vuosia meressä. Eikä häntä mitenkään ilomielin ja avosylin yhteisönsäkään kohdellut – sitten kun hän sen pariin pääse. Milloin oli nuoremmat uhittelemassa ja vähättelemässä vanhan tietoja ja taitoja, ja lopulta vaka vanha sysätään koko yhteisön ulkopuolelle. (Runot 1– 2, 3–4, 50.)

Neuvola ja synnykysen jälkeinen masennus

Mitä ilmeisemmin neuvolatoimintakin oli kriisissä, koska Ilman impi jätti potran pojan heti oman onnensa nojaan. Raskauskin tuntuu olevan vaikea, mutta kylläpä Ilman impi siitäkin selviää, tosin masennuksen merkkejä on havaittavissa. (Runo 1.) Samaan todettakoon, että Kalevala osoittaa suoraan, miten ehdottoman tärkeää hyvä ja kattava ehkäisyvalistus on; Marjatta menee metsään, syö puolukan ja hupsista vaan, sieltähän se lapsi sitten putkahtaa – seuraukset ovat kohtalokkaat. (Runo 50.)

Ilmastonmuutos

Ilmastonmuutos koskettaa meistä jokaista – niin myös Kalevalassa. Varoittavan esimerkin tarjoaa Louhen ja Pohjolan kohtalo. Kun voitontavoittelu ajaa muun edelle ja taistelu Sammosta kärjistyy, jää Pohjolan väelle (tulevista sukupolvista puhumattakaan) luu käteen. Pohjolalle ei jää rikkaudesta muruakaan. Rikkauksissa möyrivällä Kalevalan väellä taas vitsaukseksi tulevat Louhen lähettämät kostotoimenpiteet (muun muassa tauteja ja pimeyttä). Ei tarvitse olla Pohjolan Homeros tai kovin kummoinen Sherlock huomatakseen ilmiselvän allegorian: ahneuden aikaansaama ilmastonmuutos tuo muassaan mullistuksia ja kaikki häviävät! Niin pitkälle emme mene, että väittäisimme katastrofit torjuvan Väinämöisen olevan symboli puhdasta energiaa tuottavalle fuusiovoimalle. Mutta toisaalta… (Runot 37, 42–48.)

Alkoholi

Viimeisimpiä muutoksia alkoholilakiin tehtäessä kuului huolestuneita äänenpainoja höllennysten seurauksista. Mitä sitten kertonee Lemminkäisen tapaus: ollessaan kuokkavieraana Pohjolan pidoissa, Lemminkäinen unohtaa “myyttiset” eurooppalaiset juomatavat, tankkaa hieman liikaa olutta ja tappaa pitopaikan isännän. Epäilemme tosin, että edes alkoholimonopoli ja myyntiaikarajoitukset eivät olisi riittäneet suitsimaan lieto Lemminkäisen kiivaanpuoleista luonnetta. Siitä todisteena ei tarvitse kuin mennä lähimpään rytmimusiikkia tarjoavaan ravitsemusliikkeeseen ja suorittaa empiiristä havainnointia valomerkin aikoihin. (Runot 26–27.)

Vahvat naisjohtajat

Kovasti Kalevalassakin vanhat miehet uhoavat ja tietävät, ovat neuvomassa nuorempia. Vaikka yllä on Väinämöistä kovasti ylistetty, ei hän suinkaan ole Kalevalan ainoa viisas ja mahtava toimija. Vähintään yhtä mahtava on Louhi Pohjolan emäntä. Hänen tietonsa ja taitonsa asettuvat Väinön rinnalle; tai paremminkin niitä vastaan. (Runot 42–49.)  Vaikka Louhi näyttäytyy kalevalaisten näkökulmasta julmana ja kylmänä, on hän omiaan kohtaan huolehtivainen; kuka tahansa ei vävyksi kelpaa, karsinta on kova. (Runot 8–9, 13–15, 18–19.) Näissä kisoissa heikosti käy useille, myös Lemminkäiselle, tuolle Kalevalan gigololle. Hän päätyy mahdottomia tehtäviä toteuttaessaan Tuonelaan, josta äiti pelastaa. Näinpä tämänkin Kalevalan korskean uroon takaa paljastuu huolehtiva, määrätietoinen nainen. (Runot 12–15. Katso kohukuvat!)

Seksuaalinen häirintä

Naimakaupoista päästään pakkoavioliittoihin ja seksuaaliseen häirintään. Ainon kohtalo ei tunnetusti ole kovin korea: iäkästä ahdistelijaa pakoon hukuttautumalla. (Runot 3–7.) Tässä tekstissä emme tähän tarkemmin tartu: vuodentakaista kohua ruoti puhtoiseksi Vähäisissä lisissä folkloristiikan professori Lotte Tarkka.

Syrjäytyminen ja vääjäämätön tuho

Eräs aikamme suurista yhteiskunnallisista ongelmista on syrjäytyminen. Erityisesti nuoret, koulun kesken jättävät miehenalut, ovat vaarassa jäädä kaikkien tukiverkkojen ulkopuolelle. Tuloksena voi olla liuta tragedioita. Jos työtä saadaankin, heikoksi jäänyt työmoraali ja huonot tavat tekevät suoriutumisen mahdottomaksi, aivan kuten kävi jo Kullervolle. Ei ihmekään, jos peltohommat menevät päin prinkkalaa, hoidettava lapsi kohtaa ennenaikaisen loppunsa ja paimenessa ei ole kivaa – etenkin, kun perintöpuukko katkeaa ilkeän pomon eväisiin ujuttaman kiven vuoksi. Lopussa odottaa insesti, turmio ja itsemurha. (Runot 31–36.)

Tiede ja tutkimus

Turmiolta pelastaa tieto. Tavallaanhan Kalevala pohtii tarkasti sitä, kuka on suurin, kenellä on valta. Vastauksena on tietenkin mahtava, kaiken tietävä ja taitava Väinämöinen – vaiko kuitenkin Louhi? Sammon takojana Ilmarinenkin pärjää taistossa melko hyvin, muttei yllä kärkisijoille. Kuten ilmastokysymyskin paljastaa: rikkaus ei korvaa tiedon tärkeyttä, innovaatiot ja ymmärrys eivät synny rahasta. (Runot 1–50.)

Lähteiden tarkastamiseen tai ihan muuten vain innokkaille tiedoksi, että Kalevala on kokonaisuudessaan verkossa.

 

Lönnrotin Kalevala ja kansan runous

Kalevalalla luodaan siis käsitystä ikiaikaisesta kansamme tavasta toimia – hyvässä ja pahassa. Erityisen tärkeää on kuitenkin muistaa, että edes kansa, joka kalevalaista runoutta on laulanut, ei ole tällaisinaan tarinoita tuottanut, vaan Kalevala on Elias Lönnrotin kirjoittama, kansanrunoudesta aiheita ja tarinoita ammentama kaunokirjallinen teos.

Kansan parissa runot ovat syntyneet monenlaisiin tarkoituksiin; ne ovat eläneet yhteisössä niin  viihteenä, ajankuluna kuin osana rituaalista toimintaa.

Kalevalan perustana olevat kansan parista tallennetut runot ovat nekin avoimesti netissä luettavissa Suomen Kansan Vanhat Runot -sivustolla. Ja luettavaa riittää: Kalevala on teoksena noin viisi hyllysenttimetriä, SKVR kirjasarjana vie kaksi hyllymetriä.

Aiheesta lisää Heidi Haapoja-Mäkelän artikkelissa Ka­le­va­la ja ka­le­va­lai­suus ovat yhä po­liit­ti­sia työ­ka­lu­ja.

 

Kalevalan päivä
  • 28. helmikuuta
  • Elias Lönnrot on allekirjoittanut niin sanotun Vanhan Kalevalan esipuheen Kajaanissa 28.2.1835.
  • Nykyisin tuntemamme Kalevala on vuoden 1849 uudistettu versio.
  • Helsingin yliopiston Savo-Karjalaisen osakunnan jäsenet viettivät Kalevalan päivää jo vuonna 1865.
  • Epävirallinen liputuspäivä Kalevalan päivä on ollut vuodesta 1950 saakka.
  • Viralliseksi liputuspäiväksi ja suomalaisen kulttuurin päiväksi Kalevalan päivä vahvistettiin vuonna 1978.
  • Lisää eepoksen historiasta ja vaiheista Kalevalaseuran sivustolla 

 

Napakaira*: Tervehdyksiä väitöskirjatutkijan kuplasta – tai useammastakin

Folkloristiikan jatko-opiskelijat Viliina, Tuukka, Siria ja Oona ovat perustaneet Päivystävä folkloristi -blogin, joka tutkailee maailmaa folkloristin silmin. Saattaapi olla, että päivystävä folkloristi tulee tekemään ilmestymisiä myös tulevissa Napakairoissa!

**

SKVR I4 481

Eli mitä tämä tutkimus ja tutkijuus – folkloristina oleminen – oikein on? Noh, se on ihmettelyä, keskustelua, epätoivoa, oppimista, itkua, naurua, hajoamista, hajottamista, kokoamista, onnistumisen ja oivalluksen tunteita, elämää ja elämäntapa. Sekä ennen kaikkea tiedon kartuttamista ja jakamista.

Tie väitöskirjatutkijuuteen on jokaisella meistä ollut omanlainen. Eräät meistä ovat tienneet jo opintojen ensimmäisistä vuosista saakka, että tohtoriksihan tässä ollaan tähtäämässä. Toiset taas ovat yllättäneet itsensä leikkimässä ajatuksella väikkäriprojektista ja tutkimisesta työnä. Oli lähtökohta mikä tahansa, tänne on tultu. Ja täällä – folkloristiikassa – on hyvä.

No mikä meitä sitten kiinnostaa? Pintaa syvemmät, kätkeytyneet merkitykset ja niiden välittyminen, välittäminen ja ilmeneminen. Merkitysten kytkeytyminen ja kytkeminen erilaisiin elämän ilmiöihin. Meneen vaikutus nykyisyyteen ja nykyisyyden vaikutus menneeseen.

”Myytit ajattelevat meissä.” – Lévi-Strauss

 ”It is not possible to avoid rituals.” [Rituaaleja ei ole mahdollista välttää] – Pyysiäinen

”Itkuvirret ovat ikuisen eron runoutta.” – Honko

“Where do old ideas go to die? Tourism, a museum of the consciousness industry.”  – Kirshenblatt-Gimblett

**

Päivystävä folkloristi tuumailee maailmaa folkloristin silmin, puntaroi ajankohtaisia asioita sekä tarttuu sivuseikkoihin ja asioiden vieruksiin. Olitpa sitten kotonasi tieteellisen diskurssin kiemuroissa tai arjen ilmiöiden tunnokas tutkailija, olemme sinua varten. Tervetuloa matkaamme.

 

*Päivystävä folkloristi kirjoittaa myös NEFA-Helsinki ry:n (folkloristiikan ja kansatieteen ainejärjestön) palkittuun Napakaira-lehteen.  Kaikki Päivystävän folkloristin napakairailut julkaistaan myös blogissa.