Erilaiset avioliittokäsitykset yhdistyvät nykyhäissä

Keskikesällä moni pari toivoo viettävänsämeidän näköisiä häitä”. Perinteentutkijan silmin nykyiset hääjuhlat ovat kiinnostava sekoitus yksilökeskeistä romantiikkaa ja toisenlaisten avioliitto- ja sukupuolikäsitysten kaikuja.

Kesähäät Joutsenon emäntäkoululla. Kuva: Aarne A. Mikonsaari 1976 / Lappeenrannan museot (CC BY-NC-ND 4.0).

Juhannushäät tuntuvat olevan nykyaikana melko harvinainen tapaus, suorastaan sitä kuuluisaa katoavaa kansanperinnettä. Koska iso osa pareista järjestää kuitenkin suuren päivänsä kesäkuukausina, on nyt erinomainen aika tarkastella suomalaisia häitä.

Kuten niin usein perinteiden kohdalla, joudumme toteamaan nykyään itsestäänselvältä tuntuvan käytännön iältään suhteellisen nuoreksi. Kansatieteilijä Ilmar Talven mukaan kesähäiden suosio alkoi kasvaa vasta 1800-luvulla ja esimerkiksi vuosina 1866–1910 suosituin hääkuukausi oli edelleen joulukuu. Häiden vieton ajankohdan valitsemiseen vaikuttaa muun muassa konkreettiset työn järjestämiseen liittyvät seikat: juhliminen lienee ennen ollut helpompi järjestää satokauden ulkopuolella, nykyään menojamme määrittää työpaikan lomakalenteri.

Folkloristin silmin häihin liittyviä valintoja ohjaa itse asiassa liuta tekijöitä. Jokaisella on mielikuvia siitä, millaisia elementtejä sisältyy hääriittiin. Nämä mielikuvat voivat pohjautua esimerkiksi edellisiltä sukupolvilta saatuun tietoon, omakohtaisiin kokemuksiin, viralliseen opetukseen sekä viihteen ja median kuvastoon. Häihin yhdistetyt elementit ovat myös eri-ikäisiä ja liittyvät itse asiassa hyvin erilaisiin aviokäsityksiin.

 

Sinua vain: romantiikka dominoi nykyhäitä

Nykyiset perhehäät ovat spektaakkeli, jonka suunnittelu voi olla usean vuoden harrastus. Juhlan halutaan ilmentävän hääparin mieltymyksiä ja yhteistä historiaa. Aino Maria Luotonen kuvailee sosiologian alan gradussaan, miten häiden suunnittelusta on tullut hääparin ohjaama prosessi, jossa konsultoidaan suvun lisäksi tai sijaan yhä laajemmin ystäviä ja kollegoita sekä turvaudutaan mediaan ja internetiin. Folkloristi voisi kutsua tätä vertikaalisten vertaisryhmien roolin kasvamiseksi.

Aikamme häissä on läsnä ajatus romantiikasta ja parin yhteen liimaavasta rakkaudesta. Folkloristi Mari Hatakka erittelee väitöskirjassaan elämäkerta-aineiston pohjalta heterosuhteisiin kuuluvaa romanttista diskurssia eli puhetapaa. Tällöin rakkaus nähdään elämää suurempana ja yksilön olemassaolon merkityksellistävänä kokemuksena.

Romanttiseen puhetapaan kuuluu myös ainutlaatuisuuden idea, joka erottaa juuri tämän ihmissuhteen muista ja toisaalta tukee kristillistä ajatusta avioliitosta kuolemaan asti kestävänä virallistettuna suhteena. Häissä ainutlaatuisuutta rakennetaan esimerkiksi puheissa: bestman ja kaaso saattavat kertoa, miten erityinen suhde hääparilla on. Sydänkoristeissa lukee forever. Avioliiton tunteellisten puolien korostuminen lienee seurausta siitä, että instituutio ei määritä enää yksilöä suhteessa yhteiskuntaan ja yhteisöön samalla tavalla kuin esiteollisessa Suomessa, jossa parinvalintaa ohjasivat romantiikan lisäksi käytännölliset seikat.

 

“Vaimoa ei pidä valita silmillä vaan korvilla“ – hivenen verran pragmatiikkaa

Romanttiseen diskurssiin kuuluu ajatus oikean ihmisen löytämisestä ja kahden aikuisen ihmisen vapaaehtoisesta sitoutumisesta. Toisaalta samaan aikaan nykyhäissä elää kerroksia, jotka heijastelevat toisenlaisia käsityksiä avioliitosta ja parisuhteesta.

Hatakka havaitsi väitöskirja-aineistossaan kansanperinteen diskurssin, jossa mies ja nainen muodostavat ensisijaisesti toimivan yksikön. Sen tehtävä on perustaa yhteinen toimiva koti tulevien sukupolvien kasvattamista varten. Hatakan mukaan tähän puhetapaan liittyvät oleellisesti ajatukset siitä, mitä ominaisuuksia on hyvällä aviomiehellä tai -vaimolla. Jos romanttisessa diskurssissa parinvalinnan perusta on henkinen yhteys, on kansanperinteen lähestymistapa pragmaattinen. Jotta kunnollinen perhe-elämä on mahdollista, on puolison tullut olla esimerkiksi raitis, työteliäs, rikas tai riuska. Standardeja on voitu asettaa perinteen kuten sananlaskujen sekä sukulaisten ja ystävien neuvojen kautta. Sielujen sympatiasta viis kun sopiva kandidaatti kerran löytyy, ei yrittämisestä pidä hevin luopua.

Myös Satu Apo kuvailee suomalaisten talonpoikien avioliiton solmintaa ekonomisena järkivalintana. Esimerkiksi 1700-luvulla papiston edustaja on todennut talonpojille olevan “kyllin että he saavat jongun ihmisen muotoisen luondokappalen, kellä olis lehmä ja lammas, leviä selkä, tukevat hartiat ja vahvat käsivarret” (Heikinmäki 1981). Samalla on toki muistettava, että romanttisilla tunteilla on ollut paikkansa parinvalinnassa aina, mutta niiden merkitystä ei ole pidetty samalla tavalla avioliiton perustana kuin tänä päivänä.

Edellä kuvattu pragmaattinen avioliittokäsitys heijastuu nähdäkseni esimerkiksi näihin kakunkoristeisiin, joissa sulhot ja morsiamet estävät toisiaan lähtemästä pitämällä kiinni nilkoista ja paidankauluksista käsin ja ongenkoukuin.

Jotkut häiden perinteiseksi mielletyt elementit kantavat mukanaan historiallisia kaikuja, jotka eivät istu kovinkaan hyvin nykyiseen maailmanmenoon. Otetaan esimerkiksi vaikka morsiamenryöstö, joka imitoi tosimaailman käytäntöä kaapata nainen morsiameksi vastoin tahtoaan. Vastaavia esimerkkejä ovat morsiamen luovuttaminen isältä sulhaselle, joka on merkinnyt naisen siirtymistä isältä sulhasen sukuun, tai kimpun heitto, joka tekee selväksi avioliiton haluttavuuden aviottomuuteen nähden.

Kun näitä käytäntöjä toistetaan, ne voidaan perustella perinteiksi, joita toistetaan vain jatkuvuutta tuovina elementteinä. Kun perinnettä jatketaan ihan sen itsensä vuoksi ja sivuutetaan siihen liittyvät arvot tietoisesti tai tiedostamatta, puhutaan arkikielessä usein symboliarvosta. Näin romanttinen narratiivi ei rikkoudu, mutta häiden tunnusomaisia piirteitä voidaan kuitenkin toistaa.

 

Persoonallinen ja perinteinen limittyvät

Naimisiinmeno on ollut aiemmin ennen kaikkea siirtymäriitti. Matti Sarmelan mukaan tämän tehtävä oli siirtää nuori aikuinen avioituneiden ja siis sosiaalisesti täysivaltaisten aikuisten ryhmään. Lisäksi hääjuhlat toimivat kahden suvun ja myös muun yhteisön lujittajina.

Nykyään avioliitto ei ole yhteiskunnallisesti ja yhteisön jäsenyyden kannalta yhtä tärkeää kuin ennen. Perusturvastakin huolehtivat paikallisyhteisön sijaan viralliset organisaatiot. Hääjuhlasta on tullut siis yhä enemmän paikka toteuttaa itseään ja ehkä myös rakentaa parisuhdetta “meidän jutun” luomisen kautta. Samaan aikaan häissä elää vahvasti perinnetietoinen taso, joka ammentaa romanttisen diskurssin ulkopuolelta ja menneistä pragmaattisemmista ajoista. Se on ehdottoman hyväksyttävää, siirtymäriittien kohdalla myös väistämätöntä. Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan: jos kutsut häihisi vieraaksesi folkloristin, hän saattaa teidän näköisenne juhlan lisäksi nähdä myös jatkuvuuksia ja läikähdyksiä vähemmän romanttisista aviokäsityksistä.

Menneiden sukupolvien avioliitto-ohjeisiin voi tutustua myös kansainvälisessä Matti Kuusi (M6) -sananlaskutietokannassa, josta löytyy oma osionsa avioliittoa käsitteleville sananlaskuille (mm.:  “Avaa molemmat silmät ennen kuin menet naimisiin, sen jälkeen ummista toinen”) kohdasta G Yhteisöelämä – G5 Avioelämä.

 

Lähteet

Apo, Satu 1995: Naisen väki. Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Hatakka, Mari 2011: Nainen, mies, rakkaus, seksi: Heterosuhteen kulku, kulttuurinen malli ja sitä selittävät diskurssit kahden omaelämäkerta-aineiston valossa. Väitöskirja, folkloristiikka, Helsingin yliopisto. Luettavissa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/24373

Heikinmäki, Maija-Liisa 1981: Suomalaiset häätavat. Talonpoikaiset avioliiton solmintaperiaatteeet. Helsinki: Otava.

Luotonen, Aino Maria 2008: “Oikeat häät”. Yksilöllisten elämysten etsintä kollektiivisissa häärituaaleissa. Pro gradu -tutkielma, sosiologia, Helsingin yliopisto. Luettavissa: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/18186/oikeatha.pdf?sequence=2&isAllowed=y

Sarmela, Matti 2007: Suomen perinneatlas. Luettavissa: https://sarmela.net/_files/200000119-45fe446f8c/Suomen%20perinneatlas-2.pdf

Talve, Ilmar 1979: Suomen kansankulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *