Itkuvirret ja Vain elämää – valmiina liikuttumaan.

Vain elämää on muodostunut yhteisölliseksi itkemisen käytännöksi 2010-luvun Suomessa.  Sarjassa ja sen äärellä itkeminen linkittyy tältä kannalta mielessäni melko suoraan karjalaiseen itkuvirsiperinteeseen – yllätys yllätys – itkututkija kun olen.  

Vain elämää -sarjan 11. kauden artistit. (Kuvakaappaus ruutu.fi:stä.)

Taas viime syksynä sadat tuhannet suomalaiset liikuttuivat perjantai-iltaisin televisioruutujen ääressä populaarimusiikin tähtien kanssa. Kyynelet kirposivat milloin onnesta, milloin myötätunnosta, milloin omien surullisten muistojen pulpahtaessa mielen syövereistä esiin – tai ihan vain selittämättömästä syystä musiikin laukaistessa jotakin, mistä ei ihan saa kiinni. 

Ensimmäistä kertaa olin itse yksi näistä mukanaliikuttujista. Sitä en tiedä, onko telkkariperjantai korona-ajan lieveilmiö vaiko orastavaa keski-ikää.

Oli miten oli, tällainen yhteisöllinen liikuttuminen kiinnostaa minua. Samalla kun olen katsonut sarjaa, fiilistellyt musiikkia ja koettanut olla välittämättä silmäkulmaan nousevasta kyyneleestä, olen tuumaillut kokonaisuutta myös tutkijana.

Syödään, lauletaan ja itketään yhdessä

Vain elämää -viihdesarjan idea on simppeli: populaarimusiikin tähdet kokoontuvat Satulinna-nimiseen paikkaan reiluksi viikoksi, esittävät toistensa kappaleita ja keskustelevat ruokapöydän ääressä. Keskustellessaan he tutustuvat toisiinsa ja avaavat samalla elämäänsä ja kokemuksiaan myös katsojille. Ohjelmaan osallistuvat artistit puhuvat ohjelmantekemisestä musiikkileirinä – avoimuus, yhteisöllisyys, syvällisyys ja hauskanpito kuuluvat konseptiin.

(Kuvakaappaus Ilta Sanomista.)

Jo Vain elämää -sarjan ensimmäisistä kausista lähtien liikuttuminen on ollut osa ohjelmaa. Muistan etenkin 3. kauden synnyttämät itkuotsikot vuonna 2014.

Tuolloin Ilta Sanomissa kyynelehtimistä selittämään haastateltiin psykologi Ilona Rauhalaa ( IS 25.9.2014), jolla oli yksinkertainen selitys: Artistit kokevat tulevansa kosketetuiksi ja liikuttuvat kyyneliin. Tällainen johtuu esimerkiksi surusta, onnellisuudesta tai kaipauksesta ja on aivan normaali, rentouttava fysiologinen reaktio.

Helsingin Sanomissa haastateltiin mediakulttuurin tutkija Mikko Hautakangasta (HS 19.10.2014), joka kuvailee tosi-tv:ssä kyynelehtimisen olevan kuin sperma pornoelokuvissa: osoitus aidosta kokemuksesta, onnistumisesta. Tai ainakin se luo katsojalle vaikutelman aitoudesta. (Aitous-näkökulma houkuttaisi lisäpohdintoihin, mutta pidättäydyn aiheelta tässä yhteydessä – kirjoitimme aitouden moninaisuudesta viime kesänä Oona Simolinin kanssa.)

Hesarin jutussa käydään läpi hyvin sitä, kenen on ollut sallittua itkeä televisiossa ja mitä eroa on miesten ja naisten kyynelillä. Miehen julkinen itkeminen on osoitus hänen rohkeudestaan, siitä ettei pelkää miehisyytensä puolesta. Naisen itkeminen näytäytyy itsessään luonnollisempana ja sallitumpana.

Tästä tekisi mieli todeta, että maailma on muuttunut ainakin hitusen verran kuudessa vuodessa. Julkinen itkeminen on kenties käynyt yleisesti sallitummaksi ja siihen liitetty naisellisuuden, heikkouden ja haavoittuvuuden leima on tainnut hieman hälvetä. Ainakaan sillä, että mies itkee tosi-tv:ssä, ei enää myydä iltapäivälehtiä.

Itkemisen ilmapiiri

Vaikka ilmapiiri on muuttunut, näyttäytyvät tunteellisuus ja herkkyys nykyisessä pärjäämistä ja tehokkuutta korostavassa kulttuurissa ja yhteiskunnassa yhä helposti negatiivisina. Esimerkiksi työpaikalla ei oikein sovi itkeä, vaikka tulisi isojakin pettymyksiä ja tunteet puskisivat pintaan. Yhtälailla herkästi kirpoavia onnenkyyneiletä voidaan kummeksua. Ruokakaupat ja muut vastaavat arkiset julkiset tilat ovat rajavyöhykkeellä – ei itkeminen sinnekään sovi, lapsien itkemistä lukuun ottamatta. 

Poikkeuksina julkiseen liikuttumiseen ovat erityiset kulttuurin sallimat tilanteet, kuten hautajaiset tai häät puheineen ja rituaaleineen. Vaikka hautajaisten yksi sosiaalisista tehtävistä on nimenomaan se, että hautajaiset ovat tila surra edesmennyttä läheistä, ei itkeminen sielläkään välttämättä helppoa ole. Tai on aivan eri asia liikuttua kyyneliin häissä morsiamen vanhempien puheesta kuin huomata kyynelten alkavan virrata juuri, kun pitäisi astua kaasona seurakunnan eteen. 

(Kuva: Creative Commons.)

Oli kyseessä sitten ilon tai surun kyyneleet, halu peittää nenäliinan tarve on usein kova, eikä julkisesti itkeminen ole helppoa. Muiden läsnäolijoiden on vaikea sivuuttaa näin purkautuvia tunteita. Tunteille pyritään löytämään selitys, ja tilanne koetetaan saada tasaantumaan, jollakin tasolla normalisoitumaan. Surevaa lohdutetaan hyssyttelemällä itkemistä ja kyynelehtiminen koetetaan saada loppumaan. Onnenkyyneleet saavat herkästi osakseen myötätuntoista lempeyttä.

Sitä, mitkä tilanteet ja syyt ovat sallittuja kenellekin liikuttua, surra tai riemuita, ohjaa kulttuuriset ja sosiaaliset normit. Nämä ovat jatkuvassa liikkeessä ja muuttuvat ajassa. Kuuden vuoden takaiseen verrattuna kulttuurinen ja sosiaalinen ympäristö on muuttunut empaattisuuden, positiivisen tunteellisuuden ja liikutuksen kyynelten osalta sallivammaksi.

Kyyneleessä piilee monia symbolisia merkityksiä. (Kuva: Creative Commons.)

Kulttuurinen käytäntö ja kyyneleetön liikutus   

Vain elämää on luonut oman kulttuurisen käytäntönsä, jonka osallistujat ja katsojat tuntevat. Tähän käytäntöön kuuluu myös itkeminen tai paremminkin liikuttuminen. Siitä on tullut odotusten mukaista, sosiaalisesti ja kulttuurisesti sallittua toimintaa.

Liikuttuminen ja kyynelehtiminen osana ohjelmaa on omaksuttu ja sisäistetty aiemmilta kausilta hyvin, mutta ei se (tosi)mies ei itke -ajatus ole kokonaan kadonnut. Edellisellä, 11. kaudella tästä perinteisestä periaatteesta piti jopa liikuttavan tiukasti kiinni Klamydian Vesku Jokinen, joka väisteli silmien kostumista tv:ssä paikoin melko kirjaimellisesti hammasta purren. Vaikka kyyneliä ei näkynyt, oli hän silminnähden liikuttunut useista esityksestä. 

Kyynel ei enää olekaan se ainoa merkki aidosta kokemuksesta. Tämä tuo kiinnostavan kerroksen julkiseen itkemisen ja miesten kyynelten sosiaaliseen sallittuuteen. Voisi ajatella, että liikuttuminen on ok, mutta kyyneleeseen kiinnittyvät symboliset merkitykset ovat niin vahvoja, että niitä vältellään.

Tunnistan tämän itkemisen väistelyn myös itsestäni. Vaikka tiedän, ettei kyyneliin liikuttumisessa tv:n ääressä ole mitään pahaa, noloa tai väheksyttävää – etenkään tilanteessa, johon se on kulttuurisesti koodattu – on kyynelehtimisessä jotakin, joka saa herkästi vähän häpeämään.

Kyynelehtiminen on usein jonkinasteisesti kontrollin menettämistä oli kyse sitten ilosta tai surusta, ja se on aina jossain määrin pelottavaa. Se paljastaa itselle tärkeitä asioita ja tuo siten esiin haavoittuvuuden. 

Toisaalta itkeminen vaatii luottamusta ja turvallisen ympäristön ja lisää sitä kautta yhteenkuuluvuuden tunnetta. 

Vain elämää 11. kauden kotisohville näkyvään yhteisöön kuuluvat tähriartistit ja bändi. (Kuvakaappaus Ilta Sanomista.)

Esi-itkijä liikutusta lietsomassa

Yhdessä itkemisestä – tai no itkemisestä ja liikuttumisesta yleensäkin ja etenkin musiikkiin liitettynä – tulee minulle mieleen itkuvirret ja niiden moninaiset merkitykset. 

Itkuvirret olivat vielä 1900-luvun alkupuoliskolla ortodoksisessa karjalaisessa yhteisössä keskeinen osa muun muassa hautajaisrituaaleja, joissa vainaja saateltiin itkuvirsin tuonpuoleiseen. Itkuvirret olivat myös yksilön tunteiden ilmaisua ja käsittelyä, mutta rituaalisena toimintana myös yhteisöllistä. Yksi itkuvirsien tavoitteista oli saada läsnäolijat kyyneliin – sitä pidettiin erityisen hyvän itkijän merkkinä. Näin itkuvirttä esittävä itkijä toimi eräänlaisena esi-itkijänä ja kanavoi koko yhteisön tunteita.

Yhteisön jäsenet tiesivät odottaa liikutusta, mikä osaltaan viritti heitä oikeaan mielentilaan. Useimmiten rituaalisissa äänellä itkemisen tilanteissa itse tilannekin, esimerkiksi hautajaiset, loi surumielisyyttä yhteisössä. Tunteille ja itkemiselle oli olemassa sosiaalinen ja kulttuurinen malli. 

Samalla tavalla niin artistit Satulinnaan mennessään kuin perjantai-iltana tv:n ääreen sohvan nurkkaan käpertyvät katsojat voivat valmistautua siihen, että liikutus iskee.

Pop-hiteillä voi olla nykyaikana samoja kyyneleitä kirvoittavia vaikutuksia kuin itkuvirsillä oli aikanaan. Vain elämää -sarja tuo tähän oman lisänsä, kun populaarimusiikin äärellä itkemisestä tulee monitasoisesti yhteisöllistä. Liikuttua voi niin artistien esityksistä kuin heidän kertomista tarinoistaan biisien ympärillä, tai siitä, miten esitys liikuttaa Satulinnassa.  –  Tältä kantilta jaksot ovat kuin itkuvirsien arkistotallenteita: olen tilanteesta ulkopuolinen seuraaja, mutta voin päästä osalliseksi, jos olen avoin ja esitys tempaa mukaansa.

Kirjallisuutta:

Ahmed, Sara. 2018[2004]. Tunteiden kulttuuripolitiikka.
Bauman, Richard. 1984. Verbal Art as Performance.
Bauman, Richard & Charles L. Briggs. 1990. Poetics and Performance as Critical Perspectives on Language and Social Life. Annual Review of Anthropology 19.
Foley, John Miles. 1995. Singer of the Tales in Performance.
Silvonen, Viliina. 2020. Apeus välittyvänä, kuunneltuna ja koettuna. Elore 27(2).
Vuoskoski, Jonna. 2012. Emotions represented and induced by music: the role of individual differences.
Wetherell, Margaret. 2012.  Affect and Emotion. A New Social Science Understanding.

 

Kirjoittaja
Viliina Silvonen

 

Yksi vastaus artikkeliin “Itkuvirret ja Vain elämää – valmiina liikuttumaan.”

Kommentit on suljettu.