Tekijä: Sini S

Kesän kenttäkurssit on nyt plakkarissa. Se kuuluisa kolmas lukukausi tuntuu luissa ja ytimissä, ja parin viikon päästä aletaan taas paahtaa luentosalien puolella.

Kenttäkurssit ovat yleinen puheenaihe ja helppo tapa aloittaa keskustelu varsinkin Viikissä. Ne ovat luonnonvaroja tutkivien aineiden erikoisuus, ja niiden aikana oppii tuntemaan muut sellaisella tasolla, että sitä on oikeastaan vaikeaa edes yrittää ilmaista. Alussa tuntui merkilliseltä ja arveluttavalta muuttaa yhdeksäksi viikoksi samaan rakennukseen koko muun kurssin kanssa. Nyt tuntuu pahalta, kun nuo puolisataa ihmistä eivät yhtäkkiä olekaan reaaliaikaisesti jakamassa kaikkea mitä näen ja koen.

Koko kesä on ollut yhtä nonstop -komediaa, eikä parhaimpia ja pahimpia hetkiä pysty kunnolla edes erottelemaan. Te, jotka aloitatte fuksivuotenne täällä nyt kuun lopulla, saatte oman absurdin ja täysin-mahdotonta-selittää-sukulaisille -kesänne pian! Tai, no, vuoden päästä. Ensimmäinen yliopistovuosi tuntuu hyvin lyhyeltä tästä hetkestä käsin.

….vaikka toisaalta, teille se on varmaan aika ajankohtaista juuri nyt! Sisäpiirin vinkkeinä voisin sanoa, että Hoasin asuntojen avaimia ei kannata käydä hakemassa toimistolta 1.9. jos sen vain jotenkin voi välttää, ja että mahdottomimman tuntuiset asiat ovat niitä, jotka jälkikäteen tuntuvat helpoimmilta.

Onnea fuksivuoteen! Ja ennen kaikkea,

tervetuloa Viikkiin.

w/ love,

Sini

 

Heips!

Tänään taisi olla suuri osa HY:n pääsykokeista! Tai ainakin MMTDK:n pääsykokeista. Ja samalla kertaa ylioppilaskirjoitusten tulosten julkistamispäivä?

Toivon että kaikkien tämän kevään ponnistelut saavat tunnustusta.

Pääsykokeissa siistein juttu on se, kuinka kaikki ovat tavallaan sosiaalisesti samalla viivalla. Kaikilla on päällä sama kollektiivinen harha siitä, että muut ovat parempia; todellisuudessa edes ne, jotka ovat varmoja taidoistaan, eivät ole varmoja sisään pääsemisestään. Muutaman kuukauden kuluttua pääsykoeruljanssia voi kuitenkin varmaan jo muistella melkein lämmöllä..?

Oma kohtalon hetkeni koittaa vasta huomenna viimeisen kenttäkurssille vaadittavan tentin muodossa. Jännitän sitä lähes yhtä lujaa kuin viime vuonna hakutulosten julkistamista; nyt on pelissä yhdeksän viikkoa Hyytiälän tutkimusasemalla. Kuulin kaverilta tavernassa, että siellä pääsee harjoittelemaan tukkien uittamista ja tarkkailemaan majavia.

Teille, jotka ensi syksynä aloittavat täällä Viikissä (tai oikeastaan, missä tahansa!), haluan sanoa, että yliopisto on riemastuttavimpia ja absurdeimpeja paikkoja mitä on. Kaikkiin ylimääräisiin systeemeihin kannattaa ehdottomasti mennä mukaan ja osallistua, ne ovat sellaisia kuin ei missään muualla. Koskaan ei voi arvata mitä tapahtuu. Ja kannattaa ottaa kiinnostavan kuuloisia kursseja oman laitoksen ulkopuolelta! Niitä tuntuu olevan loputtomasti, mutta sitä vartenhan täällä ollaan, right? (t. tuleva n:nnen vuoden opiskelija…)

Toivon että te, jotka tänä keväänä haitte, pääsette sinne minne halusittekin.

Aurinkoista, lunkia ja mahtavaa kesää kaikille!

Sini, soon-to-be ex-fuksi

…kasvavan vakaumuksen siitä, että globaali energiantarve on mahdollista tyydyttää kestävästi, jos sen eteen tehdään riittävästi töitä; ja siitä, että biodiversiteetin kaventumista voidaan hidastaa parantamalla ympäristötietoisuutta kaikkialla maailmassa. Olen loppun kallistuvan lukuvuoden aikana löytänyt Viikistä kampuksen söpöimmän puun, parhaan lounasravintolan ja suosikkiluennoitsijani. Näppituntumalla valitsin sivuaineekseni ympäristönmuutoksen ja -politiikan, joka kuivahkon kuuloisesta nimestään huolimatta on kerrassaan tajunnanräjäyttävää. Ja lisäksi käsittämättömän tärkeä aihe.

Mutta en nyt tullut puhumaan siitä!

Häkellyttävin seikka, jonka olen täällä yliopistossa sisäistänyt, on tiedon suhteellisuus ja subjektiivisuus. Opiskelemme soveltavaa tiedettä, mikä tarkoittaa sitä, että suurin osa oppimateriaalistamme on opettajiemme luomaa. Luennoitsijat kertovat meille omista tutkimuksistaan ja niiden tuloksista, joten meille ei sanota; ”Asia on näin”, yhtä usein kuin meille sanotaan ”Voimme spekuloida asian olevan näin”. Jotkin uudet tutkimustulokset toden totta kumoavat asioita, jotka meille opetettiin faktoina peruskoulussa!

On huikean virkistävää opiskella asioita, jotka ”ovat näin nykytiedon valossa”. On järkyttävää huomata aikaisemmin omaksuneensa vanhentunutta, yksinkertaistettua ja jopa täysin virheellistä tietoa, kyseenalaistamatta: ihmisten kanssa on helppoa olla eri mieltä, mutta jos jokin asia esitetään kasvottomasti ja lähteettömästi totuutena, niin sen sisäistää ilman että edes tajuaa. Olen riemuissani tästä valaistumisesta, ja aion yllättyä, jos yliopistolla tai elämällä on jotain vielä tätäkin tärkeämpää opetettavaa minulle. Vau.

Teidän,

(tästä lähtien kaiken suhteen skeptinen) Sini

Soluasuntoni yläkerran naapuri osaa soittaa pianoa, saksofonia ja poikkihuilua. Tällä hetkellä yläkerrasta raikaa huilusovitus jouluklassikosta En etsi valtaa loistoa -syksy on hujahtanut äkkiä!

Mielikuvat yliopistosta ja metsäekologiasta pääaineena alkavat pikkuhiljaa jäsentyä. Suomen tuppukyliä kolunneelle landelaiselle Helsinki on riemastuttava paikka: kaikki on täällä lähellä, niin kaupat kuin kirjastotkin, ja mikä merkillisinä, myös maaseutu. Ensimmäisillä viikoilla professori vei meidät fuksit ulos luentosalista, ja kampuksen arboretumissa hybridihaapojen seasta tallustivat ensimmäiseksi vastaan lehmät. Täällä, kehä ykkösen sisäpuolella!

Mutta asiaan!

Meille metsätieteiden opiskelijoille markkinoitiin Hyytiälän tutkimusasemaa jo ennen kuin kerkesimme edes astua kampukselle. Nähtävästi fuksit viettäisivät ensimmäisen yliopistokesänsä keskisuomalaisella tutkimusasemalla erilaisten maastokurssien parissa -mutta miksi kaikki tämä hypetys? Suhtauduimme hämmentyneen epäluuloisesti opettajien ja vanhempien opiskelijoiden hehkuttamaan Hyytiälään, kunnes pääsimme itse kokemaan paikan viikon mittaisella kenttäekskursiolla.

Hyytiälä oli, ja on, upea ja pysähdyttävä paikka. Asuinrakennuksen seiniin olivat kirjoittaneet nimensä kaikki, jotka ovat sadan vuoden aikana metsätiedettä opiskelleet; lähialueen metsät ja suot toimivat hiiliasetutkimusten kohteina;

ympäröivien suojelualueiden kaltaisia metsiä en ole nähnyt koskaan missään.

Ja ne aamut, joina piti unisena ja varpaat jäässä lähteä mittaamaan kulotusalueiden taimettumisastetta, olivat parhaita kaikista.

Ekskursion ulkopuolella opiskelu on toisinaan jännittävää ja toisinaan ei. On silti aina palkitsevaa oppia uusia juttuja, oli kyse derivoinnista, havupuulajiesta (niitä on muuten tosi monta! kuka olisi arvannut, että maailmassa on muitakin havupuita kuin kuusi ja mänty?) tai kasvisolun rakenteesta.

Nyt kun maistiaiset yliopistoelämästä ja metsätieteiden laitoksesta on makusteltu, allekirjoittanut jää mielenkiinnolla odottamaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Take care!

-Sini