Siitä lähtien, kun Kauna (The Grudge, 2004) traumatisoi minut peruuttamattomasti reilu kymmenen vuotta sitten, kauhu on elokuvagenrenä ollut hyvin lähellä sydäntäni. Tiedän mitä mielessänne liikkuu, “voisiko olla yhtään paradoksaalisempaa”, mutta näin se vain on. Joillekin kauhuelokuvat aiheuttavat voimakasta ahdistusta tai piinaavia painajaisia, mutta eivät minulle. Minut ne saavat tuntemaan, että olen todella elossa. Nämä tunnereaktiot ovatkin yksi kriteerini arvioidessani kyseisen genren tuotoksia; kauhuelokuva on hyvä, mikäli en ehdi syömään popcornejani, koska pidän kynsin hampain kiinni penkistäni ja kiroan valkokankaalle/ruudulle kuin mikäkin piraatti. Valitettavasti näin kuitenkin käy yhä harvemmin ja harvemmin sitä mukaa, kun “toleranssini” eli kykyni tunnistaa ennalta genren perinteisiä narratiivisia konventioita kasvaa. Otetaan muutama havainnollistava esimerkki:
“Perhe muuttaa vanhaan taloon” – Noniin, residenssin entinen, edesmennyt asukas ilmestyy pian jostain kummittelemaan.
“Hahmo pesee huolettomasti hampaitaan peilikaapin edessä” – BOOM hirviö on hänen takanaan, mutta ehtii kadota sillä aikaa, kun hän pyörähtää kiljuen ympäri. Liian hidasta toimintaa.
“Mysteerinen ääni kellarista/ullakolta” – Onhan se parasta mennä katsomaan, mikä äänen aiheutti. Turha ottaa mitään kättä pidempää turvaksi. Mitä jos tappaja vain loukkasi itsensä ja tarvitsee apua?
Useampi kuin joka toinen kauhuelokuva nojaa vastaavanlaisiin taktiikoihin luodessaan jännityksen ilmapiiriä ja viedessään juontaan eteenpäin. Eivätkä nämä toki itsessään ole välttämättä huonoja keinoja tai konventioita. Niitä täytyy vain jalostaa hieman pidemmälle aika ajoin, jotta laajemman yleisön mielenkiinto pysyy yllä ja odotukset täyttyvät.
Hetki ennen “Horror” luennon käynnistymistä (26.9.2016)
Miten tämän jalostuksen voi sitten toteuttaa käytännössä? Esimerkiksi minimalistiseen kuvaustyyliin pohjaavalla ja suuren suosion saavuttaneella Paranormal Activity -sarjalla (2009-2015) oli tuore ote perinteiseen kummitustalo-skenaarioon. Sarjan elokuvat hyödyntävät valvonta- ja käsivarakameroita tallentaakseen ja esittääkseen tapahtumapaikan yöllisiä, yliluonnollisia tapahtumia. Useimmiten näillä nauhoilla näkyy vain jotain suhteellisen vähäistä, kuten oven avautuminen itsekseen asukkaiden nukkuessa tietämättöminä sängyssään. Mutta VOI APUA kuinka taustalla suriseva bassoääni (= demoni liikekannalla) voikaan tehdä näistä kohtauksista ahdistavia! Ystävieni kanssa istuimme käytännössä koko elokuvan toistemme syleissä vaikeroiden ahdistuksesta alusta loppuun, sillä vastaava ääniefektin ja kameratekniikan käyttö oli meille melkeinpä totaalisen uusi kokemus.
Myös Kirottu 2 (The Conjuring 2, 2016) onnistui tekemään vaikutuksen. Kauhuelokuvien katsojat ovat epäilemättä nähneet pelottavan nunna-hahmon muissakin genren tuotoksissa, mutta ovatko he nähneet yhtä totaalisen karmivaa ja häiritsevän hirveää representaatiota kuin tässä kyseisessä elokuvassa? Uskallan epäillä hyvin vahvasti. Esimerkiksi kohtaus, jossa toinen elokuvan päähenkilöistä, paranormaalien ilmiöiden asiantuntija *Lorraine Warren, näkee nunna-hahmoisen demonin kotinsa peilissä, vaikka huone hänen takanaan näyttää tyhjältä, saa katsojan vakavasti harkitsemaan teatterista poistumista suorinta tietä. Toisin sanoen, pelkästään päivittämällä perinteisen hirviön tai antagonistin ulkoista olemusta voidaan siis myös tuoda lajityyppiin uudenlaista potkua, vaikka kuvausteknisissä konventioissa ei tehtäisikään kovin suurta muutosta.
Valak-demoni nunnan hahmossa (Kirottu 2)
Voimme siis yhteenvetona todeta, että kauhu aiheuttaa voimakkaita fyysisiä ja psyykkisiä (subjektiivisia) reaktioita. Sillä on myös omat standardoidut konventionsa hahmojen ja juonikuvioiden esittämiseen, kuten millä tahansa muullakin elokuvagenrellä. Mutta hippusella kieroutunutta ja sadistista mielikuvitusta elokuvantekijät voivat onnistua saamaan kauhun karaistuneimmatkin ystävät – allekirjoittanut mukaan lukien – huutamaan “Et hei ole oikeasti tosissasi ok minäpä lähden NYT palataan asiaan ei ikinä”. Ja juuri tähän, arvon lukijat, kiteytyykin kauhuelokuvien kauneus; kaikesta tuosta huudosta huolimatta ei salista kuitenkaan oikeasti tulla poistumaan.
XOXO, Horror Girl
*Lorraine Warren on oikea paranormaaleihin ilmiöihin perehtynyt tutkija, jolla on myös kyky nähdä yliluonnollisia ilmiöitä. Miehensä Edin (1926-2006) kanssa hän on auttanut erinäisten demonien/henkien yms. riivaamia perheitä ja henkilöitä Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa pääasiassa 1970- ja 80-luvuilla. Heidän kuuluisimpia tutkimustapauksiaan ovat olleet esimerkiksi Amityvillen ja Connecticutin talot sekä Annabelle-nukke, jotka ovat kaikki inspiroineet useampia elokuvatuotoksia (The Amityville Horror, 2005/The Haunting in Connecticut, 2009/The Conjuring, 2013/Annabelle, 2014).
(Ira Hurskainen)