Author Archives: Maiju K Kivinen

Mitä yhteistä on Donald Trumpilla ja ”Dave”-elokuvan presidentillä Dave Kovicilla?

donkey-elephant-2016Yhdysvaltain politiikka ja Washington ovat ”rikki”. Olemassa olevat vallanpitäjät eivät voi tilannetta korjata, vaan korjaajaksi tarvitaan politiikan ulkopuolelta tuleva korruptoitumaton kansanmies tai -nainen, joka yksinään ratkaisee kansakunnan ongelmat ja muuttaa politiikan toimintatapoja. Kuulostaako tutulta? Kuvaus on vuonna 1993 ilmestyneestä elokuvasta Dave, mutta kenties monen mieleen tästä asetelmasta tulee myös vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaalit.

Liikemies Donald Trumpin ja senaattori Bernie Sandersin menestys tämän vuoden presidentinvaaleissa ja -esivaaleissa on tuntunut tulleen monelle niin sanotun establishmentin edustajalle täytenä yllätyksenä. Tällaisten politiikan tai valtaeliitin ulkopuolelta nousseiden, anti-establishment -arvoja kannattavien ehdokkaiden suosio ei kuitenkaan ole mikään uusi ilmiö Yhdysvaltain poliittisessa kulttuurissa. Teema on myös tuttu monista yhdysvaltalaisista elokuvista, kuten vuonna 1993 ilmestyneestä Ivan Reitmanin ohjauksesta Dave tai tämän inspiraationa toimineesta, Frank Capran vuonna 1939 ohjaamasta elokuvasta Mr Smith Goes to Washington.

Dave-elokuva esittelee tavallisen, hyvää tekevän kansalaisen ja pienyrittäjän, joka saa mahdollisuuden muuttaa Washingtonia aitiopaikalta – Yhdysvaltain presidenttinä. Dave Kovicilla ei ole minkäänlaista poliittista kokemusta,  hän tiedä miten liittovaltion hallinto on järjestetty tai esimerkiksi ketkä ovat ministereitä. Myös varapresidentin nimi tuppaa häneltä unohtumaan. Elokuva antaa ymmärtää, että voidakseen toimia menestyksekkäästi Yhdysvaltain presidenttinä, ihmisellä ei tarvitse olla kokemusta tai tietoa politiikasta – riittää kun on moraalisesti ”hyvä” ja korruptoitumaton. Presidentti voi tehdä päätöksiä perustuen omatuntoonsa ja yleiseen hyvään kompromissien, neuvottelujen ja puoluepolitiikan sijaan. Hänen ei myöskään tarvitse nojautua lainkaan neuvonantajiinsa tai ottaa erilaisten intressiryhmien vaatimuksia ja toiveita huomioon. Washingtonin korruptoituneista poliitikoistakin löytyy hyvyyttä, kunhan joku ulkopuolinen idealisti herättää sen.

dave-in-congressDave puhuu kongressin yhteisistunnossa. Kuvakaappaus elokuvasta Dave.

Vuonna 1988 käsikirjoitettu ja 1993 ilmestynyt Dave on paitsi osoitus yhdysvaltalaisen poliittisen elokuvan ajattomuudesta, myös erinomainen esimerkki siitä, miten poliittinen elokuva heijastaa, rakentaa ja uudelleen tuottaa yhdysvaltalaista poliittista kulttuuria. Elokuvan yksi huomiota herättävimmistä teemoista on ulkopuolisen ja yksittäisen toimijuuden korostaminen olemassa olevan poliittisen järjestelmän puitteissa. Elokuvissa luonnollisesti keskitytään yleensä kuvaamaan yksilöä, joka monissa poliittisissa elokuvissa on Yhdysvaltain presidentti. Yksilökeskeisyys ei kuitenkaan ole pelkkä elokuvan kerronnallinen efekti, vaan sillä on merkittävä rooli myös todellisessa maailmassa.

Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä on aina vaikeuttanut hallinnon kykyä saada asioita aikaan. Francis Fukuyaman mukaan ennen 2000-lukua tämä ei ollut kuitenkaan erityinen ongelma, sillä puolueet olivat yleensä ideologisesti lähempänä toisiaan ja kykenivät siksi yhteistyöhön. Viime vuosia leimannut puoluepolitiikan ja yhteiskunnan polarisaatio sekä erilaisten intressiryhmien vallan kasvu ovat näyttäneet järjestelmän todellisen, kankean luonteen. Samalla kansalaiset ovat olleet yhä tyytymättömämpiä ja pettyneempiä politiikkaan. Pettymys ja suoranainen viha kohdistuvat kuitenkin ennen kaikkea poliitikkoihin, eikä niinkään valtion poliittiseen järjestelmään, vaikka se mahdollistaa monia ongelmallisia tilanteita, kuten esimerkiksi totaaliset pattitilanteet presidentin ja kongressin ollessa kyvyttömiä yhteistyöhön.

Davessa, kuten monissa poliittisissa elokuvissa, on nähtävissä usko siihen, että yksi politiikan ulkopuolelta tuleva ihminen voi muuttaa asioita, ja itse poliittiseen järjestelmään ei tarvitse tehdä muutoksia – se toimii niin kuin pitääkin. Presidentin uskotaan voivan yksin tehdä suuria päätöksiä ja myös toteuttaa ne. Yksittäinen sankarillisuus on siis mahdollista, vaikka politiikka yleisesti mielletään tehottomaksi, korruptoituneeksi tai suorastaan halveksittavaksi. Kun puhutaan ”Washingtonin muuttamisesta”, huomio ei ole poliittisen järjestelmän muuttamisessa vaan poliitikkojen vaihtamisessa. Oletuksena on, että jos vain valtaapitävät käyttäytyisivät järkevästi ja perustaisivat toimintansa yhteiseen hyvään, ongelmat suurin piirtein ratkaisisivat itse itsensä. Pohtimisen arvoista onkin, onko yhdysvaltalaisilla kenties ylisuuret odotukset presidenttiä kohtaan. Toisaalta yksilön muutoskyvyn korostaminen kuvastaa tietynlaista optimismia ja uskoa tulevaisuuteen.

Kun poliittisen järjestelmän rakenteellisiin ongelmiin ei kiinnitetä huomiota, eikä niitä pyritä ratkaisemaan, vaarana on politiikan, ja etenkin presidentti-instituution, ylipersonalisaatio. Yhdysvaltalaisessa presidenttijohtoisessa järjestelmässä on sisäänrakennettuna kaipuu vahvaa johtajaa kohtaan, joka voi ottaa huonosti toimivan hallinnon hallintaansa omien näkemystensä mukaisesti. Poliittinen järjestelmä asettaa huomion keskipisteeksi yksittäisen yksilön, presidentin, jota joko kiitetään tai syytetään koko hallinnon saavutuksista tai epäonnistumisista.

Yksilön korostaminen on ongelmallista demokratian kannalta: tällöin yksittäisen ihmisen oikeustaju on ensisijaista enemmistön mielipiteeseen nähden. Tämänkaltaiset oletukset mahdollistavat myös ulkopuolisten, vallankumouksellisten vaaliehdokkaiden suuren kannatuksen. Kun tähän yhdistetään vielä yhdysvaltalainen valtiovastaisuus, viha poliitikkoja kohtaan ja usko olemassaolevaan poliittiseen järjestelmään, on ehkä hieman helpompi ymmärtää esimerkiksi Trumpin kaltaisen presidenttiehdokkaan suosiota.

clinton-sanders-donkey-hoteytrump-cartoonPilapiirrokset demokraattien ja republikaanien esivaaliehdokkaista, Donkey Hotey 2016.

Analysoidessaan Donald Trumpin yllättävää kannatusta, politiikan tutkija Norm Ornstein arvioi, että republikaaninen puolue on itse viime vuosien toiminnallaan aiheuttanut politiikan ulkopuolelta tulevien ehdokkaiden suosion olemalla haluton tekemään kompromisseja, tavoittelemalla omia intressejään yhteisen hyvä kustannuksella ja pettämällä lupauksiaan. Yhdysvaltalaiset ovat vihaisia tällä tavoin käyttäytyville poliitikoille ja ajattelevat lähes kenen tahansa ulkopuolisen olevan parempi vaihtoehto kuin nykyinen hallinto. Tämä onkin varmasti osa totuutta, mutta usko ulkopuolisuuden ja yksilön muutoskykyyn on sisäänrakennettu Yhdysvaltain poliittiseen kulttuuriin paljon perustavanlaatuisemmalla tavalla.

Yksilön korostamisella ja poliittisen järjestelmän ongelmien huomiotta jättämisellä on myös toisenlainen puoli. Kun järjestelmän itsensä kuvataan olevan ongelmaton ja yksilöiden pystyvän muuttamaan korruptoituneiden poliitikkojen aiheuttamia ongelmia, rakentuu yleisölle usko oman valtion poliittiseen järjestelmään, sen selviämiseen kriisitilanteista ja kykyyn ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia. Nämä olettamukset takaavat tai palauttavat uskon politiikkaan, valtioon ja yhteisten asioiden hoitamiseen kriisien keskellä.

Poliittisen järjestelmän ongelmattomuuden ja yksilöiden toimintakyvyn korostaminen luo yleisössä jatkuvuuden, turvallisuuden ja oikeutuksen tunteita, mikä parantaa kansakunnan kykyä kohdata ja käsitellä erilaisia kriisitilanteita ja selvitä niistä. Jotta Yhdysvallat kollektiivisena yhteisönä selviää esimerkiksi vuoden 2016 presidentinvaalien aiheuttamasta poliittisesta kriisistä ja poliittisten ideologioiden ääripäiden kärjistymisestä, täytyy yhteisöllä olla usko järjestelmän toimivuuteen ja jatkuvuuteen. Poliittisissa elokuvissa toistuvilla teemoilla voi siis olla myös ”kriisinhallinnallinen” rooli yhteiskunnassa. Dave saattaa päällisin puolin tuntua kevyeltä viihde-elokuvalta, mutta sen kaltaisten elokuvien vaikutusta yhdysvaltalaisten mielikuviin politiikasta ei voi vähätellä.

Maiju Kivinen