Nuorten poliittista osallistumista koskeva julkinen puhe on usein huolipuheen sävyttämää: nuoria ei kiinnosta politiikka, he eivät äänestä tai heitä ei kiinnosta yhteiset asiat. Tähän huolipuheeseen törmää siitäkin huolimatta, että kyselytutkimukset kertovat nuorten kiinnostuksen ja osallistumisen politiikkaan olevan ennätyskorkealla. Kyselytutkimukset tuottavatkin tärkeää tietoa huolipuheen keskellä, mutta samalla niiden on todettu mittaavan yhteiskunnallista vaikuttamista melko kapeasti, jolloin kaikki se arkinen vaikuttaminen jää kyselyillä tavoittamatta. Samalla saatetaan tuottaa myyttistä kuvaa nuorista yhtenäisenä joukkona, jolla on yksi ja yhteinen ääni. Lähdin liikkeelle näistä lähtökohdista tutkielmassani, jossa haastattelin viittä nuorta vammaisaktivistia pyrkimyksenäni valottaa niitä keinoja ja toimintatapoja, joilla he pyrkivät vaikuttamaan heille tärkeisiin asioihin.
Järjestöt vaikuttamisen väylänä
Osa haastateltavistani pyrki vaikuttamaan yhteiskuntaan erilaisten järjestöjen kautta. Järjestötoiminta oli avannut monelle erilaisia väyliä ja ovia erilaisille hallinnon tasoille niin kansallisesti kuin kansainvälisesti. Järjestöjen kautta tapahtuvaa vaikuttamista ei kuitenkaan puhuttu pelkkänä juhlana, vaan siihen sisältyi erilaisia jännitteitä. Vaikuttaisi siltä, että virallisella tasolla toimiminen tuo mukanaan aivan omanlaisensa kirjoittamattomat säännöt, joiden mukaan tulee toimia mikäli toivoo saada asiaansa edistettyä. Eräs haastateltavistani toi esiin esimerkiksi sen, miten toimintaa leimaa usein pirstaleisuus ja aikuisvetoisuus, jossa nuorten osallistuminen päätöksentekoon on rajattu vain tiettyyn vaiheeseen eikä nuorilla aina ole mahdollisuuksia asettaa toiminnan lähtökohtia ja toimintatapoja. Nuorten kuulemistilaisuuksissa nuorten oletetaan puhuvan myös kapeasti tietyistä teemoista kuten tutkielmani tapauksessa vain vammaisuudesta, mikä sivuuttaa kokonaan nuorten moninaiset taustat ja kiinnostuksen kohteet.
Vaikuttamista verkossa ja kaduilla
Yleinen mielikuva aktivismista perustuu yhä mielenosoittamiseen ja kyltti kourassa barrikadeilla olemiseen. Huolimatta siitä, että monille haastateltavistani mielenosoitukset ja julkiset tempaukset olivat tärkeä osa heidän aktivismiaan, jotkut heistä myös haastoivat tällaista kehollista kyvykkyyttä korostavaa ja ensisijaistavaa aktivismia. Monet olivatkin löytäneet itselleen sopivan vaikuttamistavan erilaisista kulttuurisista käytännöistä kuten blogien kirjoittamisesta ja musiikin teosta. Blogien kirjoittaminen ja erilaisilla sosiaalisen median areenoilla toimiminen mahdollisti haastattelemilleni nuorille väylän tuottaa toisenlaisia kertomuksia ja haastaa yksioikoisia kertomuksia vammaisuudesta.
Huolipuheesta poliittiseen toimijuuteen
Tutkielmallani toivon kaikkia nuorten parissa työskenteleviä haastamaan käsityksiään siitä, missä ja miten nuorten oletetaan tuovan esiin omia näkemyksiään. Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa, kuuluu vanha sananlasku. Tutkielmani näkökulmasta sanonta voisi tarkoittaa pysähtymistä sen äärelle, miten kuulijan odotukset osaltaan rakentavat kuulemisen puitteet. Voi nimittäin olla niin, että nuoret kyllä tuovat näkemyksiään esille, mutta vika saattaakin olla kuulijan odotuksissa.
Pekka Koskinen
Pro gradu: ”Mä en ensin mieltänyt itseäni mitenkään niinku aktivistina”
Kertomuksia nuorten vammaispoliittisesta aktivismista