Kuukausi: elokuu 2021

Johdanto

Nykypäivänä teknologiaa on kaikkialla ympärillämme. Myös peruskouluihin digitaalisen teknologian laitteet, sovellukset ja ohjelmistot ovat tulleet jäädäkseen. Käsityönopetuksessa digitaalista teknologiaa tulisi hyödyntää niin ideoinnissa, suunnittelussa, toteutuksessa, kuin prosessin dokumentoinnissakin, eli jokaisessa kokonaisen käsityöprosessin vaiheessa.

Koska lähtökohtaisesti opettajat suunnittelevat itse opetuksensa, saattavat monet eri tekijät, kuten opettajan oma teknologiaosaaminen, vaikuttaa siihen, millä tavalla ja kuinka paljon digitaalista teknologiaa hyödynnetään osana käsityönopetusta. Opettajien asenteet, ennakkoluulot ja koulun mahdollistamat resurssit ovat usein kynnyskysymyksiä teknologian hyödyntämisessä. Uusi teknologia saatetaan ottaa vastaan innolla, mutta usein käyttöönoton jälkeen teknologian hyödyntäminen jää todellisuudessa vähäiseksi ja pintapuoliseksi.

Jotta käsityönopetus olisi kaikille ja kaikkialla Suomessa tasa-arvoista, tulee näitä tekijöitä tuntea ja tunnistaa paremmin. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaiseksi Suomen käsityönopettajat kokevat oman osaamisensa teknologian käyttäjinä opetuksessa ja millaiset tekijät vaikuttavat siihen, millaiseksi opettajat kokevat oman kompetenssinsa hyödyntää teknologiaa opetuksessa. Tavoitteena on kartoittaa käsityönopettajien digitaalisen teknologian kompetenssin nykytilaa, jotta opettajien olisi mahdollista tiedostaa kompetenssia edistäviä ja estäviä tekijöitä paremmin.

Menetelmät

Tutkimuksen aineisto kerättiin strukturoidulla tutkimuskyselyllä ja tutkimushaastattelulla. Tutkimuskyselyyn vastasi 17 käsityönopettajaa ja haastatteluun osallistui neljä käsityönopettajaa. Likert-asteikollinen tutkimuskysely oli osa laajempaa Growing Mind -hanketta.

Tulokset ja pohdinta

Tutkimuksessa selvisi, että käsityönopettajien kokemukset omasta digitaalisen teknologian kompetenssistaan vaihtelivat. Opettajat kokivat teknologiakompetenssinsa kuitenkin riittäväksi, ja muuttumattoman kompetenssin sijaan tuloksissa korostui osaamisen ylläpitämisen ja jatkuvan kehittämisen merkitys. Digitaalisen teknologian koettiin tukevan opetusta, mutta sen hyödyntäminen osana opetusta jäi melko yksipuoliseksi. Opettajat suhtautuivat digitaaliseen teknologiaan opetuksen välineenä. Opettajien teknologiakompetenssiin vaikuttavia tekijöitä oli lukuisia, ja opettajan oman teknologiaosaamisen lisäksi on tärkeää huomioida myös konteksti, jossa opettaja työtään tekee. Suurimmaksi esteeksi oman kompetenssinsa kehittämiselle opettajat nimesivät teknologisten laitteiden, ohjelmien ja sovellusten puutteen.

On vielä epäselvää, kuinka suuri rooli todellisuudessa opettajien teknologiakompetenssilla on siihen, kuinka paljon ja millä tavoilla käsityönopettajat hyödyntävät digitaalista teknologiaa osana opetustaan. Tutkimuksen tulosten perusteella voidaan kuitenkin todeta, että teknologiakompetenssin muodostumiseen vaikuttavat lukuisat eri tekijät, joista kaikkiin opettaja itse ei voi edes vaikuttaa. Se on kuitenkin selvää, etteivät pelkät digitaalisen teknologian opetuskäyttöä tukevat kurssit ja koulutukset riitä, jos opettajien teknologiaosaamista halutaan kehittää ja ylläpitää. Teknologisen laitteiden ja ohjelmien peruskäytön osaaminen ei myöskään riitä, vaan jatkossa tulee panostaa siihen, että opettajat kokevat digitaalisen teknologian osaamisensa riittäväksi, voidakseen hyödyntää  digitaalista teknologiaa tarkoituksenmukaisesti osana opetustaan.

Tulevaisuudessa voivat viimeaikaiset etäopetusjaksot ja niiden seurauksena etäopetuksen yleistyminen ja yleinen hyväksyvämpi ilmapiiri digitaalisen teknologian hyödyntämiseen oppimisympäristönä tarjota mielenkiintoisia tutkimusaiheita opettajan teknologiakompetenssin muutoksesta. Suomalaisen koulujärjestelmän ja opettajankoulutuksen täytyy pysyä mukana tämän päivän ja tulevaisuuden vaatimien taitojen opetuksen vaatimassa tahdissa.

 

Alisa Halonen

Digitaalinen teknologia osana käsityönopetusta: Tutkimus peruskoulun käsityönopettajien teknologiakompetenssista

Johdanto

Koronaviruksen synnyttämä poikkeusaika ja arkea koskevat isot linjaukset, kuten liikkumisen rajoittaminen ja lähiopetuksen keskeytyminen ovat vaikuttaneet korkeakouluopiskelijoiden elämään rajusti.  Tutut arkirutiinit ja säännöllisesti toistuvat arjen toiminnot, kuten lähiopetuksen ja opiskelijaruokailun puute ovat saattaneet luoda haasteita ruokailun suunnitteluun ja valmistamiseen. Päivittäisestä ruokailusta vastaaminen edellyttää ruoanvalmistustaitoja ja kykyä arvioida ruoan terveellisyyttä. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tarjota tutkimustietoa korkeakouluopiskelijoiden ruokailutottumuksista ja kokemuksista poikkeusajan terveyttä edistävästä ruokailusta ja siitä, miten korkeakouluopiskelijat ovat kokeneet omien resurssiensa riittävyyden terveyttä edistävän ruokailun järjestämisessä poikkeusaikana. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä ovat ravitsemukseen, ruokailutottumuksiin ja arjenhallintaan liittyvät tutkimukset, joita sovelletaan kotitalouspedagogiikan alalla.

Korkeakouluopiskelijoiden ruokailutottumuksia ja ruoanvalintaa on tutkittu ennen poikkeusaikaa paljon. Poikkeusaikojen vaikutuksia ruokavalintoihin löytyy myös jonkin verran, mutta näitä yhdistävää tutkimusta ei ole. Korkeakouluopiskelijoiden ruokailutottumusten tutkiminen kotitaloustieteen ja opettajankoulutukseen liittyvän tutkimuksen näkökulmasta tarjoaa uutta ja hedelmällistä tietoa ruokatutkimuksen monitieteisellä kentällä.

Aineisto ja menetelmät

Tämän tutkimuksen aineisto kerättiin syvähaastattelemalla viittä korkeakouluopiskelijaa. Haastatteluihin osallistui viisi 23–28-vuotiasta naispuolista korkeakouluopiskelijaa eri yliopistoista. Syvähaastattelut toteutettiin maaliskuussa 2021 Teams-sovelluksella, koska vallitsevan poikkeusajan vuoksi kasvokkain toteutettavat kohtaamiset eivät olleet mahdollisia. Syvähaastattelun avulla onnistuin saamaan syvempää tietoa haastateltavien ruokavaliosta ja kokemuksista kuin strukturoidulla haastattelulla tai määrällisellä tutkimuksella.  Litteroitu tutkimusaineisto analysoitiin teemoittelulla. Tulosten neljä teemaa koskivat opiskelijoiden resursseja terveyttä edistävän ruokailun järjestämisessä, ruokailua hyvinvoinnin tuottajana, ruokailua sosiaalisena yhdessäolona ja ruokailua poikkeusajan tuomissa haasteissa. Tutkielmani tuo esiin näkökulmia, joissa yhdistyy aikaisemmat tutkimustulokset ja haastateltavien esiin nostamat hyvinvoinnin kokemukset, ruokailuun liittyvät haasteet ja ruokailuun liittyvä sosiaalisuus.

Tulokset ja pohdinta

Tutkimustulosten pohjalta oli selvää, että poikkeusaikana haastateltavien kokemukset ruokailutottumuksista olivat hyviä ja huonoja. Uudenlainen arki ja arkirytmit ovat mahdollistaneet sen, että haastateltavat ovat pystyneet muokkaamaan omia ruokailutottumuksiaan terveellisempään suuntaan. Ympäristötekijät olivat estäneet ja vähentäneet opiskelijoiden liikkumista, jolloin kotona on ollut enemmän aikaa panostaa omaan ruokailuun. Tulosten mukaan etenkin ateriarytmin koettiin parantuneen etäopiskelupäivien ansiosta, kun välipalat olivat tulleet osaksi arkea ja napostelut yliopistolla olivat vähentyneet.

Uudenlainen arkirytmi ja ruoanvalmistuksen koettu kuormittavuus muodostui haasteeksi opiskelijoiden arkisessa toiminnassa. Ravitsevan ruokailun järjestäminen poikkeusaikana oli vaatinut aiempaa enemmän resursseja, kuten ruoanvalmistustaitoja, kykyjä uudenlaisen arjen rytmittämisessä ja motivaatiota sekä halua valmistaa terveyttä edistäviä aterioita. Opiskelijat kokivat ruoanvalmistustaitonsa riittäviksi, mutta etenkin lounasruokailun järjestämisen ja lounaan ravitsemuksellisen laadun säilyttäminen koettiin kyvyistä huolimatta suureeksi haasteeksi. Jatkuvaa ruoanvalmistamista, aikatauluttamista ja suunnittelua kuvattiin kuormittavaksi, aikaa vieväksi ja stressaavaksi. Tämä on vaikuttanut opiskelijoiden ruokailutottumuksiin epäterveellisesti. Tulosten mukaan poikkeusolojen tarjoama uudenlainen arki ja sen tuomat haasteet vaikuttavat horjuttavan tavanomaista arjenhallintaa, kuten päivittäisten aterioiden järjestämistä.

Tutkimuksen mukaan haastateltavat kokivat kaipuuta edulliseen ja ravitsevaksi koettuun opiskelijaravintolaan etenkin ateriarytmin säilymisen ja sosiaalisten vuorovaikutustilanteiden vuoksi. Mielestäni koronan tuomaan poikkeusaikaan pitäisi pyrkiä luomaan keinoja, joilla opiskelijat saisivat motivaatiota panostaa etenkin lounasruokailun laatuun ja ateriarytmiin. Näen, että erilaisilla instituutioilla, kuten oppilaitoksilla olisi mahdollisuutta viestiä terveellisestä ravitsemuksesta ja luoda sosiaalisia ruokailutapahtumia poikkeusaikaan jatkuvasti kehittyvän teknologian avulla. Myös opiskelijaruokailun saatavuudessa olisi kehitettävää, jotta monipuoliseksi ja ravitsevaksi koettu opiskelijaruokailu edistäisi opiskelijoiden hyvinvointia sekä taloudellista tilannetta koko opiskelijaelämän aikana erilaisista tilanteista huolimatta. Olisiko jatkuvasti yleistyvät kotiinkuljetuspalvelut yksi mahdollisuus kehittää niin opiskelija- kuin työpaikkaruokailujen saatavuutta?

-Janette Järvinen

Taustaa

ADHD on yksi yleisimmistä lapsuuden psykiatrisista häiriöistä. Sitä on tutkittu myös koulutuksen ja kasvatuksen kontekstissa melko paljon, mutta se, miten opettajat ymmärtävät ADHD-diagnoosin ja minkälaista kuvaa he puheissaan tuottavat ADHD-diagnosoiduista lapsista, on jäänyt vähemmälle huomiolle.

Tutkielman tarkoitus

Tutkielmani tarkoituksena on selvittää minkälaisia merkityksiä opettajat ADHD-diagnoosille luovat ja minkälaista kuvaa opettajat ADHD-diagnosoiduista lapsista tuottavat. Puhetapojen tutkiminen on tärkeää, koska opettajilla ja heidän puhetavoillaan voi olla joko positiivinen tai negatiivinen vaikutus diagnosoitujen lasten hyvinvointiin ja oppimiseen.

Menetelmät

Tutkielmani aineiston olen hankkinut e-lomakkeen kautta, johon on vastannut 70 varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksessa työskentelevää opettajaa. Vastaajilta vaadittiin, että he ovat muodollisesti päteviä tehtäväänsä. Lomakkeeseen vastaajat löytyivät sosiaalisen median kautta. Lomake muodostui avoimista kysymyksistä, joiden vastauksia analysoin diskurssianalyysin keinoin.

Tulokset

Opettajien puheissa diagnoosi näyttäytyi pääosin tarpeellisena ja hyvänä asiana. Diagnoosia kuvattiin lapsen etuna ja oikeutena. Diagnoosin esitettiin auttavan lasta itseään ja muita ihmisiä ymmärtämään mistä erilaisuus johtuu. Diagnoosin tehtäväksi muodostui myös selittää ympäristölle lapsen häiritsevää ja epäsosiaalista käytöstä. Diagnoosi nähtiin myös välineenä saada tukitoimia varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen. Lisäksi diagnoosi mahdollistaa lääkehoidon, jonka opettajat näkivät kokemustensa perusteella parantavan lapsen elämänlaatua.

Opettajat esittivät myös diagnoosin haittapuolia lapsen elämään. Opettajien mukaan ADHD-diagnosoitu lapsi saattaa kokea leimautuvansa diagnoosin myötä, koska ADHD-diagnoosin kautta lapsi altistuu erilaisille ennakko-oletuksille. Opettajat myös pohtivat sitä, että onko normaaliuden rajat yhteiskunnassamme turhan suppeat ja onko diagnoosi ylipäätään tarpeellinen.

ADHD-diagnosoitua lasta opettajat kuvasivat lasta pääasiassa haasteiden ja ongelmien kautta. Lapsen ja lapsen käyttäytymisen kuvattiin olevan haaste niin lapselle itselleen kuin hänen ympäristölleen. Diagnosoitu lapsi eroaa opettajien mukaan selkeästi muista lapsista ja eron tekee lapsen kokemat erilaiset haasteet. Lapsen nähtiin tarvitsevan vahvasti sekä pedagogista että rakenteellista tukea varhaiskasvatuksessa ja koulussa. ADHD-diagnosoidun lapsen mahdollisia vahvuuksia ei tuotu kirjoituksissa esille.

Tutkielman merkitys

Opettajien antamat merkitykset ja kuvaukset antoivat tietoa siitä, miten opettajat näkevät ja ymmärtävät ADHD-diagnoosin ja ADHD-diagnosoidut lapset. Puhetavat kertoivat myös osaltaan opettajien tietämyksen tasosta. Opettajien käyttämän kielen tutkiminen on tärkeää, koska kieli ei ainoastaan kuvaa todellisuutta, vaan myös luo sitä. Käyttämällämme kielellä on vaikutus siihen, miten ADHD ja ADHD-diagnosoidut lapset ymmärretään jatkossa. Toivon tämän tutkielman herättävän opettajia pohtimaan omia puhetapojaan ja diagnoosille annettujen merkitysten alkuperää ja seurauksia.

 

Krista Forss

ADHD-diagnosoidut lapset opettajien puheessa