Tutkielmablogi – Avhandlingblogg

Opettajien työhyvinvointi nousee aika ajoin julkiseksi keskustelunaiheeksi ja mediassa onkin mahdotonta olla törmäämättä opettajien kokemasta stressistä ja työn kuormittavuudesta esitettyihin kauhukuviin. Opettajien työhyvinvointi onkin ollut laskeva, sillä OAJ:n työolobarometrin tulosten mukaan opettajien työnilo ja työtyytyväisyys on vähentynyt vuosi vuodelta, samalla kun työn määrä, väsymys ja työstä johtuva stressi ovat puolestaan lisääntyneet entisestään. Opettajien työhyvinvointia koskevissa tutkimuksissa ja kartoituksissa on tyypillistä, ettei tuloksia erotella opettajaryhmittäin. Tämän vuoksi myös erityisopettajien kokemaa työhyvinvointia on selvitetty aikaisemmissa tutkimuksissa suhteellisen vähän ja nämä tutkimukset käsittelevät pääasiassa perusasteella työskenteleviä erityisopettajia. Lukiossa työskentelevien erityisopettajien työhyvinvointia ei ole tutkittu Suomen kontekstissa juuri lainkaan, sillä lukioissa on velvoitettu erityisopetuksen järjestämistä uuden lukiolain myötä vasta vuodesta 2021 alkaen. Lukioiden erityisopettajien määrä on viime vuosina ollut kasvussa ja koska lukion erityisopettajan työnkuva poikkeaa perusasteella työskentelevän erityisopettajan työnkuvasta merkittävästi, on lukion erityisopettajien työhyvinvoinnin kartoittaminen perusteltua sekä ajankohtaista. 

Tutkimustehtävä ja toteutus 

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää lukion erityisopettajien kokemuksia työhyvinvoinnista sekä heidän näkemyksiään työhyvinvoinnin kehittämisestä. Tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella eri tekijöiden vaikutusta lukion erityisopettajien työhyvinvointiin heidän omien kokemustensa pohjalta. Lisäksi haluttiin saada kehitysehdotuksia lukion erityisopettajien työhyvinvoinnin edistämiseksi. 

Tutkimusaineisto kerättiin puolistrukturoiduilla teemahaastatteluilla ja ne analysoitiin hyödyntämällä sisällönanalyysia. Tutkimuksen kohderyhmänä toimi viisi lukion erityisopettajaa, jotka työskentelivät kahdessa eri kunnassa Etelä-Suomen alueella. 

Tutkimuksen tulokset 

Tutkimuksen tulosten mukaan yksilöllä, työnkuvalla ja työtehtävillä, työyhteisöllä sekä johtamisella on merkittävä vaikutus lukion erityisopettajien työhyvinvointiin. Näiden eri tekijöiden vaikutukset ovat kuitenkin moninaisia ja samat tekijät voivat olla toisaalta työhyvinvointia lisääviä, mutta myös sitä kuormittavia. Tämä tulos on linjassa aikaisempien tutkimustulosten kanssa, joiden mukaan opettajien työhyvinvointia edistävät ja kuormittavat usein samat tekijät. Työyhteisö ja sen sisällä erityisesti erityisopettajien välinen yhteistyö nähtiin työhyvinvointia eniten edistävänä tekijänä. Työnkuvaan ja työtehtäviin puolestaan sisältyi eniten työhyvinvointia kuormittavia tekijöitä ja erityisesti käytettävissä olevien resurssien vähäisyys nähtiin työhyvinvointia heikentävänä tekijänä. Lukion erityisopettajien työhyvinvointia voitaisiin tämän tutkimuksen tulosten perusteella kehittää lisäämällä resursseja, yhdenmukaistamalla lukion erityisopettajien työnkuvaa valtakunnallisesti sekä kehittämällä yhteistyön muotoja ja koko lukiojärjestelmää.  

Tutkimukseni toi esiin lukion erityisopettajien kokemuksia heidän työhyvinvoinnistaan ja sen kehittämisestä. Tämän tutkimuksen pohjalta voidaan yhteenvetona todeta, että lukion erityisopettajien työhyvinvointi on pääsääntöisesti hyvä. Vaikka lukion erityisopettajan työssä on useita työhyvinvointia kuormittavia tekijöitä, niiden nähtiin olevan sopivassa tasapainossa työhyvinvointia edistävien tekijöiden kanssa. Jatkossa olisi tarpeen pohtia tarkemmin, millä tavoin lukioiden erityisopettajien työn kuormitustekijöihin voitaisiin puuttua, jotta erityisopettajien työhyvinvointi säilyisi hyvänä myös tulevaisuudessa. Tämän lisäksi olisi mielenkiintoista tehdä vertailua lukion erityisopettajien ja perusasteella työskentelevien erityisopettajien kokemasta työhyvinvoinnista. 

Eveliina Juvonen

Pro gradu: Lukion erityisopettajien kokemuksia työhyvinvoinnista

Bakgrund för studien

Under en period av åren 2020–2021 var det förbjudet att sjunga i vissa finländska skolor för att minska på coronasmittspridning. Det här så kallade sångförbudet var ett kommunalt beslut som innebar att varken elever eller lärare tilläts sjunga under lektioner, eller i andra skolsammanhang i de skolor där förbudet var i kraft. Kommunala beslut gjorde att bara skolorna i vissa kommuner påverkades av sångförbudet, medan andra skolor kunde sjunga och spela som vanligt. Allra längst var sångförbudet i kraft i Helsingfors där det handlade om en period på tio månader. Mot slutet av sångförbudstiden pågick en livlig diskussion i medier och jag blev intresserad av att undersöka hurudan sångförbudstiden faktiskt varit ute på fältet och hur lärare hade upplevt den. Syftet för min avhandling var att utreda hurudana uppfattningar lärare har om sångförbudstiden och hur den påverkade musikundervisningen, samt att beskriva vilken betydelse sjungandet har som en del av skolans musikpedagogik i dag.

Genomförande

Materialet för studien samlades in genom intervjuer med sammanlagt sju lärare – både klasslärare och ämneslärare i musik. Alla lärarna arbetade i olika skolor, men inom årskurserna 1–9. Intervjuerna genomfördes under våren 2022. Jag intervjuade både på svenska och finska. I analysen av materialet strävade jag till att beskriva på vilka olika sätt lärare hade uppfattat sångförbudstiden genom att skapa kategorier där varje kategori beskrev en viss uppfattning. Det handlade alltså om en fenomenografisk analys.

Resultat och slutsatser

Lärare upplevde att sång är ett fungerande verktyg för att träna på sociala och emotionella färdigheter och för att föra vidare ett musikaliskt kulturarv. Samtidigt har sjungandet en stor potential för att bidra till identitetsutveckling. Sång ansågs vara en självklar del av skolans olika festligheter och i musikundervisningen upplevdes sång vara en viktig utgångspunkt när nya låtar behandlades och lärdes ut.

Sångförbudstiden försvårade lärares undervisningsplanering och mångsidigheten på lektionerna led. Sångförbudet upplevdes också vara ett ologiskt beslut i skolkontext och det väckte känslor av besvikelse och upprördhet bland lärare. Under sångförbudstiden bestod innehållet i musikundervisningen mestadels av spelande, medan festligheter i skolan helt uteblev. Det visade sig också ha varit utmanande för många av lärarna att på nytt få elever ivriga på att sjunga efter att sångförbudet hade upphävts.

Andra intressanta resultat var att flera lärare upplevde att barn allmänt sjunger mindre hemma än tidigare, vilket understryker betydelsen av den sångundervisning och de sångupplevelser barn får i skolan. Speciellt i tonåren skulle en kontinuitet i att sjunga krävas för att individens förhållande till sång inte ska påverkas negativt. Det avbrott i att sjunga som sångförbudet utgjorde var därför skadligast för elever i årskurs 5–6 och uppåt.

Ville Haliseva
Lärares uppfattningar om sångförbudstiden i skolan 2020–2021 – sjungandets betydelse för skolans musikpedagogik.

Sukupuolen mukaisesti jaoteltu oppikoulu

Sukupuolten välinen tasa-arvo, sukupuolivähemmistöjen oikeudet ja sukupuolisensitiivinen kasvatus ovat nykypäivän koulussa arkipäivän asioita, joita opettajat kasvattajina ottavat työssään huomioon. Eletty koulun arki ei koulutuksen ja kasvatuksen historiassa ole kuitenkaan ollut aina nykyisen kaltaista, sillä suomalainen oppikoulumaailma oli aikanaan sukupuolittuneesti jaoteltu. Maassamme toimi itsenäisyyden aikana 35 suomenkielistä tyttöoppikoulua, joissa enimmillään opiskeli jopa 40% kaikista oppikoululaisista. Tutkimani tyttökoulumuistot 1930-luvulta 1970-luvulle avasivat ikkunan oppikoululaitoksen historiaan, missä sukupuolen mukaan erottelevan koulun tehtävänä oli ylläpitää tytöille suunnattua kasvatusta traditionaalisen naiskasvatuksen hengessä.

Muistitietotutkimus avasi mikrohistoriallisen näkökulman koulutuksen ja kasvatuksen menneisyyteen

Tyttökouluvuodet ja niiden kokemus- sekä tunnemaailma olivat jokaisen koulumuistoista kirjoittaneen näköisiä, vaikka kertomuksista oli löydettävissä yhtenäisiä piirteitä. Muistitietotutkimuksen metodologiaa käyttäen oli mahdollista muodostaa laajempi kouluhistoriallinen ja yhteiskunnallinen kehityslinja mikrohistoriallisesta näkökulmasta tarkasteltuna sekä samalla pitkittäiskuva yksilöstä osana tyttöoppikoulukulttuuria. Tarkastelin kvalitatiivisella tutkimusotteella koulutuskulttuurin siirtymisiä sukupolvien yli sekä selvitin tyttöoppikoulun merkitystä eri naissukupolville. Lähteenä käytin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston perinteen ja nykykulttuurin kokoelmiin vuosina 2005-2006 kerättyä tyttökoulukokemusten kyselyaineistoa, joka koostui 26:n naisen kirjoittamista tyttökoulumuistoista. Tutkimusaineisto sisälsi kymmenessä eri kaupungissa sijainnutta seitsemäntoista eri tyttökoulua.

Mitä tyttökoulumuistot kertoivat menneisyyden oppikoulukulttuurista?

Tutkimani tyttökoulumuistot edustivat vahvaa kokemuskerrontaa opettajien harjoittamista kasvatuskäytänteistä. 1930- ja 1940-luvulla opettajia kohtaan koettu kunnioitus ja heidän auktoriteettiasemansa olivat yhteydessä ajan uskonnollisuuden ja kuuliaisuuden vaatimuksiin. Koulun pedagogiikkaa hallitsi herbartilainen kasvatusfilosofia, jossa kasvatustehtäväksi nähtiin oppilaan luonteen kehittäminen ja kristillinen arvokasvatus. Koulumuistojen opettajat olivat ankaria sekä vaativia ja rangaistukset perustuivat syyllistämiseen ja häpeän tuottamiseen. 1930- ja 1940-lukujen tyttökoululaiset pitivät koulun antamia kasvatusihanteita nöyryyttä, välttämättömään alistumista ja isänmaan etua itsestäänselvyytenä.

1950-luvulla koulun kasvatuskulttuuri tavoitteli yhdenmukaisuutta sekä yhtenäisyyttä, sillä tyttökoulun oppilaat tulivat entistä erilaisimmista sosiaalista taustoista ja heidän määränsä räjähti koulussa. Opettajien kasvatustehtävänä korostui koulun toimintakulttuurin ylläpitäminen tiukalla kurilla ja järjestyksellä. Tyttökoulu ei ainoastaan määritellyt oppilaan paikkaa ja tilaa sukupuolittuneesti koulun sisällä, vaan opettajien kasvatusvalta ulottui koulun ulkopuolelle. Siveyden vaaliminen ja hillitty käytös olivat oppilaiden sisäistämiä vaatimuksia ajan koululta.

1960-luvulla oli havaittavissa muutosta tyttökoulun kasvatuskulttuurissa, joskin opettajien toiminta perustui yhä ”luulot pois” pedagogiikkaan ja ylpeyden kitkemiseen oppilaista. Kasvatuskulttuurin murrokset olivat hitaita ja vasta 1970-luvulla tapahtunut koulun demokratisoituminen muutti opettajien suhtautumista oppilaisiinsa. Ankara koulukuri ja kontrollimentaliteetti väistyivät ja opettajat alkoivat kohdata oppilaansa yksilöinä.

Tyttökoulun kasvatustehtävässä korostui kautta vuosikymmenien erityinen sukupuolisiveellinen kasvatus. Kun 1930- ja 1940-luvuilla oppilaan oli oltava nuhteeton sekä hyvämaineinen tyttö, nousi 1950-luvulla esille koulun tehtävä kontrolloida oppilaiden tyttömäistä pukeutumista sekä vahtia heidän sukupuolimoraaliaan. Kasvatuskulttuuri johti kaikenpuolisen seksuaalisuuden häivyttämiseen taka-alalle ja seksuaalikysymyksiin suhtauduttiin tabuina 1960-luvulle saakka. Kaikilla vuosikymmenillä oppilaat näkivät koulun tehtävänä kasvattaa kilttejä, kuuliaisia, viattomia ja hyvätapaisia tyttöjä.

Tyttökoululaisuus näyttäytyi vastakohtaisena, osalle se oli onnellista ja huoletonta aikaa, toisille taas päivittäistä selviämistä koulun asettamista vaatimuksista ja opettajien tiukasta kasvatuksesta ja kurista. Koska tyttökoulumuistoissa kouluaikaa muisteltiin useimmiten opettajien kautta, kertoivat koulumuistot opettajien omanneen merkittävän roolin koululaisten arjessa. Muistojen opettajat pitivät valtaa luokkahuoneissa, koulu oli opettajien tilaa ja se mitä koulussa tapahtui, oli vain opettajien määriteltävissä.

Mitä uutta tyttökoulumuistojen tutkiminen toi koulutuksen ja kasvatuksen historian tutkimuskenttään?

Vahva ja elämänmakuinen kokemuksellisuus läpäisi kirjoittajien koulumuistot ja niiden esille tuominen oli tutkielmani päätehtävä. Pyrin tekemään läpinäkyväksi ja toisaalta kyseenalaistamaan menneisyyden tyttökoulun kasvatuskulttuurin valtasuhteita sekä antamaan äänen tyttökoululaisille, jotka jäivät omana aikanaan alisteisiksi tai näkymättömiksi koulun toimintakulttuurissa. Lähteinä käyttämäni muistitieto risteili yksittäisten muistojen ja kollektiivisesti kerrottujen narratiivien välimaastossa ja lopulta tutkimustulokseni olivat yhdistelmä näistä: tyttökoulumuistojen tehtävänä oli jäsentää sekä kirjoittajien omaa menneisyyttä että suomalaista erilliskoulutuksen ja kasvatuksen historiaa.

Tyttöoppikoulu on ollut yhteiskunnallisena instituutiona eri aikakausien tuote, joka on määrittänyt ihannetyttökoululaisen olemusta ja luonnevaatimuksia kunkin ajan hengen mukaisesti. Tutkielmani tuotti uutta tietoa tyttöoppikoulun kasvatuskulttuurin ylisukupolvisuudesta ja koulukasvatuksen pysyvyydestä muuttuvista ajoista huolimatta. Tutkielmani täydensi aiemmin selvittämätöntä puolta sukupuolittuneesti jaotellun erilliskoulun merkityksestä koulutuksen ja kasvatuksen historiassa ja toi esille kansallisen naisnäkökulman oppikoulujärjestelmän vähemmän tutkittuun menneisyyteen.

Laura Parikka
Kuuliaisuus, siveys ja hyvät tavat – Tyttöoppikoulun merkitys kasvattajana oppilaiden muistoissa 1930-luvulta 1970-luvulle

Studiens bakgrund

Läs- och skrivkunskaper är en viktig grund för lärandet i skolan. Ansvaret att utveckla dessa kunskaper hos eleverna ligger främst på läroämnet svenska och litteratur. En av skolans viktigaste uppgifter är att lära barn skriva.
I en rapport av Utbildningsradion (UR) i programmet Skrivglappet framkommer att tolv procent av cheferna i Sverige flera gånger valt bort unga arbetssökande för att de haft dåliga skrivkunskaper. Därtill uppger 35 procent av cheferna att de någongång har valt bort en ung arbetssökande av samma orsak. I en annan studie, där man tillfrågat 503 lärare vid universitet och högskolor, uppger nästan hälften att deras studenter skriver för dåligt.
Att lära sig skriva är fantastiskt, men det är även utmanande och en mycket komplex uppgift. Det är viktigt att skrivundervisningen fokuserar på att eleverna ska uppleva skrivande som lustfyllt och motiverande samtidigt som de gör framsteg i sitt skrivande. En annan viktig aspekt för skrivundervisningen är att läraren har kunskap för om, när och hur undervisa om rättstavningskonventioner på rättnivå för att på bästa sätt stöda elevernas utveckling av kunskaper i rättstavning.

Studiens mål

Syftet med min pro gradu-avhandling är att 1) beskriva, analysera och tolka hur undervisning som strävar till att förstärka elevernas rättstavningsförmåga planeras och förverkligas i de lägre årskurserna där eleverna fortfarande är i början av sin skrivutveckling, samt att 2) ta reda på hurdan bedömning och återkoppling eleverna erbjuds när det gäller deras rättstavning. Studien har begränsats till att gälla eleverna inom årskurserna 1 – 4 och till undervisningsämnet svenska och litteratur.
Grunderna för läroplanen för den grundläggande utbildningen (2014) nämner rättstavning mest i förbifarten medan rättstavningsförmågan kan komma att påverka elevernas upplevelse av sig själva, sin skolframgång och kommande studie- och yrkesmöjligheter. Därför är det angeläget att utforska hur klasslärarna valt att arbeta för att förstärka elevernas rättstavningsförmåga.

Metod
Den empiriska undersökningen baserar sig på intervjuer med sju klasslärare som undervisar inom årskurserna 1–4. Studien utfördes utgående från ett realistiskt perspektiv för att så neutralt och objektivt som möjligt studera undervisningen som strävar till att förstärka elevernas rättstavningsförmåga. Som stöd för intervjuerna skapades en intervjuguide. Vid analysen strävade jag efter att hitta likheter, skillnader och teman som upprepades. Utgående från det insamlade materialet och en noggrann innehållsanalys skapades åtta teman för resultatdelen. Dessa åtta temana som kunde identifieras var: Syn på rättstavning, elevers rättstavning, planering av stavningsförstärkande undervisning, undervisning som strävar till att förstärka elevers rättstavningsförmåga, diktamen, utmaningar i undervisningen, glädje, lust och motivation, bedömning, återkoppling, feedback och textrespons.

Resultat och slutsatser
De intervjuade lärarna upplevde att eleverna utvecklar sin rättstavning som en naturlig del i allt textarbete, både i undervisningsämnet svenska och litteratur och ämnesövergripande undervisning. Lärarna ansåg att elevernas motivation att skriva är viktigare än rättstavningen. Det framkom tydligt att eleverna erbjuds lite eller ingen alls bedömning och återkoppling på sin rättstavning, med undantag för diktamen.
Resultatet visade att i de intervjuade klasslärarnas klassrum är diktamen den enda rättstavningsundervisningen. De texter klassarna väljer för diktamen innehåller oftast ett tema kopplat till rättstavning, så som dubbelbeteckning eller något visst ljud. Klasslärarna i den här undersökningen upplevde användning av diktamen i undervisningen problematiskt. Ett stort ansvar för att öva inför diktamen låg på eleverna och vårdnadshavarna, vilket klasslärarna upplevde att skapar olika förutsättningar för eleverna.

Heidi Grönqvist

”Rödpennan har jag lagt undan”
En kvalitativ studie om undervisning som strävar till att förstärka elevernas rättstavningsförmåga.

Studiens bakgrund och mål
Schwartz värdegrundsteori är en globalt använd och erkänd teori som också används inom finländsk forskning. Teorin innefattar 10 värden som kan anses vara globalt förekommande. Teorin delas in i fyra överkategorier: bevarande, självöverskridande, självförstärkande, öppenhet för förändring. Därtill delas bakomliggande motivation för de olika värdena in i individuella-, kollektiva- och blandade intressen.
Undersökningen går ut på att analysera vilka av Schwartz värden som förekommer i Ggl 1994 och Glgu 2014 och se på förändringar i värden mellan år 1994 och 2014. Det verkar finnas behov av att undersöka värdegrunden i läroplanen för att förstå vilka värden som utgör grunden för det stora tolkningsutrymme som i läroplanen ges åt skola och lärare. Tidigare forskning visar på att bevarande och självöverskridande värden varit starkt förekommande inom den grundläggande utbildningen.

Metod
Undersökningens forskningsdata bestod av värdegrundskapitlen i Ggl 1994 och Glgu 2014. Som teoretisk referensram och senare analysverktyg användes Schwartz värdegrundsteori och värdegrundsenkät SVS. Undersökningen utfördes enligt blandade metoder, där en kvalitativt tolkande deduktiv textanalys utgjorde den huvudsakliga forskningsmetoden, med en kvantitativt mätande deduktiv textanalys som kompletterande analysmetod.

Resultat
Undersökningen visade i resultatdelen på universalism som det klart mest förekommande värdet i läroplanerna. Stora förändringar som hittades var att värdet traditions stora förekomst i Ggl 1994 hade ersatts av makt i Glgu 2014. Självriktning visade på en stor förekomst, och förenligheten mellan universalism och självriktning kan ses som stark och i linje med läroplanerna. Värdeuttrycken visade på en stor förändring mellan år 1994 och 2014 beskrivet av att mångfald och flerspråkighet som värdeuttryck förekom starkt i Glgu 2014. Självöverskridande värden och värden med öppenhet för förändring var mest förekommande i Glgu 2014, med individuella och blandade intressen som bakomliggande motivation. Resultatet tyder på att kollektiva intressen och värden som är bevarande och självförstärkande inte är välrepresenterade i Glgu 2014, och eventuellt behöver beaktas.

Jonatan Gauffin

Shalom Schwartz värdetypers förekomst och förenlighet i Grunderna för läroplanen för den grundläggande utbildningen 2014 och Grunderna för grundskolans läroplan 1994

Tutkimuksen tausta ja tavoitteet
Kuolema on väistämätön osa ihmiselämää ja koskettaa myös lapsia. Siksi kouluissa on jatkuvasti huomattava määrä oppilaita, jotka surevat vanhemman, sisaruksen, ystävän, isovanhemman tai muun sukulaisen tai läheisen kuolemaa. Koulu on lapselle merkittävä toimintaympäristö, jossa tuttu opettaja voi toimia turvallisena aikuisena, kohdata ja tukea surevaa lasta.

Tutkielmani tarkoituksena oli tarkastella alakouluiässä läheisensä menettäneiden nuorten aikuisten kokemuksia alakoulusta. Tavoitteena oli kasvattaa ymmärrystä siitä, miten haastatellut kokevat koulun tarjonneen heille tukea läheisen kuoleman jälkeen sekä siitä, miten haastateltujen suru vaikutti heidän koulunkäyntiinsä. Surua aiheena on tutkittu monitieteisesti ja kansainvälisesti paljon. Aiempien tutkimusten mukaan tiedostetut tai tiedostamattomat surukäsitykset vaikuttavat siihen, kuinka sureva kohdataan. Ulkomaisissa tutkimuksissa on havaittu, että koululla on paljon mahdollisuuksia tukea läheisen kuolemaa surevaa lasta. Suomalaista tutkimusta aiheesta ei juuri ole saatavilla.

Tutkimuksen toteutus
Tutkielma toteutettiin laadullisena tutkimuksena, jonka taustafilosofiana toimi fenomenologis-hermeneuttinen tutkimustraditio. Aineisto koostui viiden 18–29-vuotiaan nuoren aikuisen teemahaastatteluista ja sisälsi kokemuksiin perustuvaa muistitietoa. Aineisto analysoitiin mukaillen Smithin ym. (2009) esittelemää tulkitsevan fenomenologisen analyysin kuusivaiheista mallia.

Tulokset ja johtopäätökset
Analyysin perusteella tutkimushenkilöiden kokemukset koulusta saadusta tuesta jaettiin viiteen teemaan: koulu arjen ylläpitäjänä, oppilashuollon tarjoama tuki, oman opettajan merkitys ja tuki, surun huomioiminen koulun arjessa ja käytännöissä sekä toivomisen varaa koulun toiminnassa. Myös surun vaikutukset koulunkäyntiin jaettiin viiteen teemaan: surukodin tilanteesta johtuvat tarpeet ja vaikutukset koulunkäyntiin, koulutyöskentely läheisen kuoleman jälkeen, surun ilmaisu ja surureaktioita koulussa, hetkiä, joissa suru nousi pintaan sekä luokkayhteisön ja kavereiden merkitys. Vaikka tulokset jaettiin analyysissa teemoihin, ne olivat monilta kohdin osittain päällekkäisiä.

Tutkimushenkilöt hahmottivat koulun tuen jakautuvan arjen jatkuvuuteen liittyvään tukeen, joka koettiin pääasiallisena ja toimivana koulusta saatuna tukena, sekä surun ja tunteiden käsittelyn tukeen, jota kaivattiin enemmän kuin mitä koulusta oli kokemusten mukaan saatu. Tästä syystä johtopäätöksinä pohditaan oppilashuollon toimivuutta ja tavoittavuutta sekä koulukohtaisten toimintaohjeiden laatimisen tarvetta läheisen kuolemaa surevan oppilaan kohtaamisen tueksi.

Iina Salminen
”Koulu kyl autto silleen, et suru ei ollu koko mun elämä” Läheisensä alakouluiässä menettäneiden nuorten aikuisten kokemuksia koulun merkityksestä surevalle lapselle

Tutkimuksen taustat ja tavoitteet

Tutkielmani tavoitteena oli kartoittaa oman äidinkielen opetuksen tilaa 2020-luvun alussa. Tarkastelin oman äidinkielen opetusta opettajien näkökulmasta. Tarkoituksena oli selvittää, millaisilla tavoilla oman äidinkielen opettajat opettavat kieltä ja minkälaiset asiat näyttäytyvät opettajille tärkeinä oman äidinkielen opetuksessa. Yhteiskunnan monikielistyessä myös oman äidinkielen opetuksen tarve ja kysyntä ovat kasvaneet. Myös Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet (2014) painottavat monikielisyyttä, kielitietoisuutta sekä oman äidinkielen merkitystä. Tutkimusta oman äidinkielen opetuksesta on kuitenkin melko vähän saatavilla. Aikaisemmat tutkimukset ovat osoittaneet oman äidinkielen merkityksen niin identiteetin kuin muun oppimisen kannalta. Toisaalta lukiessa tutkimuksia oman äidinkielen opetuksesta, ei voi olla törmäämättä siihen liittyviin haasteisiin. Esiin nousevat toistuvasti esimerkiksi opetuksen järjestämisen käytännöt sekä oman äidinkielen opettajan ammatin heikko asema. Kiinnostuin siitä syystä itse selvittämään, miltä oman äidinkielen opetus 2020-luvun alussa näyttää.

Tutkimuksen toteutus

Tutkimukseni aineiston keräsin haastattelemalla yhdeksää oman äidinkielen opettajaa. Haastattelut järjestettiin joko läsnä tai etänä marras-joulukuussa 2021. Haastatteluihin osallistui kuuden eri kielen oman äidinkielen opettajia, joista kahdeksan opettaa Suomessa ja yksi ulkomailla. Aineiston analyysin tein sisällönanalyysin menetelmällä. Haastattelut litteroitiin ja litteroitu aineisto koodattiin. Koodauksen tuloksena löysin neljä oman äidinkielen opetukseen liittyvää teemaa sekä viisi teemaa, jotka näyttäytyivät oman äidinkielen opettajille tärkeinä.

Tulokset ja johtopäätökset

Tutkimustulokset osoittivat, että oman äidinkielen opettajien tapoihin opettaa kieltä vaikuttavat erityisesti opetussuunnitelma, oppimateriaalit, opetussisällöt ja tunnin rakenne sekä arviointi. Oman äidinkielen opettajat pyrkivät noudattamaan opetuksessaan opetussuunnitelmaa ja se nähdään tärkeänä työkaluna. Usea opettaja kuitenkin mainitsi, että saman opetussuunnitelman soveltaminen kaikkiin kieliin on toisinaan haastavaa. Opetukseen vaikuttaa vahvasti myös se, millaista oppimateriaalia on saatavilla. Tässä asiassa kielikohtaiset erot näyttävät olevan suuria. Opettajat valmistavat suuren osan materiaalista itse ja se onkin usein päämateriaali. Oppisisältöinä priorisoidaan erityisesti luku- ja kirjoitustaitoa sekä kielen kirjainjärjestelmää. Opiskelussa painottuu itsenäinen työskentely, sillä opetusryhmät ovat ikä- ja taitotasoltaan heterogeenisia. Opettajat kertoivat toiminnallisten menetelmien soveltuvan hyvin tällaisille ryhmille. Arviointi mainittiin yhdeksi oman äidinkielen opetuksen haastavimmista asioista ja arviointikriteerit kaipaavatkin selkeytystä.

Tutkimustulokset paljastivat myös oman äidinkielen opettajille tärkeinä näyttäytyviä asioita opetuksessa. Haastateltujen opettajien vastauksissa korostuivat erityisesti kulttuurin ja identiteetin merkitys, oman äidinkielen osaamisen hyöty, perheen tuki opiskelussa sekä oman työn merkitys ja arvostus. Merkittäväksi tutkimustulokseksi osoittautui se, että opettajat kokevat oppilaiden monikielisyyden ja identiteetin rakentumisen vähintään yhtä tärkeäksi kuin itse kielen opiskelun. Oman äidinkielen opettajat painottivat oman äidinkielen oppituntien olevan tärkeä kohtaamispaikka. Oppitunneilla oppilas pääsee tutustumaan omaan taustaan ja äidinkieleen sekä muihin kieliyhteisön jäseniin. Oppitunnit saattavat olla oppilaalle ainoa paikka, missä hänellä on mahdollisuus ilmaista itseään omalla äidinkielellä.

Kaiken kaikkiaan tutkimustulokset osoittivat, että oman äidinkielen opetuksen tila 2020-luvulla kaipaa tukea. Tämän tutkimuksen varsinaisena tarkoituksena ei ollut selvittää oman äidinkielen opetukseen liittyviä haasteita. Niitä kuitenkin nousi tässäkin tutkimuksessa runsaasti esiin. Oman äidinkielen opettajat korostivat sitä, että pitävät itse työtään merkityksellisenä, mutta ammatin asema kaipaa tukea ja arvostusta. Jotta oman äidinkielen opetusta voidaan tarjota laadukkaasti, tarvitaan esimerkiksi lisää resursseja, moniammatillista yhteistyötä sekä kouluttautumismahdollisuuksia. Erityisen tärkeää olisi myös kehittää opettajien kelpoisuusvaatimuksia ja oman äidinkielen opetussuunnitelmaa. Tukemalla oppilaiden omia äidinkieliä edistetään yhdenvertaista opetusta, yksilön identiteetin rakentumista, kokonaisvaltaista oppimista sekä kulttuuriperinnön jakamista ja säilymistä. Tämä on asia, johon meidän olisi syytä panostaa.

Nelli Koivusalo

Oman äidinkielen opettajien näkökulmia kielen opettamiseen (2022)