Koulutuksellisten tulevaisuuksien monet muodot: tutkimuksen virittämiä mietteitä

Koulutuksellisten tulevaisuuksien monet muodot: tutkimuksen virittämiä mietteitä

Viimeisestä kirjoituksesta on kulunut niin pitkä aika, että nyt en voi lykätä tätä enää. Viime syksyksi suunniteltu tutkimusvierailu Belgiaan vaihtui lopulta etäopetukseen ja käsikirjoitusten viimeistelyyn. Jälkimmäinen kantoi hedelmää jopa siinä määrin, että alkuvuonna minulla on ollut oikea julkaisusuma. Saimme edellisen, Tampereen yliopistossa toteutetun Science and religion -hankkeen artikkelin ulos heti tammikuussa. Heti perään saimme Mikko Puustisen kanssa julkaistuksi yhteiskuntaopin oppikirjojen analyysin Journal of Curriculum Studies –lehdessä. Kävimme esittelemässä tekstiä heti ainedidaktiikan symposiumissa helmikuussa ja kirjoitin artikkelista aiemmin syksyllä myös populaarin tekstin Historian ja yhteiskuntaopinopettajien liiton KLEIO -lehteen.

Alkuvuodesta 2021 tulivat ulos myös kaksi pidempään kypsyteltyä tekstiä. Näistä Janne Säntin ja Antti Saaren kanssa kirjoitettu ja Policy futures in education -lehteen yli vuosi sitten tarjottu Future Jamming -teksti tarkastelee tulevaisuusretoriikkaa suomalaisessa koulunkehittämispuheessa. Toinen artikkeli, Kirsten Sivesindin ja Rune Thostrupin kanssa kirjoitettu Managing expectations by projecting the future school on ollut vielä pidempi ja kuoppaisempi prosessi. Aloimme kirjoittamaan tekstiä jo vuonna 2016 ja esittelimme paperia  Kööpenhaminassa vuonna 2017 järjestetyssä ECER -konferenssissa. Kuulimme vuoden 2018 alussa European Educational Research Journalin Niklas Luhmann erikoisnumerosta johon ajattelimme tekstimme sopivan. Sopihan se, sitten lopuksi. Välissä hujahti muutama vuosi, konferenssi ja projekti. Näin jälkeenpäin ajateltuna keksin helpompiakin tapoja julkaista käsikirjoituksia, mutta ainakin tekstin pääideat tulivat kirjoitettua moneen kertaan.

Kirjoitetut tekstit ovat saaneet minut ymmärtämään sen, miten laajan tutkimusalan koulutuksellisten tulevaisuuksien tutkimus oikein muodostaa. Yhteiskuntaopin oppikirjojen osalta pohdimme Mikon kanssa teknodeterminististen tulevaisuuskuvien haitallisuutta oppilaiden yhteiskuntataitojen näkökulmasta. Samalla jäin pohtimaan, miten tulevaisuutta voisi hyödyntää yhteiskuntaopin toiminnallistamisessa ja oppiaineintegraatiossa. Niin ikään koulutietoa sivuavassa tulevaisuusretoriikan tekstissämme kritisoimme puolestaan poliittisen suostuttelupuheen keveää suhtautumista koulutiedon reunaehtoihin. Suurimmat oivallukset tulevaisuuden jäsentämisessä tapahtuivat itselläni kuitenkin Tanska-Norja-Suomi policy-domenttien vertailun parissa. Kuinka tärkeää kasvatustieteellisessä tutkimuksessa olisikaan kiinnittää huomiota erilaisiin tulevaisuuden jäsentämisen tapoihin ja niiden taustalla vallitseviin oletuksiin maailman luonteesta ja koulutuksen tehtävistä. Näistä ajatuksista olisi tavoitteena puhua myös Sosiologiapäivillä muutaman viikon päästä.

Seuraavaksi keskityn viimeistelemään tutkimushankkeeni kolme jälkimmäistä tekstiä, joista yksi on tarjoilla hitaasti kypsyvään kokoelmateokseen. Kahta muuta kirjoitan yhdessä kotimaisten ja kansainvälisten yllätysnimien kanssa. Mutta näistä myöhemmin lisää.

PROFE (Projecting the Futures of Nordic Basic Education) tutkimushanke pyrkii ymmärtämään pohjoismaiseen peruskoulutukseen kohdistuvaa tulevaisuuspolitiikkaa analysoimalla keskeisiä dokumentteja ja vertailemalla koulutuksellisia tulevaisuusprojektioita eri ajassa ja tilassa.

14,7: Yliopistotyötä koronan aikaan

Työhuoneen käyttölupa check, käsidesi check, kenttälounas check.

Edellisessä kirjoituksessani juna turkuun olin matkalla Turussa järjestettävään NERA-konferenssiin ja pohdiskelin konferenssimatkailun välttämättömyyttä. Nyt kolme kuukautta edellisen kirjoitukseni ja satojen zoom tuntien jälkeen olen sitä mieltä, että digimuotoinen etäily ei ehkä sittenkään ole ratkaisu kaikkeen. Yhteydet pätkii, oma koti pitäisi avata opiskelijoille ja työlle, lukuisiin erilaisiin etätyöalustoihin (AC; zoom, Skype, Teams) perehtymistä, aktiivista suun (ja mikrofonin) kiinni pitämistä, sekä oman tympääntymisen piilottelua – kaikkea tätä tarjoaa paljon suitsutettu opetusteknologia. Ja kun yliopisto jatkaa nykyistä tilojen (lue menojen) karsimista, samaa saattaa olla luvassa myös jatkossa.

Toinen epidemian yliopistoihin tuoma vaiettu ongelma on työtehtävien ajankäytön suunnittelu. Yliopistolain (558/2009) mukaan ”Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”.

Nyt tuntuu siltä, että asioiden tärkeysjärjestys on käänteinen. Olen kolmen edellisen kuukauden aikana käyttänyt likipitäen puolet työajastani kuluneen ja tulevan lukuvuoden opetuksen uudelleen suunnitteluun. Tiedekuntamme hallintokin on ohjeistellut (näin kutsun jälkeenpäin tapahtuvaa kysely -muotoista ohjeistusta) etäopetusta. En ole saanut epidemian aikana YHTÄÄN yhteydenottoa, jossa kyseltäisiin, kuinka olen ajatellut toteuttaa rahoittajalleni Suomen akatemialle lupaamaani tutkimushanketta. Ei sen puoleen, en kaipaa sähköpostiini enää yhtään uutta e-lomake -kyselyä. Minusta on ihan fiksua, että poikkeustilassa luotetaan monia vuosia ja vuosikymmeniä työtä tehneiden ihmisten omaan harkintaan. Että kyllä hommat hoituvat.

Eivätkä minua suunniteltujen tutkijavierailuiden tai konferenssien peruuntumiset sinällään haittaa, mutta niihin käytetty suunnittelutyö – samoin kuin opetuksen uudelleen suunniteluun hassatut tunnit – tulisi tunnustaa osana uutta yliopistotyötä. Mutta ei! Työsuunnitelma pitää jatkossakin täyttää niin, että opetuksen osuus työajasta on alle sen akatemian määräämän maksimin (n. 10%). Tulevissa rahoitushakemuksissa korona pitää esittää lähinnä tutkimuksellisena mahdollisuutena – tai sitten ongelmana, johon olen keksinyt ratkaisun. 

Jossain vaiheessa nykyinen työsuunnittelu menettää viimeisenkin kytköksensä työn todellisuuteen. Ja samalla tapahtuu niin, että ihmiset alkavat raportoimaan tekemisistään niin kuin heiltä odotetaan, eikä niin kuin todellisuudessa on tapahtunut. Muistan kuinka meillä oli Eteläsatamassa työsuoritteiden laskentaan käytössä Excel-lomake, johon piti merkitä siirrettyjen rahtiyksiköiden määrä suhteessa käytettyyn aikaan. Joskus kun oli hiljaista, saattoi yksikkö olla 5 vetoa tunnissa. Silloin tuli sanomista. Välillä kun oli kiireistä, vetoja saattoi tulla yli 40 tunnissa. Mutta sekään ei ollut johdosta hyvä (tai kuulemma mahdollista), koska se olisi saattanut muut tuotantoyksiköt huonoon valoon. Kysyimme sitten johdolta, että mikä olisi hyvä määrä.  Vastaus oli 14,7 vetoa tunnissa. Koska työhön käytettyä aikaa pystyi taulukossa muuttamaan, niin keksimme lopulta jakaa vetojen määrän aina sopivalla aikamäärällä ja työtehomme oli siitä lähtien aina 14 ,7 vetoa tunnissa. Sen pituinen se.

Tarinan opetus on: Suunnittelulla on aina rajansa. Ja erityisen nopeasti ne rajat tulevat vastaan sellaisessa suunnittelussa, joka ei hyväksy todellisuuden kompleksisuutta ja tulevaisuuden avoimuutta.

PROFE (Projecting the Futures of Nordic Basic Education) tutkimushanke pyrkii ymmärtämään pohjoismaiseen peruskoulutukseen kohdistuvaa tulevaisuuspolitiikkaa analysoimalla keskeisiä dokumentteja ja vertailemalla koulutuksellisia tulevaisuusprojektioita eri ajassa ja tilassa.

JUNA TURKUUN – Koronasta, ilmastonmuutoksesta ja vähän kaikesta muustakin

JUNA TURKUUN – Koronasta, ilmastonmuutoksesta ja vähän kaikesta muustakin

Kuulin, että kylän kirkkoon ydinsuojaa Valmistellaan jotain varten.
Se turvaa tuo tulevaisuuteen.

Näin synkeästi lauleskeli aikoinaan Seija Simola vuoden 1984 italialaisen euroviisulaulun I treni di Tozeur omaperäisessä käännöskukkasessa nimeltä Juna Turkuun. Istuessani nyt itsekin tällä hetkellä Turun junassa kohti ”Rethinking the futures of education in the Nordic countries” NERA 2020 konferenssia mietin, että onhan tässä päähän kertynyt taas ehkä yhden blogin verran tavaraa.

PROFE hankkeen toinen vuosi on käynnistynyt suhteellisen vauhdikkaasti. Olen lähtenyt suunnitelmani mukaan laajentamaan hankkeen tutkimuskohdetta politiikka analyyseistä kouluopetuksen tulevaisuusprojektioihin. Tässä kiinnostukseni kohteena ovat olleet erityisesti yhteiskuntaopin ja yhteiskuntaopin oppikirjojen kautta välittyvät tulevaisuuskuvat. Yhteiskuntaoppihan on tulevaisuustutkimuksen kannalta siitä kiintoisa oppiaine, että se yhtäältä välittää kuvaa tulevasta yhteiskunnasta ja samalla pyrkii antamaan oppilaille valmiuksia muuttaa ja ottaa haltuun tulevaisuuden yhteiskuntaa.

Ja syytä olisikin. Siinä tulevaisuudessa jota olemme jälkipolville jättämässä ei ole paljon hurraamista. Etelä-Suomessa kuuden kuukauden mittaiseksi venynyt marraskuu on pistänyt monet miettimään ilmastonmuutoksen realisoitumista pelosta todellisuudeksi. Olen miettinyt PROFE:n osalta matkustamisen välttämättömyyttä. Tänään pääsin konferenssiin junalla, joten kehtaan laittaa tähän pakollisen konferenssiselffien.


Pakollinen konferenssiselffie.

Mutta takaisin asiaan. Olen pitkään painiskellut asian kanssa ja olen tullut siihen johtopäätökseen, että meidän tutkijoiden tulisi vakavasti miettiä konferenssimatkailun välttämättömyyttä – Skype on keksitty! Kyse on siitä, kuinka vakavasti matkustamisen vaikutukset otetaan. Viimeviikkoina maailmalla levinnyt Korona -virus laittoi monet miettimään kuinka välttämätöntä matkustus onkaan. Ehkä on niin, että ratkaisut ilmastonmuutokseen eivät tule ainoastaan teknisen edistyksen tai asennekasvatuksen suunnalta vaan sattumien kautta: päästöhanat näyttäisivät kääntyvän pienemmälle varsin herkästi talouden ja terveyden keskinäishavainnoinnissa. Korona -epidemia avaa myös vaaran ja riskin käsitteellistä eroa ja systeemistä suhdetta. Alkuun Koronassa oli kyse yllättävästä – joskin kaukaisesta – terveyden vaarasta, mutta vähitellen tapausten rantautuessa Suomeen ja terveysviranomaisten ottaessa tilanteeseen kantaa asia on muuttunut riskinhallinnaksi. Esimerkiksi Viikin normaalikoulun karanteenipäätös osoittaa kuinka yhtäältä toimenpiteiden tulee olla uskottavia ja riittäviä suhteessa vaaraan. Toisaalta päätös koskee myös sitä, kuinka monta oppilasta, opettajajaa ja heidän seurassaan viettänyttä henkilöä voidaan komentaa sisätiloihin ja eristyksiin ilman, että henkilökohtaiset ja laajemmat yhteiskunnalliset vaikutukset ovat kohtuuttomat.

Mutta takaisin niihin tulevaisuuden huoliin. Olen viimeaikoina yrittänyt ottaa ilmastoteemaa mukaan omaan opetukseeni. Kävin opiskelijoiden kanssa luennolla lävitse lasten 1970-luvulla ja 2010-luvulla piirtämiä tulevaisuuskuvia. Molemmille ajankohdille oli tyypillistä ylöspäin kurottaminen, mutta hieman eri syistä. Siinä missä 1970-luvun lasten tulevaisuuspiirroksissa korostuivat ydinsodanjälkeisen maailman asuttaminen STAR WARS tyyliin, 2010-luvun tulevaisuus piirroksissa ihmiset kohottautuivat korkeuksiin vedenpinnan ja tonttien hintojen nousun takia. Koen erittäin tärkeäksi sen, että nuori sukupolvi pääsisi kouluopetuksen yhteydessä käsittelemään pelon ja epävarmuuden tunteitaan – ja, että opettajilla olisi rohkeutta käsitellä erilaisia ratkaisuja – niin tulenarkoja kuin ne poliittisesti ovatkin. Toisaalta erilaisia ratkaisuja pohdittaessa opetuksessa olisi syytä kiinnittää huomiota myös siihen, kuinka ihmiset voivat osallistua maailman pelastamiseen eri tavoin. Toimintaa pitää edeltää tietoisuus. Yhteiskuntaoppi voi parhaillaan toimia rokotteena yhteiskunnan itsetuhovimmaa ja reaktiivista panikointia vastaan. Valitettavasti ihmiskunnan suojeleminen itsetuholta on hankalampaa kuin ihmisten suojaaminen Koronalta. Tästä pitää osin huolen se, että Korona rasittaa taloutta kriittistä ajattelukykyä enemmän.

PROFE (Projecting the Futures of Nordic Basic Education) tutkimushanke pyrkii ymmärtämään pohjoismaiseen peruskoulutukseen kohdistuvaa tulevaisuuspolitiikkaa analysoimalla keskeisiä dokumentteja ja vertailemalla koulutuksellisia tulevaisuusprojektioita eri ajassa ja tilassa.

Kolme yötä PISA:aan on, laskin ihan itse

Kolme yötä PISA:aan on, laskin ihan itse

15-vuotiaiden ”fiilisten” perusteella lähes koko universumin tulevaisuutta ennakoiva kansainvälinen PISA-arviointi julkaistaan jälleen ensi tiistaina 3.12. Toisin kun muualla, täällä kotimaassa PISA:n vastaanotto on ollut jo vuodesta 2001 lähtien eräänlainen opetusministeriön pikkujoululahja, sillä Suomen tulokset ovat olleet aina länsimaiden kärkeä. Idän mahtimaille kuten Singaporelle ja Etelä-Korealle meillä ei ole koskaan ollut PISA:ssa jakoja, mutta ne nyt muutenkin painivat omassa kummallisessa sarjassaan (josta meillä on enemmän ennakkoluuloja kuin tietoa). Tärkeintä kuitenkin on, että muiden pohjoismaiden skandaaleihin  verrattuna Suomessa PISA-tuloksia on voitu ottaa vastaan suhteellisen positiivisesti ja hillityin menoin. Tähän hiljaiseen tyytyväisyyteen saattaa ensi tiistaina tulla kuitenkin muutos johtuen muutamasta ennustekijästä.

Ensinnäkin, viime viikolla opetusministerimme Li Andersson myönsi varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen kehittämiseen peräti 300 miljoonaa Euroopan dollaria. Tätä kirstun raotusta voidaan ministeriltä pitää jonkinlaisena tuloksien ennakointina. Kehityssuuntahan on päinvastainen edellisiin opetusministereihin nähden: huolimatta viimeisen 10 vuoden tasaisesta putoamisesta, erilaiset oikeistovetoiset hallitukset eivät ole juurikaan kohentaneet kotimaisen koululaitoksen rahoitusta. Mitäpä sitä vähiä ropoja tympeään perusopetukseen satsaamaan, se kun näyttäisi pärjäävän ihan hyvin muutenkin #koulutuslupaus#. Nyt poliittista pelisilmää osoittanut Andersson saattaisi olla ottamassa koppia tutkijoiden ja OAJ:n pitkään esittämästä oppimistulosten eriytymishuolesta. Oppimistulosten laskulle ja eriytymiselle on tehtävä jotain myös resurssien osalta. Muussa tapauksessa seuraamme Ruotsin 2000-luvun alun hitaan PISA-kaatumisen kehitystä.

Toinen mahdollinen tapa PISA-tulosten käyttöön tulee oppositiolta ja sitä palvelevalta  keltaiselta medialta. Rinteen hallitusta Baltzar ja Posti-kohulla muutaman viikon syyllistänyt oikeisto-media saattaa seuraavaksi siirtyä yksioikoisiin PISA -tulkintoihin: jo pitkään näkyvissä olleet hajautumiset ja tipahdukset matematiikan ja luonnontieteen osaamisessa ovat varmasti nykyhallituksen leväperäisen politiikan syytä #joulukirkkojaperinteetkunniaan# Myös suomemmielinen yhdys sanojen erityis puolue löytää varmasti mieleisensä syyn mahdolliseen äidinkielen osaamisen heikentymiseen.

Ja on vielä kolmaskin ryhmittymä joka saattaa havahtua valittamaan peruskoulun tilasta 20 vuoden hiljaiselon jälkeen: tiistaina julkaistavassa PISA tutkimuksessa Suomi on ensimmäistä kertaa mukana talousosaamisen arvioinnissa. Minkälaisen kärkkärin Elinkeinoelämän ja Slush-höpöttäjien keskusliitto saavatkaan aikaiseksi, mikäli 15-vuotiaiden osaamistaso ei täytä kansainvälisen euroliigan standardeja. Olisiko peruskoulun mollausta pitänyt sittenkin jatkaa myös 90-luvun jälkeen???

Kaikki tämä on tietysti turhaa spekulointia. Katsotaan mitä tiistaina tapahtuu.

PROFE (Projecting the Futures of Nordic Basic Education) tutkimushanke pyrkii ymmärtämään pohjoismaiseen peruskoulutukseen kohdistuvaa tulevaisuuspolitiikkaa analysoimalla keskeisiä dokumentteja ja vertailemalla koulutuksellisia tulevaisuusprojektioita eri ajassa ja tilassa

hupparimafia ja Alkon sponsoroimat cityautot. Keinoälyn ja koulun suhteesta nyt ja tulevaisuudessa

Suoraan asiaan,

Aivan toisen viikon päätteeksi osallistuin Teachers Collegella järjestettyyn iltapäiväkonferenssiin  ”Where Does Artificial Intelligence Fit in the Classroom? Exploring myths, realities and risks of bringing AI into Education’s Future”. Hieman digimarkkinahenkinen tila kymmenine jättinäyttöineen sekä Quatarin ”ihmispotentiaalin vapauttamista” koskevine sponsseineen herätti minussa varautuneisuutta.  Varsin pian UNESCON:n Borhene Chakroun puheen jälkeen tajusin, että tästähän saattaa tulla kiinnostava tilaisuus.

Alkuun lavalle marssitettiin paneeli, joista Li Shipeng edusti ”pahiksena” kiinalaista e-oppimisfirmaa iFLYTEKkiä. Muut panelistit olivat erityisesti vähemmistöjen asemaa koulutuksessa tutkiva Andre Perry, robotiikan opettaja Yao Zhang, Paulo Blikstein Teachers Collegesta ja paneliin puheenjohtaja Stravos Yiannouka WISE  (World Innovation Summit for Education ) organisaatiosta. Varsin kriittiseksi muodostunut paneeli pohdiskeli keinoälyn mahdollisuuksia ja riskejä opetuksessa. Ehkäpä makoisimmat palat tarjoili Teachers Collegen Paulo Blikstein joka saman päivän ilmastomarssiin viittaamalla tunnisti teknologian mahdollisuudet nuorten äänen kuuluviin tuomisessa. Samalla hän kuitenkin ihmetteli Silicon Valleyn ”hupparimafian” teknologian ympärille luomaa puhetapaa, joka kouluihin tullessa hajottaa paljon ja nopeasti. Blikstein kritisoi erityisesti poliittisia pyrkimyksiä paikata opettajia teknologialla, joka on monessa kokeilussa johtanut katastrofiin. Tässä pieni pätkä hänen esiintymistään: https://youtu.be/aXTcRCtNsqA.  Kannattaa katsoa!!

Todellinen pankin räjäyttäjä oli Teachers Collegen robotiikan professori Hod Lipson, joka luennoi keinoälyn kehityksestä ja mahdollisista tulevaisuuksista yleisesti yhteiskunnassa.
Siinä missä edellinen paneeli keskittyi pohtimaan tästä hetkestä käsin näyttäytyviä mahdollisuuksia ja uhkia, Lipson haastoi yleisöä huumorin keinoin pohtimaan mahdollisuuksia, joita ihmismieli ei tässä hetkessä voi edes käsittää. Tälläkin hetkellä esimerkiksi keinoäly pystyy luomaan kuvia ihmisistä joita ei ole olemassakaan (tähän liittyvä hauska peli. http://www.whichfaceisreal.com/) ja toinen keinoäly pystyy opettamaan toista keinoälyä tunnistamaan onko kuva oikea vai väärä. Lipsonin mukaan elämme neljättä keinoälyn kuudesta kehitysvaiheesta ja tässä vaiheessa pyrkimyksenä on saada keinoäly tekemään keinoäly. Viides vaihe tulee olemaan fysiikan mallintaminen ja kuudes vaihe tunteet. Apua!

Lipsonin luento herätti pohtimaan keinoälyä kaksiteräisenä miekkana, johon liittyy tiedettyjen ja tunnistettujen uhkien ja mahdollisuuksien lisäksi myös vielä tunnistamattomia,  samanaikaisesti ilmeneviä uhkia ja mahdollisuuksia. Kuten vaikkapa Alkon sponssaamat cityautot, jotka ehkäisevät kolareita, mutta eivät maksakirroosia. https://youtu.be/8NgAQUs8cZY. Niitä odotellessa.

PROFE (Projecting the Futures of Nordic Basic Education) tutkimushanke pyrkii ymmärtämään pohjoismaiseen peruskoulutukseen kohdistuvaa tulevaisuuspolitiikkaa analysoimalla keskeisiä dokumentteja ja vertailemalla koulutuksellisia tulevaisuusprojektioita eri ajassa ja tilassa

Koulutuksesta ja turvallisuudesta nyt ja tulevaisuudessa

Huh,

Ensimmäinen viikko takana ja täytyypä huokaista, että olipa viikko! Valtava määrä tapaamisia, kirjoittamista ja vastapainoksi lenkkeilyä ja aivan loistava illallinen hostin kanssa. En ajatellut aluksi päivittää blogia näin tiuhaan, mutta johonkin näitä kertyviä tuntemuksia on purettava. Olen kokenut valtavia onnen ja kiitollisuuden tunteita täällä olosta melkein tunnin välein. Mutta en ihan joka tunti. Kirjoitan nyt näistä jälkimmäisistä tunneista, koska en itsekään kestä lukea ajallemme tyypillistä onnellisuushekumaa, vaikka sitä itse aina välillä tunnenkin.

Aivan viime blogini loppuun liitin kuvan yliopiston omasta poliisiautosta ja pohdiskelin, voisiko tämä olla tulevaisuuden yliopiston ajoneuvo myös Suomessa. Kuvittelin vielä silloin, että kyseessä olisi yksittäinen huoltoauto, mutta nyt olen huomannut, että Columbian yliopistolla näyttäisi olevan ihan oma poliisi. Voimmeko siis ajatella, että Amerikan yliopistoja kopioidessamme tulemme lähitulevaisuudessa näkemään Porthanian omat poliisivoimat? Kuluneen viikon perusteella toivoisin kyllä kovasti, että emme. Yritän seuraavaksi avata asiaa ja tällä kertaa vähemmän mukanäppärästi kuin viimekerralla. Yhden pakollisen Kummeli viitteen piilotan tähänkin tekstiin. Kirjoita kommentti, jos huomaat mikä se oli.

Historiallisesti tarkasteltuna ajatus yliopistojen omista poliisivoimista ei ole kokonaan vieras. Jo yliopistojen varhaisvaiheissa yliopistolla oli oma kurinpito-oikeus. Käytän sanaa oikeus tässä kohtaa siksi, että tällä oikeudella haluttiin suojata yliopistolaisia muilta linnanmuurien sisäpuolella elävien painostukselta ja hämäräperäisiltä intresseiltä. Olisi kiinnostavaa joskus perehtyä näihin varhaismoderneihin oikeuskäytänteisiin oikein ajan kanssa.

Tarkasteltuani turvallisuutta Columbian kaltaisessa yksityisessä yliopistossa nyt viikon, itselleni tulee kaikesta turvallisuudesta samaan aikaan pelokas ja vihainen olo. Ihan rehellisesti täytyy sanoa, että olin hieman pelännyt ympäristöä eli Harlemia. Käydessäni kävelyllä asunnon pohjoispuolella tunnelma kieltämättä muuttui, mutta minkäänlaista epäystävällisyyttä en kohdannut. Pysähdyin ottamaan kuvia kauniista, koulutuksen merkitystä painottavista taideteoksista joita kaupunginosassa on yllin kyllin. Vieressä seisonut mies kysyi, olenko mahdollisesti lehtikuvaaja. Kun vastasin olevani vierailemassa TC:ssä (=Teacher College, täällä kaikista asioista on tehty lyhenteitä ja yritän aina arvata mistä ihmiset puhuu), mies sanoi olevansa niin iloinen miten hyvää oppilaitos on tehnyt Harlemin alueelle. Olin muutenkin yllättynyt siitä kuinka paljon TC ja paikalliset koulut olivat keskittyneet paikallisten ja globaalien ongelmien ratkaisemiseen. Deweyn henki elää edelleen siis muuallakin kun nimessä.

On meillä omassa tiedekunnassakin projekteja, joissa kollegat pyrkivät auttamaan esimerkiksi matalan sosio-ekonomisen alueen kouluja, mutta täällä kehittäminen tuntuu tapahtuvan eräänlaisen yhteisön sisällä. Tottakai Harlem on alueena siisteytynyt johtuen kaupungin kasvamisesta, mutta kyllä meno illan tullen muuttuu varsinkin tietyillä aluilla. Tiedekuntamme porvarillisesta Kruunuhaasta saa sen sijaan matkata tovin bussilla, ennen kuin urbanisoitumisen ja jälkikapitalismin varjopuolet alkavat selvästi erottua.


Pelokkuus käynnistyi hieman yllättävästi. Olin tiistaina kuuntelemassa luentoa, jonka alussa käytiin läpi toimiminen vaaratilanteissa. Vaikka luennoitsija rauhoitteli, että kyseessä on lähinnä sääolosuhteisiin varautumisesta (New Yorkin talvet ovat kuulemma varsin veemäisiä), en ihan kuitenkaan ymmärtänyt miksi tämä protokolla piti tehdä tässä vaiheessa vuotta. Ulkona oli kuitenkin vielä 28 astetta lämmintä eikä sitä paljonpuhutun kuuluisaa nollakeliäkään ole luvassa ennen syyslukukauden loppua. Toisaalta jos miettii täkäläisiä aselakeja ja tapahtumia niin vaaratilanteisiin varautumisen ymmärtää. Ja kyllähän Suomessakin on jo peruskouluissa turvallisuusharjoituksia, joissa lapsille silmät soikeana valehdellaan, että tässä sitä nyt vaan kyykitään tiiliseinää vasten ja pois oven edestä, koska ulkona kaatui kloorirekka. Täällä turvallisuuden tunnetta ei haluta häiritä samasta syystä kuin tappajahai 1:ssä. Opiskelijat saattaisivat säikähtää ja lukukausimaksut jäisivät näin yliopistolta saamatta. Usein kuulee puhuttavan tietokapitalismista, mutta kapitalistisessa yliopistossa pyrkimys suojella maksavia asiakkaita pelottamatta heitä saa koomisia piirteitä tyyliin:
-Varokaa hai!
– Mitä? Missä?
– Ei mitään, voitte mennä takaisin veteen. Ihan oikeasti, ei siellä mitään ole.

Keskiviikkona olikin sitten oikein globaali pelon vuosipäivä eli 9/11. 18. vuosipäivän pystyi täällä  ohittamaan kuitenkin melkein huomaamatta. Yliopistolla ainoastaan kirjaston eteen laitetut 3000 pientä lippua muistuttivat tragediasta, joka kosketti varmasti henkilökohtaisesti myös aika montaa Columbialaista.

Kaduilla palomiehet olivat juhlauniformuissaan jo päiväsaikaan humalassa, mutta ilmeisen moni kaupunkilainen haluaisi olla antamatta asialle huomiota. Kaupunki oli järjestänyt uhrien perheille tapahtuman WTC:n muistomerkillä. Varsin tiukoin turvatoimin toteutettu tapahtuma televisioitiin suorana ja sitä pystyi seuraamaan vierestä esimerkiksi pommiryhmän autoihin kiinnitettyjen tv-ruutujen välityksellä. Illalla auringon laskeuduttua syttyi myös vaikuttava ja omat kyynelkanavat avannut Tribute in lights -installaatio. Pelon ja vihan sijaan paikalla vallitsi kollektiivinen myötätunto.

Myötätunto tulikin tarpeeseen, sillä olin saanut aiemmin päivällä todella töykeää kohtelua yliopiston turvapalvelulta. Yliopiston tiloihin täällä ei pääse kulkematta vahtimestarin kautta. Yliopiston pääkirjastoon ulkopuoliset eivät pääse ollenkaan – eivät edes henkilöllisyystodistusten ja yliopiston henkilökunnan seurassa. Tämäkin tuli testattua. Ja erillisen kulkukortin hankkiminen olisi ollut vierailuaikaani nähden suhteettoman kallis ja aikaavievä prosessi. Mutta takaisin asiaan. Olin tullut yliopistolle tapaamaan erästä tutkijaa. Selitin asiani vahtimestarille joka ei kuitenkaan uskonut asiaani vaan käski häipymään paikalta. Päätin kuitenkin selittää asiaani vielä tarkemmin, koska edellisenä päivänä kävelin sisään ihan henkkaria heilauttamalla. Siinä vaiheessa, kun hän oli kollegansa kanssa ristikuulustellut minua, ottanut valokuvia ja pyytänyt saamaan kyseisen henkilön soittamalla heti paikalle, pyysin henkkarini takaisin, jotta voisin mennä odottamaan henkilöä läheiseen kahvilaan. Tässä vaiheessa sain kulkukortin. En ollut kuitenkaan tehnyt alkuhetken ja loppuhetken välillä mitään todistaakseni, että minulla on asiaa sisään. Kyse oli vaan kuumotusrituaalista, joka loppuu asianomaisen hermostumiseen.

Ihmettelin mistä asia johtui? Oliko niin, että Hansen toi mieleen Ladenin? Sitten välähti, että minullahan oli päällä shortsit ja t-paita. Eli akateemisen pikkutakkien puuttuessa uniformujen sisällä elävä valta alkaa kasvattamaan itseään pompottamalla jotakin, joka ei oletettavasti pompota takaisin. Samalla siinä muita pompotellessa luo työtä itsellensä. Turvallisuus lienee yksityisissä yliopistoissa varsin iso bussiness ja kasvaakseen, sen tulee tehdä tarpeellisuutensa näkyväksi. Ja silloin tosiaan, rennommissa vaatteissa ja hiuslaitteissa liikkuessasi, sinua seurataan täällä kuin myymälävarasta ja turvahenkilöiden ”excuse me sir” -lauseen intonaatio sisältää suoran vihjeen siitä, että sinun ei pidä olla täällä. Ei edes vieraana. Muuten täkäläiset ovat tiestysti rentoa ja mukavaa väkeä.

Tästä päästään loppukaneettiin. Minkälaiseksi muuttuu ympäristö joka koetaan yhteiseksi ja yhdessä rakentuvaksi? Minkälaiseksi muuttuu ihminen, jos häneen kohdistuu jatkuvaa mulkoilua, pysäyttelyä, epäilyä ja ekskjyysmiisöörittelyä? Aivan.

Jos pääset livahtamaan sisään suljettuun kirjastoon, voit harjoittaa pakojalkojasi samalla kun varastat vain maksaville asiakkaille tarkoitettua tietoa.

PROFE (Projecting the Futures of Nordic Basic Education) tutkimushanke pyrkii ymmärtämään pohjoismaiseen peruskoulutukseen kohdistuvaa tulevaisuuspolitiikkaa analysoimalla keskeisiä dokumentteja ja vertailemalla koulutuksellisia tulevaisuusprojektioita eri ajassa ja tilassa.

Tulevaisuuden yliopisto? Eli hajatelmia vierailusta Columbian yliopistolla syyskuussa 2019

Hyvää yötä ja huomenta New York City!

Kello on paikallista aikaa 5.15 aamulla. Kaupungissa joka ei koskaan nuku aamuinen unettomuus ei tunnu vaivaannuttavalta. Ulkoa kuuluva kaupungin ääni on kuin yhden valtavan tehtaan matala hurina, jota rytmittävät tööttäykset ja loittonevat sireenit. Ajattelin nyt käyttää jetlag -virkkuuden hyväkseni ja aloittaa päiväni tuotteliaasti kirjoittamalla ensimmäisistä tunnelmista. Olen siis vähän niin kuin ne aamuvarhaisella Helsingin toreilla kävelevät yksittäiset aasialaiset turistit joista me paikalliset ajatellaan, että hitto kun nuo ovat reipasta väkeä – ei ihme, että niillä on talous kunnossa! Mutta eivät ne siis välttämättä ole mitenkään reippaita, ne voivat vaan kärsiä aikaerosta. Ja onko siitä taloudestakaan iloa, jos hanavettä ei voi juoda eikä ilmaa hengittää.

Tämä on nyt siis kolmas kerta täällä kyseisessä kaupungissa. Kolmas kerta on siitäkin hyvä havaintopositio, että ei tule hehkutettua asioita liikaa uutuuspäissään. Toisin kun aiemmilla kerroilla, olen majoittunut tällä kertaa yliopiston vierasasuntolaan, joka sijaitsee Columbian kampuksen pohjoispäässä, Manhattanvillen, Morningside Heightsin ja Harlemin kulmassa. Opiskelija-alueena täältä löytyy kivasti kahviloita, ruokakauppoja ja nuorekasta katuelämää. Syyskuun lämpöiset illat täyttävät alueen monet puistot ja ilmassa on lukukauden aloittamisen intoa. Nyt hiljaa nuori-wannabe-Waltari ja asiaan!!

Ajattelin kirjoittaa muutamia hajatuksia otsikolla tulevaisuuden yliopisto. Sain inspiraatiota tekstiin muutamia vuosia sitten julkaistusta Washington Postin uutisjutusta, jonka otsikko oli ”I have seen the school of tomorrow. It is here today, in Finland”. Jutun kirjoittanut toimittaja on vieraillut muutamaan otteeseen suomalaisessa koulussa ja kirjoittanut amerikkalaiselle yleisölleen näkemästään useita ylistäviä tarinoita. Sehän se aina suomalaista lämmittää, kun meidät huomataan. Mikäli aihe kiinnostaa, niin suomalaisen koulun kansainvälisestä mediahuomiosta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Florian Waldow Humboldtin yliopistosta sekä Nancy Green Saraisky Columbian yliopistosta. Koulutuspoliittisen viennin ja tuonnin kulttuurista on kirjoittanut kiintoisasti myös professori Gita Steiner-Khamsi, jonka vieraana minulla on siis kunnia täällä olla.

Oma tutkimuksellinen kiinnostukseni aiheeseen ei liity edellisten kirjoittajien tavoin niinkään PISA-Suomen käyttöön koulutuspoliittisessa retoriikassa vaan siihen, kuinka oma tulevaisuutemme tulee mahdolliseksi ajatella muiden nykyhetkeä tarkastelemalla. Mikäli yhdysvaltaisessa mediassa suomalainen koulu esitetään tulevaisuuden toivekouluna, niin esiintyykö meillä Suomessa vastaavia tulevaisuuden malleja? Toki meillä on käytössä useita käänteisiä malleja kuten esimerkiksi Ruotsi, jonka koululaitoksen nykyistä tilaa käytetään usein uhkakuvana siitä, mihin markkinamuotoistuminen voi pahimmillaan kansalliset hyvinvointi-instituutiot ajaa (tästä kirjoitimme Tommin, Saran ja Jannen kanssa artsun). Ruotsia vaihtoehtoisena tulevaisuutena käytetään paljon myös oikeistopopulistisessa retoriikassa, joskin samalla vaietaan suomalaisten työperäisten maahanmuuttajien Ruotsissa aiheuttamista ja kokemista ongelmista. Me ollaan siirtolaisia kaikki, kunhan DNA-testiä oikein katsotaan.

Vaikka Suomessa ei ole ollut enää PISA:n jälkeen tarpeen hakea tulevaisuuden koulun malleja ulkomailta, harjoitetaan meillä faktisesti paljon hiljaista lainaamista. Selkeimmin tämä tulee näkyviin suomalaisen yliopistolaitoksen viimeaikaisessa kehityksessä. Kotimaisten yliopistojen strategioissa korostuvat kansainvälisten yliopistojen tavoin huippututkimus, opiskelijoiden ja henkilökunnan liikkuvuus sekä ajatus yliopistosta yhteiskunnallisena innoparkkina. Näitä tavoitteita vasten Columbian yliopisto tarjoaa kiintoisan peilipinnan sille, minkälaista tulevaisuuden yliopistoa Suomeen ollaan rakentamassa.

Ensinnäkin kansallisissa rankingeissa kolmanneksi sijoittuva Columbia edustaa parasta A-ryhmää. Suomessa sijoittuminen kolmanneksi olisi esimerkiksi Helsingin yliopistolle katastrofi, mutta maassa jossa yliopistoja on satoja, top 3 on riittävän erinomaista – Varsinkin kun kansainvälisissä rankingeissa sijoitus on 16. ja yliopiston kirjoista löytyy lukuisia entisiä presidenttejä, nobelisteja ja muita osavaltion tavauskilpailujen voittajia. Tosin nykymenoa kun katsoo, niin en tiedä kannattaako itseään kunnnioittavien yliopistojen enää mainita, että tällainenkin vatipääjohtaja täältä sai aikoinaan paperit.

Toisekseen yliopiston henkilökuntaan kuuluu lukuisia kansainvälisiä huippututkijoita. Huippututkijoilla en nyt tarkoita niitä sarjajulkaisijoita, jotka ovat keskinäisen kehumisen seurauksena päättäneet pystyttää jonkin sortin eksellantin ja nimenneet itsensä sen johtoon. Huippututkijoilla tarkoitan tässä sen sijaan ihmisiä, jotka ovat alansa kansainvälisesti viitatuimpia tutkijoita ja joiden yöllisiä tekstiviestejä heidän mustasukkaiset kotiyliopistot salaa lukevat headhunttereiden parempien tarjousten pelossa. Ne ovat niitä staroja, joiden viereen me kuolevaiset keskivertotutkijat yritämme tunkea ottamaan kongressiselffieitä, vaikka emme osaisi kirjoittaa heidän nimeään oikein tai emme olisi edes lukeneet heiltä yhtä kokonaista tutkimusartikkelia.

Kolmanneksi, yliopiston opiskelija-aines koostuu motivoituneista kansainvälisistä lahjakkuuksista. He ovat jopa siinä määrin motivoituneita, että maksavat opinnoistaan useita kymmeniä tuhansia lukukaudessa. Nämä opiskelijat eivät valita, että voi voi kun on vaikeaa sisältöä ja miksi tämänkin artikkelin pitää olla kirjoitettu vieraalla kielellään. He eivät skippaa luentoja tienatakseen Alepan kassalla rahoja 3.periodin opintojen päälle ajoittuvaan Thaimaan virkistysmatkaan. Ja kaiken kukkuraksi nämä opiskelijat täällä suoriutuvat vaativista opinnoistaan tavoiteajassa. Kuten Elina Knihtilän Haarautuvan rakkauden talossa esittämä konsultti toteaa, sitoutuneita ihmisiä ei tarvitse erikseen motivoida. Raha motivoi ja sitouttaa niin maksajaa kuin maksun saajaakin. Tämä ilmaisena vinkkinä Helsingin yliopistolle, joka katsoi vuoden alussa oikeudekseen maksaa minulle Tampereen yliopistoa huonompaa palkkaa. I love you guys!

Kuten asioissa yleisestikin, myös tässäkin asiassa on vähintäänkin yksi mutta. Julkisen yliopistojen tehottomuudessa, ”matalapalkkaisuudessa” ja keskinkertaisuudessa on jotain käsittämättömän kaunista. Itselläni esimerkiksi pääsymaksut olisivat estäneet jo pelkän opinnoista haaveilun. Työskentely opintojen ohessa satamassa sekä motivoi saattamaan opinnot loppuun että tutustutti duunarikulttuuriin ja ihmisiin, joihin peruskoulun ja armeijan jälkeen ei muuten olisi törmännyt.

On syytä muistaa, että lukukausimaksujen mukana yliopistoihin saapuu myös maksuja maksavien vanhempien odotukset, josta en-juuri-nyt-muista-kuka (ehkä Juha Suoranta??) käytti termiä yleistyvä espoolaisuus. Vaikka termi on stereotyyppinen, se vangitsee mielikuvan asiakaslähtöisestä suhtautumisesta elämään. Yliopistoon tullessaan – tai jo tultuaan – tällainen ajattelu hajottaa paljon ja pysyvästi.

”Huippututkijoille” maksetut korkeat palkat tarkoittavat, että meille ”keskinkertaisille” ei välttämättä löydy pysyviä työsuhteita. Kuitenkin juuri ”keskinkertaiset” hoitavat varsinkin kasvatustieteissä suurimman osan opetuksesta. En ole täysin varma, että suomalaiset yliopistot edes koskaan saisivat riittävästi maksavia opiskelijoita sisään – ei edes vaikka nousisimme rankingeissa hieman muiden ohi tai palkkaisimme kalleimman kansainvälisen gurun vetämään säihkyviä luentoja. Kaikesta tästä huolimatta, odotan suurella mielenkiinnolla mitä tulevat viikot paljastavat yhdysvaltalaisen yliopistomaailman mahdollisuuksista ja kompastuskivistä. Pyrin raportoimaan näitä ajatuksista vähän paremmalla jäsennyksellä ja kuvien kera.

Tulevaisuuden yliopiston ajoneuvo myös Suomessa?

PROFE (Projecting the Futures of Nordic Basic Education) tutkimushanke pyrkii ymmärtämään pohjoismaiseen peruskoulutukseen kohdistuvaa tulevaisuuspolitiikkaa analysoimalla keskeisiä dokumentteja ja vertailemalla koulutuksellisia tulevaisuusprojektioita eri ajassa ja tilassa.

PROFE -tutkimushankkeen blogi

No niin!

Aivan kiusallani käynnistin blogin sanoilla, jotka lukion äidinkielenopettaja kielsi luokaltamme improbaatturin uhalla. Mutta tässä sitä kirjoitellaan, vieläpä ihan suomeksi vaikka äidinkielen arvosanani ei koskaan ole ollut seiskaa parempi. Tulette tämän asian huomaamaan vielä monta kertaa.

Jo rahoituspäätöksestä kuullessani päätin, että tuleva kolmivuotinen tutkimushanke ansaitsee oman bloginsa. Syitä blogin pitämiseen on kaksi. Ensinnäkin, tutkimuksesta tiedottamisesta on tullut 2000-luvulla kiinteä osa tutkimustyötä. Yliopiston käytävillä ja tutkimusrahoituksia hakiessa kuulee usein puhuttavan tutkimuksen vaikuttavuudesta. Ymmärrän vaikuttavuuden tutkimuksen yhteiskunnallisen annin näkökulmasta, joskaan en täysin jaa ajatusta siitä, että tutkija on itse sataprosenttisesti tilivelvollinen ja vastuussa tutkimustensa vaikutuksista. Monet merkittävistä tieteellisistä tutkimuslöydöistä ovat päätyneet tiedeyhteisön ja yhteiskunnan laajamittaiseen käyttöön vasta paljon tutkimustulosten julkaisua myöhemmin. Jotkin tutkimustulosten sovelluksista ovat poikenneet tutkijoiden omista käyttötarkoitusideoista ja niiden käyttötapa on ollut joskus vastoin jopa tutkijoiden omaa maailmankatsomusta. Vaikka en usko, että omiin tutkimustuloksiini liittyy moista väärinkäytön riskiä, blogi tarjoaa keinon keskustella tutkimushankkeeseen liittyvistä ilmöistä ja tutkimushankkeen aikana heränneistä ajatuksista. Kaipa tutkimuksen vaikuttavuudesta voi huolehtia näinkin.

Toinen syy blogin pitämiseen on se, että ihmistieteilijän pääsääntöinen työ on muuttaa omaa ajatteluaan. Varsinkin vertailevassa kasvatustieteessä, jonka parissa olen tehnyt nyt neljä vuotta työtä, oman ajattelun muutoksen seuraaminen ja näkyväksi tekeminen on iso osa tutkimusprosessia. Aloittaessani edellisessä tutkimushankkeessani DYNO:ssa syksyllä 2015 kirjoitin eräässä kirja-arvostelussa, että vertailevan tutkimuksen tehtävänä on vierasta aikaa ja tilaa hyödyntämällä osoittaa niitä säännönmukaisuuksia, joille olemme itse parhaillaan sokeita. Samaisessa arvioinnissa asetin kauniiksi tavoitteeksi, että kirjaisin ylös aatoksia ja tuntemuksia elämästä ennen ja jälkeen väitöksen, asumisesta ulkomailla ja tutkijana kehittymisestä. Harmi vaan, tämä jäi väitös-, muutto- ja rahoitushakukiireiden takia tekemättä. Nyt hommaan on kuitenkin tullut muutos. Pyrin kirjoittamaan blogia vähintään kuukauden välein. Saa nähdä kuinka tämä kaunis tavoite toteutuu tällä kertaa.

 

PROFE (Projecting the Futures of Nordic Basic Education) tutkimushanke pyrkii ymmärtämään pohjoismaiseen peruskoulutukseen kohdistuvaa tulevaisuuspolitiikkaa analysoimalla keskeisiä dokumentteja ja vertailemalla koulutuksellisia tulevaisuusprojektioita eri ajassa ja tilassa.