Toivo menneestä tulevaan

Tämä kirjoitukseni on julkaistu alunperin Metropolian blogialustalla keväällä 2018 osana “Hyvinvoinnin huhuiluja” -blogikirjoituksia.

“Hope is a good thing, maybe the best of things, and no good thing ever dies” – “Toivo on hyvä asia, ehkä paras kaikista, eikä mikään hyvä asia ikinä kuole”.

Andy Dufresne, eräs elokuvahistorian kuuluisimpia vankikarkureita, lausuu nuo mieleenpainuvat sanat elokuvassa “Rita Hayworth – Avain pakoon” (The Shawshank Redemption). Mutta voiko toivo kuolla, ja mihin tilaan astumme silloin? Olen kuullut sellaisen luonnehdinnan, että toivon vastakohta ei ole epätoivo. Nimittäin epätoivossa olisimme pikemminkin tilanteessa, jossa toivo vielä kolkuttelee meissä, suorastaan kouraisee sisintämme. Psykologisesti arvioiden tässä onkin järkeä: toivo olisi tällöin jotain, jota olemme kokeneet aikanaan turvallisessa ja rakastavassa kasvuympäristössä. Toivon tullessa uhatuksi koemme ristiriitaa toiveikkuutemme ja todellisuuden välillä. Toivo ei halua kuitenkaan antaa periksi. Toivo on siis siinä mielessä luottamusta, että se rakentuu aiemman luottamuksellisuutemme päälle. Jos lapsella on rakastava koti, hän oppii heijastamaan tuon hyvän mielessään tulevaisuuteenkin. Hän oppii, että hän on arvokas, ja että jatkossakin uskaltaa odottaa maailmalta hyvää. Voisikin sanoa, että toivo on mielen taikatemppu – näemme tulevaisuudessa jotain, joka kuvaa itse asiassa menneisyyttämme. Mutta on toivo toki muutakin.

“Toivo on siis siinä mielessä luottamusta, että se rakentuu aiemman luottamuksellisuutemme päälle.”

Mitä toivo siis on? Onko se tunne? Onko se jokin kenties mallista opittu reaktio? Mieti hetki, miten monet ihmiset ovat voineet vaikuttaa toiveikkuuteesi, toiset vahvistaen sitä, toiset kenties horjuttaen sitä. Kannustavat opettajat, valmentajat, kaverit, tädit, serkut,… Entä voiko toiveikkuus olla osa persoonaamme, luonteenpiirre kansanomaisesti sanottuna? Psykologia tutkii usein häiriöitä, joten tähän kysymykseen joutuu nähdäkseni vastaamaan epäsuorasti: vähäinen toiveikkuus voi kertoa tietyistä mielenterveyden vaikeuksista tai häiriöistä: masennuksesta, ahdistuksesta ja ehkä myös tietystä persoonallisuuden piirteestä – neuroottisuudesta. Neuroottisuus ei tässä viittaa siihen, että ihminen olisi jotenkin sairastunut saati että hän olisi avun tarpeessa. Sen sijaan neuroottisuus on persoonallisuuspsykologiassa ominaisuus, jota meillä kaikilla on jossain määrin – enemmän tai vähemmän. Mitä enemmän sitä on, sitä todennäköisemmin katselee maailmaa lannistuneesti ja ahdistuneesti. Tässä tapauksessa voisi siis sanoa, että toiveikkuuden puute voi olla ihmisellä enemmän tai vähemmän persoonan piirteenä. Ihminen on tällöin luonnostaan taipuvainen epätoivoon.

“Ihmisenä olemisessa on jotakin pohjimmiltaan hyvää.” – C. Trungpa

Jari Ehrnrooth kirjoittaa kirjassaan ”Toivon tarkoitus”, että tämän maailman olennoista vain ihminen pyrkii hyvään ja että se on hänen olemassaolonsa tarkoitus. Ajatus tulee tavalla tai toisella vastaan myös monissa uskonnoissa. Chögyam Trungpa edusti Shambhala-filosofiaa, joka perustuu puolestaan buddhalaisen perinteen viisaudelle ja lempeydelle. Hänen ajattelussaan ihmisenä olemisessa on jotakin pohjimmiltaan hyvää. Meidän on löydettävä tuo hyvyyden perusta, ja sen avulla voimme parantaa muidenkin elämää. Me voimme kaikki vahvistaa toinen toistemme toivoa, tarjota toisillemme toivon lahjoja. Se on hyvän jakamista, sen hyvän josta pääsimme osalliseksi aivan pienestä pitäen. Voimme luottaa, että siinä on, mistä ammentaa muillekin. Kun siis seuraavan kerran toivot maailmanrauhaa, kiitä samalla itseäsi. Silloin kurotat siihen toiveikkuuteen, jonka olet saanut aikanaan lahjana ja jonka haluat ulottaa tässä hetkessä sekä itsellesi että kanssakulkijoillesi.