Itsemääräämisteorian juuret

Edellisessä postauksessani esittelemäni itsemääräämisteoria alkoi Decin & Ryanin (2008) mukaan sen tutkimisella, mitkä seikat määrittävät sisäsyntyistä motivaatiota: miksi ihmiset toimivat usein, ei niinkään ulkosyntyisten insentiivien vaan toiminnan itsensä tuottaman tarpeentyydytyksen houkuttelemana. Tästä kehittyi ns. kognitiivisen arvioinnin teoria (CET, cognitive evaluation theory), joka tutki sitä, miten sosio-kontekstuaaliset tekijät tukevat tai tukahduttavat ihmisten autonomian vs. kyvykkyyden (competence) tarpeita ja täten vaikuttavat heidän sisäsyntyiseen motivaatioonsa. SDT:n siirtyessä empiiriseen vaiheeseen Deci ja Ryan (2008) kertovat kiinnittäneensä huomiota sisäistämiseen – miten ihmiset ottavat haltuun ja integroivat alkujaan ei-sisäsyntyisesti motivoituneita säännöksiä ja arvoja. Tämän seuraavan ns. miniteoriansa tutkijat nimesivät organismin integroinnin teoriaksi (OIT). Se tuo yhteen ajatuksen assimiloinnista, integroimisesta tai yhdistämisestä, ilmiöistä, jotka ovat olleet keskeisiä niin persoonallisuus- kuin kehityspsykologiankin teorioissa mm. Freudilla, Piaget’lla ja Rogersilla. OIT-teoria pyrkii selittämään, mikä helpottaa tai toisaalta estää tuota sisäistä integroivaa prosessia ja mitä puolestaan tuosta asian helpottumisesta tai estymisestä voi seurata. Sisäistyneiden samoin kuin sisäsyntyisten motiivien tutkiminen johti täyteläisempään yhteisöllisyyden käsitteen pohtimiseen psykologisena perustarpeena – kahden muun eli autonomian ja kompetenssin rinnalla. Deci ja Ryanin mukaan myöhemmin he täydensivät SDT-perhettä kausaliteetin orientoitumisen teorialla (COT) ja tuoreemmin ns. psykologisten perustarpeiden teorialla (BPNT), joka tutkii, missä määrin henkilökohtaiset ja sosiaaliset tapahtumat tyydyttävät ihmisen postuloimia tarpeita ja täten edistävät, vaihtelevissa määrin, terveellistä kehitystä sekä psykologista hyvinvointia.

Deci ja Ryan (2008) argumentoivat, että tarpeemme ovat välttämättömiä ravinteita (nutriments) psykologiselle kasvullemme, integriteetillemme (voidaan myös käyttää sanaa koheesio) sekä hyvinvoinnillemme. Psykologiset tarpeet voidaankin rinnastaa fysiologisiin: niissä molemmissa on kyse olosuhteista ja tuesta, joita ihmisenä tarvitsemme kukoistaaksemme. Tärkeä huomio on, että ihmisen ei tarvitse olla tietoinen tarpeistaan – eikä kulttuurin, jossa hän elää. Tarpeita voidaan tarkastella objektiivisina sen sijaan että subjektiivisina. Esimerkkinä tutkijat tarjoavat esim. lapsen, joka kasvuympäristössään saattaa oppia itsesäätelyyn, joka ohjaa pikemminkin kontrolloiduksi tulemiseen kuin autonomiaan. Silti hänen autonomian tarpeensa säilyy. Ihmiset saattavat myös defensiivisesti torjua jonkin perustarpeistaan, välttääkseen kokemasta asiaankuuluvaa vaillejäämisen tunnetta. Tällöin voidaan sanoa, että tuo torjuminen voi olla subjektiivista toimintaa, mutta torjunnan kohde eli perustarve kuten yhteisöllisyys sen sijaan objektiivinen asia. Ja siltikin: ihminen etsii SDT:n mukaan tietoisesti tai ei-tietoisesti em. “ravinteita” ja hakeutuu niiden asioiden/tilanteiden/ihmisten pariin, joissa perustarpeet tulevat tyydytetyiksi. Psykologisten perustarpeiden ajatellaankin energisoivan ihmisen käyttäytymistä pitkälti, ja monet haluamamme asiat johtuvat perustarpeiden dynamiikasta. Seuraavaksi esittelen hieman tarkemmin nuo kolme perustarvetta:

Autonomia eli vapaaehtoisuus*

Autonomian tarpeessa on kyseessä oman toiminnan itseorganisoituminen sekä vahvistetuksi tuleminen. Deci ja Ryan (2008) käyttävät deCharmsin (1968) termiä “being an origin”, jonka suomentaisin esim. alkuunpanijan roolin tunne. Yleisemmin: autonomia koskee vapaaehtoisuuden tunnetta ja sitä, että oma toiminta tuntuu koherentilta. Autonomian vastakohta ei ole riippuvaisuus vaan heteronomia – tunne siitä, että omaa itseä ohjaa ulkoiset tai sisäiset voimat, jotka tuntuvat itselle vierailta.

Kompetenssi eli kyvykkyys

Kompetenssissa on kyse siitä, että ihminen kokee voivansa toimia tehokkaasti – eli kokien mahdolliseksi toteuttaa, laajentaa ja ilmaista omia kykyjään. Kompetenssin tunnetta ruokkii se, että kohtaa haasteita, jotka ovat optimaalisen haastavia ja joista saa positiivista palautetta. Sen sijaan liian vaikeat tai helpot haasteet nakertavat kyvykkyyden tunnetta. Uskon, että meillä kaikilla on asiasta esimerkkejä niin opinnoista kuin työelämästäkin. Taustalla on hallinnan tunteen vahvistuminen vs. heikentyminen.

yhteisöllisyys

Yhteisöllisyys viittaa tunteeseen, että on yhteys muihin ihmisiin ja että on kuulumisen tunne (sense of belonging) oman yhteisönsä sisällä. Tämän perustarpeen täyttyminen sisältää tunteen, että on merkityksellinen & tärkeä muille, mistä kertoo usein muiden halu suoda tukea ja hoivaa itselle ja toisin päin muiden halu ottaa ihmisen välittäminen vastaan.

Deci ja Ryan (2008) huomauttavat, että perustarve ei ole sama asia kuin motiivi tai mitä voitaisiin suomeksi kutsua halu-tarpeeksi (desire). Kriteereinä tässä on em. kasvu, koheesio ja hyvinvointi, jotka kolmen perustarpeemme kautta ovat välttämättömiä.  Jos sen sijaan perustarpeet eivät tule kohdatuiksi tai täytetyiksi, tutkimusten mukaan ihmisen motivaatio ja hyvinvointi laskevat. Deci ja Ryan esittävät, että tämä verrattain kapea tarpeiden määritelmä on vastaus siihen hyvin tyypilliseen kritiikkiin, että tarveteoriat ovat lähinnä loputtomia listoja ilmaistavissa olevista tarpeista. Periaatteessa sama riski väijyy joissakin muissakin osissa psykologiaa: että ihmisen toimintaa selitetään puhtaan deskriptiivisesti loputtomilla käsitteillä – esim. ihmisen eri ominaisuuksilla tai tendensseillä. Usein tällainen selitystapa on pikemminkin tautologista tai mikä vielä harmillisempaa – kehämäistä päättelyä. Kirjassaan Arkipsykologiasta aivotutkimukseen Vesa Talvitie puhuu jopa “laatikkoleikeistä”, joissa ihmisen toimintaa selitetään laatikoiden avulla, joiden sisältöä ei tosin kyetä selittämään. SDT:n vahvuus olisi siis ennen kaikkea siinä, että se tuottaa testattavia hypoteesejä siitä, mikä vaikuttaa ihmisen kasvuun, integriteettiin ja hyvinvointiin.

 

*Esim. Frank Martelan käyttämä suomennos

Ihmisen kokemuksien mittaaminen osa 1: Itsemääräämisteorian näkemyksiä

Tässä ja tulevissa postauksissani esittelen, miten ihmistieteissä on vastattu haasteeseen, kuinka tutkia ihmistä validisti ja autenttisesti. Myöhemmin saamme tietää lisää siitä, miten psykologia on ikään kuin hiipinyt pedagogiikan tueksi tutkimuskentällä. Aloitan esittelemällä Decin & Ryanin teoriaa, jonka pohjalla on ihmisten kokemusten tutkiminen.

On vanha kysymys, miten mitata tieteessä luotettavasti . Fysiikasta tiedän arkijärjelle hieman vaikean havainnon, että tutkittava ilmiö voi muuttua, kun sitä mitataan. (Ns. observer effect, suomeksi esim. tarkkailijavaikutus) Tästä on esimerkkejä niin arkisessa kuin hiukkasfysiikankin maailmassa. Ihmistieteissä analogiana asialle tulee mieleeni ns. Hawthorne-efekti, jossa koehenkilöt toimivat (esim. vastaavat) sen mukaan, minkä kokevat ko. tilanteessa sosiaalisesti suotavaksi. Deci ja Ryan (2008) pohtivat kirjoituksessaan itsemääräämisteoriaansa (Self-Determination Theory eli SDT, tunnetaan myös nimellä itseohjautuvuusteoria), ja miten ihmisten kokemukset ovat se, mikä lähimmin määrittelee ihmisen toimintaa. Nuo kokemukset syntyvät risteyskohdassa, jossa risteää ärsykkeet ja kontekstit sekä toisaalta ihmisten psykologiset tarpeet.

Deci ja Ryan (2008) jatkavat, että psykologinen kokemus ei ole sama asia kuin itseraportit (self-reports). Nimittäin heidän mukaansa itseraportointikin on ihmisen käyttäytymistä (behaviour), jota pitää tutkia sitä määrittävien seikkojen valossa. Joskin itseraportointi voi olla hyödyllistä ihmisten kokemusten ja toiminnan tutkimisessa, itseraportteihin voi vaikuttaa myös ihmisten motiivit: liittyen ihmisen havaitsemaan sosiaaliseen kontekstiin ja hänen tulkintaansa siitä, mitä häneltä kysytään. Mikä tärkeämpää: ihmisten kokemukset ovat usein rikkaampia kuin mitä he voivat kertoa niistä, mikä tekee fenomenologiasta – kokemusten tutkimisesta – erilaista kuin itseraportoinnin psykologia.

Deci ja Ryan (2008) tarjoavat apuun ns. hypoteettisia interventiivisiä konstrukteja, joita voidaan tutkia niin itseraportoinnin kuin observoinnin avulla. Esimerkkinä sisäsyntyinen motivaatio (intrinsic motivation, puheessa voi myös kuulla käytettävän termiä sisäinen motivaatio). He määrittelevät sen toiminnaksi, jota tehdään sen synnyttämän synnynnäisen tarpeentyydytyksen takia ja jota arvioidaan ihmisen omaehtoista toimintaa  seuraamalla ja kokemuksellisuuden osalta ihmisen sisäisenä kokemien toiminnan motiivin sijainnin (internal locus of causality) sekä kiinnostuksen tunteiden kautta. Itsemäärämisteoria sisältää lisäksi konstrukteja, jotka luotaavat ihmisen psykologisia perustarpeita siten, kun ne muovaavat eksplisiittisiä ja implisiittisiä merkityksiä, ts. funktionaalista tärkeyttä, jota ihmiset liittävät elämäntapahtumiin. Tutkijoiden mukaan SDT formalisoi periaatteet, joiden kautta ihminen organisoi ja selittää omaansa ja muiden toimintaa. Lisäksi SDT formalisoi mikä suhde vallitsee erilaisten motiivien, syiden ja intentioiden sekä niistä seuraavan toiminnan välillä. Deci ja Ryan fokusoivat siis nimenomaan psykologisten periaatteiden tutkimiseen, vaikka tunnustavat myös muiden, kuten biologian merkityksen.

SDT ei ole Decin & Ryanin mukaan pelkästään teoria ihmisen henkilökohtaisista kokemuksista vaan myös laajemmin ihmisluonnosta. Nimittäin ymmärtääkseen subjektiivista kokemusta täytyy spesifioida itsen luonne ja sen integratiiviset taipumukset sekä psykologiset perustarpeet, jotka liittävät suurempaa painoarvoa tietyille tapahtumille vs. muille tapahtumille. Psykologiset perustarpeet ovat heidän mukaansa se, mikä yhdistää muuten irrallisten tapahtumien merkityksen ihmiselle koherentiksi. Seuraavassa postauksessa esittelen nuo kolme ihmisen perustarvetta. Decin ja Ryanin teoria on muuttunut yhä monivivahteikkaammaksi. Esittelen siitä kummunneita miniteorioita lyhyesti, erityisesti kiinnittäen huomiota siihen, miten ihmisen motivaatio voi elää hänen integroidessaan ulkoisia motivaattoreita omaan ajatteluunsa.

Kirjallisuutta

Ryan, R.M. & Deci, E.L. (2008). Self-Determination Theory and the Role of Basic Psychological Needs in Personality and the Organization of Behavior. Teoksessa O.P. John, R.W. Robins ja L.A. Pervin (toim.). Handbook of Personality – Theory and Research, 3rd ed.. New York: the Guildford Press