Towards healing methodologies. Kohti parantavia metodologioita.

Towards healing methodologies.
Towards reconciliation.
Towards peace.
Towards something more equal, more sustainable, more caring, more solidary.
Towards a better world we, many of us, if not all of us, write.

(Or, no, actually, the reality is that there is also bad and evil, there is selfishness, there is greed, there is fear, which makes someone willing to hurt others in order to save the own feeling of self-confidence, there is the will for power.)

Is it a better world for us we dream about?
Or a better world for us all?
Who are the ’us’ we are speaking about?

”Mii leat ain dáppe, we are still here”
Yes, we are still here, we who are Indigenous, we who are the descendants of the Indigenous peoples, we who are still Indigenous, we who still carry some different ways of thinking, some different languages, in other words some different ways to conceptualise the world, life, being and becoming, we who still carry some different ways of acting in the world and with the world, with the land, with the nature, with our human and other-than-human each other, we who still carry the respect and love,

But/and we also carry pain, 
we carry pain that has different shapes, histories, time spands, contexts.
The pain is personal, and it varies.  [the translation continues after the Finnish text]

Jatkan sittenkin suomeksi, vaikka ensiksi kuvittelin, että voisin kirjoittaa suoraan englanniksi, koska tämä ei sittenkään ole vain Suomen ja suomalaisten (/) saamelaisten ongelma.
Ja tunnustan,
että tämä seuraavan blogin kirjoittaminen on (ollut) minulle ihan hurja ponnistus. 
Sanat takertuvat kurkkuun,
tai, tässä tietokoneella näpytellessä olkapäihin, päähän, silmien taakse.
Katoavat, unohtuvat jonnekin.

Odotan oikeaa hetkeä, tunnetta, rohkeutta, virtausta.
Rohkaisen itseäni kirjoittautumalla ensin hetkeen ja tilaan. 
Rakentamalla mielessäni vastaanottavaisen lukijan.

Silittelemällä sisälläni vapisevaa pientä sydäntä, joka syyttelee:
Mikä healing methodologies?
Miten muka suoraan sanominen voisi olla parantavaa?
Oletko varma, että olet oikeassa?
Mikä oikeus sinulla on sanoa noin?
Ethän sinä ole kasvanut pohjoisessa! Et sinä voi tietää! Varsinkaan sinä et voi tuntea kaikkia saamelaisia. Niin, juuri sinä. Joten anna olla taajoamasta. Keskity muihin asioihin. Älä sekaannu asiaan, joka ei sinulle kuulu. Älä. Älä. Lopeta. Ole hiljaa.

Silittelemällä, tyynnyttelemällä:
Kyllä, kyllä sinä voit. Kyllä sinä voit sanoa ääneen sen, mitä ihmettelet. 
Kyllä sinä voit tunnustella rehellisesti sitä, mikä sinua ja mielestäsi yhteisöä vaivaa.
Sillä voi olla merkitystä muillekin.
Kyllä voit kirjoittaa, vaikket (vielä) tiedäkään,
mihin itse rajan suomalaisten ja saamelaisten välillä vetäisit. Jos ylipäätään.

Niin, ehkei koko Suomi voi uudelleensaamelaistua, vaikka koko Suomi olisikin joskus aikojen alussa ollut saamelaisten aluetta. Ja vaikka kaikilla suomalaisilla olisi jossain kaukana myös saamelaisia juuria. Että jokin raja siinä on oltava ja jostain kohdasta lähtien se historian jakautuminen ja suomalaisten (tai jo paljon, paljon aiemmin suomalaistuneiden) tunkeutuminen alueille ja pirunkielten ja ’väärien’ uskomusten poiskitkeminen (enemmän tai vähemmän väkivaltaisilla tavoilla) on tunnistettava. Tai jossain kohtaa se ei ehkä enää satuta-ko?

Niin, tuossa se ehkä on.
Kuka määrittelee tuskan ja surun ja menettämisen aitouden tai oikeutuksen?
Tai mistä asti Suomessa tai Suomen tai suomalaisten tarvitsee katsoa aiheuttamaansa tuskaa? Vainko sen sata vuotta, jonka Suomi on ollut itsenäinen? Ovatko esimerkiksi noitavainot ja rumpujen polttamiset ja pirunkielisenä järveen upottamiset 1600–1700-luvulla niin vanhaa historiaa, että niistä ei enää voi tuntea tuskaa? Että voidaan todeta, että ”toki se on sääli, mutta saamelaisten alkuperäiskansaoikeuksissa lähdetään nykypäivän tilanteesta”?

Valitsin blogin parantavien metodologioiden rakentamisen ympäristöksi monesta syystä: lakiesitys on menossa eduskuntaan alkuvuodesta 2022 (ellei sitä sitten jätetä epäonnistuneena esittelemättä) ja siksi nyt ei ole aikaa odotella tieteellisen artikkelin ja loppuun asti hiotun argumentin kirkastamista ja tieteellis-teknistä koristelemista sekä ulkopuolista arviointiprosessia. Minulle tämä jo on tiedettä, in real time, science in action, reilun ja oikeudenmukaisen totuuden tavoittelua, kulkemista kohti toisin tietämistä, uusien tulkintojen rakentamista, parantavien metodologioiden hahmottelua.

Valitsin blogin kirjoittamisen välineeksi, jotta voin hieman luopua tieteellisen kirjoittamisen normistoista – viittaan joihinkin lähteisiin tarkemmin vasta, kun julkaisen näitä hiukan tätä tieteellisempinä artikkeleina. Perinteinen tieteellinen tutkimus pyrkii usein rajaamaan tutkimusongelman eksaktisti ja pidättäytymään siinä sekä mieluiten tutkijan oman tieteenalan ja asiantuntijuusalueen sisällä. Nykypäivän ongelmamme ovat kuitenkin viheliäisiä kaikenkattavuudessaan, sotkuisuudessaan, kietoutuneisuudessaan. Ja vaikka meillä nyky-yliopistossa on enemmän ja enemmän monitieteisiä ja moninäkökulmaisia yhteistyöhankkeita, useimmiten jokainen kirjoittaa oman tutkimusalueensa spesifistä tarkastelukulmasta käsin ja tarkastelukulmien moninaisuuden oletetaan tuottavan moniäänisen ja -näkökulmaisen kuvan. Ja toki se niin tekeekin. Mutta, tosiasiassa kenelläkään ei ole aikaa lukea kaikkia näitä moninaisia ilmiöitä koskevia moninaisia tekstejä.

Ja jos (ja kuten yleensä aina) meillä on ilmiö, joka on seurausta niin monesta kulttuurisesti, sosiaalisesti ja historiallisesti muotoutuneesta faktasta, niin heikompaa ja suurpiirteisempää tai kokonaisuuksiin keskittyvää tutkijaa (minua) heikottaa. Tähän ilmiöön kun kietoutuu niin monta asiaa, että niiden ymmärtämisessä ei juuri mikään tieto ole turhaa. Ja sitten hän lukee sieltä, lukee täältä, taittelee sivunkulmia, lisäilee virtuaalisia kirjanmerkkejä, liittää omiin lukemistoihinsa, tekee satunnaisia muistiinpanoja. Lukee vanhoja ja uusia tutkimuksia saamelaisuudesta, lestadiolaisuudesta, saamelaisista elinkeinoista, rajankäynneistä ja valtioiden rajojen vetämisestä, digitaalisia sanomalehtiarkistoja, olematta uskonnontutkija, historioitsija tai lakitieteilijä. Ja joutuu tunnustamaan tietämättömyytensä uudestaan ja uudestaan. Ja meinaa lannistua.

Siksi, tarkkojen viitteiden puuttuessa, saatan tulla antaneeksi esimerkiksi Faktalaavun (Fáktalávvu) kirjoittajille mahdollisuuden väittää, että kirjoittamiseni ei perustuisi faktoihin. Käytämme kuitenkin mainitun blogisivuston kirjoittajien kanssa nimenomaan samoja faktoja, mutta tulkitsemme niitä eri näkökulmista, minkä pohjalta perustelemme keskenään lähes vastakkaisia asioita. Minun ymmärrykseni mukaan Faktalaavun kirjoittajat kritisoivat faktojen ja tulkintojensa pohjalta Suomen harjoittamaa saamelaisten itsemääräämisoikeutta loukkaavaa politiikkaa, joka heidän mielestään ymmärtääkseni lähes räikeimmin näkyy siinä, että KHO ja siis suomalaiset päättävät saamelaiseen yhteisöön kuulumisesta. (Niin ei voi olla. Totta, niin ei oikeastaan pitäisi olla.) Minä sen sijaan tunnustelen, miten faktojen perusteella voisi esittää ja todeta, että Suomessa valittu linja saamelaismääritelmästä sekä ajaa täysin erilaista saamelaispolitiikkaa kuin naapurimaissa Norjassa ja Ruotsissa että satuttaa monia saamelaistaustaisia pohjoisen asukkaita ja on siten vastoin heidän oikeuksiaan. 

Koska aihe on niin poliittinen ja muiden näkökulmien esittäminen siihen niin kiellettyä tai ainakin vaiennettua Suomen saamelaisessa yhteisössä, tehtävä on lähes mahdoton, tietyissä piireissä jo ennalta ei-faktapohjaiseksi, jopa disinformaatioksi, nimetty.

Siihen vedottiin, kun kysyin, miten Suomen PENin järjestämä paneelikeskustelu 13.12.2021 sananvapaudesta ja saamelaisten alkuperäiskansaoikeuksista kuvasti saamelaisen yhteisön sisäistä sananvapautta paneeliin kutsuttujen saamelaisten osalta, jotka mielestäni edustivat enemmänkin yhtä, toki enemmistödemokratialla legitimisoitua ääntä, ei niinkään saamelaisia ääniä monikossa, kuten paneelin nimi ehdotti. Keskustelu haluttiin kuulemma pitää faktapohjaisena.

Kirjoittamiseni kääntyi (jo monta kappaletta sitten) vähän toisaalle kuin alussa suunnittelin, mutta myös täältä aukeaa jotain siitä, josta olen halunnut kirjoittaa: Että ymmärrän, että tuntuu pahalta, kun kaikki saamelaiset ja suomalaiset eivät sano pelkästään ’kyllä ja aamen’ kaikkeen niukan valtaenemmistön näkemyksen mukaisesti esitettyyn, mutta mielestäni sitä ei voi pitää rasistisena, ei vaientamisyrityksenä, ei vihapuheena, ei disinformaation levittämisenä, vaan – miten Jarkko Tontti sanoikaan Helsingin Sanomissa 3.12.2021 – (töykeänä ja tylynä) keskusteluna, demokraattisen yhteiskunnan osoituksena.

Toisaalta haluaisin ymmärtää myös sen, ja suureksi osaksi ymmärränkin, että (enemmistö)valtaa pitävät saamelaiset kokevat sen uhkaavana, että saamen kielen ja sen mukana osan saamelaisesta kulttuuriperinnöstään menettäneet, osittain suomalaistuneet saamelaisjuuriset, haluaisivat tulla tunnustetuiksi saamelaisina. (En puhu itsestäni, minut ja sukulaiseni tunnustetaan kyllä.) On totta, että esimerkiksi elinkeinoista ja taloudellisista mahdollisuuksista selviytyä pohjoisessa jouduttaisiin keskustelemaan enemmän.

Suomen Kuvalehden haastattelussa 5.2.1993 (s. 25-26) Ole Henrik Magga, silloinen saamelaisparlamentin, Sametingetin, puhemies kertoo Norjan Saamelaisparlamentin alkuvuosien tunnustelusta ja norjalaisen yhteiskunnan sopeutumisesta saamelaisten huomioimiseen ja reflektoi muutosta myös saamelaisessa yhteiskunnassa: ”Toisaalta myös saamelaiset ovat kokeneet suuria mullistuksia. Ennen kaikki asiat hoidettiin poromiesten kautta. Nyt puheoikeus on myös merisaamelaisilla, joista vain harvat osaavat saamen kieltä. Kielessämme on vieläkin kaksi saamelaista tarkoittavaa sanaa. Toinen tarkoittaa porosaamelaisia ja toinen talollisia, niitä, jotka ovat asettuneet aloilleen. Mekin tarvitsemme aikaa sopeutua.” Suomessa valta haluttaisiin niin mieluusti pitää siellä, missä se nyt on.

Ja toki on totta sekin, että saamenkielen menettäneet lapinkyläläiset eivät aluksi halunneet tulla nimetyiksi saamelaisiksi, vaan ryhtyivät hakemaan oikeutta lappalaisina ja kun eivät siinä onnistuneet, huomasivat, että saamelainen on ainoa nimitys, jolla voi tulla tunnustetuksi Suomen valtion ja saamelaiskäräjien taholta alkuperäiskansalaiseksi. (This is a tricky point, yes, ja tästä voi lukea lisää Veli-Pekka Lehtolan kirjasta Saamelaiskiista, faktat ovat siinäkin oikeat, tulkinnat tutkijan, toki myös valtaenemmistön tukemat.) Ja toki on ihmisiä, jotka ovat pitäneet itseään suomeksi/suomenkielisinä lappalaisina aina. Nämä, osittain samat ihmiset, vastustivat ensiksi saamelaisten erityisoikeuksia, koska eivät kaiketikaan ainakaan vielä 60-luvulla voineet väittää itseään saamelaisiksi, koska tuolloin Saamelaisasiain komitean mukaan Suomessa saamelaisiksi luettiin ne henkilöt, jotka puhuivat saamea (ks. Kansan Uutiset, 31.5.1962, s. 7). Käsite alkuperäiskansa kotiutettiin Suomeen vasta hieman myöhemmin.

Mutta niin, ehkä pikaisesti, ennen lopettamista tällä erää, voisin todeta, että poststrukturalististen ja posthumanististen teorioiden kanssa (taas tämä ritirimpsu) olen (ja en ole) irrottautunut henkilökohtaisesta minuudesta ja siten, vaikka kirjoitan sydän vereslihalla ”omalta” liikkeelliseltä paikaltani, sen kaiken keskellä, minkä keskellä elän ja ihmettelen sitä, mitä ympärilläni tapahtuu, en sittenkään kirjoita vain itsestä tai subjektiivisesti, vaan niitä keskusteluja ja ajatuksia poimien, joita tälle kirjoittavalle paikalle, tähän kehoon ja mieleen, kehomieleen, ajatusten hetteiköistä (ei siis pelkästään omistani) putoilee. Jollain tavalla yritän olla uskollinen niille tai sille, mitä paikalleni on koettavaksi tullut. 

Ja että ehkä healing methodologies olisi/on kutsumista siihen samaan paljauteen tai edes sen tunnistamiseen itsessä. Koska jotenkin uskon, että meidän kaikkien olis silleen paljaina ja rehellisinä paljon parempi. Että jos ois rehellinen ja kiltti itselle (hah, mitä minä muka siitä tiedän, kyllä itsemyötätunto välillä niin kauas karkaa…), niin vois nähdä toisessakin sen herkän ja hyvän ja hyvään pyrkivän.

Niin, ja tosiaan, niille, jotka eivät ennen ole tekstejäni lukeneet, voin kertoa, että hetkittäinen naiiviuteni inspiroituu Hélène Cixous’n teksteistä – rakastan hänen ajatustaan kirjoittamisesta naiiviuden manifestina. 

Tähän tämänkertainen loppuu. Tai jää kesken. Palaan pian, toivon. 
And yes, I try to translate this into English, too. In the nearest days.

.

For the beginning acknowledging
that writing this next blog is (has been) a great effort for me.

The words sticking in my throat, or, as writing with the computer,
sticking somewhere in the shoulders, in the head, behind the eyes.
Disappearing, getting forgotten somewhere.

Waiting for the right moment, feeling, courage, flow.
Encouraging myself by first writing into the moment and space.
Constructing a receptive reader in my mind.

Stroking the trembling heart that accuses:
What healing methodologies?
How, if at all, could speaking out be healing?
Do you think you have right to say something at all?
You haven’t grown up in the north! You can’t know! Especially you can’t know all the Sámi.
Yes, you don’t. So let it be. Focus on other things. Don’t get involved in something that doesn’t belong to you. Please don’t. Stop it. Be quiet.

Stroking, soothing the heart:
Yes, you can. You truly can say out what you are wondering.
You can honestly sound out what is bothering you and the community.
It may matter to others too.
You can write, even if you don’t (yet) know,
where you yourself would draw the line between the Finns and the Sámi. If at all.

Yes, the whole of Finland may not be resáminised (made Sámi again), even if the whole Finland had been a Sámi territory at the beginning of time. And even if all the Finns had Sámi roots somewhere far away. There must be a limit to, or from some certain point on, where the division of history and the intrusion of the Finns (or those who had become Finns much, much earlier) into the Sámi territories and the (more or less violent ways of) elimination of the languages of the Devil and the ‘false’ beliefs must be recognised. Or is there a time before when the acts done do not anymore hurt? 

That’s maybe some main piece of the question.
Who determines the authenticity or justification of pain, sorrow, and loss?
Since when does Finland or Finns need to look at the pain they caused?
Is it just the hundred years that Finland has been independent?
Are the witch-hunts, for example, and the burning of drums and the sinking into the lake in the 17th and 18th centuries such old history that they can no longer feel painful?
So old that it then can be said that “of course it is a pity, but the Indigenous rights of the Sámi people begin from the current situation”?

I chose the blog as the environment for constructing healing methodologies for several reasons: the amendments for the Act on Sámi Parliament are going to be presented to the Finnish parliament in early 2022 (unless they are left nonpresented as unsuccessful) and therefore there is no time to wait for the argument to be refined, clarified, and scientific-technically decorated for a scientific article, and an external evaluation process to take place. For me, this already is science in real time, science in action, in the pursuit of a fair and just truth, in moving towards knowing otherwise, in constructing new interpretations, and in outlining healing methodologies.

I chose blog writing in order to be able to skip some norms for scientific writing – I’ll do references, for example, in more detail when I publish these in slightly more scientific articles. If (and as almost always) we have a phenomenon that is a construction by, and a result of, such many culturally, socially, and historically shaped facts, a sensitive but broad-minded and holistically thinking researcher (me) feels dizzy. So many things are intertwined with this phenomenon that almost no information is useless in understanding the complexity of connections among them. And then she reads these and those texts, folds the page corners, adds virtual bookmarks, attaches to her reading lists, makes random notes. Reads old and new studies on Sámi, Laestadianism, and Sámi livelihoods, reads acts and on different border drawings, ploughs through different digital newspaper archives. All that without being a theologian, historian or jurist. And has to admit her not-knowing over and over again. And almost gets lost.

That’s why, because of many missing references, I may give the writers of Faktalaavu, for example, an opportunity to argue that my writing would not be based on facts. Actually we may use the same facts, but interpret them from different perspectives, on the basis of which we justify almost opposite things. According to my understanding, the authors of Faktalaavu, based on facts and their interpretations, criticise the policy of Finland especially for violating the Sámi people’s right to self-determination, which, in their opinion, according to my understanding, becomes visible most blatantly in the fact that the Supreme Administrative Court and thus the Finns at the end decide who belongs to the Sámi community. (Yes, it does not look good and its should thus not be the case.) Whereas I, on the basis of the facts, search ways to present and state that the interpretation chosen in the Finnish Sámi society for the Sámi definition both pursues a completely different Sámi policy than in neighbouring Norway and Sweden and hurts many Sámi people in the North and is therefore against their rights.

Since the subject is so political and the presentation of other perspectives on it is so forbidden or at least silenced in the Finnish Sámi community, the task is almost impossible, in certain circles already pre-designated as non-fact-based, even as disinformation.

That was given as an explanation when I asked how the panel discussion on freedom of expression and the indigenous rights of the Sámi people organised by the Finnish PEN on 13 December 2021 reflected the freedom of expression within the Sámi community with regard to the Sámi invited to the panel, as those in my opinion were more representing the voice of the majority, certainly legitimised by majority democracy, not that much the Sámi voices (in plural), as the name of the panel suggested. I was told that the discussion was intended to base on facts.

My writing turned (for many chapters ago) towards a little different direction than I initially planned, but here, too, opens up something I wanted to write about: I understand that it may feel bad when all Sámi and Finns do not just say ‘yes and amen’ to everything presented in the view of the meagre majority in power, but all the critique cannot be considered as racist, not as an attempt at silence, not as a spread of disinformation, but – how Jarkko Tontti said in Helsingin Sanomat on 3rd December 2021 – as a (sometimes abrupt and rude) discussion, as a demonstration of a democratic society.

On the other hand, I would also like to understand, and for the most part I also understand that the Sámi in power (of the majority) may feel threatened that those who have lost part of their Sámi cultural heritage, partly Finnishised Sámi roots, would like to be recognised as Sámi. (Here I am not talking about myself or my relatives.) It is true that, for example, the livelihoods and economic opportunities to survive in the north would have to be discussed more.

In an interview with Suomen Kuvalehti on 5th February 1993 (pp. 25-26), Ole Henrik Magga, then Speaker of the Sámi Parliament, Sametinget, talked about the Norwegian Sámi Parliament’s early years and the adaptation of Norwegian society to Sámi society: ”On the other hand, the Sámi have also experienced major upheavals. Before, all things were handled by reindeer herders. Now the Sea Sámi also have the right to speak, only a few of whom speak the Sámi language. There are still two words in our language that mean Sámi. One for reindeer herding Sámi and the other for house owners, those who have settled down. We also need time to adjust.” In Finland, the power would be preferred to keep there, where it is now.

And it is also true that the people of the old Sámi villages (previously called by ‘lapinkylä’, Lapp village) who had lost their Sámi language did not want to be named ‘Sámi’ at first, but began to seek justice as ‘Lapps’. When they did not succeed in that, they noticed ‘Sámi’ being the only name that can be recognised as an indigenous citizen by the Finnish state and Sámi Parliament. (This is a tricky point, yes, and you can read more about that in Veli-Pekka Lehtola’s book Saamelaiskiista, where the facts are correct, but the interpretations are made by the researcher in support by the power of the majority.) In addition there are people who have always considered themselves in Finnish or as Finnish-speaking as Lapps. These, partly the same people, first opposed the special rights of the Sámi, as at least in the 1960s they could not claim to be Sámi, because at that time, according to the Sámi Affairs Committee, only those who spoke Sámi were considered Sámi in Finland (see Kansan Uutiset 31st May 1962, p. 7). The concept of Indigenous peoples was domesticated to Finland only a little later.

But yes, perhaps quickly, before ending this blog, I could state that with poststructuralist and posthumanist theories I have (and have not) detached myself from the personal self, and thus, even though I write from my heart and flesh from my “own” moving place, in the midst of all that I live in and wonder, I still do not write only about myself or subjectively, but picking up the conversations and thoughts that fall into this writing place, into this body and mind, this body-mind, from the universe(s) of thoughts (not just my own). I try to be faithful to them or to what has become to be experienced in this place.

And that perhaps healing methodologies would mean (or, are) calling into the same bareness or at least into recognizing it in the reader her/himself. Because some way I think it would be better for all of us that way. That if you were honest and kind to yourself, then you could also see the other as sensitive and good and striving for good. Yes, and indeed, those who have not read my texts before, I can tell that my momentary naivety is inspired by Hélène Cixous’s texts – I love her idea of writing as a manifesto of naivety.

This is where this this time ends. Or still remains incomplete. I’ll be back soon, I hope.

Leave a Reply

Your email address will not be published.