University of Helsinki
Perinteisimmillään diplomatian historiassa on ollut tapana hahmottaa eräänlainen väistämätön kehitystarina, institutionalisoitumisen ja modernisaation prosessi, jossa Westfalenin rauha nähdään tärkeänä merkkipaaluna kohti vakiintunutta suvereenien valtioiden edustusjärjestelmää vakiintuneine lähetystöineen ja lähettiläineen.
Kuten olen joskus aiemmin blogissani todennut, viime aikoina on kuitenkin herännyt diplomatian historian osalta uusia tutkimusintressejä, jotka ovat laajentaneet huomattavasti kansainvälisten suhteiden historian kuvaa niin tiedonvälityksen, kulttuuristen käytäntöjen kuin ei-valtiollisten toimijoidenkin näkökulmasta. Tärkeänä osana näitä tutkimusasetelmia on ollut teleologisten kehityskertomusten kyseenalaistaminen – tai ainakin taka-alalle jättäminen – ja diplomaattisten käytäntöjen ristiriitaisuuden ja moninaisuuden korostaminen. Kiitettävällä tavalla keskusteluun on nostettu niin Westfalenin rauhaa yksisilmäisesti korostavan ”alkupisteajattelun” ongelmallisuus kuin diplomaattisten toimijoiden roolien suuri kirjavuus uuden ajan alussa.
Varsinkin 1600-luvun merkittävintä kauppaimperiumia, Alankomaiden tasavaltaa ymmärtääkseen pelkkä ylimpien valtiollisten toimijoiden tarkastelu jättää väistämättä tutkimusasetelman vajaaksi, oli tarkastelun kohteena sitten maan edustajien valtapoliittiset toimet rauhankonferensseissa tai kaupanteon puitteiden luonti ja ylläpitäminen. Kansainvälisten suhteiden hoito oli maalle 1600-luvulla ennen kaikkea kauppapolitiikkaa, jonka takana seisoi meri- ja maasotilaallinen voima. Tämä tarkoitti kauppa-asemien suojelua, jatkuvien neuvotteluiden käymistä ja kauppasopimusten tekemistä ulkovaltojen kanssa – ja pakottavien toimien soveltamista niitä räikeästi rikottaessa. Merkittävä määrä ulkovaltojen kanssa solmituista sopimuksista ei ollut niitä, jotka ovat jääneet historiaan tavanomaisina valtioiden välisinä sopimuksina – ja niiden kanonisoituna historiana.
Kun tarkastellaan vaikkapa Itämeren piiriä, alueen kannalta tällainen tärkeä, mutta jokseenkin unholaan jäänyt merkkipaalusopimus oli vuoden Alankomaiden ja Tanskan vuonna 1645 solmittu Kristianopolin kauppasopimus (myös itse Kristianopolin kaupunki on aikalailla unohdettu, siitähän piti Tanskan kuninkaan päätöksellä tulla Itämeren Konstantinopoli!). Uusi sopimus paitsi vakiinnutti kaupanteon käytännöt ja varmisti edulliset tullitariffit myös sinetöi alankomaalaisille laivoille vapaan kauttakulun Juutinrauman läpi ilman tanskalaisten tullimiesten tarkastusoikeutta (Visiteren van Schepen). Tämä oli erittäin tärkeä taustatekijä sille, että Alankomaissa kotipaikkaansa pitävät alukset dominoivat alueen kaupankäyntiä vuosikymmenet eteenpäin.
Tullisopimus oli erittäin edullinen Alankomaille, jonka pääsy Itämerelle oli tärkeää bulkkitavarakaupan, etenkin Danzigin ja Riikan viljan, mutta myös muun muassa Tukholman kuparin ja raudan vuoksi. Sopimukset ovat tietenkin vain paperia ilman varsinaisia pelotevaikutuksia ja oikeudellisia oloja. Mitään kansainvälistä merioikeutta hoitavia instituutioita ei tuolloin vielä ollut perustettu. Ketkä sitten sopimusten noudattamista konkreettisesti kaupanteon arjessa valvoi? Miten väärinkäytöksistä saattoi valittaa ja miten asiat etenivät? Miten ”pienten ihmisten” asioita ajettiin kehittyvissä virkakoneistoissa?
Kaupanteon käytännön kannalta ehkä tärkein yksittäinen diplomaattinen toimijaverkosto oli ”komissaarien” (kommissaris) titteleillä varustetut kotimaan asiamiehet. Heillä ei ollut varsinaisesti virallista seremoniallista diplomaatin statusta vaan kuuluivat ulkosuhteiden hoidon kaikkein alimpaan rankiryhmään. Heidän roolinsa oli silti ehkä kaikkein merkittävin kaupankäynnin takuumiehinä yhdessä alimman luokan lähettiläiden (minister-resident/resident) kanssa.
Komissaarien rooli tiedonvälittäjinä oli keskeinen ja erityisen tärkeä rooli oli Itämerellä Juutinraumalla hollantilaisten kauppiaiden etuja ajaneilla virkailijoilla. Juutinraumalla oli vakituinen ”kauppakomissaari” valvomassa sopimusten noudattamista lähes katkeamattomasti 1600-luvun puolivälistä aina 1800-luvun alkuun, jolloin Juutinrauman tulli lakkautettiin USA:n tykkivenediplomatian painostuksella.
Nämä virkailijat eivät valvoneet ainoastaan Juutinraumaa vaan yleisesti Tanskan alueiden väärinkäytöstapauksia vakituisille lähettiläille. Resident-arvolla maihin lähetetyt ulkosuhteiden hoitajat taas vetosivat kulloisenkin tilanteen vaatimalla vakavuudella asemamaan virkakoneistossa ylöspäin aina kuninkaaseen saakka. Kun Tanskassa 1660-luvulta eteenpäin vahvistui kuningasvalta absolutismiin siirryttäessä, tuli kuninkaan hovinpiirin hoitoon yllättävän vähäpätöiseltäkin vaikuttavia rikkomusasioita. Nämä tapaukset antavat pienen tarkasteluikkunan kaupankäynnin oikeusoloihin tuona aikana Itämerellä.
Eräs tällainen tyypillinen esimerkki oli Kapteeni Pieter Evertsz Struyck van Amelantin tapaus. Tämä Amsterdamilaisen laivan kapteeni oli joutunut tanskalaisen sotalaivan kapteenin väärinkäytöksen uhriksi Juutinraumalla. Tapaus on niin kuvaava tämän ajan matkanteon arjelle, että lähettiläs (resident) Johan Hottonin diplomaattikirjeeseen liitetty, spontaanin vapaata puhetta ainakin näennäisesti ilmentävä Juutinrauman komissaarin laatima haastattelupöytäkirja on parasta julkaista tässä kokonaisuudessaan (suomennoksessa toki saattaa olla puutteita):
”Kapteeni Pieter Evertsz Struyck van Amelant, kotoisin Amsterdamista, matkalla Windauw’n Kuurinmaalle, joka on saapunut 26. maaliskuuta, yöllä kellon ollessa arvailujen mukaan kymmenen ja yhdentoista välillä, on tavannut tanskalaisen laivan, joka on sanottu olevan Witte Lam nimeltään, ja erään Boonveldt-nimisen kapteenin ohjaama, ja näin kapteeni joutui vastatuulen takia olemaan pakotettu luovimaan ja ohittamaan tanskalaisen laivan, jolloin ammuttiin häntä kohti laukauksia luodeilla, jonka jälkeen purjeet laskettiin välittömästi, kapteenin tietämättä asiasta mitään hänen ollessa kajuutassa, jonka jälkeen tanskalainen soutuveneen mukana noustiin laivaan, ja he sanoivat,
teidän pitää purjehtia meidän taaksemme, joka myöskin tehtiin, jonka jälkeen kapteenin oli tultava tanskalaisen soutuveneen mukana tanskalaiseen laivaan, jossa häneltä kysyttiin, mistä hän tulee? vastaus kuului
Amsterdamista, johon kapteeni sanoi,
miksi et ole pukeissa? johon kapteeni vastasi,
on yö, ja minä nukuin kajuutassani, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, että joku kuninkaan laivoista sattuisi osumaan kohdalle,
häneltä vaadittiin rangaistukseksi 10 riikintaaleria, johon kapteeni sanoi,
minulla ei ole muuta rahaa kuin hollantilaista,
jonka hän punnitsi arvionsa mukaan olleen kahdeksastatoista kahteenkymmeneen hollantilaista shillinkiä,
ja tämän lisäksi häneltä veloitettiin pakolla kolme kas-kolikkoa, niin että yhteensä tuli hänelle maksettavaksi viisdestätoista kahteenkymmeneen guldenia, ensimmäiseen verrattuna kolmestakymmenestä neljäänkymmeneen riikintaaleria sakkoa, jonka jälkeen kapteeni oli kysynyt,
mitä väkeä te sitten olette? johon annettiin vastaus,
Kuninkaan Väkeä, ja jos et halua maksaa, silloin viemme sinut mukanamme Norjaan,
johon kapteeni vastasi,
sen voitte kyllä tehdä, tai viekää minut Kööpenhaminaan tai mihin haluatte, sen kestän kyllä,
lopulta hänet vietiin soutuveneellä takasin laivalle, jonka jälkeen häntä pidettiin joitakin puolituntisia pidätettynä, ja hänen oli hyvän matkaa jälleen seilattava takaisin, ja niin, kapteenin mukaan häntä oli merkittävästi viivytetty, ja mitä tämän jälkeen oli tapahtunut, ei hän halunnut kirjallisesti kertoa.”
Tapauksen otti lopulta hoitoonsa Tanskan valtakunnan amiraali! Hän totesi Alankomaiden Tanskan lähettiläälle: ”kapteeni Boomvelt, joka on kotoisin Holsteinista, on kyllä tunnetaan hyväksi sotilaaksi, mutta hän on tehnyt enemmänkin ennenkuulumattomia asioita, joita tämä tapaus edelleen vahvistaa.”
Lyhyt noususuhdanne Skoonen sodan jälkeen 1680-luvulla Itämeren kaupankäynnissä aiheutti tällaisten korvaus- tai oikeustoimia vaativien tapausten merkittävän kasvun ja ne alkoivat työllistää yhä enemmän lähettiläitä. Vuonna 1686 Alankomaiden Tanskan lähettiläs Robert Goes valitteli työtaakkaansa ja pyysi nöyrimmin lisää henkilöstöä Juutinraumalle ”konsulin tai sihteerin” nimikkeillä. Hänen mukaansa tämä oli välttämätöntä, jotta laivojen kapteenit osaisivat maksaa oikean summan Juutinraumalla ja välttää näin lisääntyneet väärinkäytökset. Toisaalta vankempi edustus Juutinraumalla olisi edesauttanut säädösten ja sopimustekstien kiemuroiden tuomista laivojen kapteenien tietoisuuteen.
Van Amelantin tapauksesta jäi epäselväksi, saiko kyseinen kapteeni lopulta rahallista kompensaatiota, ja mitä tuomioita kyseiselle sotilaalle langetettiin, mutta ainakin siitä voi päätellä jotain aikakauden kansainvälisen oikeudenhoidon dynamiikasta (itse valituksen tekijä pelkäsi, että tämä olisi maksanut sotilaan hengen, eikä tämä lähettilään mukaan toivonut näin julmaa ratkaisua!). Pienet arkiset väärinkäytökset sekoittuvat näin diplomaattiasiakirjoissa valtakunnan ylimpään päätöksentekoon liittyvien spekulaatioiden raportointiin. Tällaista oli jokseenkin tyypillinen kansainvälisten asioiden hoito Itämerellä 1680-luvulla Alankomaiden näkökulmasta.
Lähdeaineisto:
Stadsarchief Amsterdam:
5027: Archief van Burgemeesters: diplomatieke missiven van ambassadeurs, gezanten en residenten in het buitenland aan burgemeesters
5030: Archief van de Burgemeesters: stukken betreffende lands- en gewestelijk bestuur