Lastuja tutkimusprojektista: Saattuetoiminta Itämerellä ja vuoden 1645 merkitys

Itämeren bulkkitavarakauppa ja kysymys meriturvallisuudesta

Tarkastellessa niitä tekijöitä, jotka olivat Alankomaiden Itämeren kaupan dominanssin takana 1600-luvulla, tulee ensimmäisenä usein mainituksi hollantilaisten satamien, etenkin Zaandamin innovatiivinen laivanrakennustoiminta. Itämerellä seilanneet flöitit (Fluitschepen) maksimoivat voittomarginaalit mahdollisimman suurella rahtikapasiteetillaan ja minimaalisella miehistöntarpeellaan. Asian kääntöpuoli oli se, että tämä kustannustehokkuus saavutettiin suurelta osin purkamalla laivojen aseistusta ja tulivoimaa.

Tämä voitiin tehdä kahdesta syystä: yhtäältä reitti Pohjanmereltä Itämerelle oli merirosvouden ja kaappausuhan osalta huomattavasti turvallisempi kuin monet muut merialueet, etenkin verrattuna Välimereen barbareskimerirosvoineen. Toisaalta tulivoima – sen tarpeen tullessa – saatettiin ulkoistaa valtiokoneistolle, tässä tapauksessa Hollannin maakunnan amiraliteeteille. Amsterdamissa seurattiin tämän takia silmä kovana uutisia, joita diplomaatit ja asiamiehet lähettivät Itämeren piiristä kirjeitse paikallisista turvallisuusoloista.

1600-luvun flöitin pienoismalli Amsterdamin merenkulkumuseossa.

Raportit olivat täynnä yksityiskohtaista tietoa paitsi jokapäiväisestä kauppalaivojen kohtelusta satamissa, myös suurvaltapolitiikan juoruista. Tarpeen vaatiessa kauppiaat vetosivat yhdessä ensin kaupungin johdolle, ja sitten Hollannin maakunnan delegaatioon yleissäädyissä, jotta saattueita saataisiin kriisin tullen käyttöön. Ongelmaksi 1600-luvun alkupuolella tuli, että Itämeren piiri ei ollut tärkeä painopiste silloisessa voimapolitiikassa. Oikeastaan koko 1620- ja 1630-luvun Itämeren kauppiaat olivat tästä syystä yksin vaatimustensa kanssa parantaa Itämeren kauppalaivojen reittien turvallisuutta. Käskynhaltija, Oranian ruhtinas Frederik Hendrik ja tasavallan yleissäädyt katsoivat parhaaksi sitoa kokonaan resurssit Espanjan kanssa käytyyn 80-vuotiseen sotaan.

Mikä sitten sai lopulta kääntämään tasavallan ylimmän johdon Itämeren suuntaan? Pohjolan kauppiaat saivat tarvitsemansa huomion, kun Tanskan kuningas Kristian IV kääntyi yhtäältä Habsburgien liittolaiseksi ja toisaalta alkoi kiristää tulli- ja ulkopolitiikkaansa. Molemmat näistä toimista oli suunnattu etenkin Alankomaita vastaan.

Ruotsi oli osoittautunut hyödylliseksi liittolaiseksi Habsburgeja vastaan 30-vuotisen sodan aikana, vaikka Kustaa II Aadolfin sotatoimet olivatkin hetkellisesti halvaannuttaneet viljan saannin Danzigista 1620-luvun lopulla. Nyt kuningatar Kristiinan hallinnon aikana Ruotsi osoittautui jälleen hyödylliseksi liittolaiseksi, kun Axel Oxenstrierna ryhtyi vastustamaan niin ikään Juutinrauman nousseita tulleja. Niin sanotussa Torstenssonin sodassa Tanskaa vastaan 1643–1645 Ruotsi onnistui saavuttamaan merkittävän voiton ja käänsi Itämeren voimatasapainoa sen eduksi.

Hendrick Vroomin maalaus Juutinraumalta vuodelta 1620. Edessä näkyy Kronborgin linna, joka symboloi tanskalaisten verotusvaltaa raumalla. Tanskalainen laiva ampuu iloisen tervehdyslaukauksen.

Tämä sota tuli kuin tilauksesta Alankomaille. Vaikka tasavalta ei virallisesti liittoutunutkaan Ruotsin kanssa, käskynhaltija ja yleissäädyt päättivät irrottaa lopulta erillisen sotalaivaston demonstroimaan merimahtinsa voimaa Itämerellä. Tästä tuli paitsi nöyryyttävä spektaakkeli Tanskan kuninkaalle myös tärkeä merkkipaalu Itämeren saattuetoiminnan institutionalisoimisessa.

Saattueen kokoonpano ja ohjeet

Vuoden 1645 toukokuussa tasavallan yleissäädyt antoi amiraali Witte de Witthille (lempinimeltään ”Tuplawit”, Dubbelwith) käskyn koota johdolla saattuelaivaston, jonka kooksi tuli lopulta ”47 alusta, niin fregattia kuin sotalaivaakin”. Tämä saattue, joka piti sisällään yhteensä 4300 miehen miehistön, purjehti ilman estettä Juutinrauman läpi voimansa tunnossa: Helsingörin edustalla olevaa Kronborgin linnaa tervehdittiin liputuksella ja merkkilaukauksella. Vastarannalta Helsingborgissa kaupunkia miehittäneet ruotsalaiset vastasivat tervehdyslaukauksella. Tanskalaisten Kronborg vaikeni tyystin, kuten Alankomaiden taloushistorian pioneeri Gerhard Willem Kernkamp vuoden 1890 klassikkoteoksessaan ”Sleutels van de Sont” tuo nasevasti esille. Saattuelaivaston perässä kulkevat kymmenet kauppalaivat seilasivat tällä kertaa ilman tullimaksua, saaden eräänlaisen varhaismodernin kesäbonuksen.

Miksi vuosi 1645 on niin tärkeä merkkipaalu Itämeren piirin merihistoriassa? Ensinnäkin Tanskasta ei ollut enää vastusta Alankomaille: Tanskan pyrkimykset korottaa tullimaksuja loppuivat tyystin vuosikymmeniksi eteenpäin. Toiseksi, oleellista vuoden 1645 tapahtumissa oli Witte de Within laivaston jättämä pysyvä jälki saattuetoiminnan institutionalisoitumiselle: ensimmäistä kertaa saattueet saivat tarkat menettelyohjeet laivamatkoja varten. Tämän lisäksi vuonna ensimmäistä kertaa kerätty 1632 erillinen saattuevero ”last- en veilgeld” laajentui koko Itämeren kaupan osalta vuoden 1645 jälkeen. Nämä ohjeet ja säännöt kirjattiin ylös Alankomaiden tasavallan ”suureen plakaattikirjaan”, joka oli monessa mielessä maan tärkein – ja käytetyin – yksittäinen lakikirja.

“Suuren plakaattikirjan” (Groot placaet-boeck) ohjeet saattuelaivojen toiminnalle Itämerelle purjehtiessa.

Vuoden 1645 ”suuren Itämeren armadan” ohjeet vakiintuivat siis yleiseksi käytännöksi koskien saattueiden viestintää,  liputuksia ja merkkitulien laukaisua. Katsaus ohjeistoon antaa hyvän yleiskuvan siitä, miten haastavaa 1600-luvun navigointi suuren laivaston kanssa oli:

”Ensinnäkin, amiraalin päättäessä laivaston lähdöstä hän liputtaa sinisellä lipulla ja ampuu kaksi laukausta. Ja Vara-amiraali, Schout by Nacht (kontra-amiraali) sekä seuraavat komentajat laukaisevat yhden laukauksen. Tämän jälkeen kaikkien laivojen on suunnattava oikeaan muodostelmaan.

Mikäli amiraali päättää öisestä lähdöstä, hän ampuu kaksi laukausta, ja sytyttää yhden merkkitulen laivan perälle ja yhden ylös. Vara-amiraalit ja komentajat asettavat kaksi merkkitulta perälle ja ampuvat yhden laukauksen. Jokainen kauppalaiva pitää yllä yhtä merkkitulta, mutta lähdön jälkeen tuli sammutetaan, mikäli sää on kirkas. Huonolla ilmalla kauppalaivat saavat pitää tulta läpi yön.

Mikäli laivat ankkuroidaan yöllä, amiraali ampuu kaksi laukausta merkiksi. Vara-amiraali, kontra-amiraali ja komentajat ampuvat jokainen yhden laukauksen, sekä asettavat merkkitulen fokkalle (etupurjeelle). Kauppalaivat asettavat jokainen perälle merkkitulen.–

–Mikäli kurssia muutetaan, amiraali ampuu kaksi merkkilaukausta, ja vara-amiraali sekä komentajat yhden laukauksen. Mikäli amiraali kutsuu kaikki kapteenit kannellensa, liputetaan valkoisella lipulla perällä ja ammutaan yksi laukaus.”

Erilaisten liputusten ja tavallisten yksittäisten merkkitulien lisäksi sumuisella säällä amiraali ohjeistettiin käskemään komentajia ja kapteeneita lyömään merkkirummuilla ja ampumaan musketeilla merkkilaukauksia. Miehen ollessa yli laidan, oli onnettomuuslaivan sytytettävä 6 merkkitulta, ja niin edelleen.

Navigointi karikkoisella Itämerellä oli – ja on edelleen erityisen haastavaa. Siksi tulkitessa 1600-luvun puolenvälin saattuetoimintaa, on oltava samaan aikaan äärimmäisen nöyrä, mutta samaan aikaan varovainen. Merenkäynnin historiassa pätee varmaankin sama sääntö kuin sotahistoriassakin: vähiten sähläävä pärjää parhaiten.

Vuoden 1645 saattueen ohjesäännön vakiinnuttaminen yleiseksi Itämeren kauppiaiden saattuesäännöstöksi on tulkittava juuri tätä taustaa vasten. Pyrkimyksenä oli sähläämisen minimointi institutionalisoimalla monenkirjavat käytännöt, jotka olivat erityinen ongelma Alankomaiden kaltaisessa partikularistisen poliittisen järjestelmän maassa. Moottorina prosessissa toimi yhtenäistävä voimapolitiikka, joka on läheistä sukua myöhempien sukupolvien tykkivenediplomatialle. Tätä voimapolitiikan hahmotustapaa kuvaa Amsterdamin silloisen pormestarin Coenraad van Beuningenin suuhun laitettu lausahdus: “Avaimet Juutinraumaan ovat nyt Amsterdamin satamassa”. 

Kirjallisuus ja lähteet:

Cau, C., van Leeuwen, S., Scheltus, J., Scheltus, P., Scheltus, I., Lulius, D., & Van der Linden, J. (1658). Groot placaet-boeck, vervattende de placaten, ordonnantien ende edicten van de […] Staten Generael der Vereenighde Nederlanden, ende vande […] Staten van Hollandt en West-Vrieslandt, mitsgaders vande […] Staten van Zeelandt […]. In ‘s Graven-hage: By de weduwe, ende erfgenamen van wylen Hillebrandt Iacobsz van Wouw […].

Kernkamp, G. W. (1890). De sleutels van de Sont : het aandeel van de Republiek in den Deensch-Zweedschen oorlog van 1644-1645. ‘s-Gravenhage: Nijhoff.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *