Tutkijaelämää: Puolivälin tilinpäätös

Tämän lyhyen kirjoituksen piti olla oikeastaan alun perin vain reflektointia omaan pöytälaatikkoon väitöskirjatutkimuksen ja tutkijana kasvamisen vaiheista nyt kun noin puolivälin virstanpylväs on tullut ohitettua tohtorikoulutettavana. Ajattelin kuitenkin laittaa sen näin julkiseksi, sillä kirjoitus pitää sisällään sellaisia teemoja, jotka ovat nousseet lukuisissa hedelmällisissä keskusteluissa yhdessä kollegoiden kanssa. Korostan tekstin henkilökohtaista luonnetta; se ei pyri yleistämään. Kirjoituksessa esitetyt ajatukset ovat luonteeltaan kuitenkin sen verran yleisluonteisia, että ehkä niiden kautta joku voi saada ajatuksia suhteessa omiin työtapoihinsa.

1. Järjestelmälliset työtavat säästävät energiaa – ja hermoja

Tämä ensimmäisen otsikon pääajatus on ollut kenties vaikeimmin sisäistettävissä ja asian kanssa painimiseen olen käyttänyt merkittävän osan arjesta aina maisteriopinnoista alkaen. Jokainen ihminen on temperamentiltaan hieman erilainen ja on oppinut ympäristöstään erilaisia toimintamalleja. Ei siis ole yhtä sopivaa tai yleispätevää työtapaa, joka sopii kaikille.

Kaikki voivat kuitenkin parantaa nähdäkseni työskentelytapojensa taloudellisuutta. Tämä tarkoittaa normaalissa arjessa sitä, että uusien asioiden omaksumiselle, vaativalle aivotyöskentelylle ja työmuistin kuormitukselle varataan oikea aika päivästä – ja tässä suunnitelmassa myös pysytään. Itselleni tämä ajankohta on usein varhainen aamu. Aamulla aikaa ei käytetä työprosessin suunnitteluun vaan se on tehtävä jo edellisenä iltana: näin myös suunnittelun avulla poistuu osa hartioilla painavasta ”pitäisi vielä” tunteesta.

Tätä yllä mainittua tunnetta helpottaa myös jatkuva, mutta tiettyyn ennalta määrättyyn päivämäärään merkitty reflektiotuokio. Erittäin hyvänä ohjenuorana olen pitänyt sitä, että jokainen viikko päätetään oppimispäiväkirjan laatimiseen. Kun kuukausi tulee päätökseen, samanlainen laajempi oppimisreflektio tehdään näiden viikoittaisten pohdintojen pohjalta.

Olen onnistunut tällä yksinkertaisella metodilla luomaan autonomian ja hallinnan tunnetta väistökirjaprosessin väistämättömälle kaoottisuudelle.

2. Kirjoitus- ja tutkimusrutiini on peruskallio

Toinen itselleni haastava tekijä varsinkin gradua tehdessä oli luoda uudenlainen kirjoitus- ja tutkimusrutiini. Tähän tietenkin auttoivat jo aikaisemmat kirjoitusharrastukset, seminaarityöskentelytapaan orientoituminen ja kaikenlaiset esseekirjoitustehtävät. Tästä kirjallisesta orientaatiosta huolimatta on ollut erittäin haasteellista tottua siihen, että kirjoitustyön aikana ajatusten kanssa joutuu olla yksin ja muut asiat on kyettävä sulkemaan täysin ulkopuolelle. Kun lopputuote häämöttää viikon sijaan vasta kuukausien, ellei vuosien päässä, märehtimiselle käytettyä aikaa on kyettävä minimoimaan. Möröt on pidettävä sisällä, ainakin hetken.

Näin puolessa välissä väitöskirjaprosessia huomaan, että kirjoitus- ja tutkimusrutiinin saloihin pääsee kuitenkin vasta kunnolla ajan kanssa, päivittäisen harjoittelun avulla. Ehkä nyt olen jo oikeasti kärryillä? Mene ja tiedä. Erityisen vaikeaa on ollut tulkita vieraita kieliä sellaisella kielellä, joka ei ole oma äidinkieli. Graduvaiheessa haasteena oli taasen vieraiden kielien ja yleisesti haastavan datan tulkitseminen omalla äidinkielellä. Tämä haaste oli huomattavasti helpommin selätettävissä.

Toisaalta olen huomannut, että vieraalla kielellä kirjoittaminen on jollain tavalla nautinnollisen sadistista: jaarittelulle ei ole sijaa, sillä tekstin tuottaminen on jo itsessään suhteellisen hidasta. Löysälle ajattelulle ei voi uhrata ylimääräistä aikaa ja tekstin merkkimäärä pysyy helpommin hallittavana. Tämä on ehdoton etu, etenkin mitä tulee jälkikäteiseditointiin.

Johtotähtenäni on toiminut jo pari vuotta eräs tunnettu ohje: ”Ei päivääkään ilman riviä”. Olennaista on siis, että päivittäinen ajattelu tapahtuu, syntyy ja kehittyy kirjallisen kulttuurin kontekstissa – vaikka yleisö näkisi lopputuotteen vasta vuosien päästä.

3. Ajattelun nyrjähdyksille on annettava aikaa

Silloin tällöin törmää ajatukseen laiskottelun hyödyllisyydestä ajatusten synnylle. Näiden kahden vuoden aikana olen kuitenkin vakuuttunut yhä enemmän siitä, että luovuudessa (mitä ikinä se tarkoittaakaan) tärkeintä on tasapaino vaativan aivokuormituksen, helpompien suorittavien tehtävien, taukojen ja levon suhteen. En lakkaa ihmettelemästä ihmisiä, jotka kerskailevat ”kirjoittaneensa koko yön”, ikään kuin tajunnanvirran tuottaminen itsessään olisi joku arvo. Joillekin yöllinen kukkuminen varmasti sopii, mutta minulle sellainen on ajatuksena kirjaimellisesti painajainen. Olen kokeillut tätä myös empiirisesti.

Nähdäkseni eräs tärkeimpiä asioita, jotka olen ottanut vakavammin viimeisten parin vuoden aikana, on varata aikaa riittävästi nukkumiselle – toki myös muulle levolle. Nukkuminen taas ei onnistu, mikäli työmuistia kuormitetaan erilaisilla elektronisilla ärsykkeillä. Niistä on pyrittävä eroon varhain illalla. Se minkä miellämme ”rentoutumiseksi” ei ole sitä välttämättä kehomme mielestä, joka käy puolenyön aikaan edelleen ylikierroksilla.

Miksi nukkuminen on tärkeimpiä elementtejä tutkimustyössä? Koska mikään merkittävä uuden oppiminen – alkaen käsitteiden omaksumisesta päätyen aina äärimmäisen haastavaan uusien synteesien tekemiseen – ei onnistu ilman riittävää, ja palauttavaa unta.

Olen tietenkin etuoikeutetussa asemassa, koska saan ja minulla on mahdollisuus nukkua. Monilla ei ole, monestakaan syystä. Tätä mahdollisuutta on mielestäni arvostettava, nukkumalla.

4. Ilman tutkimusyhteisöä ei ole mitään

Mikään työskentelymetodeista opittu ei kuitenkaan ole missään määrin verrattavissa sille mittaamattomalle arvolle, jonka olen saanut väitöskirjaprosessin edetessäni tutkijayhteisöltäni.

Tärkeimpiä yksittäisiä opetuksia on ollut poikkitieteellisyyteen kasvaminen. Historiatieteet ovat tietenkin luonteeltaan jo monitieteisiä, mutta todellinen poikkitieteellisyys tapahtuu tutkijaseminaarikokoontumisissa ja muissa tapahtumissa, missä arvioimme toistemme ajatusten järkiperäisyyttä ja punnitsemme tulkintojen kestävyyttä.

On ollut erittäin opettavaista pyrkiä antamaan edes jotain rakentavaa ja hyödyllistä palautetta, oli sitten tutkimusaihe 1800-luvun sotilaskulttuuri, 1900-luvun lihateollisuus tai vaikkapa uhkapelit suomalaisen yhteiskunnan kriisihetkillä. Toivon, että oma panokseni on ollut muille riittävä; ainakin itse olen saanut näistä kokoontumisista sellaista mitä mistään oppikirjoista ei voi omaksua. Tiede sosiaalista toimintaa ja tiede luodaan yhteisössä. Kyse on jatkuvasta väittelystä, kiistelystä ja vakiintuneiden tulkintojen kiistämisistä. Toisaalta tiede on myös jatkuvaa kannustusta, suitsutusta, oivalluksia ja maailman tasokkaimpia lounaskeskusteluita. Näiden rajapintojen seuraaminen on koko työssä kaikkein antoisinta – ja kompensoi mukavasti sinällään heikon tulotason.

5. Realiteetit

Tutkimustyön epävarmuutta ja negatiivisia puolia on revitelty niin paljon viimeisten vuosien aikana eri yhteyksissä, etten koe sitä tässä tarpeelliseksi. Kuitenkin voisin todeta sen, että tähän mennessä tutkijana oleminen on ollut mielekkäin ammatti kaikista kokeilemistani. Mikäli ammatin harjoittaminen on mahdollista vielä seuraavan kahden vuoden jälkeenkin, en epäröi tarttua tilaisuuteen.

Leave a Reply

Your email address will not be published.