Oppiminen: Historiahemmon tiekartta

Kuten jokainen itselleen rehellinen, keskisuurissa organisaatioissa työskennellyt tai elämäänsä muuten vain viettänyt tietää: elämä ei ole prosessikaavio tai nelikenttä. Kaavioilla, malleilla ja pelkistyksillä on kuitenkin tärkeä paikkansa erilaisten ilmiöiden kartoittamisella, selittämisellä ja ymmärtämisellä. Tieteenfilosofisesti asennetta, jossa mallien ei katsota vastaavan suoraan oletettua olemassa olevaa maailmaa, kutsutaan antirealismiksi tai instrumentalismiksi.

Menemättä sen koommin tähän tieteellisen selittämisen keskusteluun, ajattelin tehdä nyt jotain poikkeuksellista: heittäydyn hetkeksi kaavio-orientoituneeksi instrumentalistiksi historianoppimisen ja tutkimisen oppimiskierrettä pohtiakseni.

Kokonaisvaltaisia oppijoita on yhtä monta kuin ihmisiäkin, omine ainutlaatuisine elämänkouluineen ja temperamentteineen. Siksi niin opiskelijoilla kuin tutkijoillakin on eri tapoja selittää sitä, ”miten” ja ”miksi” he oppivat niin kuin oppivat – tai miten päätyvät lopulta maailmankuvissaan sellaisiin orientaatioihin kuin päätyvät.

Oheinen kaavio ei yritä selittää eikä ymmärtää tätä oppijuuksien moninaisuutta eikä ota kantaa pedagogisiin kysymyksiin. Sen sijaan se antaa yhden näkökulman reflektiotaitojen kehittämiselle. Kaaviota käyttämällä voi kysyä itseltään: mitä osatavoitteita haluan asettaa oppimiselleni ja vastaavasti mitä näistä tavoitteista seurasi? Tällaiset kysymykset ovat mielestäni välttämättömiä, mikäli haluaa ottaa oman oppimisensa vakavasti iästä ja taustasta riippumatta.

Tarkastellaan kaavion rakennetta:

Kuten huomataan, kaavio jakautuu useisiin erilaisiin vastinpareihin. Suoraan horisontaalisesti ääripäissä ovat historiatieteiden erikoistutkimukset ja yleisesitykset. Vertikaalisesti taasen vastinpareina ovat ruohonjuuritason tutkimustaidot, kuten kirjoittaminen, tilastomatematiikka, kielitaidot ja toisessa päässä taas tieteenfilosofia (meidän alalla usein ”historian teoria”).

Nuolet kulkevat tämän lisäksi myös viistosti ylös ja alas. Tämä tarkoittaa sitä, että niin tutkimustaidot kuin tieteenfilosofinen keskustelukin voi jakautua niin erityisempiin kuin yleisimpiinkin materiaaleihin.

Tätä kaaviota purkaaksemme tarkastellaan tarkemmin ilmansuuntia erikseen.

1. Erikoistutkimukset ja yleisesitykset

Jokainen ”historiahemmo” (tekninen käsite tässä) kohtaa oppimisprosessissaan niin laajoja kokonaisuuksia käsitteleviä synteesejä kuin hyvin erityisiin kysymyksiin uppoutuvia erityistutkimuksia. Olennaista on se, että niiden paikkaa ja merkitystä osaa kartoittaa jatkuvasti omassa oppimisessaan.

Erityiskysymyksistä nousee yleisempiä pohdintoja, joita taas peilaa yleisesitysten tasolla. Jokaiselle oppijalle ”yleinen” ja ”erityinen” määrittyy tietenkin yksilöllisesti, omista intresseistä tai hänelle asetetuista vaatimuksista käsin: ”Mistä haluan oppia? Mitä minulta odotetaan?”

Esimerkiksi itselleni merkityksellinen yleisteos on ollut Jonathan Israelin ”Dutch Primacy in the World Trade”. Toisessa päässä taas on merkitykselliset erikoistutkimukset, kuten tutkimusartikkelit alankomaalaisten 1600-luvun viljakaupasta Amsterdamin ja Danzigin välillä.

2. Raaka metodologia/tutkimustaidot ja tieteenfilosofia/metateoria

Jotta näitä tutkimuksia voisi hyödyntää omassa oppimisessa ja tutkimuksessa, on harjaannuttava vertikaalisen janan taidoissa. Näitä ovat sekä raa’an puurtamisen kautta tulevat tutkimustaidot, kuten tilastotieteiden hallinta, kielitaidot ja taas toisaalta oman alan tieteenfilosofinen keskustelu (historian teoria ja historiatieteiden teoreettinen keskustelu).

Otan jälleen esimerkin omasta elämänkoulustani, jonka tunnen toistaiseksi parhaiten. Ilman tiettyjä kielitaitoja en saavuta omille tutkimusintresseilleni tärkeitä tutkimusartikkeleita: usein täytyy osata saksaa, ruotsia ja hollantia. Tämä on oma valintani. Muut muodostavat omat tutkimus- ja oppimispreferenssinsä. Toisille on tärkeämpää osata kattavasti derivointia ja hyödyntää tilastotieteen menetelmiä syvällisesti. Kaikki jäämme aina dilentanteiksi joillain aloilla. Yhteistyöllä voimme yhdessä saavuttaa synteesejä.

3. Viistoon sojottavat nuolet

Niin erikoistutkimukset kuin yleisesityksetkin asettuvat vastaavasti aina johonkin tutkimustraditioon ja laajemmin tieteenfilosofiseen orientaatioon. Tätä tarkoittavat nuolet, jotka kulkevat yleisesityksistä ja erityistutkimuksista kohti tieteenfilosofiaa (tai erilaisia teoreettisia keskusteluja).

Jana epäonnistuu tässä vaiheessa tehtävässään sikäli, että jokaisella tutkimustaidolla on tietenkin myös tieteenfilosofinen ulottuvuutensa, siis teoreettinen orientaatio – ja toisin päin (ei siis ole mitään ääripäätä). Mutta ei anneta tämän seikan pilata hyvää mallia. Ajatellaan kuten ehta ääri-instrumentalisti.

Nämä puutteet tiedostaen voidaan ajatella, että myös tutkijan taidot voidaan jakaa ”yleisempään” ja ”erityisempään”. Esimerkiksi tilastotieteen perusteet voidaan asettaa tässä yleisempiin taitoihin ja historiallisten aikasarjojen hyödyntäminen omissa harjoitustöissä asettuu viistosti kohti erikoistutkimuksia.

Yleisiin taitoihin voi myös laskea yön pikkutunteina saadut ohjeet vanhemmilta kollegoilta: ”Älä tee kuten minä aikoinaan!”. Kielitaitojen osalta vaihto-oppilasvuotena ”kahviloissa” opittu yleinen nykysaksa edesauttaa spesifeiden historiallisten germaanisten kielivariaatioiden haltuunottoa, ja niin edelleen.

Mikä on kaavion lopullinen tarkoitus?

Kaavion tarkoitus ei ole toimia fundamentalistin metodologialla: ”Raamatulla/Kaaviolla päähän!”. Pikemminkin tällaisella mallilla voi luoda itselleen ymmärrystä ja tiekartan siitä, mitä kaikkea monipuolinen oppiminen omalla tieteenalalla tarkoittaa. Tätä kautta on mahdollista luoda itselleen isompia tavoitteita, jotka jakautuvat mielekkäisiin osatavoitteisiin.

Itse hyödynnän oheista kaaviota siten, että pyrin joka viikon alussa miettimään mitä teen edistääkseni jotain suurempaa tavoitetta (esimerkiksi tutkimusluvun käsikirjoituksen loppuunsaattaminen). Näin muodostan osatavoitteita, jotka asettuvat oheisella janalla aina tiettyihin kategorioihin. Hyvä työ- tai opiskeluviikko on aina lisännyt ammattitaitoa jollain kaavion osa-alueella, pienin askelin.

Korostettakoon nyt vielä kerran: elämä ei kuitenkaan ole kaavio eikä omaa inhimillistä käyttäytymistä pidä väkisin survoa mihinkään sapluunoihin. Olen kuitenkin vakuuttunut, että lähes kaikki ihmiset tarvitsevat karttoja, jotta voivat kulkea jonnekin. Ilmansuunnan, maaston ja reitin päätämme tietenkin lopulta itse tai ainakin siinä yhteisössä, johon kuulumme. Tähän kaaviot ja mallit voivat tuoda helpotusta.

Leave a Reply

Your email address will not be published.