University of Helsinki
Lupasin taannoin kertoa vähän laajemmin kokemuksistani vierailevana tutkijana.
Koska lupaukset on pidettävä, olen koonnut alle joitakin lyhyitä, arkisia huomioita elämästäni tutkijavaihdosta Alankomaissa Leidenin yliopiston historian instituutissa (Instituut voor Geschiedenis) syyslukukautena 2019. Ensimmäisen kirjoituksen teemana on maahan asettuminen ja sopeutuminen ensimmäisten viikkojen aikana.
Viikko 1
Saavun Schipolin lentokentälle aamuvarhaisella, takana on kolmen tunnin yöunet. Kiroan ratkaisuani varata aikaiset lennot; mihin minulla nyt oli niin kiire? Onneksi vuokrakämppä odotti jo valmiina Delftissä, joten suuntaan suoraan sinne. Koomailen aamuruuhkaisessa junassa ja kuuntelen sivukorvalla kun kovaääninen herra valittaa työstään kollegalle. Ärsyttää.
Saavuttuani kämpälle, otan kolmen tunnin päiväunet ja herään iltapäivän kirkonkellojen soittoon. Tästä se lähtee!
Ensimmäisen viikon olen päättänyt ottaa rennosti ja hoitaa juoksevat asiat kerralla kuntoon. Hoidan ne päivässä ja käytän loppuviikon arkistossa ja kirjastossa Haagissa. ”Vihdoin on aikaa tälle kaikelle, ilman kiirettä lähteä parin päivän sisällä kotiin” ajattelen, kun selaan kansalliskirjaston merihistoriakokoelmaa. Alan silti stressata, miten optimoisin parhaiten ajankäyttöni.
Tapaan viikon lopulla ohjaajani hänen työhuoneellaan. Sovittuamme syksyn ohjelmastani ja aktiviteeteista hän kehottaa olemaan ”murehtimatta liikoja”. Alan murehtia, miten voisin olla mahdollisimman tehokkaasti olla murehtimatta.
Viikonloppuna syön ranskalaiset torilla. Valmistaudun normaaliin elämään hankkimalla joogamaton ja lenkkarit.
Viikko 2
Elämä asettuu uomiinsa ja alan elää arkea. Totun asuntoni ulkopuolella soiviin kirkonkelloihin, muutamassa päivässä ja nukun lopulta viimeiset univelat pois. Saatuani työhuoneen avaimet, epäilen aluksi jotain erehdystä: huone on tilava, upealla näkymällä ulos kanaalille. Eikö täällä tarvitse oikeasti taistella työtilasta? Onko tämä normaalia?
Alkuinnostusta pitää aisoissa lounaskulttuuri, tarkalleen ottaen sen puute. Elän edelleen suomalaisessa ruokailurytmissä ja kärsin nälästä noin puolet työpäivästä. Onneksi kotimatkalla voin valita huokeista wokki- ja muista paikoista jokaiselle päivälle jotain erilaista.
Historian instituuttimme lukukauden avajaiset on ehdoton viikon kohokohta. Pääsen tapaamaan vihdoin paikallisia kollegoita ja todistamaan avajaisseremonian. Urut soivat akatemiatalon upeassa salissa. Tunnelma viestii hengeltään akatemian vivahteista suhdetta kristilliseen kulttuuriperintöön.
Suomalaisena tähän jäykistelyyn on tietenkin helppo samastua ja tunnen oloni suorastaan kotoisaksi puupenkeillä. Fuksit vääntelehtivät kuunnellessaan avausluentoa. Tutkijan lehtereiden on kai määrä toimia varhaismodernin kontrollikoneiston tapaan.
Ei ihme, että Huizinga kirjoitti tässä miljöössä ”Leikkivän ihmisensä”. Ikonoklasmin ja puhdistukset eivät poistaneet koskaan tarvetta semanttisille, seremoniallisille viesteille. Jopa katoliseen loistoon törmään Vilhelm Oranialaisen hautamonumentilla Delftin uudessa kirkossa. Juuri näiden myyttien takana olevia rakenteita alkaa pienen pintaraaputuksen jälkeen paljastua.
Viikko 3
Tutkijaseminaarikurssi diplomatian historiasta alkaa. Olen lupautunut osallistumaan kurssille eräänlaisessa kaksoisroolissa: yhtäältä pääsen esittelemään maisterivaiheen opiskelijoille omaa tutkimustani ja toisaalta osallistun oppijan roolissa keskusteluun viikoittaisten lukujen jälkeen. Tämä on ehdottoman mukava lisä elämään, sillä pääsen näkemään ja kokemaan vierestä myös paikallista opiskelijakulttuuria, arkisine huolineen.
Pohdimme kurssilla diplomatian historian uusia tuulia ja analysoimme, miten vanhoja totuttuja teleologisen historiannäkemyksen teesejä voisi haastaa silti säilyttäen niiden tärkeät tutkimukselliset ansiot. Vierailen saman viikon aikana myös eräässä nationalismiseminaarissa, jossa samaa pohdintaa käytiin vähän eri kontekstissa.
Koen keskustelun virkistäväksi, joskaan en ollenkaan vieraaksi, sillä huomaan lukeneeni kaikki samat teokset ja artikkelit kuin kaikki muutkin – muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Uutta oli minulle täällä monilla uuden ajan alun tutkijoilla oleva tarve kyseenalaistaa – joskin maltillisesti – jopa nationalismin modernisaatioteorian kaltaista rakennelmaa. En ole argumenteista vakuuttunut, mutta olen tyytyväinen, että olen päässyt todistamaan paikallista “rohkeaa totuttujen totuuksien kyseenalaistamista” livenä.
Viikko 4
Alan kirjoittaa edellisten viikkojen arkistoreissujen pohjalta uudestaan väikkärini ensimmäisiä lukuja. Käy ilmi, että kaikki mitä olen Suomessa ajatellut olevan yksinkertaista, onkin vähän monimutkaisempaa. Olin tähän varautunut, koska näinhän se hermeneuttinen noidankehä toimii. Pää onneksi kestää nämä käsikirjoituksen väkivaltaiset moukaroinnit paremmin kuin projektia aloittaessani. Nyt siitä saa jopa jonkinlaista tarmoa: kyse ei ole lineaarisesta etenemisestä sivulta 1 sivulle 250 vaan monien pienten luovien tehtävien samanaikaisesta ratkomisesta.
Yritän pitää tästä edes jokapäiväisen kirjoitusrutiinin yllä ja saada aikaiseksi ainakin puoli sivua tekstiä joka aamu. Tässä auttaa instituutin minulle myöntämä kahvipassi, jolla saan rajoittamattoman määrän kofeiiniyliannostuksia. Vältän pahimpia ylilyöntejä pitämällä annoskoon paikalliseen tapaan espressomaisen pienenä. Sovin itseni kanssa, että olen oikeutettu kupilliseen kahvia jokaisen kirjoitetun kappaleen jälkeen.
Viikko 5
Tapaan uudestaan toisen ohjaajani, jonka kanssa käyn läpi esille tulleita metodologisia kysymyksiä. Hän kehottaa minua katsomaan pari uutta arkistokokoelmaa Amsterdamissa ja Haagissa. Saan hyviä sisäpiirivinkkejä kokoelmien tehokkaaseen hyödyntämiseen. Alan päästä jyvälle. Mielialat vaihtelevat innostuksesta lievään haikeuteen: ”olisinpa tiennyt tai osannut kysyä näistä jutuista jo pari vuotta sitten.”
Annan kuitenkin itselleni armoa ja päätän ajatella positiivisesti.
Kuukauden viimeisen viikon aikana elämä on jo niin arkista ja rutinoitunutta, että alan kyllästyä paikallisiin ärsyttäviin piirteisiin. Alan ns. disautella joillekin tarkoin valituille kollegoilleni ruuhkista, kunnollisten lounaiden puutteista ja yleisistä maan arroganteista piirteistä. Jaan huoneen skotin ja tanskalaisen tohtorikoulutettavan kanssa, joten löydämme tässä hienosti yhteisen sävelen.
Päätimme, että jos tämä disauttelutarve kasvaa liian suureksi, menemme syömään yliopistoalueen ainoaan kunnolliseen ravintolaan kakkukahvit. Usein tämä tepsii akuuttiin ”plättyahdistukseen” (termi, jota olen alkanut käyttää tilan ja maantieteellisten erojen puutteesta).
