Lastuja tutkimusprojektista: Velanmaksun aika? Ruotsalais-alankomaalaiset kauppasuhteet ja viljavelka 1680-luvulla

Miten esimodernissa Euroopassa kauppiaat ja ei-valtiolliset toimijat saattoivat hyödyntää ulkopoliittisten suhdanteiden muutoksia tavoitteidensa ajamisessa? Kiinnostavan tapausesimerkin tarjoaa Amsterdamin kauppiaiden toiminta Ruotsin kääntyessä perinteisestä liittolaissuhteestaan Ludvig XIV:n Ranskasta kohti Alankomaiden tukemaa neutraaliutta 1680-luvulla.

Skoonen sodassa 1675-1679 Alankomaat oli tukenut Tanskaa sen sodassa Ranskan liittolaista Ruotsia vastaan, mutta sodan jälkeen asetelma kääntyi päälaelleen. 1680-luvun alussa Ranska muodosti liittolaissuhteen Tanskan ja Brandenburgin kanssa, kun taas Ruotsi keskittyi sisäisiin uudistuksiinsa – reduktioon ja sotaväen uudelleenorganisointiin – Alankomaiden ja Habsburgien tuella.

Koska Ruotsin kruunu oli riippuvainen Alankomaiden ulkopoliittisesta tuesta, haistoivat Itämeren piirissä taloudellisia intressejään vaalivat hollantilaiskauppiaat mahdollisuuden parantaa institutionaalisia asemiaan Ruotsin satamakaupungeissa: vuoden 1679 rauhansopimuksessa ja myöhemmissä 1680-luvun ratifioinneissa heikentynyt Ruotsin tervakomppania hajotettiin, erilaisia tulleja alennettiin, faktoreiden sekä hollantilaisten asiamiesten toimivaltuuksia laajennettiin ja viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä vanhojen velkojen ja saatavien maksua joudutettiin.

Vaikka tämä suotuisa ulkopoliittinen suhdanne jatkui vain muutaman vuoden päättyen yhdeksänvuotisen sodan alkuun (1688), sen tulokset kelpaavat esimerkiksi niistä tavoista, joilla valtapolitiikan ja kaupanteon intressit kietoutuivat toisiinsa.

Tässä kirjoituksessa tuon lyhyesti esille, miten amsterdamilaisten viljakauppiaiden intressiryhmä kykeni käyttämään tätä ainutlaatuista ulkopoliittista suhdannetta hyväkseen ja perimään merkittävän summan kompensaatiomaksuja kruunulta, apunaan hollantilaisten kauppadiplomaattinen verkosto Ruotsin satamakaupungeissa.

Alankomaiden ulkopoliittisen tuen kauppapoliittinen hinta

Kaarle XI:n Ruotsi oli 1680-luvun alussa reduktiosuunnitelmissaan ja hallinnon uudelleenorganisoimishankkeissaan vasta alussa. Tämän takia vuonna 1682 Ranskan luomat liittolaissuhteet vanhan vihollisen Tanskan ja entisen liittolaisen Brandenburgin kanssa loi välittömän uhkakuvan uudesta sodasta, jolla olisi ollut Ruotsille katastrofaaliset seuraukset. Siksi Ruotsi tarvitsi ensin hiljaista, ja sen jälkeen äänekästä tukea valtioilta, joiden kanssa se oli vastikään ollut sotatilassa: Alankomailta ja Habsburgeilta.

Tukea annettiin, mutta sillä oli hintansa. Vaikka Alankomaissa oli valtapoliittisesti tärkeimpään rooliin noussut 1670-luvun alussa Oranian ruhtinashuone dynastisine intresseineen, kauppiaiden vaikutusvalta ulkopolitiikan suunnitteluun ja toteuttamiseen oli edelleen keskeinen. Etenkään Amsterdamin kauppiaiden näkökulmia ei voinut sivuuttaa.

Näkökulmat taas olivat kilpailevia. Nämä erilaiset vaateet kokosi yhteen Alankomaiden lähettiläs Chistiaan Constantijn Rumpf, ja ne läväytettiin Ruotsin ulkopolitiikan johtohahmon Bengt Oxenstiernan pöydälle. Viljakauppiaat vaativat korvauksia konfiskoiduista lasteista, joita Ruotsin sotalaivat olivat kaapanneet edellisessä sodassa. Yhteensä tämä summa oli 102 323 riikintaaleria, joka muodostui 23 kaapatun viljalaivan saatavista. Ottaen huomioon, että viljalaivojen lastit olivat jo kertaalleen vakuutettuja, herää epäilys, että kyse oli todella tuottavasta operaatiosta.

Tämä oli kuitenkin vain yksi vaade pitkässä jonossa: vanhoja kruunun velkoja olivat perimässä niin Cletscherit, Tripit kuin Mommatkin – kaikki keskeisiä Ruotsin kruunun luotottajaperheitä 1600-luvun puolen välin molemmin puolin, hollantilaisine siteineen. Heidän roolinsa Ruotsin talouselämässä oli suuri, toisinaan ratkaiseva.

Alankomaiden Ruotsin lähettilään lista taloudellisista vaatimuksista Ruotsin kruunulle vuodelta 1682. (Riksarkivet, Tukholma).

Siksi on erikoista ja yllättävää, että vaatimuksien esittämisessä ja niiden täytäntöönpanossa onnistuivat parhaiten kauppiasryhmistä pienimmät – viljakauppiaat, joiden bisnekset koskettivat enimmäkseen muita kuin Ruotsin alueita. Miksi näin tapahtui? Syitä voi etsiä ennen kaikkea tehokkaasta kyvystä hyödyntää jo olemassa olevaa hollantilaista kauppadiplomaattista verkostoa Ruotsin satamissa ja onnistuneen maksusuunnitelman luomista niukkojen resurssien maassa.

Viljakauppiaat järjestäytyivät intressiryhmäksi ajamaan vaateitaan jo Nijmegenin rauhankonferenssissa 1670-luvun lopulla. Heidän johtajanaan toimi kauppias-pankkiiri Gerard Röver, jolla oli läheiset yhteydet Amsterdamin kaupunginhallintoon ja pormestariin. Jakamalla rahallisia kannustimia näille tahoille, viljakauppiaiden ryhmä onnistui sisällyttämään vaatimuksensa niin Alankomaiden ja Ruotsin välisiin rauhansopimusten artikloihin kuin myöhempiin diplomaattisiin vaadekirjeisiin.

Ote viljakauppiaiden korvausvaatimuksista Ruotsin ja Alankomaiden välisessä rauhansopimuksessa 1679.

Rauhanteon jälkeen viljavelkaa käsiteltiin merkittävänä diplomaattisena kysymyksenä, ja sen täytäntöönpanoon valjastettiin koko laaja Ruotsin satamakaupunkien verkosto. Vuonna 1683 Tukholmaan, Göteborgiin ja Riikaan nimitettiin erilliset hollantilaiset komissaarit (commissaris), joiden nimike vastasi suunnilleen myöhempien vuosisatojen konsuleita. Nämä miehet hollantilaisine taustoineen olivat pitkän linjan toimijoita Ruotsin ulkomaankaupassa: Tukholmassa Jean Boor toimi samaan aikaan de Geerin perheen agenttina, Göteborgissa Dirck Bex kuului valtakunnan postipalveluita hoitavaan perheeseen ja Riikan Dirck Molenaer oli kaupungin hollantilaiskauppiaiden johtaja. Palkkiota vastaan näiden komissaarien tehtävänä oli periä koko viljavelka vuotuisten kaupungeille asetettujen maksusitoumusten mukaan kaupunkien ruotsalaisten alusten maksamista tullimaksuista.

Kun vuonna 1685 maksusuunnitelman toteuttamisen ollessa pahasti puolitiessä, komissaarien verkostoa laajennettiin Suomen kaupunkeihin Turkuun ja Helsinkiin. Näistä ensin mainitussa Bartholomeus Vestingh ja jälkimmäisessä Laurens Straelborn saivat nimitykset Alankomaista. Myös Norrköpingin ja Söderköpingin tullista, Bärosundista kerättiin tulleja hollantilaisten nimittämän Paco Fostin avulla.

Onnistunut velkojenperintä

Viljakauppiaiden operaatio onnistui kiitettävästi. Kaikki kaupungit olivat maksaneet vuonna 1685 yhteensä 64 065 riikintaaleria, joista suomalaisten pikkukaupunkien osuus oli vajaat 9000 riikintaaleria. Vuonna 1687 Ruotsin kruunu oli velkaa vielä 23 255 riikintaaleria.

Diplomaattisen suostuttelun ja hienoisen painostuksen jälkeen loppusumma katettiin lopulta reduktiosta saatavilla uusilla kruunun verotuloilla. Kuitenkin ilman kaupunkien tulleja merkittävä osa, ellei koko velka olisi todennäköisesti jäänyt perimättä. Tämän johtopäätöksen voi tehdä vertailemalla mitä tapahtui muille hollantilaissaataville 1680-luvun kuluessa: Trippien yhteensä 400 000 riikintaalerista kaikki jäi saamatta, ja vain osa Cletscherien hieman yli 90 000 riikintaalerin velasta tuli lopulta kuitatuksi kruunun valtiokonttorin kassasta.

Ote Ruotsin kuninkaan viljavelasta Amsterdamin kauppialle vuodelta 1685. (Riksarkivet, Tukholma).

Leave a Reply

Your email address will not be published.